maanantai 30. heinäkuuta 2007

laivanrakennus

DBTL:n aikaan kävelin joenrannassa väkijoukossa yöllä ihmettelemässä, mistä on kyse, miksi nämä ihmiset ovat täällä, miksi minä olen tässä, enkä ymmärtänyt paljoakaan siitä, mitä oli tekeillä. Tietysti keksin joitain sosiaalisia syitä olla siellä, tai joitakin hahmoja, joilla on ihan omat syynsä olla sellaisessa paikassa, mutta noin tarkasti ottaen en ymmärtänyt, miksi ihmiset kerääntyvät levottomaan, hälyiseen, ahtaaseen, ankeaan paikaan, ja ilman näitä omien asenteitteni tuottamia adjektiivejakin, vaikka tilanteen olisi ajatellut mukavaksikin, en hahmottanut, mitä todella tapahtui, mistä todella oli kyse, mitä todella oli tekeillä. Menin kotiin, ja nukuin. Yöllä heräsin, en muista mihin, mutta muistan valveensyrjästä roikkuessani ajatelleeni: rakentavat psyykkistä laivaa. Ihmiset rakentavat psyykkistä laivaa kiertäen joukkona ja kulkueena joenrantoja ja niitä yhdistävää kahta siltaa. Laiva muotoutuu veden ylle ja ilmaan, valtava laiva, joka syntyy umpikujaan. Laiva, jonka kannella ei kukaan seiso, laiva jota tuuli ei saa liikkumaan.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2007

informaatioyhteiskunnan lyhyt historia (luonnos)

1900-luvun loppupuolella ilmaantui ns. Läntiseen kulttuuripiiriin informaatioyhteiskunta, joka perustui merkkien syömiseen eri aistien avulla, ja eri aistien muuntamiseen merkeiksi, ja aistien ja merkkien lähentämiseen niin, että uskottavia aistiärsykkeitä saatettiin keinotekoisesti tuottaa ja säilöä. Tämän kaiken tarkoituksena oli informaatio: muodon antaminen. Näin 1900-luvun lopusta 2000-luvun alkupuolelle jatkunut informaatioyhteiskunta oli perustaltaan mitä lukuisimpien muotojen antamisen kulttuuri. Mille muotoa sitten annettiin? Kulttuurituotteiden lisäksi, ja niitä välineenä käyttäen, ennenkaikkea ihmiselle, ihmisen keholle ja mielelle ja tunteille, sekä ympäristölle, luonnolle ja ekosysteemeille. Informaatioprosessissa muodonantajana toimi milloin media (joka merkitsee välittäjää) milloin jokin taiteilija, milloin kollektiivinen ihmisjoukko (tilastotiede ja demokraattinen päätöksenteko). Informaatioyhteiskunta oli tuomittu pikaiseen tuhoon, sillä se oli liian altis totaalisen muodon antajille, ja pian ajautuikin totalitarismiin, jossa ihmiset muodostettiin hienovaraisin keinoin sellaisiksi kuin vallanpitäjät ja vallan prosessi kulloinkin hyväksi näki. Toisaalta valtaapitävien käsitys muodonantamisen prosessista ja seurauksista oli pinnallinen ja harhainen, ja lopputulokset olivat täysin hallitsemattomia ja ennakoimattomia. Vallan prosessin analyysiin informaatioyhteiskunnan kansalaiset eivät kyenneet, sillä heidät oli muodostettu siten, etteivät he kiinnittäneet huomiota muodonantajiin, ja heille riitti vallaksi oma informaatioteknologiallaan leikkiminen, virtuaalinen muodonanto, ja konkreettinen muodonanto sisustuksen ja pukeutumisen ynnä muun henkilökohtais-sosiaalisen toiminnan puitteissa. Edes niissä puitteissa he eivät useinkaan tosiasiassa olleet muodonantajia, vaan yksityisen kansalaisen muodonantamisen hetket olivat ohimeneviä ja hetkellisiä.

perjantai 27. heinäkuuta 2007

etymologia elvyttää käsitteen

Informaatio, tuo ällöttävin termi juontuu latinan verbistä informare: antaa muoto.



"Toisille mansikan perimmäinen olemus on punainen,
joku muu tietää, että se on valkoinen. Kolmas ottaa selvää ja selvittää että mansikan ydin on punainen, mutta sitten hän tulee tutkineeksi mansikkaa juurinsa asti, ja ne ovat ruskeat.
Viimeinen katsoo mansikkaa loppuun asti, ja se on musta."

"vitsi"

Laitetaanko pullat pissiin?

Paista jätkä haaska!

No jos sulla on tollasia viekoitusoireita, niin...

torstai 26. heinäkuuta 2007

kallonporauslautta
ja muuta
unohdin kynnykselle

keskiviikko 25. heinäkuuta 2007

koneen ääni, ihmisen ääni

Tästä voi ladata kuunneltavakseen fantastisen laulun mp3-muotoisena tiedostona. (EDIT 12.1.2008: Eipä ole enää saatavilla, palaan äänien pariin Myöhemmin. EDIT syys/2009: Epäilen, että menee todellakin Myöhempään.)

En vielä ole oppinut hallitsemaan paikallisia taustakohinoita, mutta nauhoituksen lähtökohtana onkin lähinnä spontaniteetti. Epäröin, haluanko julkaista tämän tässä blogissa, mutta kenties se voi ainakin hetkellisesti olla kenen tahansa saatavilla. En pidä siitä, että tekijä selittelee tekemisiään, joten lopetan selitykset tähän.

tiistai 24. heinäkuuta 2007

trialogiblogi

ON KAUHEAA JUODA PUNAISTA MAITOA!

Hieman 2004 vuoden työpäiväkirjasta

1:47 p.m. 2004-01-04


Alussa oli eläviä ja kuolleita.


