tiistai 17. heinäkuuta 2007

Komiikasta, huumorista, Kulmalasta ja Heikkisestä

Komiikan ja huumorin erosta


Olin kuuntelemassa Runous, nauru, huumori -aiheista keskustelua Kirjakahvilassa perjantaina. Keskustelemassa olivat Jyrki Pellinen, Tapani Kinnunen, Marjo Isopahkala ja Ville-Juhani Sutinen. Keskustelun loppupuolella esitin kysymyksen huumorin ja komiikan erosta, mutta kukaan keskustelijoista ei nähnyt mitään eroa: Tapani Kinnunen sanoi ajattelevansa asiaa, Pellinen naurahti, ettei mitään eroa ole.

On aivan täsmälliset ilmiöt, joiden erosta aion kirjoittaa. Selvää on, että jokainen tunnistaa nämä ilmiöt, jos kuvailen ne, mutta ilmeisesti on täysin epäselvää, millä nimillä näitä ilmiöitä pitäisi kutsua, tai miten niitä voisi analysoida. Niitä ei siis älyllisesti tunneta ja niitä koskeva kieli on vajaa. Siksi on myös epäselvää, pitäisikö toista sanoa komiikaksi ja toista huumoriksi, mutta minulle ne ovat selkeät ja hyvät käsitteet.

Nyt kun jonkinverran on peräänkuulutettu huumoria runouteen, minusta on vaikuttanut siltä, että ei ole kovinkaan hienojakoisesti pystytty hahmottamaan huumorin tai komiikan vivahteita. On suhteellisen omituinen väite, ettei suomalaisessa runoudessa ole ollut huumoria. Ehkä se ei ole ollut järin keskeinen sävy, mutta kuitenkin miltei kaikkialta sitä löytyy.

Ville Hytönen, joka myöskin paikalla oli, rinnasti nykyisen aforismi-innostuksen ja "liiallisen kielirunouden": hänen mielestään, jos muistan oikein ja ymmärsin mistä hän puhui, kirjoitus joutuu ongelmiin, jos se rakentuu vain kielen itsensä varaan, pelkästään kielessä tapahtuvan varaan. Jotain sinne päin. Esimerkkinä tällaisesta aforismista hänellä oli: "Aurinko paistaa meidät." "Liiallinen kielirunous" ei konkretisoitunut esimerkkiin, mutta jonkinlaiseen vakavuuden puutteeseen ja loputtoman kepeän ironian epätoivoisuuteen viitattiin, kokonaisvaltaisen analyysin mahdottomuuteen. Minulle nämä ilmiöt, sellaisina kuin ne kuvittelen, näyttäytyvät komiikkana - siis sellaisena sosiaalista naurua tuottavana ilmaisuna, joka perustuu vastakohtaisuuksien törmäyttämiseen, ristiriidan räikeyteen, nokkeluuteen, kenties rivouteen, tai johonkin muuhun, mutta joka tapauksessa nopeisiin hoksottimiin. Huumori puuttuu niistä siksi, että huumori on ennenkaikkea suhteellisuudentajua, yhteyksien ja laajuuksien samanaikaisuutta mielessä ja kielessä.

Antiikin humoraaliteorian puitteissa huumori asenteena tai ilmaisuna puhtaimmillaan tuottaa iloa, joka ei johda nauruun, vaan hymyyn. Tässä siis karikatyyrisesti huumorin ja komiikan ero. Komiikka on törmäyksien ja epäsuhtien nopeaa naurua, huumori taas laajuuksien ja suhteellisuuksien melko pysyvää hymyä. Huumori ja komiikka eivät toki ole toisistaan erillisiä, ja mielelläänkin ne liukuvat toisiinsa, ja ennenkaikkea niiden kokeminen ja ilmaisu on hyvin subjektiivista - on huonoja vitsinkertojia, jotka nauravat omille jutuilleen, ja on kuoliaaksinaurattajia, joita ei mikään itseään huvita, ja sitten on surumielisiä klovneja (jotka eivät ehkä tiedä olevansa klovneja), tai sitten sellaisia humoristeja, joiden oleminen lähenee hiljaisuutta, tai jotakin aivan muuta. Komiikkaa on "ei kai kukaan voi olla nauramatta" - siis sosiaalinen oletus ja naurureaktio. Huumori voi ilmetä samalla tavoin, mutta se on paljon laajempi ilmiö. Komiikka lähenee helposti aggressiota tai älyllistämistä, huumori lähenee surua ja parhaimmillaan empatiaa.

