muitten ääntä ja runoa

 

 

Kaikenlaista ääntä ja runoa on ollut, mitä olen halunnut täällä linkata ja ehkä jotenkin kommentoida. Nyt ainoastaan lyhyesti mainitsen seuraavia:

 

 

"Ilman mukanamme tullutta ääntä
olisimme eksyneet ja unohtaneet
kokonaan"

 Vapaataipaleen Tähtivaeltaja on hieno kertova runosarja, ja kitaralla säestetty luenta tuo siihen tietyn kulkevan poljennon. 

 

 

Essi Leppänen systeemi on varmaan tän blogin lukijoille tuttu, mutta suosittelen tosi lämpimästi. Bändin viime syksyinen levy on aivan mainio. Leppänenhän yhdistää siinä uusimman runoskenen ilmaisullisen vapauden muun muassa Lauri Viidan klassikkorunoon "On valo syttynyt ikkunaas". 

Markku Lahtelan Sirkuksen Vol 2. on improtykitystä ja täsmällisiä rakenteita, joita kannattelevat runoudesta (Pessoa, Rantakari ["Tyhjyydestä ei voi neuvotella"], ainakin) poimitut otsikot.

Shannon Rowley, jonka kanssa joskus istuin kahvilla, on julkaissut esikoiskirjansa ja -levynsä Svart Recordsilta. The King Departs. Jotenkin Tom Waitsin, Siekkarien ja merellisen kauhun saartamaa kähinää.

Sitten ei ihan uusia, mutta myöskin taannoisia kahviseuralaisiani edustavat nämä musiikilliset arkistot, joissa kunnianhimoinen sävellys ja henkisluonteinen sanoitus molemmissa yhdistyvät parhaimmillaan upealla tavalla. Eli "The Nameless Archives", josta varmaankin The Sleeping Gold, A Good Friday Spell ja Pathways & The Flowery March ovat semmoista kuunneltavaa, joka varmimmin kestää. Ja toisena Jari-Matti Nurmisen musiikki, josta Order of the Living muun muassa mielestäni aivan todella upeata, "Mindset Archive"

Mulla on sellainen fiilis että olen tästä nyt jotakin varmaan unohtanut, niin ehkä lisään sitten myöhemmin.

Niin tietty, The Rocks, Mopin nykyinen bändi! Kukka- sekä Moppi ja Aivokurkiaiset -bändien laulaja-lauluntekijä teki uuden levyn, Minun Vietnamini tuossa vuoden taitteessa suunnilleen. Levyn julkaisi Arsi, joka istui melkolailla tässä samassa kohtaa Mätäsperällä kuin minä, mutta muutama vuosi aiemmin.

 

 

Minä olen ihan helvetin vihainen.

 

"Ei vaan sinä koet vihaa. Ihan helvetisti."

 

Sunnuntaihin on vielä matkaa. 

Ana Matey: "Retratos en mi ventana. Día 40. Con Jonnimati Joutsijärvi"/ "Portraits in my window...."

Espanjalaisen performanssitaiteilija Ana Mateyn koronakaranteenivideosarjassa ikkunoita ja ääntä. Tein yhden ääniraidan ovensaranajatsia.

 

Aava Uusikuun Vedessä palaa ja Rekolan esikoisen rytmien paljastuminen

Aava Uusikuun Vedessä palaa -levy (2011), joka on tehty Mirkka Rekolan samannimisen esikoisteoksen (1954) runoihin avaa ainakin minulle näiden runojen maailmaa merkittävällä tavalla. Nimittäin, koska olen kasvanut sisään moderniin runoon ja sitten sen murtumaan johonkin muuhun (post- tai kokeelliseen, tai mitä se nyt olikaan joskus 2006 kieppeillä), ei minulle Rekolan kahden ensimmäisen teoksen modernia ja vanhempaa mitallista runoa yhdistävä poetiikka ole kovin luontevasti aukenevaa. En lukemalla ilmeisesti ymmärrä runojen rytmiä, huomaan, nimittäin Uusikuun musiikin rytmeihin ja melodioihin puettuna runojen rytmit ja siksi myös merkitykset ja vivahteet nousevat ymmärrettäviksi ja koettaviksi. Levy on muutenkin kuullakseni suomenkielisen kevyen musiikin parhaimmistoa, ihan riippumatta miltä vuosikymmeneltä vertailukohtia haetaan. Parhaat klassikot ja hienoimmat mestariteokset vain ovat samalla tasolla.


