Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirje. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirje. Näytä kaikki tekstit

torstai 24. maaliskuuta 2016

Erottelu / yhdistävät tekijät ovat perustavampia kuin erottavat tekijät


Ilmeisesti ei sellaista valtakulttuuria olekaan, joka ei näkisi omiaan ylempinä kuin vieraita. Ja jos puheissa ihmisoikeuksista ja ihmisten tasa-arvoisuudesta mainitaankin, käytännöissä erottelut toteutetaan ja koetaan. Harvassa lienevät myös ne alistetut kulttuurit, joissa ihmisten yhdistäviä tekijöitä korostettaisiin erottavien tekijöiden yli. Erottelut ryhmien - olivat ne etnisiä, sukupuolisia, uskonnollisia, taloudellisia tai muita - perusteella ovat aina liian karkeita erotteluja. Meidät tulee erotella paljon tarkemmin, itsessämme: kunkin on nähtävä sisäiset ominaisuutensa, toimintonsa, jäsennyksensä, virtauksensa ja assosiaationsa. Erottelu voi tapahtua vain meissä itsessämme ja se on vietävä paljon pidemmälle, syvemmälle kuin olemme tottuneet tai kuin meille on opetettu tai kuin olemme oppineet. Ahneus on erotettava toivosta, viha näkökyvystä, inho myötätunnosta, häpeä itsetunnosta, ylimielisyys rohkeudesta... Kun erottelu viedään loogiseen johtopäätökseensä, ovat yhdistävät tekijät, samuuden muodot ja liikkeet, tulleet näkyviin. Ylemmät ja alemmat ovat meissä sisäisesti, ja niiden tunnistamattomuus projisoi ne ulkopuolellemme. Valheelliset ja totuudelliset ovat meissä. Ne jotka yrittävät ja ne jotka luovuttavat, kaikki meissä, ja vielä enemmän. Mikä ne meissä synnyttää? Siinä ei välillämme liene suurta eroa. Mikä niistä meitä hallitsee? Vai kenties jokin muu?

Mutta tätä erottelua ei ole vielä tehty minussa eikä sinussa (vaikkenhän minä sinua tunne). Kuolemaan liitetään tarinoita, joiden perusteella kuolemassa tuo erottelu tapahtuu kullekin, vastoin omia aikeita. Entä jos aion erotella jo nyt, tänään kun vielä elän?


tiistai 5. tammikuuta 2016

katkelma viimevuotista kirjettä vuoden vaihduttua

rinnakkainen kysymys on, mitkä ovat ne taidot, asenteet ja menetelmät, joilla nykyihminen pystyy kohtaamaan tietoa maailman, kansojen, ihmiskunnan ja ekosysteemien eli maapallon kriiseistä ja tuhon aavistuksista, hukkumatta negatiivisiin tunteisiin ja voimattomuuteen. miten kysyä mahdollisuuksia ja voimaa näissä jännitteisissä ajoissa?
tätä voisi jatkaa, mikä tapahtuukin ajallaan.
voikaahan hyvin kaikki,

maanantai 30. marraskuuta 2015

kirje lukijalle



moikka,

päätin tässä kirjoitella vähän yleiskuulumisia tänne blogiin. aiheet on:
1. runoesitykset
2. rosen-menetelmän harjoitushoidot
3. tulevaa

1.
mulla oli hyvä sarja erisorttisia keikkoja tässä kevään, kesän ja syksyn mittaan liittyen uuteen runokirjaani ja toisaalta ihan liittymättä siihen, laulaen runoja tai puhuen. toimi aika hyvin, sain hyvää palautetta, kirjoja saateltua lukijoiden käsiin, muutaman uuden laulun esityskuntoon ja iso joukko ihmisiä sai vaikutelmia työstäni. tälle vuodelle ei ole toistaiseksi tiedossa lisää esityksiä. mulle tähän astisen kokemuksen perusteella sopii parhaiten esitys, jossa voin kohdata yleisöä suoraan, samalla tasolla ja jossa yleisö on melko rauhallisesti aloillaan melko intiimissä tilassa, johon kyllä saa tulla kesken ja josta saa lähteä, mutta jossa ei ole liikaa ohikulkua. yleisön koosta en ole varma, onko sillä väliä; yleisön laatu ja olotila ja vastaanoton kyky sen sijaan muokkaavat esitystä olennaisella tavalla, mahdollistavat tai estävät esiintyjän laatua, olotilaa ja vastaanoton ja ilmaisun kykyjä.

