Repost 2.4.2009: "prosessissa - ajatus, kirjoitus, kokemus"

Pitäen ajatusta avoinna, seuraten kokemishetkellä ajatuksen ja tunteen taipumista jonkin vielä tuntemattoman puoleensavetäjän suuntaan, voin kirjoittaa kysyen, ehdottaen ja muodostaen tietynlaista olemista ruumiini ja tekstin kudokseen. Tämä prosessi on avoin kuin suoni verenkierrossa: veren hiutaleita harhautuu määrätietoisesti ulos suonen seinämistä, mutta valtauomassa pysyy niin paljon verta, että voidaan puhua suonen seinämistä. Taipumus johdattaa harhaan, mutta siitä luopumalla on vailla johdatusta, vailla jännitettä, joka muuntaisi kieltä ja olemista suhteessa toisiinsa ja kohti jotakin muuta. Taipumus määrää ainakin siitä, mitä luulen tämän muun olevan, samalla taipumus määrää kaaoksensietoni: kuinka laajasti voin myöntää ja sallia tämän muun olevan todellakin jotakin muuta kuin luulen. Kykenenkö seuraamaan sitä, mikä vetää puoleensa ja pidättäytymään sen valtaamisesta, siihen tarketumiseta omistusvimmassa, joka välttämättä estää tarkan havainnon ja minkään tuoreen vaikutelman vastaanoton? Näitä yhtäaikaisia avautumia kielessä ja olemisessa on vaalittava. Ne ovat perin herkkiä - tai pikemmin, en tiedä kuinka kestäviä ne ovat.  Siksi niiden avoimuus on valikoivaa ja siksi niiden salassapito on tiettyyn rajaan välttämätöntä. Salassapitoa on monenlaista. Myös tämä kirjoitus on salassa, vaikka saat lukea tätä. Kielen ja olemisen avautuminen toisiinsa seuraa kenties sisäisessä kokemuksessa tapahtuvasta kaksitahoisesta myöntämisestä tai innostuksesta: ensinnä, kieli on totta, ja toisena, minussa kohtaavat maailmat, jotka kitkaisesti sytyttävät minut tuleen. Kielen totuus on tuntematonta, siihen ei siis ole mitään syytä ankkuroida vääriä toiveita ja luulovarmuuksia. Tuli minussa on elämää, olemisen mahdollistava jännite, siihen on siis hyvä luottaa ja ottaa pelko vain yhtenä liekin sävynä, jonka ympärillä kirkkaammat ja tummemmat sävyt vapauttavat pelkoon sidotun voiman.

sivillisaatio

civilification

Sivillisaatio - Tina Hovin puheesta poimimani sana, jonka hän englanninsi - civilification, sanasta vilification, "To attack the reputation of (a person or thing) with strong or abusive criticism".

Lähteenä Skitsoanalyysipesä.

noin vuoden 2004 kannettomasta muistikirjasta

 "SF", eli
 muovinen harakka
jonka varjo on
  täsmälleen saman-
   lainen kuin
      oikean harakan

Olemisen taiteen ja esitystaiteen ristiriita (Satu Rekolalle)

Sille, joka tekee olemisen taidetta esiintyminen on outo harhapolku. Sama koskee vaikkapa kirjoittamista, joka pyrkii havahduttavaan prosessiin ja sen suhdetta kirjoitusten julkaisuun, kirjalliseen julkisuuteen.

Kuitenkin esiintyminen on yhdessä olemisen muoto. Kenties omituinen muoto ja tarpeettomien tapojen kuorruttama, mutta esiintyminen rakentuu yhdessä olemisen perustalle.

Ihminen ei ole yksin. Ihmisenä oleminen on mahdollista vain suhteessa toisiin ihmisiin sekä ei-inhimillisiin olentoihin.

Niinpä esiintymisen pelkistäminen, yhdessä olemisen ytimen löytäminen siitä, voi auttaa silloittamaan olemisen taidetta esiintyvään taiteeseen tai esitystaiteeseen.

Esiintymisen pelkistäminen saattaa tehdä jotakin tilanteille ja tavoille, joissa ja joilla esiinnytään.

Tässä kaikessa ei ole mitään ns. uutta esitystaiteen kannalta, mutta kenties yksittäisten esiintyjien tai esitysten kannalta uutuutta on jäljellä. Uutuutta olennaisempiakin laatuja voi löytyä.

Esiintymisen pelkistäminen yhdessä olemisen ytimeensä mahdollistaa erilaatuisten esiintymisen tapojen kasvua.

gradu

Graduni epävirallisten hoitojen sääntelykysymyksestä on julkaistu sähköisesti.