Rekola on itse sanonut levystä näin:

"Olin erittäin ilahtunut kuullessani nuoruuteni runoja esitettävän näin omaleimaisella tavalla. Laulujen tuore toteutus sai minut kuuntelemaan niitä ilman varsinaista nostalgiaa. Erityisesti minua ilahduttivat Aava Uusikuun ääni sekä laulujen melodiat ja rytmit.

Runojeni tunnelmat tulevat hienosti esille näissä sävellyksissä. Levyllä jokainen ääni, sana ja tavu tuntuvat olevan juuri oikeilla paikoillaan – luontevasti ja pakottamatta."

Marja Mattlaria livetallenteina

Marja Mattlarin kappaleita on kiusallisen hankalasti löydettävissä internetistä, osittain artistin marginaalisuuden, osittain hänen mediaan liittyvien valintojensa vuoksi. Siksipä onkin ilo, että Mattlar on perustanut YouTube-kanavan, jonne on ensimmäiseksi ladattu viisi videota Jyväskylän konsertista viime vuodelta, muun muassa hänen hittinsä Lintu sekä omiin suosikkeihini kuuluva Etkä sinä minua, jota olen joskus esittänytkin.

Mattlarin musiikki, sanat ja laulu on kipeänkaunista ja syvästi koskettavaa kuunneltavaa, sitten taas viileän tietoista ja joskus epätoivon lävitse loistavaa kirkkautta. Suosittelen ihan kaikille tätä laulaja-lauluntekijää, yhtä harvoista suomalaisista pitkänlinjan trubaduureista.

yhteensattuma viululle ja kitaralle

Noin viikko sitten päädyin jonakin iltana Turun kaupunginkirjaston vanhan puolen eteisaulaan, ja kuulin ylhäältä musiikia, jonka tunnistin kokemuksellisesti, mutten heti osannut nimetä. Seurasin ääntä, nousin portaat musiikkiosastolle ja tulin levyosaston päätyyn, sinne missä länteen antava ikkuna näyttää Linnankadun liikenteen ja näin keväisin laskevan auringon. Siellä soi Arvo Pärtin Fratres viululle ja kitaralle. Mikä sydäntäravitseva hetki. Myös viulistin kamppailu huiluäänien soittamisessa oli yksinomaan koskettavaa siinä hetkessäni. Joku nätti tyttö yleisössä vilkuili, kuten minäkin, mutta emme kiinnostuneet toisistamme.

Arvo Pärtin Fratres kuuluu niihin hänen teoksiinsa, joita olen kuunnellut noin kahdentoista vuoden ajan. Pärtillä on parhaimmillaan kyky säveltää hengellisesti koskettavaa, älyllisesti rauhoittavaa ja tunteellisesti haastavaa musiikkia, joka paitsi luo oman äänellisen maailmansa - mikä ei ole ihan itsestäänselvää kun klassisen musiikin soundimaailma on kuitenkin suht vakiintunut meikäläisen ei-muusikon-korvissa - myös onnistuu kuulijan niin halutessa hetkittäin edustamaan toista maailmaa, joka on, mutta ei kuulu. Olen ollut iloinen aina kun on sattunut mahdollisuus kuulla näitä teoksia elävässä tilanteessa.