Nauru ja hymy universaaleina mielentiloina, akteina tai ilmaisuina suhtautuvat tuntemattomaan todellisuuteen hyvin eri tavoin: nauru on toisaalta pelon ilmausta, toisaalta järjen viimeinen jälki, järjenylityksen ääni, ja nauru voi olla myös täydellisen kieltämisen ele; hymy on toisaalta täydellisen hyväksynnän ele, toisaalta rauhan, vastaanottamisen ja ymmärryksen tila. Näin siis tuntemattomuuden totaalisessa katsannossa, tästä suppeasta näkökulmastani.

Myöhemmin keskustelin Tiina Lehikoisen kanssa Jyrki Heikkisen ja Juha Kulmalan runoista. Meillä oli kiinnostavia eroja lukutavoissa ja tulkinnoissa. Tiinalle Heikkinen on ironinen, minulle sentimentaalinen. Tiinalle Kulmala on moralistinen, minulle säälimätön. Tässä on kyseessä selvä ero komiikantajussa ja huumorintajussa, lukutottumuksissa ja -mieltymyksissä ja havainnoinnissa, ero on oikeastaan hyvin perusteellinen maailmankatsomuksen ja kokemisen ero. Tällainen ero tuottaa hedelmällistä keskustelua, jos eron ilmaantumiseen liittyy myös riittävä myötätunnon tai samastumiskyvyn tai itsestäirtaantumisen mahdollisuus.

Kulmalan ja Heikkisen runoutta yhdistää, paikka paikoin, ihmisjoukon tai ihmisen näkeminen mekaanisena, ulkopuolisten ja ihmistä suurempien sosiaalisten tai kosmisten voimien nukkena tai kuolleena suorittajana, kulkueen tai rituaalin välineellistettynä osasena. Kulmalan mahdollista moralismia voi nähdä kenties siinä, miten hänen runojensa puhuja tai minä on usein ikään kuin sivustakatsoja, ei-osallinen mekaanisten vappuhumujen keskellä - mutta puhuja on kuitenkin (tietoisesti?) valinnut nämä mekaaniset ihmissurkimukset runoonsa esiintymään tai puheensa kohteeksi. Tämän moralismin voi nähdä myös raakana havainnointina, ja jossain määrin Kulmala on myös varsin empaattinen kuvauksissaan. Lukutavoista riippuen.

Heikkisen sentimentaalisuus ilmenee valitusvirsinä, jonkinlaisena esitettynä kyvyttömyytenä ryhtyä toimeen tai irrottautua elämän olosuhteista, ja kärsimyksen estetisointina. Voi tosin nähdä niinkin, että Heikkisen valitus on valituksen ironisointia, ja sitä kautta ei ainoastaan voimattomuutta. Ihmisjoukko esiintyy Heikkisen runoissa hyvin nukkemaisina hahmoina, jotka palvelevat kaikkivaltiaanoloisia isä-tms. hahmoja, kykenemättä valitsemaan alistavasta rituaalista poisastumista. Heikkisen puhuja on monesti ikään kuin ulkopuolinen näihin nukkeihin nähden, mutta koska nuket eivät erotu toisistaan, ne muistuttavat myös yhtä yksikköä, jonka voi samastaa puhujaankin. Tätä analyysiä voisi jatkaa syvemmälle.

Voi ehkä väittää, että sentimentaalisuus on huonoa huumoria, ironia hyvää komiikkaa, moralismi huonoa komiikkaa ja raaka havainnointi hyvää huumoria.

6 kommenttia:

Paavo J. kirjoitti...

Ookko nää lukenu Heikkisen Jyrkin sarjakuvia? Ne pitäis mun mielestä lukea osana Jyrkin runoutta, niissä on se katoavaisuuden ja olemisen surumielisyys voimakkaammin läsnä mitä kärsimyksen runoihinkin tulee.

