Kulttuurijournalismi on liian
henkilökeskeistä. Teoskeskeinen näkökulma mahdollistaa
kirjoittamisen kokemuksesta ja vaikutelmasta, mikä on taiteelle
välttämättömin inhimillinen rakenne. Taiteen kytkentäkaaviossa
nimenomaan kokemusten tai vaikutelmien kiertokulku yhdistää
yleisöä, teosta, työtä ja tekijää. Kokemusten pitkäjänteinen
ja tarkkanäköinen jakaminen laajentaa sekä kriitikon että yleisön
taidekäsitystä ja vastaanottokykyä, mikä taas ruokkii tekijöiden
ymmärrystä työstään. Tätä varten olisi hedelmällistä, jos
eri alojen taidekritiikissä olisi tilaa esseistiikkaa lähentyville,
yksittäisiä teoksia laajempia ilmiöitä tai yksittäisten teosten
aivan yksittäisiä piirteitä valottaville teksteille. Kriitikon
täytyy voida kuvailla ja tulkita laajimman ja pienimmän mittakaavan
kulttuuri-ilmiöitä: yhden tekijän tai ryhmän tuotannon ja
vuosikymmenen ilmiöiden laajuudesta yksittäisten säkeiden ja
eleiden tarkkuuteen. Tällaisia artikkeleita tarvittaisiin aika
paljon – niin ne myös tuottaisivat yleisöä, joka niiltä
ensialkuun ehkä puuttuisi.
Tästä näkökulmasta esimerkiksi
kirjallisuuden journalismia määrittävä sesonkiajattelu on
harhapolku. Kulttuurijournalismin tulisi voida aktiivisemmin nostaa
esiin kiinnostavia ja koskettavia teoksia ja ilmiöitä siitä
riippumatta, miten ajankohtaisia ne tai niiden tekijät juuri tällä
kvartaalilla sattuvat olemaan. Kriitikon näkemyksen täytyy olla
laaja ja pitkäkestoinen. Ilman tällaista näkemystä
yleisölähtöinen kirjoittaminen typistyy taiteen esittelyksi ja
promootioksi. Näkemyksellistä on, kun kirjoittaja kykenee
ymmärtämään taidetta suhteessa julkilausuttuihin estetiikkoihin,
mutta sitoutumatta niihin kokee teoksia myös henkilökohtaisen
taidekäsityksensä lävitse. Ei tarvitse olla kyse
taiteentutkimuksesta.
Kokemuslähtöinen, tarkkuuteen pyrkivä
journalismi ottaa huomioon lukijan uteliaisuuden ja tarpeen vaikeita
kysymyksiä kiertelemättömään elävään kohtaamiseen. Ajattelun
ja kirjoittamisen laatu on ensiarvoisen tärkeää. Lähtökohtani
on, että havainnoimalla tarkasti ja ajattelemalla selkeästi voi
taiteesta kirjoittaa erilaisia yleisöjä kiinnostavalla tavalla. Jos
tämä ei ole mahdollista, kulttuurijournalismilla ei nähdäkseni
ole mitään syytä tavoitella asianharrastajia suurempaa yleisöä.
On kuitenkin selvää, että taiteella ja taidekirjoittelulla voisi
olla laajempi yleisö kuin nyt.
Rainer Maria Rilke Kirjeissä
nuorelle runoilijalle asettaa kritiikin ja taiteen rakastavan
ymmärtämisen vastakkain – tämä vastakkainasettelu on turha.
Rakkaus ei merkitse leväperäistä myötämielisyyttä eikä
kritiikki sydämetöntä politikointia. Kritiikki, kuten
esseistiikkakin, on taidemuoto. Tärkeää on, että kritiikki,
esittely, esseistiikka tai haastattelu pyrkii välittämään
kokemuksiin perustuvia vaikutelmia teoksesta, sen kontekstista ja/tai
tekijästä. Vedin kevään 2013 Kaarinan kirjastossa runopiiriä,
jossa tavalliset kiinnostuneet lukijat jakoivat lukukokemuksiaan.
Idea, joka myös toteutui, oli tehdä runojen kokeminen ja
ajatteleminen helposti lähestyttäväksi.
Tällä voisi olla journalistisia
sovelluksia eri muodoissa ja tekstityypeissä. Teoskokemuksen
korostaminen ja teoksen ja muiden elämänilmiöiden yhteyksien
osoittaminen voi olla joillekin yleisöille innostava
kulttuurijournalismin muoto, kun etsitään tapoja tehdä eri
taiteita ymmärrettäväksi ja kohdattavaksi. Onko mahdollista
kirjoittaa niin, että syntyy uusia yleisöjä? Hypoteesini on, että
kokemuslähtöinen, kirjoittaja-katsojan ruumiillista ja
tajunnallista kokemusta korostava näkökulma on eräs mahdollisuus
tähän.