En ole varma, miten suhtaudun siihen mahdollisuuteen, että analyysiäni käytetään poliittisen keskustelun välineenä. Selvää tietenkin on, että poliittista aihetta tutkiessa näin voi käydä. Olen helpottunut ja tyytyväinen, että tuo on nyt valmis.

yksikkö = monikko

Kokemuslähtöisestä kritiikistä

(Peräisin Kritiikin uutisista 1/2014)

Kulttuurijournalismi on liian henkilökeskeistä. Teoskeskeinen näkökulma mahdollistaa kirjoittamisen kokemuksesta ja vaikutelmasta, mikä on taiteelle välttämättömin inhimillinen rakenne. Taiteen kytkentäkaaviossa nimenomaan kokemusten tai vaikutelmien kiertokulku yhdistää yleisöä, teosta, työtä ja tekijää. Kokemusten pitkäjänteinen ja tarkkanäköinen jakaminen laajentaa sekä kriitikon että yleisön taidekäsitystä ja vastaanottokykyä, mikä taas ruokkii tekijöiden ymmärrystä työstään. Tätä varten olisi hedelmällistä, jos eri alojen taidekritiikissä olisi tilaa esseistiikkaa lähentyville, yksittäisiä teoksia laajempia ilmiöitä tai yksittäisten teosten aivan yksittäisiä piirteitä valottaville teksteille. Kriitikon täytyy voida kuvailla ja tulkita laajimman ja pienimmän mittakaavan kulttuuri-ilmiöitä: yhden tekijän tai ryhmän tuotannon ja vuosikymmenen ilmiöiden laajuudesta yksittäisten säkeiden ja eleiden tarkkuuteen. Tällaisia artikkeleita tarvittaisiin aika paljon – niin ne myös tuottaisivat yleisöä, joka niiltä ensialkuun ehkä puuttuisi.

Tästä näkökulmasta esimerkiksi kirjallisuuden journalismia määrittävä sesonkiajattelu on harhapolku. Kulttuurijournalismin tulisi voida aktiivisemmin nostaa esiin kiinnostavia ja koskettavia teoksia ja ilmiöitä siitä riippumatta, miten ajankohtaisia ne tai niiden tekijät juuri tällä kvartaalilla sattuvat olemaan. Kriitikon näkemyksen täytyy olla laaja ja pitkäkestoinen. Ilman tällaista näkemystä yleisölähtöinen kirjoittaminen typistyy taiteen esittelyksi ja promootioksi. Näkemyksellistä on, kun kirjoittaja kykenee ymmärtämään taidetta suhteessa julkilausuttuihin estetiikkoihin, mutta sitoutumatta niihin kokee teoksia myös henkilökohtaisen taidekäsityksensä lävitse. Ei tarvitse olla kyse taiteentutkimuksesta.

Kokemuslähtöinen, tarkkuuteen pyrkivä journalismi ottaa huomioon lukijan uteliaisuuden ja tarpeen vaikeita kysymyksiä kiertelemättömään elävään kohtaamiseen. Ajattelun ja kirjoittamisen laatu on ensiarvoisen tärkeää. Lähtökohtani on, että havainnoimalla tarkasti ja ajattelemalla selkeästi voi taiteesta kirjoittaa erilaisia yleisöjä kiinnostavalla tavalla. Jos tämä ei ole mahdollista, kulttuurijournalismilla ei nähdäkseni ole mitään syytä tavoitella asianharrastajia suurempaa yleisöä. On kuitenkin selvää, että taiteella ja taidekirjoittelulla voisi olla laajempi yleisö kuin nyt.

Rainer Maria Rilke Kirjeissä nuorelle runoilijalle asettaa kritiikin ja taiteen rakastavan ymmärtämisen vastakkain – tämä vastakkainasettelu on turha. Rakkaus ei merkitse leväperäistä myötämielisyyttä eikä kritiikki sydämetöntä politikointia. Kritiikki, kuten esseistiikkakin, on taidemuoto. Tärkeää on, että kritiikki, esittely, esseistiikka tai haastattelu pyrkii välittämään kokemuksiin perustuvia vaikutelmia teoksesta, sen kontekstista ja/tai tekijästä. Vedin kevään 2013 Kaarinan kirjastossa runopiiriä, jossa tavalliset kiinnostuneet lukijat jakoivat lukukokemuksiaan. Idea, joka myös toteutui, oli tehdä runojen kokeminen ja ajatteleminen helposti lähestyttäväksi.