Beth Gibbons ja laulun ruumiillinen muoto

Beth Gibbonsin asento, kun hän laulaa kirkkaan hauraalla äänellään New Yorkissa 1997, on täsmällinen ja tyypillinen masennuksen kuva. Korkeimmat nuotit jäävät kurkkuun kiinni; se on osa esityksen draamaa, vaan ei tulkintaa. Kaikki hänen selkäpuolensa lihakset nilkoista päälaelle vaikuttavat jännittyneiltä; polvet notkolla, lantio eteentyöntyneenä, selkä ja hartiat köyryssä, niska taakse taipuneena. Hän kurtistelee kulmiaan: sama jännitysten ketju jatkuu takaa ja päälaelta otsalle asti. Kun kuva rajautuu hänen ylävartaloonsa ja päähänsä, voisi kuvitella että hän istuu pöydän ääressä, johon tukee kyynärpäänsä. Mutta hän seisoo, ja miltei roikkuu mikrofonitelineen varassa. En välty kysymykseltä, miten hänen laulutaiteensa muuttuisi, jos... mutta eihän se kuulu minulle. Selvää on, että monen Portisheadin kappaleen laulussa kireä, passiivisaggressiivinen sävy, joka on tulkintaa, höydyntää Gibbonsin kehollisen tilan tai tavan rajoitteita. Kehon ollessa paljolti suljettuna ja hengityksen siten pinnallista, kaulan resonaattorit ovat kireässä äänensävyssä täydessä, mutta epäilemättä kuluttavassa käytössä. Kun rintakehä on painuneena ja lantio jännittyneenä, pallean hengitystyötä -- ja siten myös äänenmuodostuksen kaikupohjana -- auttavat kaulan lihakset. Kirkkaimmat sävyt ja korkeimmat nuotit ovat tällöin erityisen vaikeita tuottaa.

Asentoni kun kirjoitan tätä on merkillinen; Beth Gibbonsin asento on klassinen. Istun lattialla matalalla tyynyllä, oikea jalkapöytä ja sääri nojaavat lattiaan, oikeaan jalkapohjaan nojaa vasen kantapää ja vasen poski nojaa vasempaan polveen. Vasen olkavarsi nojaa vasempaan reiteen.Yläselkäni on erityisen jännittynyt, jopa kipeä, leukani puristavat hampaita yhteen. Nousen, kävelen vaatekaapille, otan puhtaat alusvaatteet, menen suihkuun, puen ulkovaatteet ja kävelen bussipysäkille. On uusikuu, huomenna alkaa mustan vesikäärmeen vuosi.

Miksi itkin Finlandia-hymnin kuullessani?

Kämppis haluaa näyttää läppäriltään hienon videon. Jään katsomaan.

Flashmob, tuo ihastuttavien yllättävien sosiaalisen tilan muunnoksien kulttuurimuoto.

Finlandia-hymni Helsingin rautatieasemalla.

Yksi mies aloittaa. Talvella. Muita pysähtyy laulamaan hänen kanssaan. Ääni kasvaa, harmoninen, väkevä ääni. Kuoro johtajineen.

Finlandia-hymni.

Vanhentunut laulu.

Anakronismi.

Vale. Emävale.

Orjuus. Karkoitettu orjuus, joka joskus Suomen itsenäistyessä koski ehkä jotakin joukkoa suomalaisia, sitten 1970-80-luvuilla kenties melko suurtakin osaa suomalaisista, on sittemmin vakiintunut salakavalissa epävarman palkkatyön ja vaihtoehdottoman näköalattomuuden muodoissa kasvavien joukoksi yhtymättömien joukkojen huolenaiheeksi.

Puhumattakaan siitä, että suomalaisen hyvinvoinnin ja vapauden hintana on ollut sitoutuminen vieraaseen, eurooppalaiseen järjestelmään ja siirtää orjuus tuollepuolen maan rajojen, toisiin kulttuureihin, kulttuureihin alistetussa asemassa, niiden kulttuurien alipalkkaorjuuden riistämiin massoihin ja niiden alueiden ekosysteemeistä elämän jatkuvuuden mahdollisuuksista välittämättä haalittaviin luonnonvaroihin.

Maailmassa, jossa tällähetkellä on enemmän orjia kuin koskaan historian aikana, ja jonka käsittämättömän toimimaton ja hirvittävän julkea rahatalousjärjestelmä uhkaa koko planeetan ekosysteemien tulevaisuutta ja peittää näennäisten vapauksien alle tosiasian, että orjuuden muodot ovat käsitteellisistä tempuista huolimatta yhä moninaisemmat ja tarkemmin kontrolloidut.