Tiettyä ehdottomuutta tarvitaan, kun kirjoittaa. Mutta kun kokoaa kirjoituksistaan runoteosta, tarvitaan tiettyä miellyttämishalua, halua saattaa jokin ydin lukijan ymmärrykseen. Onko kyseessä kompromissi? Kompromissit tuskin koskaan ovat taiteentekemisessä hyviä. En tiedä, ehkä ei olekaan kyseessä lukijan miellyttäminen, vaan sellainen veistämistä muistuttava tapahtuma, jossa jonkin halon sisältämä ketunmuoto kaivetaan puukolla esiin.

Ruuanlaitto on hyvä vertauskohta taiteentekemiselle. Ja sitäpaitsi: mitä muuta makutaidetta on kuin ruoka? En usko, että haluan maistaa niitä muita-kuin-ruokia.

Ruuanlaitossa on ensin hankittava ainekset ja mausteet. Se vastaa jotakuinkin runojen kirjoittamista. Yksittäisiä runoja voi katsella ja maistella yhtä intohimoisesti kuin cayanepippuria tai kurkumaa. Mutta se on silti eri asia kuin valmistettu ruoka. Ja kun ruokaa valmistetaan, on kaiketi tarkoitus tehdä hyvää ruokaa, ja lisäksi ravitsevaa. Omituistakin kenties, tai yllättävää.

Kun ruoka valmistetaan varatuista aineksista, kun runot laitetaan yhteen, ne alkavat kuumuudessa menettämään nestettä ja luovuttamaan makuaineita toisilleen. On huolehdittava siitä, että ruoka ei pala pohjaan, ettei neste pääse kokonaan häviämään, ja maustamisesta on myös huolehdittava.

Joskus on sellainen tilanne, että runot pitää haudata sammutettuun kalkkiin pitkäksi ajaksi ja sitten nostaa, ja huomata että ne ovat kypsiä, valmis teos.

Minä en nimittäin ollenkaan usko sellaiseen hiomis- ja työntekokulttuuriin, josta ns. kirjoittajakoulutuksessa saa kuulla. Tietysti täytyy olla pitkäjänteisyyttä ja kykyä luopua turhiksi osoittautuvista säkeistä ja runoista. Eihän ruokaakaan tehdä pilaantuneista sipuleista, vaikka ne eilen olivatkin aivan hyviä. Ja toisaalta, kaikkiin ruokiin ei tule sipulia, oli se sitten kuinka tuoretta hyvänsä. Tai joku ei vain suostu käyttämään kuin kotimaisia kasviksia. Mutta kirjoittajakoulutuksessa kirjoituksen etäännyttäminen kirjoittajasta ja hiomisen ja uudelleenkirjoittamisen mekaniikka on aivan liian usein itsestäänselvänä lähtökohtana.

Tärkeämpää kuin tehdä muodollisesti puhdasta ja vaikuttavaa tekstiä, on syventyä omaan puheeseen. Tekstin ulkokohtaisesta tarkastelusta hiomistarkoituksessa on vain pieni askel puhekyvyn menettämiseen. Höpöttäminen ja sekava puhe ovat ainoa tapa löytää jokin oma puhetapa tai kenties jopa oma totuus. Ja oma kieli on aina jonkinlainen totuus, kenties totuus joka perustuu kaikkien totuuksien hataruuteen ja maatumiseen.

Ruoka on valmista eräässä vaiheessa.

Palava aine tulee painavammaksi.

Puheella ja tekstillä on sellainen ero, joka paljastuu, kun kirjoitusta luetaan ääneen. Aronpuron Rihmasto-kokoelma on tekstiä, sen ääneenpuhuminen on jokseenkin erikoista. Ihmisestä tulee merkintoistolaite. Rihmasto on kuitenkin loistavaa runoutta. Puhetta se ei silti ole. Nordellin Tomunhäikäisyvalo on puhetta, erittäin hidasta ja sisäänpäinkääntynyttä puhetta, niin kuin rukousta, liturgiaa. Mutta puhetta se on, heti kun Tomunhäikäisyvaloa lukee ääneen, puhuu. Jos siihen puheeseensa keskittyy, löytää varmasti jotain olennaista, vaikka ei ymmärtäisi ainoatakaan sanaa. Sillä runous ei koostu sanoista, vaan yhteydestä, joidenkin olentojen tai asioiden kohtaamisesta.


10:48 p.m. 2004-01-04

Miten minä kirjoitan:

Minun on käveltävä paljon. En uskalla asua ulkona, etenkään talvisin, joten minun on käveltävä nähdäkseni maailmaa, eläimiä ja maata.

Minun on pelättävä paljon. Pelkoa on kohdattava ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. On puhuttava ihmisten kanssa, mutta ennen kaikkea on oltava altis ihmisille. Minun alttiuteni on toisinaan hyökkäävää, rikon tanssimalla toistenkin sosiaalisia todellisuuksia. Sitä en pahoittele. Myös älyllisiä pelkoja on kohdattava, ja mielikivun ja mielikuvituksen pelkoja: Jumala ja Saatana eivät ole mielikuvituksen rajoja.

Minun on alistuttava riittieläimeksi. Hankala lause. Selkeämmin ilmaistuna: Minun on tehtävä esityksiä, jotka ovat minulle rituaalista maailmanrajojen koettelua.

Minun on herättävä aikaisin ja valvottava myöhään. Usein, paikasta riippuen, aamu ja yö ovat hedelmmällistä aikaa kirjoittamiselle.

Minun on annettava kaikkien sanojen tulla. Harvoin olen tyytyväinen runoihin, jos olen jotenkin rakennellut ne, tavoitteena on tajunnanvirta. "Anna kasvot mene tähän virtaan". Ennen saatettiin talonpaikka valita seuraavasti: tukki laitettiin jokeen, ja sinne, minne tukki pysähtyi, rakennettiin.