Tällä voisi olla journalistisia sovelluksia eri muodoissa ja tekstityypeissä. Teoskokemuksen korostaminen ja teoksen ja muiden elämänilmiöiden yhteyksien osoittaminen voi olla joillekin yleisöille innostava kulttuurijournalismin muoto, kun etsitään tapoja tehdä eri taiteita ymmärrettäväksi ja kohdattavaksi. Onko mahdollista kirjoittaa niin, että syntyy uusia yleisöjä? Hypoteesini on, että kokemuslähtöinen, kirjoittaja-katsojan ruumiillista ja tajunnallista kokemusta korostava näkökulma on eräs mahdollisuus tähän.

radikaali into

[Kirjoitin tätä tekstiä varmaankin marraskuussa 2011, ja julkaisen sen nyt melko keskeneräisenä, koska en kuitenkaan sitä viimeistele:]

Olen nähnyt lyhyessä ajassa kaksi jokseenkin samankaltaista, toki hyvin erilaista näytelmää. Niitä yhdistää nuori innostunut ryhmä, pitkä kesto, tunteellisesti latautuneet aiheet ja aikeet, pyrkimys esitykselliseen radikaaliuteen. Nämä näytelmät ovat Kajaanin harrastajateatterin Radix ja Von Krahli Teaterin/Smeds Ensemblen 12 Karamazovia.

Intensiteetin tiheydessä 12 Karamazovia ylittää Radixin. Mutta mikä näissä esityksissä oli merkityksellistä ja voimakasta on lopun ilo: teatterinkontekstissa teatterista irtaantuva fyysinen ja yhteinen riemu.

Molemmissa näytelmissä on myös muita erityisiä kohtauksia. Varsinainen poliittinen radikaalius, juuriinmenevyys, Radixissa liittyy erityisesti tähän. Fasistit ja fasismit, joita Radixin ensimmäinen puoliaika pyrki esittämään näyttäytyi näyttelijänsuorituksien sijasta pikemmin siten, että ryhmä näytteli. Fasistit ja fasismit olivat jokseenkin stereotyyppisiä. Uskonnolliseen fasismiin, erityisesti kristilliseen, kajaanilaiset nuoret näyttelijät pääsivät sisälle paremmin. Samoin Breivikin kaltaiseen hahmoon, koska on niin ilmeistä, että ulkoisilta puitteilta ja sisäiseltä rakenteelta kenen tahansa nykymaailmassa kasvavan elämä muistuttaa paljon Breivikin elämää. Mutta fasistiset poliittiset ideologiat ja niihin liittyvät massaliikkeet näyttyivät ulkoaohjattuina ryhminä, joissa yksilön subjektiviteetti on pinnallinen ja siksi epäuskottava.

Kommentoin Radixin jälkeen eräällä tekijöistä, että näki ettette uskoneet fasismiin, esiintyjä myönsi, vaikka olivat kuulemma pyrkineet objektiivisuuteen. (Ei kenties pitäisi esityksen jälkeen kommentoida nopsasti jotain kriittistä esiintyjälle ja häipyä tilanteesta, mutta niin pääsi käymään.) Siksipä he eivät voineetkaan uskoa fasismiin - se vaatisi subjektiivista antautumista sille, minkä kokee arkirooleissaan vastustettavaksi, pelottavaksi, jos huokuttelevaksi niin ei ainakaan myönnettävästi, jne

Hippiasut vasemmistoradikalismin ilmaisuna saattoi nähdä esiintyjien melkein tavanomaiseksi olemisen ilmaisuksi. [Tässä olisi varmaankin pari kappaletta Radixin tavasta esittää vasemmistoradikalismi ja sen vertailua fasismin kuvaukseen, mutten enää muista esitystä riittävän hyvin niitä kirjoittaakseni.]

Tanssi. 12 Karamazovia päättyy tanssiin, johon yleisö kutsutaan. Esiintyjät fasilitoivat piirileikkiä sun muuta ja pysyvät siinä mielessä esiintyjinä. Radix päättyy tanssiin, johon yleisö spontaanisti osallistuu lähinnä taputtamalla, mutta koska esiintyjien esiintyjyys rakoilee, he pikemmin iloitsevat siitä mitä tapahtuu kuin suorittavat jotain sovittua, he ovat lähempänä yleisöä kuin Karamazovit, jotka säilyttävät esityksellä saavutetun ammattilaisuutensa.

[Tähän teksti jäi. 12:n Karamazovin suhteen olisin varmastikin muistellut kohtauksia, jossa Karamazoveista nuorin tyttö kivitetään muiden esiintyjien ja yleisön toimesta, koska hän himoitsee lihallista rakkautta, joka Karamazovien moraalin mukaan ei niin nuorelle vielä kuulu, ja koska hän ei suostu tähän nöyrtymään. En suostunut heittämään paperi-tai-teippi-myttyä. Tilanne oli järkyttävä. Toinen kohtaus, jota olisin kommentoinut, oli sellainen jossa suuri pahvihevonen hakataan pesismailoilla osiin, sitten näyttämö tyhjenee ja nuori nainen poimii yleisöstä jonkun, jolle tarjoaa pesäpallomailaa.

