Minun pitäisi kirjoittaa kirjaa, jolla on nimikin. En kirjoita, kirjoitan sinulle. Jatkuvaa kirjettä, palastelen aikaa kieleksi. Sanoiksi. Monet niistä voin arvata, ja annan niiden painua. Silloin huomaan lumen, se on painunut tiellä tiiviiksi, aidanvierellä se on kevyttä, vain pinnan pakkanen kovettaa.
Ei oikeastaan tapahdu mitään. Vastapäisen talon seinustalla tikapuut ovat sen näköiset, että ne on pystytetty kissalle, jotta se pääsisi talon välikattoon. Sen näköiset, ettei niitä ole kavuttu aikoihin. Ehkä oravat kulkevat niitä useammin kuin kissa. Ehkä naapurin kissa useammin kuin talon kissa.
Kahdeksantoistavuotias kissa, takkuinen, kankea vanha kissa, joka ei yllä nuolemaan selkäänsä, vatsaansa. Ne takuttuvat, paksu ja kova rakenne valtaa turkin, kasvaa kuin hidas kangas kissan ympärille. Sen alaselässä on kipuja, eikä se halua että silität sen hännänjuurta.
Kirjoitan itselleni, poissaolosi on mielen taustalla ikään kuin tilana, jossa kynä liikkuu piirtääkseen jälkiä, sanoja, paperipinnan kaltaiseen itselleni suomaani läsnäoloon. Läsnäoloni on pehmeää ja rajallista, en kuitenkaan tunne sen rajoja. Haluan että ne sulavat. Annan niiden sulaa. Valua ylleni, sisääni, sillä minä olen huokoinen, reikäinen.
Revitty uni. Pinnistävän muistin työ keskellä unta, kävellessäni joukon kanssa... yritän muistaa sinut, että olet, sinun hahmosi, tuntuman sinusta minussa, sitten sinun nimesi, kertoa sinusta - ja muistan nimesi väärin. Muistan oikein jonkin äänteellisen rytmin, etäisesti, mutta en huomaa unessa virhettäni. Hahmosi on sama, yhtä läheinen, yhtä sumea, etäinen, sisälläni. Mikään muistoni, tunteeni tai ajatukseni sinusta ei ole sinä.
Mikään uneni hahmoista ei ole kukaan teistä, jotka siemennätte unennäköni, synnytätte itsennekaltaisia toisia hahmoja mieleeni, joka nukkuu. Enkä minä ole yksikään unennäkijä, jonka olen kohdannut itsessäni.
On hyvin vaikea muistaa kiittää todellisuutta, esimerkiksi ruisleivästä ja voista. Kiitos. Myöhästyneet onnittelut ruumiilleni ruisvoileivästä! Se maistuu vielä suussani, kieli voi kaivaa hampaankolosta kastuneita leivänmuruja. Ehkä sinunkin kielesi yltäisi niihin.
En ole menossa tästä mihinkään. Ei tämä johda mihinkään. Olet jo mennyt nukkumaan. Toivon, että olet saanut unen, lempeän pään, joka painuu kylkiluihisi, ne antavat myöten, toismaailmallinen kaasupilvi, hyvä uni, se on sisälläsi ja se ei ole sisälläsi. Uneksuu. Sinä ja se. Yhdessä, jakamaton uni.
Muistimme monta kertaa ihmetellä kaiken aikaa tapahtuvan paljoutta niinä päivinä kun olimme yhdessä. Kahden järven välissä, korkealla niiden yllä, korkeamman ja matalamman järven yllä, niiden välissä. Miten maailmassa kaiken aikaa purskahdetaan itkuun, haukkomaan henkeä, nauruun, taivutaan suostutteluun, orgasmiin, taivutetaan oksaa, käynnistetään moottoreita. Joka hetki. Muistimme ihmetellä, luetella esimerkkejä. Jakamatta kaikki etenee toistuakseen, perääntyy palatakseen, palaa muuntuakseen, katkeaa alkaakseen, päättyy syttyäkseen, ajautuu päätökseen, kääntyy uudeksi, hyytyy, karahtaa, siirtää huomiota hetkessä toiseen hetkeen.
Seinän takana on pakkanen. Seinän takana on piano.
Hyvä olla.
Hyvä unohtaa päämäärät, kirjoittaa vain.