Minun on kerättävä roskaa ja kuolleita. Ruosteromua. Posliinia pellosta. Sulkia ja yhä lisää sulkia. Kuolleita eläimiä, hyönteisiä, linnunsiipiä. Lokkeja. Minun on yritettävä saada niihin yhteyttä, maatumiseen ja maatumisen kokijoihin, palamiseen ja palaviin olentoihin.

Kirjoittamiseni on hyvin konkreettista toimintaa. Se syntyy performanssinkaltaisen tietoisen elämisen hedelmänä. Liikennemerkin päälle voi kiivetä. Teitä voi ylittää, polkuja voi ylittää. Jäätä minä en uskalla ylittää vielä, muutama pakkasyö niin sitten.

Kirjoittamiseni on yksinäisyyttä vaativaa toimintaa. Tarvitsen yksinäisyyttä kävelläkseni, on vaikea lähteä ihmisten luota kävelylle, ja harvan kanssa on todella hyvä kävellä, harva lähtee kummallisiin paikkoihin. Ja vaikka lähtisikin, niissä ei ole välttämättä hyvä olla kuin yksin.

Kirjoittamiseni vaatii lukemista. Käytän älyllisiä ja esteettisiä rakenteita jonkinlaisina nappuloina, joilla pelailen. Sillä tavalla synnytän lähinnä jonkinlaisia johdantorunoja, johdantoja varsinaiseen kirjoittamiseen. Tietysti lukeminen on paljon muutakin kuin rakenteiden vääristelyä!

Elokuvista saa monesti energiaa. Berliinin taivaan alla. Hiroshima, rakastettuni. Eraserhead.

Minun on kirjoitettava paljon, että löydän jotain ytimiä ja hahmoja, joita seurata loppuun asti. Väsymiseen asti. Sitten tietää olevansa jossain. Siitä jostakin voi ehkä ottaa palan mukaan, laittaa kirjaksi, veistää sitä.


---

Nämä olivat siis merkintöjä nettipäiväkirjastani vuodelta 2004. Kokosin silloin runokäsikirjoitusta, jota ei ole julkaistu.

Jotain tuosta voisin kirjoittaa vieläkin, jotain tuosta haluaisin yhä kirjoittaa, jotain tuosta minun ei enää onneksi tarvitse uudelleen kirjoittaa.

maanantai 23. heinäkuuta 2007

valonnostomusiikista

Miten voi olla mahdollista, että internetistä on löydettävissä vain yksi valonnostomusiikkia koskeva artikkeli. Tai minä en ainakaan löydä enempää kuin tämän.

Googlesta etsimällä en löytänyt yhtään mitään, miten se on mahdollista?

sunnuntai 22. heinäkuuta 2007

Pentti Otto Koskinen ja Jalaluddin Rumi

Yksi jännittävimmistä uutisista Hesarissa viime aikoina on ollut se, missä kerrottiin performanssitaiteilija Pentti Otto Koskisen kutsumisesta esiintymään Mewlana Jalaluddin Rumin muistojuhlaan Konyaan, Turkkiin ensi joulukuussa. Pieni uutinen oli lehdessä 17.5.2007, ja koska en pääse lehden nettiversiosta sitä lukemaan kokonaan, tässä linkki vain puolinaiseen tekstiin, joka löytyy sivun keskipaikkeilta.

Mielelläni lukisin tekstin uudestaan - joten, parahin lukijani, jos sinulla on pääsy tuohon uutiseen tai jopa enemmän tietoa asiasta, jaathan sen kanssani.

Muistaakseni Koskinen esittää Konyassa Niin kuin kivelle puhutaan -teoksensa, jossa hän makaa suuren kiven vierellä. Teoksen nimi viittaa Paul Celanin runoon, ja samaa nimeä kantaa myös Celan-suomennosvalikoima. Koskinen mainitaan uutisessa ensimmäiseksi länsimaiseksi taiteilijaksi, joka, muistaakseni, Rumin muistojuhlaan on kutsuttu.

En ole nähnyt ainoatakaan Pentti Otto Koskisen esitystä, mutta olen kuullut niistä paljon, ja nähnyt joitakin kuvia, joten uskallan epäillä, että hänellä on tietty perusteellinen intensiteettinsä. Hänen esitystensä suhde uskonnollisuuteen on myöskin kiinnostava, mutten voi sanoa siitä mitään esityksiä näkemättä. Koskisen esiintyminen Konyassa luo kuitenkin hyvin kiinnostavia yhteyksiä, ja monien seikkojen välille: mystiikan, esitystaiteen, runouden, eurooppalaisen ja islamilaisen kulttuurin, ja niin edelleen. Se on siis pelkästään ideana symbolisesti hyvin monitahoinen.


---

Kiinnostavaa toki on sekin, miten esitystaide elää dokumenttien, kertomusten ja huhujen varassa. Ja usein performanssitapahtumissa tuntuu siltä, että sosiaalinen esitystaiteilijaidentiteetin jakaminen ja esitysten videointi todistusmateriaaliksi esiintyjyydestä ovat tärkeämpiä kuin taide tai jonkin kysymyksen tai ilmaisun esittäminen. Samantapaista on tietysti myös runoustapahtumissa.

lauantai 21. heinäkuuta 2007

äänenavausta odotellessa

Löysin mainion ohjelman, jolla tämän blogin sisältö tulee kehittymään lähitulevassa.


EDIT syys/2009: Tämähän ei siis pidä paikkaansa.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2007

vastenmielistä automaattisesti allekirjoittaa
hämmentävää automaattisesti allekirjoittaakseen mekaanisesti allekirjoittaa

partituuri

yhtä aikaa polttaa tupakkaa ja pesee hampaitaan runsasvaahtoisella tahnalla

tiistai 17. heinäkuuta 2007

Komiikasta, huumorista, Kulmalasta ja Heikkisestä

Komiikan ja huumorin erosta


Olin kuuntelemassa Runous, nauru, huumori -aiheista keskustelua Kirjakahvilassa perjantaina. Keskustelemassa olivat Jyrki Pellinen, Tapani Kinnunen, Marjo Isopahkala ja Ville-Juhani Sutinen. Keskustelun loppupuolella esitin kysymyksen huumorin ja komiikan erosta, mutta kukaan keskustelijoista ei nähnyt mitään eroa: Tapani Kinnunen sanoi ajattelevansa asiaa, Pellinen naurahti, ettei mitään eroa ole.

