Median ja mediakritiikin inflaatio erään lukijan tajunnassa

Tämä koronakriisi on mielenkiintoisella tavalla tehnyt kaikesta tiedonvälityksestä itselleni mielenkiinnotonta, kyllästyttävää ja yhdentekevää. Minulle oli muutaman vuoden aikana kehittynyt tapa lukea joitakin englanninkielisiä sodanvastaisi uutislähteitä, jotka täydensivät toisiaan merkityksellisellä tavalla. Päädyin näiden lähteiden ja kommentoijien äärelle yrittäessäni ymmärtää Lähi-idän tilannetta, kun olin huomannut ettei suomalaisessa mediassa ollut käytännössä ainoatakaan uskottavaa, perusteellista, tutkivaa journalismia julkaisevaa lehteä tai muuta tahoa. Perusteellisen analyysin tuloksena pidän suomalaisen valtavirtamedian "Vastuullista journalismia" -kampanjaa suurena ja surullisena vitsinä ainakin ja etenkin mitä tulee maailmanpolitiikkaan.

(Hyvä lukija, en kirjoita tätä nyt kertoakseni sinulle, mitä ajattelen mistään maailmanpolitiikan asiasta, toimijasta tai kehityskulusta, mutta jos uskoo lukiessaan jotakin valtavirtaista tai myöskään vaihtoehtoista mediaa, on varmaankin erehtynyt.)

Nyt koronakriisin aikaan kiinnostavasti lähteet, joita pidän edelleen sotiin liittyvissä kysymyksissä melko luotettavina, ovat yllättäen niin keskenään erimielisiä ja ristiriitaisia, ja tietenkin kommentoivat koronakriisiä ja sen lieveilmiöitä kuten kaikki muutkin tällä hetkellä tekevät, etten ilman uutta perustavanlaatuista mylläystä pääsisi perille siitä, mikä on aiheeseen nähden uskottavaa analyysiä ja mikä ei. En kuitenkaan ehdi saati halua tätä mylläystä tehdä. En jaksa käyttää kaikkea aikaani mediakritiikkiin, en enää. Olen yleisemminkin väsynyt tietämään tarkasti ja laajasti asioista, joihin vaikutusvaltani on erittäin pieni. Ei enää kiinnosta. Enää ei ole ainoatakaan uutislähdettä, jota pidän uskottavana, mielenkiintoisena tai lukemisen arvoisena. Ehkä tilanne muutuu joskus, se on ollut tilanteen tapana tähänkin asti ja piintyneitä tapoja on tunnetusti erittäin vaikea muuttaa.

Esseitä

Ilmeisesti julkaisen noin kaks esseetä vuodessa. Viime vuonna ne taisivat olla Janossa kutsumus-teeman ympäriltä ja Tuli&Savussa luontorunouden luentaa.

Tänä vuonna toinen ilmestyi Saaren kartanon 10-vuotis juhlakirjassa, linkistä löytyy kirjoitukseni "Tienpääntie" ohella muitakin artikkeleita kirjasta. Kirjoitin kuukausien ajalta ja useiden vuosien kohdilta tuntemani residenssin merkityksestä itselleni ja tekemiselleni. Onnea vielä kerran Saaren kartanolle! 

Toinen ilmestyy piakkoin Markku Eskelisen ja Leevi Lehdon toimittamassa kaksiosaisessa Suo, kuokka ja diversiteetti -artikkelikokoelmassa (sen Alfa-osassa, toinen on nimeltään Omega, ntamo julkaisee nyt marraskuussa), jossa nykykirjailijat sun muut lukevat ilmeisesti pääosin nykykirjallisuutta monimuotoisuuden kannalta ja noin edespäin. Tässä esseessä kirjoitan Vesa Haapalan Karhunkivi-romaanista, pääasiassa.