Maailmassa, jonka valtakulttuuri hylkii alkuperäiskansojen perustavanlaatuisesti erilaisia elämänmuotoja kuin globaalin kapitalismin ja öljyriippuvuuden järjestelmän mukaiset kuluttajuuden muodot.

Mikä suru. Ja tuo oli vain äkkianalyysi laulun yhdestä ainoasta säkeestä.

Sitten yksityiskohtana kuoron laulajia kuvataan ylhäältä ja he muodostavat numeron 2. Tämä on vaalimainos. Ja siksi en liitä linkkiä videoon.

Eivätkä mainostoimisto tai johtajaehdokas, jota mainos promoaa, tule ajatelleeksi, millaisia valheita laulu kantaa.

Tarkkaavaisuus ja olemisen laatu, jota kuoro edustaa, on jotakin hyvin merkityksellistä, riippumatta siitä, missä määrin kuoro on siitä itse tietoinen. Tuollainen ammattilaiskuoro edustaa sivistystä. Sivistys pakenee vastuutaan maailmasta, joka on syöksykierteessä!

En tunne Suomea, en ole koskaan tuntenut, enkä tiedä, voinko oppia sitä tuntemaan. En tunne mitään muutakaan kulttuuria. Jotakin rakasta tässä tuntemattomassa kulttuurissa, jossa olen kasvanut, kuitenkin näemmä on, miksi muuten itkisin. Herää raivo ja suru siitä, että vaikuttaa siltä, että suomalaisen sivistyksen kollektiivisubjektit eivät edes halua nähdä tilannetta, jossa "Suomi" on, jossa olemme olimme suomalaisia tai emme.

"Hei, katso minne meet!" - Joose Keskitalo

keuhkot

Vähän yli vuosi sitten istuin Kirjakahvilassa editoimassa Kaikki kulkee ruumiin läpi -esseetä (ks. tää), kun kahvilan myyjä pisti soimaan jonkin englanninkielisen, kirkkaan pop-levyn. Musiikki läpäisi kirkkaan keväisen päivän ja lukuhetkeni, mutta myyjä ehti vaihtua levyn puolessa välissä, enkä ehtinyt kysyä, mistä musiikista oli kyse. Toinen myyjä ei tiennyt, mutta levyssä luki "lungs". Nimi sopi tilaani täsmällisesti, mutta meni jonkin aikaa, ennen kuin onnistuin selvittämään, että oli kysymys Florence + The Machinen levystä, ja että sen oli laittanut soimaan Maikkoo Kaikko.

Tänään on ehkä samantapaista iloa ilmassa.

Kun Pj Harvey laulaa "Can you forgive me" kappaleessaan Broken Harp, tajuan, että ei ole suuria vaikeuksia antaa anteeksi ihmiselle, ettei ihminen ole tekonsa. Tämä koskee myös suhdetta itseeni.

Eräissä muissa mielentiloissa sama laulu tekee vain ärtyneeksi.