On aivan täsmälliset ilmiöt, joiden erosta aion kirjoittaa. Selvää on, että jokainen tunnistaa nämä ilmiöt, jos kuvailen ne, mutta ilmeisesti on täysin epäselvää, millä nimillä näitä ilmiöitä pitäisi kutsua, tai miten niitä voisi analysoida. Niitä ei siis älyllisesti tunneta ja niitä koskeva kieli on vajaa. Siksi on myös epäselvää, pitäisikö toista sanoa komiikaksi ja toista huumoriksi, mutta minulle ne ovat selkeät ja hyvät käsitteet.

Nyt kun jonkinverran on peräänkuulutettu huumoria runouteen, minusta on vaikuttanut siltä, että ei ole kovinkaan hienojakoisesti pystytty hahmottamaan huumorin tai komiikan vivahteita. On suhteellisen omituinen väite, ettei suomalaisessa runoudessa ole ollut huumoria. Ehkä se ei ole ollut järin keskeinen sävy, mutta kuitenkin miltei kaikkialta sitä löytyy.

Ville Hytönen, joka myöskin paikalla oli, rinnasti nykyisen aforismi-innostuksen ja "liiallisen kielirunouden": hänen mielestään, jos muistan oikein ja ymmärsin mistä hän puhui, kirjoitus joutuu ongelmiin, jos se rakentuu vain kielen itsensä varaan, pelkästään kielessä tapahtuvan varaan. Jotain sinne päin. Esimerkkinä tällaisesta aforismista hänellä oli: "Aurinko paistaa meidät." "Liiallinen kielirunous" ei konkretisoitunut esimerkkiin, mutta jonkinlaiseen vakavuuden puutteeseen ja loputtoman kepeän ironian epätoivoisuuteen viitattiin, kokonaisvaltaisen analyysin mahdottomuuteen. Minulle nämä ilmiöt, sellaisina kuin ne kuvittelen, näyttäytyvät komiikkana - siis sellaisena sosiaalista naurua tuottavana ilmaisuna, joka perustuu vastakohtaisuuksien törmäyttämiseen, ristiriidan räikeyteen, nokkeluuteen, kenties rivouteen, tai johonkin muuhun, mutta joka tapauksessa nopeisiin hoksottimiin. Huumori puuttuu niistä siksi, että huumori on ennenkaikkea suhteellisuudentajua, yhteyksien ja laajuuksien samanaikaisuutta mielessä ja kielessä.

Antiikin humoraaliteorian puitteissa huumori asenteena tai ilmaisuna puhtaimmillaan tuottaa iloa, joka ei johda nauruun, vaan hymyyn. Tässä siis karikatyyrisesti huumorin ja komiikan ero. Komiikka on törmäyksien ja epäsuhtien nopeaa naurua, huumori taas laajuuksien ja suhteellisuuksien melko pysyvää hymyä. Huumori ja komiikka eivät toki ole toisistaan erillisiä, ja mielelläänkin ne liukuvat toisiinsa, ja ennenkaikkea niiden kokeminen ja ilmaisu on hyvin subjektiivista - on huonoja vitsinkertojia, jotka nauravat omille jutuilleen, ja on kuoliaaksinaurattajia, joita ei mikään itseään huvita, ja sitten on surumielisiä klovneja (jotka eivät ehkä tiedä olevansa klovneja), tai sitten sellaisia humoristeja, joiden oleminen lähenee hiljaisuutta, tai jotakin aivan muuta. Komiikkaa on "ei kai kukaan voi olla nauramatta" - siis sosiaalinen oletus ja naurureaktio. Huumori voi ilmetä samalla tavoin, mutta se on paljon laajempi ilmiö. Komiikka lähenee helposti aggressiota tai älyllistämistä, huumori lähenee surua ja parhaimmillaan empatiaa.

Nauru ja hymy universaaleina mielentiloina, akteina tai ilmaisuina suhtautuvat tuntemattomaan todellisuuteen hyvin eri tavoin: nauru on toisaalta pelon ilmausta, toisaalta järjen viimeinen jälki, järjenylityksen ääni, ja nauru voi olla myös täydellisen kieltämisen ele; hymy on toisaalta täydellisen hyväksynnän ele, toisaalta rauhan, vastaanottamisen ja ymmärryksen tila. Näin siis tuntemattomuuden totaalisessa katsannossa, tästä suppeasta näkökulmastani.

Myöhemmin keskustelin Tiina Lehikoisen kanssa Jyrki Heikkisen ja Juha Kulmalan runoista. Meillä oli kiinnostavia eroja lukutavoissa ja tulkinnoissa. Tiinalle Heikkinen on ironinen, minulle sentimentaalinen. Tiinalle Kulmala on moralistinen, minulle säälimätön. Tässä on kyseessä selvä ero komiikantajussa ja huumorintajussa, lukutottumuksissa ja -mieltymyksissä ja havainnoinnissa, ero on oikeastaan hyvin perusteellinen maailmankatsomuksen ja kokemisen ero. Tällainen ero tuottaa hedelmällistä keskustelua, jos eron ilmaantumiseen liittyy myös riittävä myötätunnon tai samastumiskyvyn tai itsestäirtaantumisen mahdollisuus.