Teoksen kuvaus ja vaikuttava tekijäluettelo: "SUO, KUOKKA JA DIVERSITEETTI näyttää näyttää suomalaisen kirjallisuuden monimuotoisuuden sellaisena kuin sitä juuri nyt kirjoitetaan. Toimitetteen tekijät ovat Virpi Alanen, Antti Arnkil, Mikael Brygger, Timo Harju, Tytti Heikkinen, Jan Hellgren, Silvia Hosseini, Kari Hukkila, Juha Hurme, J. K. Ihalainen, Teemu Ikonen, Gerry Birgit Ilvesheimo, Juri Joensuu, Jonimatti Joutsijärvi, Silja Järventausta, Kaj Kalin, Arja Karhumaa, Touko Kauppinen, Juha-Pekka Kilpiö, Sari Kivistö, Karri Kokko, Janne Kortteinen, Tiina Käkelä, Sami Liuhto, Minna Långström, Teemu Manninen, Raisa Marjamäki, Maria Matinmikko, Peter Mickwitz, Sini Mononen & nabbteeri, Marjo Niemi, Marko Niemi & Oscar Rossi, Janne Nummela, Sanna Nyqvist, Markku Paasonen, Outi-Illuusia Parviainen, Laura Piippo, Vesa Rantama, Tytti Rantanen, Katja Raunio, Eeva Rohas, Timo Salo, Elina Saloranta, Lena Séraphin, Aura Sevón, J. P. Sipilä, Ville-Juhani Sutinen, Satu Taskinen, Tuomas Timonen, Miia Toivio, Eeva Turunen, Virpi Vairinen, Jyri Vartiainen, Taneli Viljanen, Hanna Weselius, Jaakko Yli-Juonikas ja Sakari Ylimaunu."


Bonarina keväällä kirjoitin Juha Kulmalan Ränttätäntästä Tuli&Savuun, kun pyysivät, ja kun tykkään Kulmalan matskusta. Kritiikkejähän en periaatteessa enää ole tehnyt vuosiin, paitsi poikkeuksin.

Huhuna levitettäköön, että ensi vuonna julkaisen muutakin kuin kaksi esseetä. (En tosin tiedä, tuleeko kahta esseetä.)

Mirkka Rekola -lukupiireistä

Vedin tässä keväällä Tampereella kolme Mirkka Rekola -seuran lukupiiriä, joissa kussakin luettiin yhtä Rekolan teosta. Tässä alla huomioita lukupiireistä.

I

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", ensimmäinen tapaaminen 9.3.2017
Aiheena "Ilo ja epäsymmetria", 1965


Minä olen aistieni runoelma


Kahvila Runon yläkerrassa, lähellä taloa, jossa Eeva-Liisa Manner aikoinaan asui, kokoontui eilen torstaina 9.3. Mirkka Rekola -seuran lukupiiri keskustelemaan Rekolan kokoelmasta Ilo ja epäsymmetria (1965).

Kokoelma on Rekolan neljäs, mutta voinee sanoa, että toinen kirja jossa hänen omin runoilijanlaatunsa ja estetiikkansa alkoi hahmottua. Syksy muuttaa linnut (1961) oli hänen irtiottonsa vanhasta mitallisesta kohti omaperäistä modernia runoa. Samalla näissä kirjoissa on nähty uudenlaisen kokemistavan ja tavanomaisen identiteetin purkautumisen teemoja. Aiheesta voi lukea esimerkiksi Katja Seudun tutkimuksesta Tyhjä pöytä on tilattu (WSOY, 2016).

Lukupiiri oli juuri sopivan kokoinen, että keskustelu säilyi intiiminä, hiljaiset jäsenet saattoivat upota haluamaansa kuuntelijan asemaan ja innokkaimmat jakaa huomioitaan, lukukokemuksiaan ja ääneenlukua toivottavasti kukin kyllikseen.

Ilo ja epäsymmetria kenties juuri epäsymmetrisyyttään on paikoin erittäin haastava luettava. Yhdessä lukien hahmotustavat laajenevat ja ilmaisuista saadut vaikutelmat moninkertaistuvat, mikä on erittäin antoisaa tällaisen runouden äärellä. Tajuamisen tavat, joihin runot viittaavat, joita ne kielellään vihjaavat, tulevat helpommin maistettaviksi tai oivallettaviksi.

Annan esimerkin: Eräs lukupiirin osallistuja luki ääneen tämän parisäkeen, alkuperäiskokoelman sivulta 19:

"Kun veneitä sousi sulavedessä jään ympärillä
tunsin että voin lähteä sieltä"

Mikään runossa tai sen ympärillä ei kerro, mistä "sieltä" puhuja koki voivansa "lähteä". Tämä tuntui lukiessani hämmentävältä ja peräti turhauttavalta, kun valmistauduin lukupiiriin itsekseni. Vaikkakaan en enää muista, mitä osallistuja kertoi runosta, muistan, miten hänen lukukokemuksensa sai minut ymmärtämään runon. Eristyisesti ymmärsin ensi kertaa ilmaisun "lähteä sieltä".