Mitä tekstin otsikkoon "radikaali into" tulee, voisin nyt sanoa, että yhteisöllinen tanssi, jolla esitysten tunteelliset, sosiaaliset ja fyysiset jännitykset purettiin, yhteinen musiikin ja liikkeen vapaa kudos, on oikeasti radikaali toiminnan muoto siinä mielessä, että väliaikaisenkin yhteisön jakama into on jotakin, minkä varaan voi muodostua yksilöllisiä kokemuksia, siemeniä ihmisenä ja yhdessä olemisen tavoille, jotka eivät perustu pelkoon, vihaan, pakottamiseen ja tukahtumiseen.]

Marina Abramovicin maski murtuu, mutta rakentuu

Marina Abramovic ja Ulay tekivät eräitä innostavimpia peformansseja. Performanssitaide merkitsee minulle "katoavaa taidetta", johon kuuluu hetkellisyyden ja määrittelemättömyyden mahdollisuus. Sitähän se ei pelkästään ole, etenkään nykyään museo-, video- ja cv-konteksteissa. Toisaalta olen kiitollinen, että olen voinut nähdä vaikkapa sen kadonneen hetken, jossa Ulay ja Abramovic juoksivat kahtapuolta päin jonkin gallerian jykevää valkoista nelikulmaista pylvästä. Tai sen tuokion, kun he huutavat toistensa suihin.

Nykyisin Marina Abramovic ärsyttää minua, en ymmärrä miksi hetken taidetta pitää teettää uudestaan toisilla. Miksi performanssitaiteilija haluaa pönkittää asemaansa taiteen maailmassa, tehdä itsestään kaanonia toisintamalla vanhoja töitään. Enkä voi sanoa pitäväni erityisen kauniina, totuudellisena tai edes tajunnallisena hänen "The Artist is Present" -teostaan, jossa hän istuu museosalissa tuolissa pöydän ääressä vastapäätä tyhjää tuolia, jolla aikataulutetusti halukkaat tai ajan varanneet ihmiset tulevat istumaan ja jakamaan hänen kanssaan kohtaamisen hetken. Tässä hetkessä The Artist sitten on Present, ja tuoli-pöytä-tuoli-asetelman ympärillä vallitsee tärkeilevä ja tirkistelevä aura. Kuvailin tätä auraa, jonka jollain videolla näin, ystävälleni: "Vittu minuu ällöttää toi taideyleisö, omahyväiset lihavat runkkarieliitit kännykkäkameroineen. Hyi saatana. Ja tuolla ollaan "hiljaa" ja "läsnä" ja "takertumatta", haasteellinen ympäristö täytyy sanoa, ois mulle! sit nää kaikenmaailman wannabetaiteilijat (just like me!) jotka tulee "haastamaan" "mestaria" jota tietenkin eivät kutsuisi mestariksi vaikka mielessään toivoisivatkin että M. A. olisi... emmä tajuu tota koko skeneä ja teosta, höpsöä." Asioiden ollessa kuten ovat, Abramovic on performanssitaiteen diiva, pönöttäjä.

The Artist is Present -teoksessa Abramovic istuu vakaasti, yläselkä jännittyneenä ja pää siten hieman eteen kurottaen, silmät kiinni, kunnes kuulee tai muuten huomaa vastapäiseen tuoliin istuneen toisen ihmisen, jolloin hän avaa silmänsä ja ulkoisesti reagoimatta ottaa vastaan toisen ihmisen katseen. Ympärillä on yleisö ja lukuisia audiovisuaalisia tallennusvälineitä, valaistus, ilmastointi ja lämmitys.

Kaikki on äärimmäisen mekaanista ja toisteista, hallittua ja yhdentekevää. Kiinnostavaa on vain joidenkin Abramovicin ääreen - sillä hänhän on tilanteessa vain interaktiivinen veistos - istuvien henkilöiden reaktiot, ja miedosti kiinnostavaa on toki esityksen kesto. Se, että tällainen teos ja sen suuri huomio on yleensä mahdollinen (moni tuttuni, joka ns. ei tunne performanssitaidetta, on puhunut minulle siitä tai lähettänyt jotain linkkejä videoihin, joita pitkään pyrin olemaan katsomatta nihkeyttäni), niin teoksen ja sen huomioarvon mahdollistaa kulttuurimme henkinen keskenkasvuisuus. Jos jokin läsnäolon taito olisi suht tavallinen ja yleisesti arvokkaaksi huomattu muutenkin kuin naistenlehtien aiheena, kenelläkään ei olisi tarvetta tällaisen esityksen tällaiseen esillepanoon, eikä montaakaan ihmistä kiinnostaisi osallistua siihen etenkään tuolla tavoin. Performanssitaiteilijan päivätyö. 