Mun on ittenikin vaikea nähdä Heikkisen runoudessa ironiaa, mutta se johtuu varmaan pitkälti siitä, että tunnen miehen ja olen lukenut tekstejä miehen olemuksen muistuttaessa olemassaolollaan.

Hyvää pohdintaa huumori-komiikka-akselilta. Onko "komiikka" muuten "kaupunkilaisempaa", "urbaanimpaa" kuin "huumori"? Mietin sitä, että meillä on termi stand up -komiikka eikä stand up -huumori, ja että onko tässä valaiseva esimerkki erosta. Tarinankerronnassa, paljon "maalaisempi" kirjallisuuden laji, on nähdäkseni huumoria useinkin mutta harvoin komiikkaa.

Mun pitäis Kulmalankin runot lukea, jostain syystä jääneet pimentoon, totta, totta.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Joo, Heikkisen sarjikset minusta on jotenkin täsmällisempää ja laajempaa touhua kuin runonsa. Tolkuton surkuhupaisuus on yksi niiden kokonaistunnelmaa määrittävä asia.

Tossa tekstissä oli itseasiassa jossain välissä maininta stand up-huumorin puutteesta, mutta jätin pois. Nythän se nousi esiin! Mä en tiedä onko se hyvä esimerkki. Onko stand up komiikka edes hyvä esimerkki komiikasta? En tunne aluetta.

Onhan nyt tarinankerronnassakin komiikkaa, jokin Havukka-Ahon ajatteli -tyyppinen matsku sisältää sekä huumoria että komiikkaa yhtä aikaa. Täällä vieressä tosin yksi kaunis ihminen, jonka nettipäiväkirjaa olet joskus menneisyydessä kuulemma kommentoinut, sanoo että komiikka on hänestä kaupunkilaisempaa.

Helposti tässä tulee tehtyä kaikenlaista kaksijakoista väitenypläystä, mutta ehkä se on tarpeellistakin, että joidenkin seikkojen erot nousevat esiin ja sitten voi harrastaa tarkempaa ajattelua, joka liuottaa ylimääräiset dualismit... Niin siksi en ole ihan varma tuosta maa-kaupunki-asetelmasta.

Kulmalaa kannattaa lukea! Etenkin se ensimmäinen "... väärin kootut runot", ja myös uudempi.

Sven Laakso kirjoitti...

"valituksen ironisointia, ja sitä kautta ei ainoastaan voimattomuutta"
En näe valituksessa ja sen ironisoinnissa muuta kuin häveliäisyyseron. Ironikko on häveliäämpi. Voimattomuutta, täydellistä voimattomuutta, on kaikki muu paitsi pakotien esittäminen.

Onko Aronpuro mielestäsi koomikko vai humoristi?
Minusta ehkä enemmän koomikko.
Beckett on koomikko kaukana huumorista.
Juhani Peltonen on lämmin humoristi.
Burroughs kylmä humoristi.

Sven Laakso kirjoitti...

"Onko stand up komiikka edes hyvä esimerkki komiikasta? En tunne aluetta."

Se Beckettin elokuva jossa näyttelee Buster Keaton on puhdasta komiikkaa ilman vähäisintäkään huumoria. Kaikissa Keatonin omissa elokuvissa on myös huumoria mukana.

Koomista voi olla myös jokin jolle ei sovi nauraa, kuten vammaiset, sairaat tai hullut. Komiikka riippuu myös aika paljon näkökulmasta. Jumalalle kärsivät ja jumalaan uskovat ihmiset saattavat olla koominen näky. Poliisista pikkurikollinen, joka jää kiinni itse teossa, muttei tunnusta on koominen. Kauko Juhantalosta tai Uotin veljeksistä poliisit ja esivalta ovat koomisia, koska eivät voi mitään todellisille rikollisille, vaan keskittyvät turhiin pikkunilkkeihin. Natsiupseereille ja lahtareille metsään leukaansa etsimään lähetetty juutalainen tai kommunisti on tavattoman koominen näky. He kerääntyvät yhdessä nauttimaan mekeista silmät kostusttavista nauruista. Ihmisoikeustuomioistuimen edessä he itse ovat naurettavia automaatteja fläppitauluineen ja kommunikaattoreineen.