Avartui mahdollisuus, että puhuja kokee eksistentiaalisen alkuperänsä havaintonsa kohteissa. Että olen aistieni runoelma - jos sallitaan tällainen muunnelma Mannerin tunnetusta säkeestä.

Tavanomaisen kielen kannalta parisäe on hyvin epäsymmetrinen ja peräti epätarkka, sen viittaussuhteet ohjaavat hämärään. Epäsymmetriasta aukenee kuitenkin toinen tapa katsoa, ja kenties se on kokoelman otsikon iloa.

Epäilemättä runot ovat paikoin vaikeita. Lukupiiri pyrki sallimaan myös hämmentyneen hiljaisuuden. Usein yhdessä lukien esiin nousi myös muuta kuin hiljaisuutta ja hämmennystä, usein myös yhteisesti ymmärrettyä, jaettuja kokemuksia.

Eräs hauska seikka oli, miten konkreettisen tulkinnan sai seuraava runo, sivulta 42:

"Päiväni
pieni vieras tuli pyörimään tuolilla.
Laskin istuimen alas.
Kun hän lähti, putosin tähän."

Tämän lukija avasi muulle lukupiirille sen hätkähdyttävän ja arkisen tapahtuman, jossa tavanomaista alemmas lasketulle tuolille istuessaan putoaa penkkiin. En ollut tätä (kenties ilmeistä) tulkintamahdollisuutta huomannut. Toisaalta hän totesi myös tulkinnan, jossa viimeisessä säkeessä "pienen vieraan" lähdettyä pudotaan yksinolemisen hetkeen.

Juuri mitään emme lukupiirissä saaneet sanottua kirjasta kokonaisuutena, mutta sen toistuvia teemoja kuten katseen kokemisen kerrostumat, sisä- ja ulkopuolen sulautuminen toisikseen tai niiden välisen eron katoaminen tunnistettiin kyllä monista runoista. Luettavaa riittää, eikä runokirja tyhjene edes yhdessä lukien. Useampi silmäpari näyttää kuitenkin yksittäistä lukijaa paremmin löytävän reitit sisä- ja ulkopuolen erillisyydestä avarampaan näkemykseen. Kiitoksia!

Seuraavaksi lukupiiri tapaa Kahvila Runon yläkerrassa torstaina 6.4.2017, jolloin luetaan Rekolan aforistista kokoelmaa Maailmat lumen vesistöissä. Kolmas ja kevään viimeinen tapaaminen on torstaina 4.5.2017, jolloin luetaan kokoelmaa Kuka lukee kanssasi.



II

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", toinen tapaaminen 6.4.2017
Aiheena "Maailmat lumen vesistöissä", 1978



Hieman toisenlainen ryhmä kuin ensimmäisellä kerralla kokoontui Kahvila Runon yläkerrassa lukemaan ja keskustelemaan Mirkka Rekolan aforistisesta kokoelmasta "Maailmat lumen vesistöissä".

Teos on matka syksystä kevääseen, joka oli tapaamisen aikaan jo hyvässä vauhdissa. Mustat ja valkeat linnut olivat palanneet Tampereelle.

"Linnut täplittävät jäänraunaa, lokit ja nokikanat, valkeat linnut ja mustat. Ja kun jäät lähtevät, ne nousevat siiville, yöt ja päivät."


Joillakin osallistujilla oli jaettu kaipaus runoilija, ystävä ja opettaja Rekolan luokse. Monille runot tarjosivat lohdutusta, jotakin elämän vaikeuksia ylittävää ymmärrystä ajasta, läsnäolosta, itsestä ja toisesta.
Lohtua löydettiin muun muassa seuraavasta tekstistä, jossa yksinäisyys ja yhteys rinnastuvat, hauraus ja voima tulevat toisikseen:

"Minun oli aina käännyttävä teiltä. Se on merenranta.