Video, jonka lopulta kiinnostuin teoksesta katsomaan on se, missä Abramovic kohtaa Ulayn, ilmeisesti vuosien tauon jälkeen. Hehän olivat pariskunta ja työpari, joka suunnitteli menevänsä naimisiin keskellä Kiinan muuria, käveltyään ensin vastakkaisilta puolilta siihen paikkaan, mutta projektille luvan saaminen ja kaikki byrokratia vei niin kauan, että kun he lopulta pääsivät toteuttamaan muurillakävelyä, kohtaamisen intentioksi oli tullut ero. Ja sen jälkeen he ilmeisesti eivät tavanneet.

Kun maltoin katsoa siihen saakka että Ulay tulee istumaan Abramovicin esitykseen, tapahtuu ensimmäinen aito kohtaaminen tuon muutaman minuutin videon aikana (varmasti esityksessä sen ääliömäisistä puitteista huolimatta tapahtui jotain muutakin aitoa, sitä lienee turha epäillä). The Artist murtuu ja kehopanssarin ja maskin takaa paljastuu ihminen, kaipaus, ilo, elävä muisti, kyyneleet, tarve kokea yhteys: ihminen Abramovic ojentaa kätensä pöydän yli ja Ulay, joka ilmeisesti puhuu jotakin, ojentaa omansa. He pitävät toisiaan käsistä, Ulay sanoo jotain. Mutta Taitelija Abramovic ottaa vallan ja vetäytyy (aikataulu varmaan pukkaa päälle, täytyy vielä olla takertumatta moniin yhdentekeviin tyyppeihin joita on tulossa monta tunnissa). Surullista ja kaunista ja koskettavaa. Hyvä että katsoin. Olisivatpa he vain lähteneet saman tien kahville, jättäneet koko typerän museon ja naurettavan duunin.

Seuraavan ihmisen tyyni kohtaaminen ei ole aivan itsestäänselvää ja Abramovic aukaisee ja sulkee silmänsä muutaman kerran ennen kuin saa kytkettyä performanssin käsikirjoituksen päälle. Somaattinen ja emotionaalinen torjunta, jota hän itseään kohtaan tuossa hetkessä joutuu suorittamaan, on sietämättömän tarkka kuvaus liian monesta kaiken aikaa liian monessa ihmisessä tapahtuvasta sisäistetystä sosiaalisaatioprosessista. Täytyy olla toisenlaisten sosialisaatioiden mahdollisuuksia ja taiteen täytyy voida ehdottaa niitä, kysyä niitä, kokeilla niitä, tavoitella niitä. Abramovicin taiteen lähtökohta on minusta juuri tuollaisten toisenlaisten sosialisaatioiden suuntainen, mutta The Artist is Present ja kaikki kaanoninrakennus ("Minä olen performanssitaiteen isoäiti") on tuon lähtökohdan vastaista.

Ulayn ja Abramovicin kohtaaminen on aito ja koskettava ja surullinen sikäli kuin Abramovicin täytyy pukeutua "The Artist"-naamiosysteemiinsä välittömästi uudelleen. The Taiteilija ei ole vapaa ihminen.

(Omaani parempi humma -tägi tähän, koska Ulay.)

anatominen muistio

sydämesi hermosto

rotan aivojen verisuonisto

mitä tiedämme ruumiimme kyvyistä ajatella?

sattumalta

A. W. Yrjänän taiteessa keskeinen piirre tietylle osalle hänen yleisöään on, että voidakseen ottaa vastaan hänen kieltään ja musiikkiaan, on kyettävä antamaan hänelle anteeksi (mitä kukakin). Tämä asetelma on erityisen mielekäs ja hedelmällinen semminkin kuin Yrjänän taiteen ydin on gnostilaisen ymmärryksen ja sosiaalipsykologisen itsetuhoturhautuman kynnyksellä tasapainottelevan hahmo. Asetelma on pitkällisen prosessin tulos ja luultavimmin hedelmällisyydessäänkin täysin hallitsematon.

runokritiikki on jäljessä

Suomalaisen runouden kritiikki on auttamatta jäljessä ja siihen on yksinkertainen syy: poetiikkojen ja kirjojen äkillinen paljous ja moneus. Ainoastaan laajat, pidempää aikaväliä jonkun tekijän tuotannossa tai vastaavassa melko suppeassa (ei koko kenttää koskevassa) kontekstissa kriittisesti ja näkemyksellisesti luotaavat artikkelit voivat vastata tähän haasteeseen, jota ennen kaikkea runous tarvitsee. Kriittinen ja näkemyksellinen tässä tarkoittaa, että kirjoittaja kykenee ymmärtämään runoja suhteessa julkilausuttuihin poetiikoihin, mutta sitoutumatta niihin kyky lukea runoutta myös ainakin jossain määrin tietoisen kirjallisuuskäsityksensä lävitse. Ei tarvitse olla kyse kirjallisuustieteestä. Tällaisia artikkeleita tarvittaisiin aika paljon, eri kirjoittajilta. Voi olla, että kirjoittajia puuttuu.