2.
tämän ohella olen rosen-menetelmän opinnoissani saanut kaikki kurssit suoritettua ja siirtynyt loppuharjoittelujaksolle, ja teen nyt harjoitushoitoja turussa. jos olet kiinnostunut kokeilemaan rosen-menetelmää tai tiedät jo kokemuksesta hyötyväsi rosen-hoidosta, aikoja voi varata parhaiten sähköpostilla jonimattijoutsijarvi ät gmail.com


3.
jossain kohti mulle tulee tärkeäksi saada vuosi-pari keskittynyttä työskentelyaikaa muuannen hyvin kauan tekeillä olleen romaanin loppuunsaattamiseen. aloitin sen vuonna 1996, eli pari vuotta ennen kuin ryhdyin taukoamattomaan runonkirjoitukseen. romaani on tietyin perustein säilynyt samana siitä lähtien, tosin tietenkään alkuperäisen käsikirjoituksen tekstistä ei suunnilleen lausettakaan ole enää tarvis käyttää. kirjoitusprosessi on hyvin hidas, koska romaanin kautta ilmeisimminkin käyn läpi henkilöhistoriani sekä sukuni historian tietoisia ja alitajuisia ongelmia ja mahdollisuuksia, eikä sellaista työtä voi tehdä mekaanisesti tai millään kirjoitusrutiinilla ja osaamisella, vaan sisäisen kehkeytymisen ehdoilla. uskon, että tällainen prosessi, jossa taiteilija itse muuttuu työnsä myötä on ainoa mielekäs yleisöön vaikuttamisen tapa.

toinen iso prosessi on työstää lukuisista ja yhä lisääntyvistä lauluistani äänite. sellaista on minulta toistuvasti kysytty, pyydetty ja jopa vakavasti vaadittu muutaman vuoden aikana, joten koen tiettyä velvollisuutta sen tuottamiseen - tosin kiire ei tässäkään tunnu auttavan, enkä toistaiseksi ole aivan varma, missä muodossa laulut tulisi taltioida, miten miksata, missä tilanteessa äänittää ja niin edelleen. esiinnyn pääosin yksin, pelkän ääneni kanssa, ilman säestystä. livenä, akustisesti kelvollisessa tilassa laulut toimivat äärimmäisen hyvin, ja huonoimmillaankin ihan riittävän kauniisti. äänitteinä ne toimivat itselleni muistiinpanoina ja työstöversioina - mulla on sonyn mainio taskuun mahtuva stereonauhuri melkeen aina mukana - mutta en ole ihan varma, missä määrin äänitteet sopivat yleisösuhteen muodostamiseen. enkä myöskään tiedä, millaista kanavaa voisin levyn julkaista, olisiko se vain digitaalinen, ilmaisesti tai nettiostoksena ladattava tai striimattava bittikasa, vai ihan painettu cd tai magneettinen kasetti tai viehkeä vinyyli. ja mimmoinen taho sitten tuottaisi, kustantaisi, jakelisi ja markkinoisi tommoista fyysistä tai immateriaalista tuotetta. vai pitäisikö kaikki tehdä itse, tai ainakin jotain, ja mistä aloittaisin.

näiden lisäksi tietenkin on erinäinen määrä käsikirjoituksia: esseitä ja runoja, käännöksiäkin, joiden kirjoiksi saattamista puuhailen erilaisin rytmein kaiken edelle kerrotun ohella ja lomassa. jotain novelli-ideoitakin julkisissa kulkuvälineissä istuessa tai portsan k-marketissa piipahtaessa on tullut, mutta matka ideasta tekstiksi voi olla pitkä, ja saakin olla. kirjallisuus kun ei liity mitenkään siihen hektiseen ja himokkaasti pälyilevään julkiseen vastaanottoonsa, jota kirjavuodeksi kutsutaan ja joka on aika hyvin onnistunut muiden mediaan liittyvien muutosten ohella lamauttamaan esimerkiksi kritiikki-instituution (vaikken kyllä voi sanoa seuraavani nykykritiikkiä millään tarkkuudella).

parhain terkuin kettu

maanantai 2. helmikuuta 2015



Kun rajattoman eteen nousee raja, se sen muuntaa.


keskiviikko 14. tammikuuta 2015


rakkauden vuoksi minä kaipaan

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Pari kasvia (tekstiviestejä)



Vanha uutinen.