runon synty: miten sisäinen impulssi johtaa kirjoituksen ulkoisuuteen

Aiemmat tekstit, otsikolla "orgaanisen pelon aineenvaihdunta", kirjoitin välittömästi luettuani uutisen ääniaseen käyttämisestä mielenosoittajia vastaan Pittsburghissa, sillä uutinen herätti minussa voimakkaan mielikuvan ruumiin lävistävästä, lihaksiin runnovasta ja hengityksen rytmiin sekaantuvasta äänestä. Tämä mielikuva nosti esiin kauhua ja pelkoa ääniasetta kohtaan ja raivoa niitä idiootteja vastaan, jotka valjastavat minkä tahansa teknisen välineen kuvittelemansa oikean järjestyksen ylläpitämisen palvelukseen ja jotakin haastavaa kaaosta vastaan. Tämä kehollinen, emotionaalinen ja mentaalinen impulssi yhdistyi assosiaatioin aiempiin ajatuskuvioihin, joihin liittyi keskeisesti ajatus siitä, että nuoren miehen keho on jo tuhansien vuosien kulttuurisessa perinteessä muokattu sotilaan ruumiiksi, palvelemaan väkivallalla jotakin aina uhattua ja aina pönkitettävää valtaa. Koen, että nykyisessä maailmassa tuotetaan sellaista nuorta sotilasruumista, joka välttämättä jonkin yhteiskunnallisen käänteen yhteydessä tai tiettyjen sosiaalisten paineiden kriittisen massan ylittyessä kääntyy sen tuottanutta järjestelmää vastaan. Esimerkkejä tästä ovat kouluammuskelut ja muut yksilöiden henkilökohtaiset sodat yhteisöjään vastaan. Tämä koskettaa minua, sillä tunnistan itsessäni potentiaalin silmittömään, itsetuhoiseen ja ulospäin suuntautuvaan väkivaltaan. Pystyn elämään sen kanssa, eikä se juurikaan hallitse toimiani, pikemmin se on tasapainottava voima, joka muistuttaa olemiseni hauraudesta ja levollisuuden epävarmuudesta, ja siten auttaa palaamaan tekoihin ja tapoihin, joilla ylläpidän levollisuutta ja olemista ja vähennän levottomuutta ja itsetuhoisuutta. Näistä teoista tai tavoista esimerkkinä voisi olla juuri kirjoittaminen: raivon ja kauhun impulssi johtaessaan runoon on käännetty ainakin osittain luovaksi voimaksi (tätä kirjoittaessa kehoni tuntuu myöntävän tämän: se hengitti syvään), ja raivon energia on muunnettu ainakin alustavasti rakkautta tai kohtaamista palvelevaksi energiaksi.

Sivuhuomiona, 90-luvun rock-musiikissa Jeff Buckleyn The Sky Is A Landfill, jossa lauletaan "I'm not afraid of this machine" ja Rage against the machinen tuotanto luotaavat sosiaalisen raivon ja kauhun impulsseihin reagoimisen spektriä. Buckley ei pelkää yhteiskuntakonetta, kun taas Zack de la Rochan raivo tuota konetta kohtaan on välttämättä kauhun ylläpitämää. Molempien tunteiden suunta on samankaltainen, vapaus, mutta esteettis-emotionaaliset keinot kenties melko erilaiset. Tätä voisi analysoida pidemmällekin, mutta tuntuu nyt menevän spekulaation puolelle ilman tarkempia kuunteluhavaintoja. Yleisesti haluan todeta hypoteesinä, että en usko kauhun ja raivon tai edes kriittisyyden johtavan mihinkään todella vaihtoehtoiseen tapaan olla, joka vaatii rakkautta ja luovaa tarkkaavaisuutta kasvaakseen. Raivo ja kauhu voivat vain osoittaa ne kohdat, missä täytyy pysähtyä, eivät niitä suuntia, joihin olemista pitäisi suunnata tai yhteisöjä idättää.

Lopulta tuntee hyvin vähän vaikkapa siitä musiikista, mikä voi olla parhainta ravintoa korville. Kuuntelen nyt John Cagen Three Constructions -levyä, jolla on kappaleita 1930-50 -luvuilta. Ensimmäinen kappale First Construction (In Metal) sisältää suuren osan niistä musikaalisista yksityiskohdista ja äänimaailmoista, jotka suuresti vetoavat minuun Einstürzende Neubautenin musiikissa. Tämä tavallaan jo aiemminkin ilmiselvä, mutta nyt minulle konkreettiseisti paljastunut yhteys kielii osaltaan siitä epäjatkuvuudesta, joka vallitsee niin sanotun taidemusiikin ja niin sanotun kevyen musiikin välillä. Cagen ja Neubautenin välillä on suora jatkumo, joka liian helposti jää omituisten kulttuurirajojen peittoon. Nämä kulttuurirajat ovat haitallisia, koska ne liityvät arvostelmiin ja määritelmiin, eivät kokemuksiin, havaintoihin ja ideoihin. Oleminen ja olennainen taide harvoin perustuu arvostelmiin ja määritelmiin. Tietenkin Neubautenin ja Cagen kolmen rakennelman välillä on suuria erojakin, mutta yhteydet ovat minulle juuri nyt, Cagea kuunnellessa, huomattavasti elävämmät.