Näköisensä se on, autio, kadonneen tilassa. Mutta veneesi vahvistetaan, terälehti on suoja, vedensileä."

Eettinen näkökulma, joka lukupiirin perusteella nousee Rekolan teksteistä, pohjaa siihen, että minä en ole - muuten kuin aina suhteessa sinuun, toiseen.
Kohtaamisten myötä hahmottuu kysyvä elämänmuoto.

Yhdessä lukemisen voimaa ja mahdollisuutta kuvastaa se, miten lukupiirissä nostettiin eräs teksti lähes käsittämättömäksi, mutta kun sitä yhdessä luettiin, saatettiin sen jokaisesta kuvasta unenomaisuuden lisäksi löytää suoria yhteyksiä vanhoihin mystisiin traditioihin
Joku teksti ei auennut jollekulle
Yhdessä se avartui moneen suuntaan ja monella tavalla


"Minä olin huutanut nimesi vanhaan ruukkuun, sinne vain, ja sinne satoi vettä. Se oli pilven hyvä kappale maata. Yöllä se alkoi kävellä, kreikaksi, ei, latinaksi se alkoi kysellä korvia, se halusi juopotella. Se sanoi olevansa se ainoa, mikä on jäljellä täällä ja menevänsä pian rikki. Pilvi minua ympäröi, sama pilvi, minä kiedoin käteni sen ympärillä."

Niin, onko tässä yllä lainatussa tekstissä unen tolkuttomuuksia, vai onko ruukku siinä vanhan egyptiläisen tai juutalaisen hääseremonian rikottava symboli - onko pilvi kenties kristillisen mystiikan tietämättömyyden pilvi - onko juopumus päihtymystä olemassaolosta? Tällaisia ja muita kysymyksiä ihmettelimme.

Lukupiirissä "Maailmat lumen vesistöissä" näyttäytyi tiheänä kudelmana, jossa aforismisarjoissa hahmottui mitättömyyttään ja toisen kohtaamisen ensisijaisuutta ihmettelevän puhujan hahmo. Mitättömyys tai autius, jota sanaa teos toistaa, tässä yhteydessä on ymmärrettävä tilaksi, joka kannattelee ihmistä persoonattomana voimana, johon kuka vain ohikulkija mahtuu.

"Ei nouse autiudesta ihmisiin vaan liikkuu sen tilassa heissä. Ja kaikki pyyhkäistyy, kaikki pyyhkäistyy."

Yhteydessä tähän sisäisen ja ulkoisen samuuteen tai vuorovaikutukseen on myös ajan kokeminen paikkana, johon myös tämä teos lukijaansa viittaa osallistumaan.

Seuraava ja tämän kevään viimeinen lukupiiri kokoontuu tämän viikon torstaina 4.5. klo 18-20, Kahvila Runon yläkerrassa. Luemme kokoelmaa "Kuka lukee kanssasi". Tervetuloa mukaan!



III

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", 4.5.2017
Aiheena runokokoelma "Kuka lukee kanssasi", 1990


"Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin"


Keväisen lukupiirimme päätti teos, jonka mukaan piiri oli nimetty. Huomion kiinnittäminen siihen, että sekä yksin että yhdessä lukiessaan on jonkun kanssa, jota ei täysin tunne, on keskeinen tapa jolla lukukokemukset syvenevät. Lukupiirissä ja muutenkin.

Umpikuja, jollaiseen keskustelu voi päästä, jos tavat tulkita tekstiä ovat kovin ristiriitaiset tai kilpailevat keskenään, muistuttaa umpikujaa, johon ihminen voi päästä löytäessään sisäisen ristiriidan, maailmankuvassaan hiertävän sopimattoman havainnon tai ajatuksen. Niin vahva yksilöllisyys tai keskustelutilanne, joka kestää umpikujan ja osoittaa sen avautuvan, kantaa ristiriidan horisontaalisen jännitteen ja umpikujan vertikaalisella näkökulmalla tai kokemistavalla. Minun ja sinun ero suhteellistuu, kun kysytään, mitä olemme. Umpikuja yli voi kiivetä, tai lentää.

Kuitenkin umpikujia on. Kaikkia niitä ei voi ylittää noin vain lehahtamalla.

Joidenkin ali voi kaivautua.