Malmin lentokentän laidalla
suunnitelma purkaa luonto, rakentaa.

Noidat suojelivat seudun, seutunsa.

Löytyi ketonoidanlukko,
hiljainen,

kaavojen haaksirikko


 * * *


Oon nähnyt tänään vuorenkilvet jotenkin...
Kuukausiin ne ei oo tulleet nähdyiksi.
Juttelen näköjään sulle mielessäni.
Lähdin vähän ulos.


 * * *


Ensimmäinen kasviviesti on Salmisen Antille; luin Nollankuorta ja nukahdin sitten herätäkseni kohta. Kirjan rytmi oli jäänyt päälle, huomasin mieleni tuottavan samankaltaista. Luonteeni mukaisesti vähän laveampaa. Kirjoitin sitten Antille tekstiviestin, kertoakseni mieleen muistuneen vanhan uutisen. Antti tunnisti ketonoidanlukon saniaiseksi. Toinen kasviviesti on päivän kasvihavainto, jonka lähetin sille jolle näköjään mielessäni juttelen.


keskiviikko 28. joulukuuta 2011


saukoton koski
ei ole jäätä, vesi korkealla
tasapainoiset hypyt sen ylitse
koskikara virtauksen partaalla

pitkin yötä äitini seuraa pegasuksen laukkaa pitkin yötä

niin suuri järvi että moottoritietäkin ajaessa on oltava tietoinen sen koosta ja muodosta

on oltava suuri järvi että moottoritiellä tajutaan koko ja muoto

valjastettu koski nuolee ja nuolee betoniseinää

muistin vuoksi
istun alas, myönnyn asentoon
tasapainottavat henkäykset sen lävitse
kokoomapisteen partaalla

taivaan halki isäni katse tavoittaa kuun saturnuksen yllä

katse joka halkaisee valon kahdeksi valoksi

on oltava suuri muki että kahvi muuttaa hengityksen

varmastikin rukous tapahtui muulloin kuin rukoiltaessa, niin sen täytyy olla

vuosikymmenten muodonmuutos
jota toisissamme seuraamme
kertoo moottoriteiden rakentamisesta, murtumisesta
suuren järven muovautumisesta ja tyhjenemisestä

hetkellinen laulu
pysäyttää veden
sisuksissasi
missä et ennen kääntynyt vasemmalle, käytävässä jonka koskemattomat ovet
olet kaikki itse nostanut saranoilleen

(

alan kuvitella seinättömiä käytäviä
lihaa joka on männnynrunko ajassa
ajassa koettuna tiheänä aineena, virtaava valo jokin toukka kaivautumassa syihin
koteloituakseen muodonmuutoksen hetkeen, talven yli
kuin maanpakolainen

aika tihentymässä lihaksiin
kuolleisiin ja eläviin, eroa tekemättä
... päivät verenkiertoja myöten

tai muita liian tiheitä ja siksi umpeutuvia lauseita

tai sanoja joihin katselen pitkään ja merkitykset jakautuvat muodostamatta yhtään uutta merkkiä

kirjoitustaidon menettäminen lukemisen partaalla

vastaanottaa, työntyä sisään päin niin kaikki tulee mukaan

on oltava suuri vesi
että umpeenrakennettu
kokee maan koon
on oltava valtava taivas
että tuoleille työstetty
kokee kätensä muodon, sormenmitan, nyrkinmitan, levitetyn kämmenen mitan

(

sähkökatkon aikaan huoltoasemalla on hämärää
vara-akulla piippaava kassakone
asvalttipihalla on kirkasta ja päällekäyvät ilmamassat
pidättelevät ihmisiä, miehiä ja naisia, tuulilasien alla
pysähtyneiden bensapumppujen äärellä

minulla on jonkun vanha vihreä villakangastakki joka hylkii vettä
ja kävelen edestakaisin hymyilemässä

männyn suuri oksa roikkuu vuodenkin päästä yhä puussaan
irrallaan toisten suurten oksien varassa
käpytikka tulee etsimään sen repeämästä toukkaa
(valoa nopeampi olento; kieleni superlatiivit osoittavat vain rajan josta alkaa ääretön)