Pysähtymättä kynnykselle, johon lattiaa hiihtävät varpaat tökkäävät. Töksähdyksen aistimus on kuin yksi kopaus, joka siirtyy luita myöten nilkkaa, säärtä ja reittä ylös lantioon, värähtelee edelleen rankaa pitkin aivoihin, torson pehmeisiin lihaksiin, tajuisiin elimiin. Villasukka tekee siitä pehmeän. Ja sitten, saman jalan varassa toinen jalka nousee ja ylittää kynnyksen.
Olemme toisessa huoneessa. Lämpötila muuttuu ja se otetaan vastaan vaatteilla, niiden läpi. Sinun olemisesi tuntuu täällä. Päätän niin. Valan sitä ruumiiseeni päätöksen läpi kuin kaataisin paksua marjamehua suppilon läpi vihreään seitsemän ja puolen desin lasipulloon, joka heijastelee lampun kellertävää valoa.
En ole ottanut askeltakaan. Istun jalkapohjat lattiassa ja ajattelen sinua, vain erästä hahmoa, jälkikuvaa, jälkiaistimusta. Tuntuma.
Tuntuu, että joku on yläkerrassa. Tiedän, että yläkerrassa ollaan.
Kylänraitilla ei kulje ehkä ketään. Kuulen puhetta ylhäältä, liikkeitä. Sinä et ole siellä, mutta sinuuden voi siirtää siihen hahmoon, joka siellä on. Tiedämme tämän. Sinä hengittää kaiken aikaa miljardein erikokoisin keuhkoin ja kiduksin. Planeetan järisyttävä hengityskirjo.
Vakaa vapiseva ymmärrys. Tällä hetkellä pihavalot sammuvat.
Jatkan. Mitä? Sitä, että sormet eivät ajattele, vaan kenties kasvot. Sormet palautuvat mieleen ja rummutuksen kaltainen ääni korostuu. "Ajatukset katkeaa aisteilla. Aistit ajatuksilla." Ruumis kirjoittaa, mieli ottaa vastaan vaikutelmia kaikilta suunnilta, joita se voi suunniltaan menemättä sietää, kestää, kestäköön vielä, vielä muutamia aisteja, äänet, värit, valot, ihon ja sen yllä ja alla oleva tila ja liha, liikkuvat jalat, ponnistuksessa vavahtelevat reidet, jotka vapauttavat jotakin, mikä muistuttaa rintakehän jännitteistä, ei juuri minkäänlaiset tuoksut, lämpö talvivaatetuksen sisällä ja paljailla kasvoilla ja kämmenselillä tuntuva huoneviileys, ruisleivän ja valkosipulin ja inkiväärin ja vihreän teen jälkimaut kielellä, joka on hieman palaneen tuntuinen... ei tämä kaikki mahdu samaan hetkeen, jossa unohdan myös sinut. Yö, hetkeä valtavampi.
Hetkinen. Avai... avaim... avais... aiv... ai... aih, aah... ...vistus, aist... mis... mi... mih... puhallus, ja pöydällä paksuja kovakantisia kirjoja, joiden kannet pysyvät alhaalla painovoimassa. Muistamme maan. Se on tämän talon alla, tämänkin talon. Vavistus, kun tajuan sen, ja tajuan huonetilan päälakeni yllä, kattoon asti pelkkää huoneilmaa. Yli metri. Sitten katto, ja yläkerta. Toisia huoneita. Toisia ruumiita toista lattiaa vasten. Tässä hetkessä. Näin laajennan sitä. Yössä. Hetki hetkeltä hetki laajenee ja supistuu, laajetessaan supistuu toisaalta, mitä muistankin, unohdan toista. Unohdan sinut, kirjoitan sen. Sisään näihin lauseisiin, jotka aavistuksen ajan tuntuvat pallealihaksen tasalla, lähinnä vasemmalla puolella selkärankaa. Vasemman ja oikean ero on perustava siinä missä minun ja sinun ero, kumpaakaan en osaa selittää. Yhteyden voi kutoa esiin, hitain siirroin... opin niistä sinulta. (Katselin, kuinka amerikanaasialainen mies opetti neuroottista sokeaa koiraa syömään rauhallisesti, manipuloi sen käyttäytymään tyynesti, odottamaan ruokaa, syömään hillitysti - televisiossakin, ammattiylpeyden kuorruttamanakin siinä on jotakin kiitollista.)
Sinä - viimeksi jo kaksi olentoa samassa. Enkä minä eroa kummastakaan. Joistain syistä kaikki järjestyy kuten kaikki on, joistain syistä aistin järjestyksen tämän ruumiin kautta, välittämänä ja tähän ruumiiseen keskittyneenä. Ja silti unohdan, että sormet kirjoittavat. Mieli kirjoittaa. Kirjoittaa. Mikä? Lause.