Näitä pohdin muun muassa sen runon seurauksena, jota lukupiirissa ensiksi käsiteltiin. Runo kuvaa runoilijan työtä, sen kahtalaista suhdetta maailmaan. Tässä koko pitkähkö runo:

"Myös tämä tehtävä on annettu, palveluksessa,/
siihen ei hevin suostuta, ja vaikka ajatteluni/
on pitempi, on pitempi kuin vuosisata, ei se riitä,/
ajattelun umpikuja on maailman umpikuja,/
eikä sen profeetta voi olla muuta kuin pyöveli,/
kiusana ne, jotka eivät ole ajatelleet sen vertaa,/
eivät tehneet tätäkään johtopäätöstä./
Tämä joka erkanee umpikujan maailmasta, suhteutuu/
siihen toiselta tasolta, miten se on mahdollista,/
elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin, ei niin,
että sillä olisi ajatteluni alku ja loppu./
Ei mikään hengitä niin kuin ennen, eivät linnut,/
joiden keuhkona on ilma, niiden siivet väsyvät,/
ja minä joka seison tämän puun alla viimeiset lehdet/
silmillä, hyvä on sanoa, etten näe, olen ja en/
ole, Hamlet, joka pitää pääkalloa kämmenellä,/
hänen se on, vaikka on isänsä, elämä, joka ei koskaan/
tule kokonaan esiin, se on kahden ajatukseni välissä."

Tätä epäilemättä monitulkintaista ja lukijaansa risteäville kujilleen eksyttävää runoa lukupiiri pohti melko kauan. Yhtä kauan luettiin monia virkistäviä pikkurunoja, joissa luonnon ja ihmisenä olemisen ihmetys kulkevat rinta rinnan umpikujien yllä.

"Järvellä, ja tuntee rintakehänsä aaltoilussa,/
ei siellä asu kukaan, sydämen seudulla,/
vedenpimeässä siellä ui sininen taivas."

Nämä pienet runot helpottivat muuannen lukupiiriin Mirkka Rekolan tuotantoa tuntemattoman osallistujan oloa, kun hänelle synkät ja ainakin ajattelua haastavat kiperämmät tekstit olivat ensin jääneet hämmentämään.

Kenties runous on paikallaan, kun se osoittaa umpikujat, joissa olemme, kiusaa meidät niiden ahtauteen, ja samalla aukoo muita reittejä, kenties huomaamattamme, siihen kiusaan.

Kiitos kaikille lukupiiriin osallistuneille, erityisesti Katja Seudulle joka kaikkina kertoina saapui paikalle lukukukokemuksineen! Kiitos myös Mirkka Rekola seuralle mahdollisuudesta kokoontua lukemaan yhdessä.

Suunnaton lintu Rekolan, Trungpan ja Lehikoisen teksteissä – kysymys kirjallisuuden ruumiillisuudesta

(Essee on alunperin julkaistu Kaltiossa 4/2013 -- ja kerro Paavo toki, jos et halua sen olevan esillä tässä. Lehti kannattaa lukea paitsi siksi, että se on hyvä, myös koska esseeni on siinä kuvineen taitettu aikas hienosti. Tässä blogissa vain osa kuvista, joskin tää ensimmäinen kuva Kaltiosta taisi puuttua.)

Etsin ruumiillisesti vaikuttavaa kirjallisuutta, koska olen oivaltanut, miten organismin kyky tajuta sisäisyytensä ja ympäristönsä on keskeistä kirjallisuuden synnylle ja kokemiselle. Kutsun tuota sisäisen ja ympäröivän ruumiillisuutta 'somaattiseksi avaruudeksi'. Se on ruumiillisesti koettu tila, joka pitää sisällään ruumiin kielineen ja äärillään ruumista ympäröivän tilan ja aineen kirjallisuuksineen.