))



meidän kielemme eivät ole kovin erilaiset
siksi ne voivat kohdata


oih! kuolleen kissan asennot ja liikkeet
tulevat vastaan talossa, nojatuolilla musta villapaita, ovea avatessa vilahdus jota ei ollut


...


tuhlata, laulaa
sulattaa, vaivautua (taikina, korpus)
antaa hengityksen lahja verenkierrolleen
antaa aivoilleen humaltumisen lahja


terveisin j.


ps. vietiin kynttilä lemmetyn haudalle; mikä pitääkin mielessäni sen, että huomiota saa kaiken aikaa, ja ajan päätyttyäkin, käsittämättömistä suunnista, syytä on siis pitää käsittämätön tarkassa syynissä, ethän sinäkään odottanut saavasi tätä kirjettä!

maanantai 21. helmikuuta 2011

Balladi vuorelle rakennetusta kaupungista


Vuori, mustaa kiveä, ja sen laella tuuheat lehtimetsät, pitelee korkeutensa varassa valaistua kaupunkia. Matka kaupunkiin on suora ja vaativa. Jyrkänteet ovat lähes kiellekkeettömät, sileäksi kuluneet kuin jokin jättiläinen olisi silittänyt vuorta vuosisatojen ajan ja sitten lähtenyt tiehensä. Musta kivi ei halkea helposti. Kovalla työllä vuoren rinteille on hakattu ja koverrettu polkuja ja portaikkoja siellä, missä luonnonmuodostelmat eivät päästä kulkijaa etenemään. Nämä reitit ovat kaupunkilaisille elinehto, ainoa tapa kohdata vuoren alla levittäytyvien laaksojen hedelmällinen toinen maailma. Kesällä mustat rinteet ovat hyvin kuumia, talvella jää tekee niistä arvaamattomia ja liukkaita, lumivyöryjen mahdollisuus tekee kiipeilijöistä valppaita. Mutta kaupunki on kaunis ja metsä, joka sitä ympäröi salaperäinen ja pyhä. Vuoren korkein kohta on metsän hallussa ja kaupunkilaisten tärkein rukouksen paikka. Yöllä laaksossa kulkija voi kuvitella kultaisen kaupungin, kun tulet loistavat ikkunoista ja vyöttävät vuoren laen elävillä valopisteillään. Kaupunki kiertää koko vuoren. Kaupungissa puhutaan kieltä, jota laaksossa osaavat vain harvat, lähinnä ne, jotka kaupankäynnin tai ajatusten vaihdon ajamana vierailevat vuorella säännöllisesti. Mutta heitä ei ole montaa. Kaupunkilaisista suuri osa jää asumaan synnyinpaikkaansa. Asukkaita ei ole järin paljon ja sankka metsä antaa heille mahdollisuuksia metsästykseen ja onpa siellä eräitä puroja, joista kalastaa, ja tietysti sieniä, marjoja ja yrttejä kerättäväksi.

lauantai 4. joulukuuta 2010

kirje


Minun pitäisi kirjoittaa kirjaa, jolla on nimikin. En kirjoita, kirjoitan sinulle. Jatkuvaa kirjettä, palastelen aikaa kieleksi. Sanoiksi. Monet niistä voin arvata, ja annan niiden painua. Silloin huomaan lumen, se on painunut tiellä tiiviiksi, aidanvierellä se on kevyttä, vain pinnan pakkanen kovettaa.

Ei oikeastaan tapahdu mitään. Vastapäisen talon seinustalla tikapuut ovat sen näköiset, että ne on pystytetty kissalle, jotta se pääsisi talon välikattoon. Sen näköiset, ettei niitä ole kavuttu aikoihin. Ehkä oravat kulkevat niitä useammin kuin kissa. Ehkä naapurin kissa useammin kuin talon kissa.