Sinulle, mmm... muistelen. Ylähuuli loiva v - tietty ilme, silmien muuntumat... kova kallo ja vuolas katse. Miten ne ovat tässä, hetkessä ne ovat, hetken.
Ja kauempana nukut, toivottavasti, syvää unta.
Ei varsinaisesti tapahdu mitään. Mandariininkuoret kohoavat pöydästä pöydän varassa. Kokonaisten mandariinien kuoret, kahdet avatut pallonkaltaiset. Kuivuvat, taipuvat pöydällä kuin hitaassa orgasmissa... josta ne eivät tule pääsemään pois... särkymällä, halkeamalla, maatumalla ne päästävät enstaattisen nautintonsa.
Kuvittelen. Muodostan kuvitelmia havaintojen ympärille. Eritän mielteitä. Ne ravitsevat itseään minulla, mieleni kautta niihin vuotavilla tunteiden ja vaikutelmien jännitteillä. En lepää. Sen huomattuani lepään hieman enemmän, en lakkaa kirjoittamasta. Se ei juurikaan muutu. Lause, ja lause, kappale.
Ja kappale. Kirje, ei kirje, mutta kirje. Sinulle, ei sinulle, mutta sinulle. Et ole se, mutta sinä olet siellä, minne kirje, kappale, lause kirjoittuu, minne kirjoitus suuton työntyy, jää, jäätyy... liukas polku lähteeltä koivujen ohi järven rantaa myöten ja sitten rannasta pois leikkipuistoon. Sitten ylös rinnettä. Järvien välissä.
Voi jatkaa. Ei ole kiire. Ei tarvitse. Voi.
Pysyä ja ottaa vastaan.
Suu kiinni kirjoittaa! se ei lopu näin. Kurotan käden, painan kirjaa pöytää vasten niin, että saan ujutettua sormenpäät sen alle, tartun kansiin ja nostan kirjan lähemmäs itseäni. Avaan sen ja luen, sivun tai kaksi. On harvoja kirjoja, joita viitsin lukea, joita jaksan lukea muutamaa riviä enempää, joita jaksan lukea hyppimättä vähän väliä muutaman rivin yli, kiirehtien pois sen kielestä, mahdollisuuksista, joita se pitelee. Luen tätä kirjaa sivun, pari. Nyt kun avaan sen. Pidän kirjaa ilmassa, lähellä leukaani, silmät alas kohdistettuina. Lukiessa kirja alkaa painaa vähemmän. En muista sinua. Palaat mieleeni. Luen hetken ja ajattelen sinua. Et ehkä lukisi tätä kirjaa.
Sitten suljen kirjan. Jokin minussa on ilahtunut.
Kirjoitan: kyllästän ruumistani kielellä, jonka annan pois. Runo on yksiääninen, kääntäisin Paul Celanin lauseen. Ei ääni pysy samana, se on hetki, joka ei saippuakuplan tavoin puhkea törmätessään kuusenneulasiin tai parvekkeen kaiteeseen, vaan muuttaa muotoaan, kokoaan, tiheyttään, tilavuuttaan, sakeuttaan, väriään, suuntaansa... elää kitkasta. Jokin muu hetki, voin toivoa ja kuvitella, uskoa ja rakastaa, jokin muu hetki muodottomana hengittää kaikenmuotoiset hetket (kuin ilmakehä ottaa vastaan kaikki pakkasessa alaspainuvat savut ja hiiren puuhkutuksen).
Ei ole kyse mistään. Kysymys ei koske mitään. Se jatkuu. Ehkä kuten jokin uni, joka jatkuu heräämisestä riippumatta, unennäkijän häipymisestä muuttumatta... sinä nukut. Heräät vielä, ja jokin unesta jatkuu sinussa, kuten elämäsi päivä sukeltaa uneen jota näet.
Autotietä yöllä kulkee rusakko, kylän läpi matkustava yön eläin, jättäen autonjäljistä erottumattomia hyppypainalluksiaan tiiviiseen lumeen. Se kulkee ikkunani ohi, vasemmalta oikealle ja häviää seinän taa. Se ei koskaan ajattele minua. Kirjoitan sen tähän, sen pitkät korvat kuitenkin lyhyet kuin kaksi ohimoilta sojottavaa hiussaparoa. Jokainen hyppy liikauttaa korvia, pakkasessa kuulee toisin kuin helteessä.