Koska me, lukijat ja kirjoittajat, aistimme kirjoituksen intensiteetit suoraan kehon ja mielen kokonaisuudella, muokkaa kirjoitus suoraan somaattisen avaruutemme kokoa, suuntia, tiheyksiä, painoja ja liikkeitä siellä. Mutta emme huomaa tätä muokkausta, koska emme huomaa somaattista avaruutta, eikä suuri osa kirjoituksesta, jota luemme tee mitään mainittavaa muutosta vakiintuneeseen, mutta epänormaaliin tilaan jossa tajuamme itsemme ja maailman hyvin vaillinaisesti. Vakiintunut somaattinen avaruus on epänormaali, koska se on seurausta tunnottomuudesta, turtumuksesta, ei vastaanottavuudesta, huomiosta tai herkkyydestä. Se on vakiintunut tavanomaisia elämässä selviämisen, persoonan kasvattamisen ja sosiaalisen toiminnan kaltaisia tarpeita varten. Samalla olemme unohtaneet sitä suppeammat ja sitä laajemmat somaattiset tilat sekä sen rytmejä radikaalisti hitaammat tai nopeammat sykkeen, paisumisen, romahduksen tai hengityksen rytmit. Niinpä meidän on varsin hankalaa löytää luettavaksemme tai luotavaksemme kirjoitusta, jossa havahdumme kielen somaattista avaruutta muokkaavaan luontoon.

Lukiessani Mirkka Rekolan kolmatta runoteosta Syksy muuttaa linnut viime keväänä pidin mielessäni, että runoilija itse kertoo kokoelman kirjoittamiseen liittyneen kokemuksen "poistumisesta". Vaikken ollut varma, mitä se merkitsi, se kiehtoi. Kenties oli kyse havaitsijattomasta havaitsemisesta. Tai ehkä jostakin muusta. Valmistauduin siihen että kirjalla voi olla vaikutus, jota en ennalta tunne. Liian harvoin luen sillä tavoin. Yleensä lukiessa havahtuu itseä koskettavissa kohdissa, jos käytössä on vähimmäismäärä uteliaisuutta. Nyt yritin kuitenkin lukea muutakin kuin sitä, mikä minua koskettaa. En yhäkään tiedä ”poistumisesta”, mutta erästä runoa lukiessani tilankokemus avautui kaikkiin suuntiin:

"Olet näkevä toisin, et näin,

tämä olisi ajatuksen lento,

suuren keinusi kuviteltu

ihme että putoaisit

linnun hahmoon

syöksyisit yhdessä kuilussa

kaikki ilmansuunnat

katoamatta."

Myöhemmin luin esseetä, joka lainasi tiibetiläisen Chögyam Trungpan Shambhallah -kirjaa. Trungpa kirjoittaa pelon ja toivon ylittämisestä. ”Outrageousness”, joka tästä seuraa on Sarvamitran suomennoksessa ”riehakkuus”, mutta kääntyy myös ”hillittömyydeksi” – tai ”suunnattomuudeksi”:

"Riehakkuuden vertauskuva on garuda, tiibetiläinen tarunomainen lintu, josta perinteisesti puhutaan lintujen kuninkaana. Garuda kuoriutuu munasta täysikasvuisena ja kiitää kauas avaruuteen levittäen ja kurottaen siipiään yli kaikkien rajojen. Samalla tavoin riehakas soturi, joka on voittanut toivon ja pelon, tuntee suurta vapautta. Riehakas mielenlaatu on siis hyvin nopea. Ihmisen mieli käsittää koko avaruuden. Se ylittää kaikki mahdollisuudet pidätellä ohjaksia. Se suuntautuu vain yhä laajemmalle. Garuda-kuninkaan tapaan riehakas soturi ei kohtaa mitään, mikä estäisi hänen avaraa mieltään.

Riehakkuuden soturi ei pyri mittaamaan avaruutta, koska esteitä ei ole missään. Ihmistä ei huolestuta, kuinka kauas hän pystyy etenemään ja missä määrin hänen pitäisi hillitä itseään. Hän on hylännyt kokonaan oman edistymisensä mittaamisen viitekohdat. Hän on tavattoman vapautunut. Riehakkuus on laaja mieli, joka on ylittänyt tuonpuoleisen."