(4-8 maaliskuuta)

I had a word on my tongue

heavy burden

but it wouldn't enter my mind

forgotten, frustration, fear of losing

dear language, it was something, close to, not really -ove

-tain -mory, not like that, transforming... -rkness -rrogance

missing, what ever I think

others experience

it's just imagination using imperfect perception

It has taken the place I thought belongs to me:

thoughts

are nothing else than this

the state of disorder you search for

is the very state of uncertainty you won't in any circumstances

let to define you. Every moment of your life you need

to define this other away and analyse it into something familiar

which is all false. Disorder is also

the state of social emotion

BODY REFUSES

that the leaders of men wish to arouse within the tension

of culturally weakened bodies, and then to dull them with

what ever indigestible mental shit. Disorder

is amoral. All that needs power needs disorder.

It is a tool, and as such as loving as any knife.

You don't know how to lock the toilet door

You cannot open the lock once you are in

removing a ring half of the finger comes off with it

now you are not going to take off your clothes

you begin to hate something you love

your parents paint your grave with purple

the original color of carrots

wombthing, leaking

capitalism is a mess - making more mess is no revolution

imagine your self as a compost

and then some alchemy: blackbirds hanging around to catch your worms

feathery neck reaching for living flesh, swallowing

disorder. a fool for all purposes

is as thoughtful as any lover

MIND CONFUSES

even the trees are smiling trough the capitalism we breath

the great oak next to crapper

birches in the border of the forest

birds on the birches, any time now

ravens are flying over

slowly moving to downtown

slowly transforming

like Iceland

Miksi itkin Finlandia-hymnin kuullessani?

Kämppis haluaa näyttää läppäriltään hienon videon. Jään katsomaan.

Flashmob, tuo ihastuttavien yllättävien sosiaalisen tilan muunnoksien kulttuurimuoto.

Finlandia-hymni Helsingin rautatieasemalla.

Yksi mies aloittaa. Talvella. Muita pysähtyy laulamaan hänen kanssaan. Ääni kasvaa, harmoninen, väkevä ääni. Kuoro johtajineen.

Finlandia-hymni.

Vanhentunut laulu.

Anakronismi.

Vale. Emävale.

Orjuus. Karkoitettu orjuus, joka joskus Suomen itsenäistyessä koski ehkä jotakin joukkoa suomalaisia, sitten 1970-80-luvuilla kenties melko suurtakin osaa suomalaisista, on sittemmin vakiintunut salakavalissa epävarman palkkatyön ja vaihtoehdottoman näköalattomuuden muodoissa kasvavien joukoksi yhtymättömien joukkojen huolenaiheeksi.

Puhumattakaan siitä, että suomalaisen hyvinvoinnin ja vapauden hintana on ollut sitoutuminen vieraaseen, eurooppalaiseen järjestelmään ja siirtää orjuus tuollepuolen maan rajojen, toisiin kulttuureihin, kulttuureihin alistetussa asemassa, niiden kulttuurien alipalkkaorjuuden riistämiin massoihin ja niiden alueiden ekosysteemeistä elämän jatkuvuuden mahdollisuuksista välittämättä haalittaviin luonnonvaroihin.

Maailmassa, jossa tällähetkellä on enemmän orjia kuin koskaan historian aikana, ja jonka käsittämättömän toimimaton ja hirvittävän julkea rahatalousjärjestelmä uhkaa koko planeetan ekosysteemien tulevaisuutta ja peittää näennäisten vapauksien alle tosiasian, että orjuuden muodot ovat käsitteellisistä tempuista huolimatta yhä moninaisemmat ja tarkemmin kontrolloidut.

Maailmassa, jonka valtakulttuuri hylkii alkuperäiskansojen perustavanlaatuisesti erilaisia elämänmuotoja kuin globaalin kapitalismin ja öljyriippuvuuden järjestelmän mukaiset kuluttajuuden muodot.

Mikä suru. Ja tuo oli vain äkkianalyysi laulun yhdestä ainoasta säkeestä.

Sitten yksityiskohtana kuoron laulajia kuvataan ylhäältä ja he muodostavat numeron 2. Tämä on vaalimainos. Ja siksi en liitä linkkiä videoon.