Kulmalan ja Heikkisen runoutta yhdistää, paikka paikoin, ihmisjoukon tai ihmisen näkeminen mekaanisena, ulkopuolisten ja ihmistä suurempien sosiaalisten tai kosmisten voimien nukkena tai kuolleena suorittajana, kulkueen tai rituaalin välineellistettynä osasena. Kulmalan mahdollista moralismia voi nähdä kenties siinä, miten hänen runojensa puhuja tai minä on usein ikään kuin sivustakatsoja, ei-osallinen mekaanisten vappuhumujen keskellä - mutta puhuja on kuitenkin (tietoisesti?) valinnut nämä mekaaniset ihmissurkimukset runoonsa esiintymään tai puheensa kohteeksi. Tämän moralismin voi nähdä myös raakana havainnointina, ja jossain määrin Kulmala on myös varsin empaattinen kuvauksissaan. Lukutavoista riippuen.

Heikkisen sentimentaalisuus ilmenee valitusvirsinä, jonkinlaisena esitettynä kyvyttömyytenä ryhtyä toimeen tai irrottautua elämän olosuhteista, ja kärsimyksen estetisointina. Voi tosin nähdä niinkin, että Heikkisen valitus on valituksen ironisointia, ja sitä kautta ei ainoastaan voimattomuutta. Ihmisjoukko esiintyy Heikkisen runoissa hyvin nukkemaisina hahmoina, jotka palvelevat kaikkivaltiaanoloisia isä-tms. hahmoja, kykenemättä valitsemaan alistavasta rituaalista poisastumista. Heikkisen puhuja on monesti ikään kuin ulkopuolinen näihin nukkeihin nähden, mutta koska nuket eivät erotu toisistaan, ne muistuttavat myös yhtä yksikköä, jonka voi samastaa puhujaankin. Tätä analyysiä voisi jatkaa syvemmälle.

Voi ehkä väittää, että sentimentaalisuus on huonoa huumoria, ironia hyvää komiikkaa, moralismi huonoa komiikkaa ja raaka havainnointi hyvää huumoria.

lauantai 14. heinäkuuta 2007

kaksi

yksi kaivaa sormella omaa nenäänsä, ja toinen kaivaa nenänkaivajan kainaloa.

perjantai 13. heinäkuuta 2007

linkkejä blogeihin ja vanhoihin teksteihin

En halua laittaa tälle sivulle pysyvää linkkilistaa, mutta laitan tähän joitakin kiintoisia linkkejä.

Ensin blogeja:

Rag & Bone Blog - kirjansidontaa, kirjataidetta, ynnä muuta.

Zookinesis - harvakseltaan päivittyvä ja kiehtova suomalainen runoblogi.

Seeker After Truth - zeniläistä, sufilaista, kabbalistista, holistista ynnä muuta totuudenetsintää ja harhaanjohtamista sanoin, kuvin, äänin ja videoin.

Bibliodyssey - loputtomantuntuisia gallerioita, esimerkiksi zoomorfista kalligrafiaa, floraa ja faunaa Uudesta-Seelannista, kirjataidetta, grafiikkaa, ja muuta kuvamateriaalia.

John Anthony West - itseoppinut, teräväsanainen arkeologi ja egyptologi, joka muun muassa väittää Sfinksin olevan tuhansia vuosia vanhempi kuin yleisesti oletetaan. Oli miten oli, Westin kitka akateemiseen sosiaaliseen maailmaan tuottaa hauskaa kränää.

Bjorn's test log - tämä blogi saa edustaa tässä kiinnostavinta verkkokirjoittamisen muotoa, johon olen törmännyt, ja jolle on nimikin: blogiminimalismi.


Markku Siivolan sivaltavan hajamielistä kirjallisuuskritiikkiä muun muassa rajatietoa ja sen sellaista käsittelevistä teoksista.


Sitten joitakin eri tavoin vanhojen tekstien verkkojulkaisuja:

Internet Sacred Texts Archive - sivusto, jolla uudelleenjulkaistaan kaikenlaista uskontoihin liittyvää kirjallisuutta, kuten pyhiä tekstejä ja niiden käännöksiä (lähinnä englanniksi). Sivusto on upottava kirjasto.

The Modernist Journals Project - 1900-luvun alkupuolen lähinnä englanninkielisten modernistien lehtiä verkkoversioina.

L=A=N=G=U=A=G=E Magazine - Language-runoliikkeen70-80-lukujen taitteen lehden verkkoversio.

Kansalliskirjaston digitaaliset arkistot - Kaikenlaista hulvatonta vanhoista suomalaisista sanomalehdista lähtien. Helmi-tietokanta on erityisen kiintoisa.

Blogin leviäminen

Yllättäen tätä blogia luetaan. Esimerkiksi huomasin juuri, että Leevi Lehto on kommentoinut sivullaan jo 28. kesäkuuta kirjoitustani, jossa pohdin Ntamoa.

Ilmeisesti on niin, että kun heittää tietoverkkoon langan, sitä ei huomata, mutta jos purkaa lankaa sen verran, että osa siitä takertuu edes vähän toisiin verkkolankoihin, saattaa käydä äkisti niin, että lanka on monesta suunnasta kutoutunut kiinni toisiin lankoihin. Ja oikeastaan vasta sitten se on osa jotakin verkkoa - irrallinen nettisivu, jonne pääsyä ei ole estetty, mutta jonka löytäminen on käytännössä mahdotonta, ei ole osa mitään kokonaisuutta, vaan yksityinen väline tai alusta.

Netissä on erilaisia yhteisönkaltaisia, joista eräs on suomalaisten kirjoittajien tai runoistakiinnostuneiden ihmisten verkosto. Tähän verkostoon on erilaisia reittejä. Paljon hankalampaa saattaa olla tämän verkoston ja muiden kaltaistensa välisten yhteyksien luominen tai havaitseminen. Tämä yhteyden puute tai epämääräisyys kuvaa kenties sitä epäjatkuvuutta, joka vallitsee runoskenen ja vaikkapa runonlukijoiden välillä, tai runoskenen ja joidenkin vastaavankaltaisten kulttuuriporukoiden välillä. Aihe on liian mutkikas ja laaja juuri nyt. Kiinnostavaa on silti se, kuinka Suomessa elää yhtä aikaa niin toisilleen vastakkaisia runoperinteitä, että niillä ei ole juuri mitään yhteistä keskenään, paitsi "runous".