Huumorille sopii aina nauraa... se on jonkinlaista naurun turvallista aluetta.

Huomautan, että ero komiikan ja huumorin välillä on minulle toistaiseksi aika tunnetasolla, en ihan vielä älyllisesti ymmärtänyt sitä tästä... lieneekö huumori enemmänkin taiteilijan tyyliin, komiikka konkreettiseen tapahtumiseen liittyviä käsitteitä. Koominen tyyli... humoristinen tyyli... ovathan ne aivan eri asioita. Koomikko on pelle, mutta humoristi on vakuuttava ja samalla hauska. Uunona Loiri on pelle, mutta jos Eino Leinon runot olisivat humoristisia, laulaessaan niitä Loiri olisi humoristi.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Voimattomuus tai voima merkitsevät vain suhteina. Valittajalle itselleen voi olla pakotie havaita kesken valituksen, että hän valittaa, ja että se alkaa naurattaa. Myös ironinen nauru voi olla pakotie. Jos nyt vankeina ollaan. Omaehtoinen nauru on ulkopuolella olemista.

Luin jostain netistä äsken tämäntapaista: "Mieli on häkki josta ei löydy vankia." Pitää tietää, minkä vankina ollaan, jos pakoreittiä etsitään. Löysin Tiibetiläisen kuolleidenkirjan divarista, siinä esitetään selkeästi eräs vankilakartasto.

Vammaisille ja hulluille voi nauraa hyvin monella tavalla. Kiinnostavaa, että hait tähän esimerkeiksi moraalin tai vallankäytön seikkoja. Huumorin ja komiikan suhde moraaliin ja vallankäyttöön on sekin minusta erilainen. Komiikka on nimenomaan vallankäyttöä. Huumori on vallatonta. Tässä ollaan taas kaksijakoiseen kuvitelman äärellä...

Siinä määrin kuin Beckettissä on kyse masennuksesta, siinä on minusta kyse myös jostain huumorista.


Aronpuron suhde komiikkaan ja huumoriin onkin yllättävän kiinnostava kysymys. Keinoiltaan Aronpuro on toisinaan puhdas koomikko, mutta yleisilmapiiriltään A:n kirjat eivät välttämättä ole koomisia, keinojen alla piilee jokin, joka voi olla huumoria. Aronpurohan vastustaa kaikkea runollisuutta. Ehkä hän on poistanut runonkirjoituksesta runollisen pintatason, mutta koko se pohjavirtaus, johon kaikki runollisuus pyrkii tai luulee olevansa kosketuksessa, on Aronpuron runoissa vapaana ja tavoitettavana. Aronpuro kyllä hakeutuu monesti kaaokseen, joka aiheuttaa koomisia ristivetoja. Tällaista nyt ensinnä tuli mieleen.



Yleisesti toi komiikka/huumori-erottelu ei ole minun keksimä, vaan sitä on kaiketi jossain huumoritutkimuksen kaltaisella nimellä kulkevassa hässäkässä lisääkin teoretisointia. En ole kyllä juuri tutustunut ainakaan vielä.

Ja pitää tarkentaa omaa virhettä: antiikin humoraaliteorian mukaan ei ole niin että "puhdas huumori" tuottaa iloa, joka ei tuota naurua, vaan niin, että puhtaat tunteet eivät tuota naurua. Nauru edellyttää sekoittuneita tunteita. Sosiaalinen vallankäyttö vain harvoin toimii puhtaan tunteen varassa - ihmiset yleensä innostuvat tai kauhistuvat omasta vallastaan, ja mahdollinen puhdas tunne sekoittuu siihen reaktioon. Tämän vuoksi tietysti usein ajatellaan, ettei mitään puhtaita tunteita olekaan.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Tässä vielä linkki tekstiin, jossa näyttäisi olevan (en lukenut tarkemmin) tätä samaa komiikka/huumori-vääntelyä:


http://sokl.joensuu.fi/verkkojulkaisut/opehuumori/luku21.htm