Kahdeksantoistavuotias kissa, takkuinen, kankea vanha kissa, joka ei yllä nuolemaan selkäänsä, vatsaansa. Ne takuttuvat, paksu ja kova rakenne valtaa turkin, kasvaa kuin hidas kangas kissan ympärille. Sen alaselässä on kipuja, eikä se halua että silität sen hännänjuurta.

Kirjoitan itselleni, poissaolosi on mielen taustalla ikään kuin tilana, jossa kynä liikkuu piirtääkseen jälkiä, sanoja, paperipinnan kaltaiseen itselleni suomaani läsnäoloon. Läsnäoloni on pehmeää ja rajallista, en kuitenkaan tunne sen rajoja. Haluan että ne sulavat. Annan niiden sulaa. Valua ylleni, sisääni, sillä minä olen huokoinen, reikäinen.

Revitty uni. Pinnistävän muistin työ keskellä unta, kävellessäni joukon kanssa... yritän muistaa sinut, että olet, sinun hahmosi, tuntuman sinusta minussa, sitten sinun nimesi, kertoa sinusta - ja muistan nimesi väärin. Muistan oikein jonkin äänteellisen rytmin, etäisesti, mutta en huomaa unessa virhettäni. Hahmosi on sama, yhtä läheinen, yhtä sumea, etäinen, sisälläni. Mikään muistoni, tunteeni tai ajatukseni sinusta ei ole sinä.

Mikään uneni hahmoista ei ole kukaan teistä, jotka siemennätte unennäköni, synnytätte itsennekaltaisia toisia hahmoja mieleeni, joka nukkuu. Enkä minä ole yksikään unennäkijä, jonka olen kohdannut itsessäni.

On hyvin vaikea muistaa kiittää todellisuutta, esimerkiksi ruisleivästä ja voista. Kiitos. Myöhästyneet onnittelut ruumiilleni ruisvoileivästä! Se maistuu vielä suussani, kieli voi kaivaa hampaankolosta kastuneita leivänmuruja. Ehkä sinunkin kielesi yltäisi niihin.

En ole menossa tästä mihinkään. Ei tämä johda mihinkään. Olet jo mennyt nukkumaan. Toivon, että olet saanut unen, lempeän pään, joka painuu kylkiluihisi, ne antavat myöten, toismaailmallinen kaasupilvi, hyvä uni, se on sisälläsi ja se ei ole sisälläsi. Uneksuu. Sinä ja se. Yhdessä, jakamaton uni.

Muistimme monta kertaa ihmetellä kaiken aikaa tapahtuvan paljoutta niinä päivinä kun olimme yhdessä. Kahden järven välissä, korkealla niiden yllä, korkeamman ja matalamman järven yllä, niiden välissä. Miten maailmassa kaiken aikaa purskahdetaan itkuun, haukkomaan henkeä, nauruun, taivutaan suostutteluun, orgasmiin, taivutetaan oksaa, käynnistetään moottoreita. Joka hetki. Muistimme ihmetellä, luetella esimerkkejä. Jakamatta kaikki etenee toistuakseen, perääntyy palatakseen, palaa muuntuakseen, katkeaa alkaakseen, päättyy syttyäkseen, ajautuu päätökseen, kääntyy uudeksi, hyytyy, karahtaa, siirtää huomiota hetkessä toiseen hetkeen.

Seinän takana on pakkanen. Seinän takana on piano.

Hyvä olla.

Hyvä unohtaa päämäärät, kirjoittaa vain.

Pysähtymättä kynnykselle, johon lattiaa hiihtävät varpaat tökkäävät. Töksähdyksen aistimus on kuin yksi kopaus, joka siirtyy luita myöten nilkkaa, säärtä ja reittä ylös lantioon, värähtelee edelleen rankaa pitkin aivoihin, torson pehmeisiin lihaksiin, tajuisiin elimiin. Villasukka tekee siitä pehmeän. Ja sitten, saman jalan varassa toinen jalka nousee ja ylittää kynnyksen.

Olemme toisessa huoneessa. Lämpötila muuttuu ja se otetaan vastaan vaatteilla, niiden läpi. Sinun olemisesi tuntuu täällä. Päätän niin. Valan sitä ruumiiseeni päätöksen läpi kuin kaataisin paksua marjamehua suppilon läpi vihreään seitsemän ja puolen desin lasipulloon, joka heijastelee lampun kellertävää valoa.