Eivätkä mainostoimisto tai johtajaehdokas, jota mainos promoaa, tule ajatelleeksi, millaisia valheita laulu kantaa.

Tarkkaavaisuus ja olemisen laatu, jota kuoro edustaa, on jotakin hyvin merkityksellistä, riippumatta siitä, missä määrin kuoro on siitä itse tietoinen. Tuollainen ammattilaiskuoro edustaa sivistystä. Sivistys pakenee vastuutaan maailmasta, joka on syöksykierteessä!

En tunne Suomea, en ole koskaan tuntenut, enkä tiedä, voinko oppia sitä tuntemaan. En tunne mitään muutakaan kulttuuria. Jotakin rakasta tässä tuntemattomassa kulttuurissa, jossa olen kasvanut, kuitenkin näemmä on, miksi muuten itkisin. Herää raivo ja suru siitä, että vaikuttaa siltä, että suomalaisen sivistyksen kollektiivisubjektit eivät edes halua nähdä tilannetta, jossa "Suomi" on, jossa olemme olimme suomalaisia tai emme.

"Hei, katso minne meet!" - Joose Keskitalo

ilmeisesti tää taloususkonto perustuu erehdykseen, että talous=rahatalous, ja tiedeuskovaisuus näyttää perustuvan siihen, että se mitä tiedetään = se mitä on

kirjallisuus on vain hidasta ainevälitteistä telepatiaa

vain harvoin on vain vain

hulluudentorjuntahulluus

(Alla oleva kirjoitus ei yritä väittää, että kaikki mitä erilaisissa konteksteissa tehdään ihmisten mielenterveyden eteen, olisi turhaa ja väärin, vaan ainoastaan kuvaa joitakin henkilökohtaisia tunteitani liittyen näiden kontekstien onnistumisista riippumattomiin ilmeisiin ongelmiin.)

Tulen surulliseksi, kun ajattelen millaisessa epätietoisuudessa mielenterveystyö on. Toisaalta tiedän lähipiirini kokemuksesta, ettei hyvää mielenterveyshoitoa ole juurikaan saatavilla resurssipulan, ammattilaisten ammattitaidottomuuden ja vallitsevia hoitokäytäntöjä ohjaavien arvojen kestämättömyyden vuoksi. Toisaalta tiedän, että monet viralliselle mielenterveystyölle vaihtoehtoiset menetelmät hoitaa psyykeä ovat mielikuvituksellisuudessaan surkuhupaisia – ja vaikka ihmeellisimmätkin väitteet voivat perustua kokemukseen (ja vähintään yhtä usein itsepetokseen – ja, onneksi harvemmin, tahalliseen harhaan johtamiseen), on hyvin kyseenalaista, että tietäisimme juuri mitään siitä, mitä todella tapahtuu, kun jokin henkinen energia vaikuttaa ihmisessä tai ihmisryhmässä.

Koen myös (piirun verran ylimielistä) myötätuntoa kaikenlaista henkistä puuhailua kohtaan – ihmisten tarve löytää vastauksia on hellyttävä ja tunnistan paitsi muissa myös itsessäni erilaisten ylilyöntien ja harhakuvitelmien houkuttelevuuden. Jostain syystä virallista terveydenhuollon kenttää taas Suomessa leimaa jokin pelonsekainen varmuuden, lukkoon lyödyn hoitokulttuurin ja mahdollisten vielä tuntemattomien (tai jopa tunnettujen, mutta omaksuttujen käsitysten vastaisten tai ne ylittävien) inhimillisen olemisen ja toiminnan alueiden kieltämisen mentaliteetti. Se herättää minussa kiivasta herättelyntarvetta, turhautumista herättelyn ilmiselvään vaikeuteen ellei mahdottomuuteen (minun elämänrytmini mittakaavassa ja kykyjeni puitteissa). Niin kuin usein vihan taustalta nousee tässäkin kohtaa surua.

tuntuva säe

Ei ole niin, että Charles Olsonin teesien "projektiivisesta säkeestä" "tulisi olla melkein kaiken nykyaikaisen säettä pohtivan poetiikan lähtökohta", mutta hyvä, kun Teemu Manninen nosti nuo teesit esille Olli-Pekka Tennilän blogikirjoituksen yhteydessä. Poetiikan pohdinta voi lähteä mistä tahansa ja päätyä mihin tahansa. Jotakin melko yleisesti merkityksellistä Olsonilla kuitenkin on teesissään 1:

" - - kineettisyys. Runo on energiaa, joka siirretään sieltä mistä runoilija sen sai (lähteitä on oleva useampia) runon välityksellä aina lukijalle asti. Ok. Tällöin runon itsensä on oltava kaikilta osin korkeaenerginen konstruktio ja kaikilta osin energian purkausta. Eli: kuinka runoilija saavuttaa saman energialatauksen, kuinka hän, mikä on se tapa, jolla hän syöttää säkeeseen yhtä paljon energiaa kuin häntä itseään alun perin ajoi, ja kuitenkin ainoastaan säkeelle tyypillistä energiaa, joka ilmiselvästi on toisenlaista kuin energia, jonka lukija, yhtälön kolmas muuttuja, ottaa vastaan."

