torstai 20. helmikuuta 2014

Kokemuslähtöisestä kritiikistä

(Peräisin Kritiikin uutisista 1/2014)

Kulttuurijournalismi on liian henkilökeskeistä. Teoskeskeinen näkökulma mahdollistaa kirjoittamisen kokemuksesta ja vaikutelmasta, mikä on taiteelle välttämättömin inhimillinen rakenne. Taiteen kytkentäkaaviossa nimenomaan kokemusten tai vaikutelmien kiertokulku yhdistää yleisöä, teosta, työtä ja tekijää. Kokemusten pitkäjänteinen ja tarkkanäköinen jakaminen laajentaa sekä kriitikon että yleisön taidekäsitystä ja vastaanottokykyä, mikä taas ruokkii tekijöiden ymmärrystä työstään. Tätä varten olisi hedelmällistä, jos eri alojen taidekritiikissä olisi tilaa esseistiikkaa lähentyville, yksittäisiä teoksia laajempia ilmiöitä tai yksittäisten teosten aivan yksittäisiä piirteitä valottaville teksteille. Kriitikon täytyy voida kuvailla ja tulkita laajimman ja pienimmän mittakaavan kulttuuri-ilmiöitä: yhden tekijän tai ryhmän tuotannon ja vuosikymmenen ilmiöiden laajuudesta yksittäisten säkeiden ja eleiden tarkkuuteen. Tällaisia artikkeleita tarvittaisiin aika paljon – niin ne myös tuottaisivat yleisöä, joka niiltä ensialkuun ehkä puuttuisi.

Tästä näkökulmasta esimerkiksi kirjallisuuden journalismia määrittävä sesonkiajattelu on harhapolku. Kulttuurijournalismin tulisi voida aktiivisemmin nostaa esiin kiinnostavia ja koskettavia teoksia ja ilmiöitä siitä riippumatta, miten ajankohtaisia ne tai niiden tekijät juuri tällä kvartaalilla sattuvat olemaan. Kriitikon näkemyksen täytyy olla laaja ja pitkäkestoinen. Ilman tällaista näkemystä yleisölähtöinen kirjoittaminen typistyy taiteen esittelyksi ja promootioksi. Näkemyksellistä on, kun kirjoittaja kykenee ymmärtämään taidetta suhteessa julkilausuttuihin estetiikkoihin, mutta sitoutumatta niihin kokee teoksia myös henkilökohtaisen taidekäsityksensä lävitse. Ei tarvitse olla kyse taiteentutkimuksesta.

Kokemuslähtöinen, tarkkuuteen pyrkivä journalismi ottaa huomioon lukijan uteliaisuuden ja tarpeen vaikeita kysymyksiä kiertelemättömään elävään kohtaamiseen. Ajattelun ja kirjoittamisen laatu on ensiarvoisen tärkeää. Lähtökohtani on, että havainnoimalla tarkasti ja ajattelemalla selkeästi voi taiteesta kirjoittaa erilaisia yleisöjä kiinnostavalla tavalla. Jos tämä ei ole mahdollista, kulttuurijournalismilla ei nähdäkseni ole mitään syytä tavoitella asianharrastajia suurempaa yleisöä. On kuitenkin selvää, että taiteella ja taidekirjoittelulla voisi olla laajempi yleisö kuin nyt.

Rainer Maria Rilke Kirjeissä nuorelle runoilijalle asettaa kritiikin ja taiteen rakastavan ymmärtämisen vastakkain – tämä vastakkainasettelu on turha. Rakkaus ei merkitse leväperäistä myötämielisyyttä eikä kritiikki sydämetöntä politikointia. Kritiikki, kuten esseistiikkakin, on taidemuoto. Tärkeää on, että kritiikki, esittely, esseistiikka tai haastattelu pyrkii välittämään kokemuksiin perustuvia vaikutelmia teoksesta, sen kontekstista ja/tai tekijästä. Vedin kevään 2013 Kaarinan kirjastossa runopiiriä, jossa tavalliset kiinnostuneet lukijat jakoivat lukukokemuksiaan. Idea, joka myös toteutui, oli tehdä runojen kokeminen ja ajatteleminen helposti lähestyttäväksi.

Tällä voisi olla journalistisia sovelluksia eri muodoissa ja tekstityypeissä. Teoskokemuksen korostaminen ja teoksen ja muiden elämänilmiöiden yhteyksien osoittaminen voi olla joillekin yleisöille innostava kulttuurijournalismin muoto, kun etsitään tapoja tehdä eri taiteita ymmärrettäväksi ja kohdattavaksi. Onko mahdollista kirjoittaa niin, että syntyy uusia yleisöjä? Hypoteesini on, että kokemuslähtöinen, kirjoittaja-katsojan ruumiillista ja tajunnallista kokemusta korostava näkökulma on eräs mahdollisuus tähän.


keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Pari kasvia (tekstiviestejä)



Vanha uutinen.

Malmin lentokentän laidalla
suunnitelma purkaa luonto, rakentaa.

Noidat suojelivat seudun, seutunsa.

Löytyi ketonoidanlukko,
hiljainen,

kaavojen haaksirikko


 * * *


Oon nähnyt tänään vuorenkilvet jotenkin...
Kuukausiin ne ei oo tulleet nähdyiksi.
Juttelen näköjään sulle mielessäni.
Lähdin vähän ulos.


 * * *


Ensimmäinen kasviviesti on Salmisen Antille; luin Nollankuorta ja nukahdin sitten herätäkseni kohta. Kirjan rytmi oli jäänyt päälle, huomasin mieleni tuottavan samankaltaista. Luonteeni mukaisesti vähän laveampaa. Kirjoitin sitten Antille tekstiviestin, kertoakseni mieleen muistuneen vanhan uutisen. Antti tunnisti ketonoidanlukon saniaiseksi. Toinen kasviviesti on päivän kasvihavainto, jonka lähetin sille jolle näköjään mielessäni juttelen.


torstai 6. helmikuuta 2014

(repost, 12.11.2010)


”Katoavuus virittää kielen suurelle preesensille.

Näe jo nyt läsnä ja poissa niin et hänen mentyään joudu sanomaan: vasta nyt ymmärrän.”

- Mirkka Rekola, Maailmat lumen vesistöissä

Kolme ystävää tuli luokseni. Söimme ja puhuimme. Tuli puhe kuolleista läheisistä ja kuolemasta, mikä keskustelu yllättäen taukosi. Tuli hiljaista. Hiljaisuus jatkui, se oli hyvin kaunista. Se jatkui minuutteja. Sitten yksi heistä avasi kurkkunsa ja lauloi. Pian puhuimme jälleen. Hänen piti lähteä aiemmin kuin muiden. Mutta hänen jälkeensä tuli vielä eräs ihminen. Taas tuli puhe kuolemasta - ja tuli hiljaista. Hiljaisuus kesti sen aikaa, että sen varmasti kuuli. Jatkoimme keskustelua muusta.