En ole ottanut askeltakaan. Istun jalkapohjat lattiassa ja ajattelen sinua, vain erästä hahmoa, jälkikuvaa, jälkiaistimusta. Tuntuma.

Tuntuu, että joku on yläkerrassa. Tiedän, että yläkerrassa ollaan.

Kylänraitilla ei kulje ehkä ketään. Kuulen puhetta ylhäältä, liikkeitä. Sinä et ole siellä, mutta sinuuden voi siirtää siihen hahmoon, joka siellä on. Tiedämme tämän. Sinä hengittää kaiken aikaa miljardein erikokoisin keuhkoin ja kiduksin. Planeetan järisyttävä hengityskirjo.

Vakaa vapiseva ymmärrys. Tällä hetkellä pihavalot sammuvat.

Jatkan. Mitä? Sitä, että sormet eivät ajattele, vaan kenties kasvot. Sormet palautuvat mieleen ja rummutuksen kaltainen ääni korostuu. "Ajatukset katkeaa aisteilla. Aistit ajatuksilla." Ruumis kirjoittaa, mieli ottaa vastaan vaikutelmia kaikilta suunnilta, joita se voi suunniltaan menemättä sietää, kestää, kestäköön vielä, vielä muutamia aisteja, äänet, värit, valot, ihon ja sen yllä ja alla oleva tila ja liha, liikkuvat jalat, ponnistuksessa vavahtelevat reidet, jotka vapauttavat jotakin, mikä muistuttaa rintakehän jännitteistä, ei juuri minkäänlaiset tuoksut, lämpö talvivaatetuksen sisällä ja paljailla kasvoilla ja kämmenselillä tuntuva huoneviileys, ruisleivän ja valkosipulin ja inkiväärin ja vihreän teen jälkimaut kielellä, joka on hieman palaneen tuntuinen... ei tämä kaikki mahdu samaan hetkeen, jossa unohdan myös sinut. Yö, hetkeä valtavampi.

Hetkinen. Avai... avaim... avais... aiv... ai... aih, aah... ...vistus, aist... mis... mi... mih... puhallus, ja pöydällä paksuja kovakantisia kirjoja, joiden kannet pysyvät alhaalla painovoimassa. Muistamme maan. Se on tämän talon alla, tämänkin talon. Vavistus, kun tajuan sen, ja tajuan huonetilan päälakeni yllä, kattoon asti pelkkää huoneilmaa. Yli metri. Sitten katto, ja yläkerta. Toisia huoneita. Toisia ruumiita toista lattiaa vasten. Tässä hetkessä. Näin laajennan sitä. Yössä. Hetki hetkeltä hetki laajenee ja supistuu, laajetessaan supistuu toisaalta, mitä muistankin, unohdan toista. Unohdan sinut, kirjoitan sen. Sisään näihin lauseisiin, jotka aavistuksen ajan tuntuvat pallealihaksen tasalla, lähinnä vasemmalla puolella selkärankaa. Vasemman ja oikean ero on perustava siinä missä minun ja sinun ero, kumpaakaan en osaa selittää. Yhteyden voi kutoa esiin, hitain siirroin... opin niistä sinulta. (Katselin, kuinka amerikanaasialainen mies opetti neuroottista sokeaa koiraa syömään rauhallisesti, manipuloi sen käyttäytymään tyynesti, odottamaan ruokaa, syömään hillitysti - televisiossakin, ammattiylpeyden kuorruttamanakin siinä on jotakin kiitollista.)

Sinä - viimeksi jo kaksi olentoa samassa. Enkä minä eroa kummastakaan. Joistain syistä kaikki järjestyy kuten kaikki on, joistain syistä aistin järjestyksen tämän ruumiin kautta, välittämänä ja tähän ruumiiseen keskittyneenä. Ja silti unohdan, että sormet kirjoittavat. Mieli kirjoittaa. Kirjoittaa. Mikä? Lause.

Sinulle, mmm... muistelen. Ylähuuli loiva v - tietty ilme, silmien muuntumat... kova kallo ja vuolas katse. Miten ne ovat tässä, hetkessä ne ovat, hetken.