Jos olisin Kaikki kulkee ruumiin läpi -esseetäni kirjoittaessa ollut tietoinen Olsonin esseestä, olisin kirjoittanut siitä tähän tapaan: Kineettisyyden lähtökohta on täsmällinen, hyvin lähellä Jean-Luc Nancyn Corpuksen teoretisointia ja käytännöllinen huomio ruumiin ja kirjoituksen suhdetta luodattaessa. Toisen teesin maksiimi, että muoto on sisällön toteutuma, tuntuu itsestäänselvyydeltä, eikä herätä minussa juuri mitään. Kolmas teesi kuitenkin on jo hyvin etäällä ensimmäisen teesin käytännöllisyydestä. Miksi havainnon pitäisi välittömästi johtaa toiseen havaintoon? Mitä mieltä tuollaisessa tempon määrittelyssä on? Beat-runouden ja sen johdannaisten poetiikalle tuollainen maksiimi varmasti on mitä käytännöllisin ja epäilyt ylittävä, mutta minkä tahansa muun poetiikan kannalta voi olla äärimmäisen välttämätöntä, että havainto systemaattisesti pysäytetään, tai että havainto johtaa takaisin itseensä, tai että havaintoa pyritään välttämään kaikin tavoin, tai että havaintoa pitkitetään ja että se vaivihkaa muuntuu toisenlaiseksi niin, että ehkä ollaan siirrytty jo toiseen havaintoon, tai mitä tahansa muuta.

Se, mitä Olson kutsuu kineettisyydeksi mahdollistaa juurikin tällaisten havainnon ja tempon muunnosten tunnustelun, käytännöllisen kielellis-ruumiillisten pulssien ja virtauksien, siirtymien ja taantumien aistimisen. Kineettisyyden samaistaminen nopeatempoiseen muka uusien havaintojen sarjatuleen on vain volyymiharha: intensiteetti voi muodostua niin monesta muustakin asiasta kuin reaktiivisesta varioinnista tai mitä se havainnoista havaintoihin siirtyileminen sitten onkin (sehän voi olla montaa). Kineettisyyden samaistaminen nopeatempoiseen sarjatuleen on sama harha kuin se, mikä tuottaa loputtomasti geneeristä punkkia, rokkia tai poppia, joka muodoltaan muistuttaa monia nerokkaita taideteoksia (Patti Smith: Land/Horses), mutta tuntumaltaan, energialtaan tai kokonaisvaikutelmaltaa on jotakin täysin muuta.

Olsonin kolmannen teesin harha tuottaa kulttuuria, säkeenmuodostuksen mekaniikkaa, joka sumentaa ensimmäisen teesin ehdottamaa avointa havainnointia ja säkeenmuodostuksen orgaanisuutta korostavan työskentelyn mahdollisuutta.

Jostain syystä seuraava oivallus oli pitkään minulle keskeinen, ellei keskeisin kielikäsityksen ja siten poetiikan lähtökohta:

"Helen Kellerin epävarmuus siitä, ovatko hänen pimeyden aikansa muistot ajatuksia, on suurin todistus siitä, että ajattelu ei ole kielellistä ja kieli ei rajoitu sanoihin. Se, mitä toisella puolella opetataan, ei kelpaa ohjenuoraksi ensimmäiselle puolelle."

"Mitä on todellisuus?"

, kysyi Todellisuuden tutkimuskeskuksen Esitys-lehti, ja nimiseni runoilija vastasi näin:

En tietenkään voi vastata, mitä on todellisuus. Ehkä tahtoisin, mutta mitä oikeastaan silloin tahtoisin, esimerkiksi lukijalle? Kirjoitan kysymystä vasten, sillä se koskettaa sitä, miksi ylipäätään ja erityisesti tahdon kirjoittaa. Jos onkin niin, ettei todellisuudesta voi kirjoittaa, voiko todellisuudessa kirjoittaa? Onko kysymyksessä todellisuutta haikailevan kirjoittajan ainoa mahdollisuus? Kysymys on pienoinen muutos kielellisen rangan asennossa. Muutos, kuten: hylätä suoraan viittaavat ilmaukset ja etsiä ilmauksia, jotka kehkeytyvät kirjoittaessa ja luettaessa kokemuksellisesti. Tai vain kompastua. Juon jäähtynyttä teetä, keväällä.