Ruumiillinen lukukokemus tilan vapaasta aukeamisesta ympärilläni toistui tätä lukiessa. Kokemus ei ollut sama, mutta siinä määrin yhteisellä tavalla poikkeuksellinen, että aloin pohtia, onko tällainen linnun kirjallinen hahmo yleinen, ja miksi en ole ennen kohdannut sitä tällä tavalla. Ibn Arabin universaalin puun oksilta puhuvat neljä lintua edustavat todellisuuden olemuksen prinsiippejä tavalla, jossa lentämisen tai tilan kokemus ei nouse keskiöön. Marja Mattlarin Lintu-kappaleessa linnun suunnattomuus nähdään ulkopuolelta toisessa ihmisessä kuoleman hetkellä. Samaa laatua en myöskään kohtaa Richard Bachin Lokki Joonatanissa: Joonatanin lentämisen vapaus ja lintuus on ensin ajassa kehittyvää, sitten hyppyä rajoitteiden yli, ei tilallista rajattomuutta. Trungpan ja Rekolan linnut ovat hetken suunnattomuudessa, laajentuvassa tässä.

Etsin turhan kaukaa. En muistanut lukeneeni jotain tällaista jo pari vuotta aiemmin. Kun sattumoisin löysin tekstin uudelleen, ymmärsin, että jo ensi kertaa lukiessani olin kokenut Tiina Lehikoisen Isoympyräkatu-kokoelman tekstin ”16.6.2007/klo 06.37” erityisellä tavalla.

"Piirrän kokoistasi valoa, aamu-sinä, jättiläishaukka, männynkäpy, kuukkeli -- sormien oksastoissa taivasvärit, lakeus, lakipiste. Olemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyttä, yhtä rajaa."

Minulle "[o]lemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyyttä" kuvaa tätä samaa suunnatonta lintua kuin Rekolan näkemisen lintu ja Trungpan Garuda. Yhdistin Lehikoisen runon muinaisegyptiläisen veistotaiteen motiiviin, jossa valtava Horus-haukka suojelee jaloissaan seisovaa pikkuruista faaraota. Kenties viidennen kerran Lehikoisen tekstiä lukiessani näen sanan "jättiläishaukka", vaikka itsekin naputtelin sen tietokoneelle tekstiä kopioidessani. Näin vain kottaraisen, lempilintuni; en nähnyt lukemiseni rajaa. Keskustelussa Lehikoinen vahvisti egyptiläisen assosiaation: hänelle merkittäviä ovat haukkaveistoksista ne, joissa haukka nousee pään takaa ihmisen ylle.

Yhteistä näille kolmelle tekstille on paitsi linnun ja suunnattomuuden ilmaisut, myös pyrkimys ”läsnäolon” tai ”näkemisen” muutokseen. Trungpalla tämä on ilmeistä – olla lintu on pelon ja toiveen ylittävä mahdollisuus. Rekolan runo lupaa ”näkemisen” muuttuvan – ja sitten muuttaa sen avoimessa lukijassa. Lehikoisella pyrkimys ilmenee epäsuoraan kielellisissä hahmoissa, jotka haastavat tavanomaista käsitystä maailmasta: valon piirtäminen, lintujen jättiläismäisyys, ihmisen raajan samaistaminen puun oksaan ja puhe ”meidän” olemisesta erottelematta subjekteja ehdottavat lukijalle tiettyjä tapoja kokea. Kaikki suunnat on suunnaton, "yhtä rajaa" – rajan kaikkiallisuudessa voi kokea äärettömyyden.

Kenties kirjallinen lintukokemus on linnunhahmoisen vapauden kokemista sisäpuolelta, "lintuna". Sisältä koettavat kielelliset hahmot eivät edes runoudessa ole liian yleisiä, sillä kielen esineellistävät kyvyt ovat yleisemmin käytössä kuin kielen kyvyt herättää meissä sisäinen aistimus ja tunne jonkin toisen olemisesta.

Edellä tarkoitukseni ei ollut vain kuvailla erästä toistuvaa lukukokemusta. Toivon esimerkillä kirjallisten lintujen suunnattomuudesta herättäväni lukijoiden kiinnostuksen siihen, miten kukin kirjoittamisen tai lukemisen hetki haastaa kokemuksen tajuisesta ruumiista ympäröivässä maailmassa. Tällainen käsitys kirjoituksen ja ihmisorganismin yhteydestä sivuuttaa tarpeettomana kysymykset, kuten ”voiko esikäsitteellistä kokea”, sillä käsitteellinen kokemus asettuu vain yhdeksi kerrostumaksi tai sävyksi monitahoisessa tajunnallisessa kokonaisuudessa. Miksi me luemme ja kirjoitamme?

Hartolassa 31.12.2012