---

Tämähän ei ole millään muotoa ensimmäinen blogi johon kirjoitan, eikä ainoa, johon kirjoitan tällä hetkellä, mutta ensimmäinen, jota teen omalla nimelläni (kauempaa kuin kymmenen minuuttia). Ensimmäisen verkkopäiväkirjan aloitin ehkä joulu- tai marraskuussa 2003. Se oli nimeltään Kaaoskirja ja käsitteli runoteoksen kirjoittamista, kaoottista poetiikkaa. Se oli siis jonkinlainen työpäiväkirja. Enää se ei ole verkosta löydettävissä, mutta luulen, että on mielekästä julkaista joitakin tekstejä sieltä uudelleen tässä blogissa, kunhan ensin siivilöin massaa.

Blogeista kiinnostavin on se, mihin eräs ystäväni kirjoittaa romaania. Sitä on tuskin lukenut kukaan - hänkin vain kirjoittaa siihen. En tiedä, miten sen voisi löytää.

torstai 12. heinäkuuta 2007

Kasvojen menettäminen

Tule on minun nimeni
Sinä tulet nimen läpi

tiistai 10. heinäkuuta 2007

ajan nimi

Vaikka Päiviä on kymmeniä, Öitä on vain yksi.
Se on kahden ihmisen nimi - toinen heistä on nainen ja toinen mies.

Tuo sen sijaan on erään miehen nimi.

Ego tietysti on neljän miehen nimenä.

Miltei jokainen kirjain (B, O, P, ja niin edelleen [ks. Aapinen]) on muutamien, jopa parinkymmenen ihmisen identiteetin tunnusjälkenä. Tosin herra X puuttuu.

Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu on oiva lelu. Se kertoo myös jotakin ajankuvista ja -hengistä, sillä nimien lukumäärä listataan vuosikymmenittäin. Etu- ja sukunimille on omat hakunsa.

yksi

sen piti olla eristetty mutta tyhjyyteen roiskahti jotain
sitä ei huomattu pitkään aikaan mutta silti se alkoi valua
venyä ja laimentaa tyhjyyttä

roiskumisreiästä alkoi vetää
ja venynyt aine keinua heilurina ilmavirrassa

Liikkumattomat Keuhkot

Keuhkot kirjoittaa kappaleessa Huonot jumalat:

"Uskon epäoikeudenmukaiseen jumalaan ja rakennan kirkkoa komerostani. Vedän perässäni kahta jatkojohtoa, joilla liitän yhteen osat revitystä maailmastani.

Kasvan sisäänpäin kaikista ajatuksistani ja jätän ulos kasvamisen niille,jotka eivät osaa syyttää kaikesta yhteiskuntaa."


Teksti on tarkkaa itsereflektiota. On muuten huomattava, että suhteeni Keuhkoihin on viime aikoina ollut puhtaasti kirjallinen, luen Kake Puhuun tekstejä nettisivuilta. Tätä kirjallista suhdetta tosin pohjustaa aiemmat levykuuntelut, sekä parin keikan todistaminen, viimeksi keväällä Fluxee-klubilla Turun Manillassa.

Kake Puhuu esiintyessään todellakin vetää perässään kahta jatkojohtoa, joihin kiinnittyvät soittimet ja häkellyttävät kypärävaloasusteet, jotka aiheuttavat tyypillisen immoobiili-esiintyjä -ilmiön kiinnostavalla ja myötätuntoa aiheuttavalla tavalla. Useinhan esiintyjä on jumissa lavalla sekä sosiaalisesti että fyysisesti: lavan rajoja ei voi ylittää, ja moni esiintyjä ei pysty ylittämään myös esityksen määrittelemiä asentoja. Ei sillä, että niitä tarvitsisikaan ylittää , mutta jos liikkeen vapaus on menetetty, on menetetty jo paljon muitakin mahdollisuuksia.

Keuhkot siis tietoisesti tuottaa itselleen tämän liikuntakyvyttömyyden kytkemällä itsensä sähköiseen rekvisiittaan, jotka ovat riippuvaisia lyhyistä jatkojohdoista. Viimeksi kun näin Keuhkojen esiintyvän, ajattelin, että rekvisiitan pelkistäminen ("Kohti köyhää teatteria", Grotowski) voisi tuottaa Keuhkoille uuden vapauden ja intensiteetin. Mutta johtoihin kahliutuminen muuttuu paljon kiinnostavammaksi ja merkityksellisemmäksi, jos se on tietoista ja päämääräistä toimintaa: repeytyneen maailman kokoonkursimista. Minkä maailman ja minkälaisesta repeytymisestä on kyse, en tarkalleen tiedä.

Säälimätön itseironia, jopa itseviha, joka samastuu myös antihumanismiin ja ihmiskunnan inhoon, sekä äärimmäinen luottamus subjektiivisen kokemusmaailman ja universaalin totuuden yhteyteen tekevät Keuhkojen taiteesta polttavaa. Se on siinämäärin totaalista, että toiset ihastuvat siihen heti ja toiset välittömästi inhoavat sitä, mutta mikä tärkeämpää, totaalisuus tekee Keuhkoista olennaisia kysymyksiä ja kokemuksia esittävän ja tuottavan elimen niille, jotka voivat tarkastella taidetta omien tykkäämisiensä ja inhoamisisensa läpi.

Vaikka kaikki Keuhkojen ilmaisussa on melko kotikutoista ja kömpelöä, runoutena biisit ovat tärkeitä, suoraviivaisia, pinnallisia, mutta äkkisyviä ja ne luovat täysin yllättäviä kokemusmaailmoja vieraannuttamalla ihmisyhteisön näennäisistä itsestäänselvyyksistä ja kohtaamalla luonnollisen maailman (tms) avoimin aistein ja tajunnoin.