Ja kauempana nukut, toivottavasti, syvää unta.

Ei varsinaisesti tapahdu mitään. Mandariininkuoret kohoavat pöydästä pöydän varassa. Kokonaisten mandariinien kuoret, kahdet avatut pallonkaltaiset. Kuivuvat, taipuvat pöydällä kuin hitaassa orgasmissa... josta ne eivät tule pääsemään pois... särkymällä, halkeamalla, maatumalla ne päästävät enstaattisen nautintonsa.

Kuvittelen. Muodostan kuvitelmia havaintojen ympärille. Eritän mielteitä. Ne ravitsevat itseään minulla, mieleni kautta niihin vuotavilla tunteiden ja vaikutelmien jännitteillä. En lepää. Sen huomattuani lepään hieman enemmän, en lakkaa kirjoittamasta. Se ei juurikaan muutu. Lause, ja lause, kappale.

Ja kappale. Kirje, ei kirje, mutta kirje. Sinulle, ei sinulle, mutta sinulle. Et ole se, mutta sinä olet siellä, minne kirje, kappale, lause kirjoittuu, minne kirjoitus suuton työntyy, jää, jäätyy... liukas polku lähteeltä koivujen ohi järven rantaa myöten ja sitten rannasta pois leikkipuistoon. Sitten ylös rinnettä. Järvien välissä.

Voi jatkaa. Ei ole kiire. Ei tarvitse. Voi.

Pysyä ja ottaa vastaan.

Suu kiinni kirjoittaa! se ei lopu näin. Kurotan käden, painan kirjaa pöytää vasten niin, että saan ujutettua sormenpäät sen alle, tartun kansiin ja nostan kirjan lähemmäs itseäni. Avaan sen ja luen, sivun tai kaksi. On harvoja kirjoja, joita viitsin lukea, joita jaksan lukea muutamaa riviä enempää, joita jaksan lukea hyppimättä vähän väliä muutaman rivin yli, kiirehtien pois sen kielestä, mahdollisuuksista, joita se pitelee. Luen tätä kirjaa sivun, pari. Nyt kun avaan sen. Pidän kirjaa ilmassa, lähellä leukaani, silmät alas kohdistettuina. Lukiessa kirja alkaa painaa vähemmän. En muista sinua. Palaat mieleeni. Luen hetken ja ajattelen sinua. Et ehkä lukisi tätä kirjaa.

Sitten suljen kirjan. Jokin minussa on ilahtunut.

Kirjoitan: kyllästän ruumistani kielellä, jonka annan pois. Runo on yksiääninen, kääntäisin Paul Celanin lauseen. Ei ääni pysy samana, se on hetki, joka ei saippuakuplan tavoin puhkea törmätessään kuusenneulasiin tai parvekkeen kaiteeseen, vaan muuttaa muotoaan, kokoaan, tiheyttään, tilavuuttaan, sakeuttaan, väriään, suuntaansa... elää kitkasta. Jokin muu hetki, voin toivoa ja kuvitella, uskoa ja rakastaa, jokin muu hetki muodottomana hengittää kaikenmuotoiset hetket (kuin ilmakehä ottaa vastaan kaikki pakkasessa alaspainuvat savut ja hiiren puuhkutuksen).

Ei ole kyse mistään. Kysymys ei koske mitään. Se jatkuu. Ehkä kuten jokin uni, joka jatkuu heräämisestä riippumatta, unennäkijän häipymisestä muuttumatta... sinä nukut. Heräät vielä, ja jokin unesta jatkuu sinussa, kuten elämäsi päivä sukeltaa uneen jota näet.

Autotietä yöllä kulkee rusakko, kylän läpi matkustava yön eläin, jättäen autonjäljistä erottumattomia hyppypainalluksiaan tiiviiseen lumeen. Se kulkee ikkunani ohi, vasemmalta oikealle ja häviää seinän taa. Se ei koskaan ajattele minua. Kirjoitan sen tähän, sen pitkät korvat kuitenkin lyhyet kuin kaksi ohimoilta sojottavaa hiussaparoa. Jokainen hyppy liikauttaa korvia, pakkasessa kuulee toisin kuin helteessä.