Luulen, että täytyy tulevaisuudessa kirjoittaa jotain lisää suomalaisesta "rocklyriikasta".

sunnuntai 8. heinäkuuta 2007

Nyt minä luettelen ne paikat ja kuka minä olen eläessäni ollut

"Nyt minä luettelen ne paikat ja kuka minä olen eläessäni ollut
Ei-kuka!

Minä olen syntynyt sairaalaan jossa en ole ollut
näin huoneen - helvetin kirkkaat valot – joita en ole nähnyt
mitä näkemistä se sellainen on

Minulla on ollut rakastavat vanhemmat en tiedä millaisia asentoja heillä on ollut
minun ruumiini tietää en vain saa sitä kertomaan minulle

Minä en muista pohjoisesta juuri mitään, muistan
levittäneeni verta television ruutuun
kylmä rauta oli halunnut huulestani osansa
musta puuviilulla paketoitu lasi halusi myös osansa
Kukaan muu ei tiedä mitään siitä että minä olin siellä ja pyyhin verta television ruutuun
Kukaan ei tiedä edes että se on tapahtunut, edes minä en tiedä mitään, muistan vain

Nyt minä luettelen
Salla, Heinola, Hartola, vaikka siinä välissä on tullut viivyttyä Jyväskylässäkin
ja siellä muistan kyllä jonkin muurahaiskeon ja pahvisia miekkoja
ja juoksevat pojat ja missä mielessä samat pojat Keravalla
erilaisissa kerrostaloissa
Heinola Hartola Orivesi, vaikka välissä ehdin jo muistaa erään ihastukseni
en tiedä oliko hän käytävän toisella puolella
matkalla Heinolaan vai kohtasinko hänet oikeassa paikassa oikeaan aikaan
enkä uskaltanut suudella joten suutelin jotain viatonta ohikulkijaa enkä sitten suostunut ottamaan häntä harteilleni
Oriveden kirjastossa – mutta tätä ennen täytyy kertoa että hävettää kuinka typerästi en uskaltanut olla sinuun ja sinuun ja sinuun ja sinuun – ja sitten kun kerroin rakkaudesta, sinä et uskonut, et edes ymmärtänyt mistä oli kyse
et kai kun tunne kohdistui sisälleni, muistoon – joka kyllä jo samana päivänä sai voimakasta läsnäolon elävöitystä – eikä sinuun siinä edessäni, silloin, mutta en ole myöskään saanut sinulta kirjeitä enää jälkeenpäin, joulukortteihin minä en vastaa
Orivesi ei ole mikään paikka siinä missä mikään muukaan paikka ei ole mikään paikka
Jos kerron tarkan sijainnin ja paikan tarkan nimen, ehkä löydät
Ei se ole enää siellä

Buber ei varmaankaan tajunnut ruumiintunnon merkitystä läsnäolossa kun väitti ettei eläimiä voi kohdata – ettäkö silmiinkatsominen olisi ainoa kohtaamisen muoto – ja tuo vieressäni kurahteleva uninen kissa on kyllä eräs harvoista, joka on itse katsonut minua tietoisesti silmiin – tämän minä sekä tiedän että muistan

Sallasta muistan aika vähän sen television lisäksi, eikä sekään ollut päällä
Myöhemmin olin siellä kun vuosituhat vaihtui ja vähän aiemminkin mutta ne muistot ovat karvaita, aivan kuin minulla olisi ollut liian pieni paita päällä, tai vaatteet kuin viiden sentin lastulevyä, ei vaan muovia
En minä halunnut ripittäytyä
Mutta ajattelin vain kertoa että se mitä minusta muistat
on minulta salattu – se mitä itsestäni muistan on minulta salattu
Luin kirjan Pahuus ja minua nauratti. Miksi? Joskus minusta tuntuu että olen
hihittelevä ihminen
Mutta minun vanhempani eivät enää tunne minua
Maailmassa alkaa tapahtua
ja te vain keskustelette
Varokaa vain!
Te! Te ette minua synnyttäneet, te vain kirjoittelette ja olette ajan hermolla
Vittuun siitä tukkimasta väsyneitä kaivoja!

Olen kohdannut ihmisiä
Älä enää koskaan pelkää mitään
Se on käsky, ei kielto
Opetit että se pitää kääntää sallimiseksi
Vaikka puhuimmekin vierasta kieltä
Se ei koskettanut meistä kumpaakaan
Silti olimme niin arkoja:
Kärsimys täytyy uhrata, hän on taatusti sanonut sen sieraimet levällään
tai hymyilleen
Minä näin jotain unia
Olin sinun kanssasi ennen kuin nukahdin
Huoneessa ei ollut ketään, sinäkin taatusti rakastit minua
Annetaan sen olla
Minä pidän sormusta jossa ei ole sinun nimesi vaan sen nimi joka on minut kutsunut
syvemmältä kuin tajusi syvemmälle
Sinun nimesi jonka sosiaalinen olemus onnistuu vain yleensä peittämään sisäänsä
sen sanojenvalon joka on minut kastanut tähän hätään ja rakkauteen
Hädän lääke on hätä, mitään ei voi pelätä ja rakkaus voittaa"

kaislat kelluvat kylmän veden päällä

Otsikko on Mikko Nenosen (ks alla) kappaleesta Olen tyhjä, ja sen pitäisi mielestäni välittömästi ja suoraan ilmaista se vieraantuneisuuden ja etäisyyden tuntu, joka hänen kielessään saa ilmaisun. Etäisyys on tässä nimenomaan tyhjyyttä - "kylmä vesi" on ennenkaikkea koskematon ja tyhjä, eikä kylmä, ja se on koskematon, sillä kaislat kelluvat sen päällä, eivätkä siinä vedessä. Tätä kaikeneristävää tyhjyyttä, tylsyyttä, "laimeaa nestettä" kuten Kake Puhuu puhuu Kirvaston Laimea neste -kappaleessa, niin, tätä tyhjyyttä vastaan M. Nenonen asettaa tiskaamisen, tiskaamisen pyhyyden tajuamisen. Olen kuunnellut tämän laulun nyt peräkkäin kolme kertaa.

Mikko Nenonen - Olen tyhjä

Edellisen postauksen linkiksi laitoin tämän Mikko Nenosen MySpace-sivun, jolta on kuunneltavissa muiden ohella Olen tyhjä -niminen kappale, joka on takuulla eräs parhaista uusista suomenkielisistä lauluista, mitä olen pitkään aikaan kuunnellut. Se on myös muistamisenarvoinen esimerkki äänirunoudesta, jota ei todellakaan voi rajata vain jonkin "runousskenen" äsken keksimään juttuun - musiikin ja runon rajat vuotavat. 80-luvun Alangon bändit ja touhut ovat minulle täysin keskeistä äänirunoutta.

Nenosen lyriikoissa minua viehättää muun muassa se sisäsyntyinen vieraus, joka sisältyy vaikkapa ilmaisuun "jos asvaltti on äsken tehty" (laulussa Auringonkukat). Minulle tuo lause sisältää sellaisen konkreettisesta todellisuudesta erillisen havainnoijan kielellisen todellisuuden, jossa pitää uudelleenkeksiä sanoja, mutta keksinnöistä syntyy lähinnä väliakaiseen käyttöön kelpaavia, subjektiivisia käsitteitä. Minusta nimittäin on hyvin outoa ajatella että "asvaltti on äsken tehty". Tehty? Tämä vaikutelma ei ehkä välity tästä keskentekoisesta mieleenjuolahduksestani.

Paganusta kuunnellessa - huomioita melusta ja ilmeistä

Jo pari kuukautta sitten olin katsomassa Turun TVO:lla Paganusta, jossa soittaa ystäväni Mikko Nenonen. Samana iltana esiintyi myös pari muuta raskaanoloista bändiä.

Mikosta on mainittava Virta-lehti ja Markku Lahtelan Sirkus -orkesteri.

Konsertissa tein pari havaintoa, joita tässä koetan palauttaa mieleen:

Paganuksen musiikissa rummut olivat ainoa minua kiinnostava soitin, melodisinta koko musiikissa.

Laulajan ilmeet olivat hämmentäviä: täysin jäykkiä, irvistäviä, jonkinlaista demonisuutta tai katkeraa vihaa tavoittelevia kasvoja. Nämä ilmeet liittyvät suoraan kysymyksiin kuten:Mihin metallikonsertti pyrkii? Millaisia vaikutuksia sillä on ihmisiin ja ympäristöön? Missä määrin näistä ollaan tietoisia tai kiinnostuneita? Millaiseen olemisen tapaan pyritään tai joudutaan? En muista, minkä bändin haastattelua joskus luin jostain musiikkilehdestä, kun ihmettelin orkesterin jäsenten kasvojen muotoja.

Tiedän kyllä että ihminen pystyy kaikenlaisiin ilmeisiin, usein kadulla voi tavata vanhoja ihmisiä, jotka ovat eläneet jossakin tunteessa ja sen fyysisessä vastineessa vuosikymmeniä, niin etteivät enää voi mitään ilmeelleen, joka usein on kivuliaan ja tavallaan kuolleen oloinen. (edit: jännityksessä on toisaalta loputtomasti puhdasta jännitystä, joka voi laueta yhtä hyvin orgasmiin, joukkomurhaan, uneen, itkuun tai lopulta väistämättä kuolemaan)


En nykyään käy livekonserteissa usein, joten äänenvoimakkuus vaikuttaa minuun suoraan, välittömästi ja rajusti. Kerran kävin jossain diskossa ja oli kuin olisin astunut sydänkohtausefektihuoneeseen. Melulla on huomattavan energisoiva ja toisaalta puuduttava vaikutus.

Kehooni tutustuessani (uskomatonta on että siihen on todellakin tietoisesti tutustuttava - se ei tapahdu automaattisesti!) olen muutamia kertoja huomannut toisaalta täysin yllättäviä jännitystiloja kehossani, toisaalta täysin käsittämätöntä rentoutta, joka johtaa aivan hämmästyttäviin aistimuksiin, esimerkiksi ihon herkkyyden moninkertaistumiseen tai kehon sisäisyyden aukenemiseen. Syvä rentoutuminen johtaa myös aivan uusien jännitysten paljastumiseen, mm. juuri kasvoissa.

Täytyy myöntää, että olen hivenen huolissani siitä, millaista olemista itselleen tuottaa esim. Paganuksen laulaja tahallisilla ilmeillään - vaikka näyttelijöistä olen paljon enemmän huolissani. En paljon.

Paganuksen jälkeen soitti jokin bändi, jota en muista, mutta soitto oli ala-arvoista. Se olisi mennyt punkista, jos tempo olisi ollut viisinkertainen, mutta hidas, tylsä, huonosti soitettu, yhdentekevä ja äänekäs musiikki muistutti kuitenkin paljon punkkia: periaatteena näytti olevan että kaikki voi soittaa ja että konsertilla on jonkinlainen yhteisöllinen heimorituaalin merkitys. Mitään punkin energiasta ja innosta musiikissa ei ollut läsnä, ja se kertonee jotain jonkin nuorison jostain olemisen tolasta.

---

Ps. Olen jo moneen kertaan kyllästynyt tähän blogiin, vaikka aloitin sen vasta, joten koetan vastedes kirjoittaa harkitummin, mitä se sitten kulloinkin tarkoittaa. Nuo pari kommenttia joita aiempiin postauksiini on ilmaantunut kuitenkin kannustavat hakkaamaan lisää sormia muovia vasten. Edelleen olen epävarma siitä, onko tämä 1) liian addiktoivaa, 2) liaan stressaavaa ja 3) liian egoistista. Mutta mitäs sitten. "Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen" - Alangosta ehkä lisää myöhemmin.