Jeff Buckley: You and I

muistiini ja tiedoksesi

Musiikkia

Juana Molina: La Verdad
http://www.youtube.com/watch?v=omoH618fmgQ

Rustavi: Tsintskaro
http://www.youtube.com/watch?v=9Avxqeq_9wI

Bob Dylan: Hurricane
http://www.youtube.com/watch?v=EotM7FH8uQg

Gurdjieff / de Hartmann: Hindu Melody
http://www.youtube.com/watch?v=7PsuJ6ThpbA

Dead Kennedys: California Über Alles
http://www.youtube.com/watch?v=UW8UlY8eXCk

Metallica: Enter Sandman, live, Moskova 1991
http://www.youtube.com/watch?v=9x9Llz3kmow

Leonard Cohen: Avalanche, live, 1988
http://www.youtube.com/watch?v=g-oLmOm9vk0

Avishai Cohen: Shir Preda
http://www.youtube.com/watch?v=zqZQmuq8CoE

Tuntuu hyvältä, kun jostakin etäältä naapurista kuuluu Leonard Cohenin Sisters of Mercy.

Sekin tuntuu hyvältä, kun kuulee musiikkia, jonka tunnistaa osittain, mutta josta ei saa selvää, eikä osaa nimetä sitä - näin mieliäänessä muotoutuu uusia sävellyksiä, jotka katoavat pian äänimuistin ohuuteen.

punkkia idästä

Tän erinomaisen duon musiikkivideo kannattaa ehdottomasti katsoa loppuun saakka, mutta en kerro miksi.

tajuuksä itse sen?!? no en

kelle mä kirjotan mut toi sielun veljet

niin niiden tää vasta julkastu livelevy jolla on vähän pölhö nimi

se ei se missä ne soittaa nurmiota jossain festareilla

koska siinä on karseet soundit eikä se oikeen lähe

vaan se aiempi missä ne soittaa jyväskylässä

niin hitto, kuuntelen sitä ja ymmärrän miksi

tää bändi jota en koskaan nähnyt vaikuttaa

tässä munkin runoudessa suoraan

sillä runoudestahan on kyse

se vaikutus on suurempi kuin jonkin

haavikon tai anhavan tai muiden etäisten poikien ja suorempi

kuin jonkin raamatun joka on liian suuri havaittavaksi

muistan kun joskus yhekskytluvun lopussa

istuin yläkerrassa 

vanhempieni huoneen lattialla

ja kuuntelin kasettia jonka olin ostanut ilpolta

pakkasesta hartolan torilta kirpputoripöydästä

muovikorista jossa oli paljon yli kymmenvuotiaita kasetteja

"myytävänä!"

olin kuunnellut sitä jo muutamia kertoja ehkä viikon

mutta aloin vasta erottaa biisejä toisistaan

ja sitten oli tää

kiivas hakkaaminen ja jotain mutisevaa huutoa

karjalan kunnailla kukkii puu ja tolleen noin

se oli tajutonta joku mieletön innostus ravisteli ja nauratti

että hitto nää on hulluja ja tää on neroutta

tätä mä haluan, mä haluan tätä

sitten hakkasin itsekseni rumpuja varastossa

kelle mä soitin mut seinissä ei ollut äänieristettä

ja parinsadanmetrin päässä joenrannassa tai 

pellonreunassa tai talojen pihoissa tai tiellä

kaikki joutui sitä kuuntelemaan

mua ei hävettänyt en mä ollut katselemassa mitä ne kuunteli

enkä tiennyt soittavani helvetin huonosti

ja oppivani nopeasti enkä tiennyt

miten pian rummut hajoaa

ja miten ne annetaan pois 

lahjaksi ja miten niiden ääreen ollaan taas palaamassa muutamien vuosien jälkeen

mutta kuinka syvällisesti ja tiheästi

sitä ei kukaan vielä tiedä

tämä musiikki ruokkii

jos sen vain osaa sulattaa

ja jos ei osaa saattaa silti sulattaa

ja tulla ravituksi

Ääntämisen tarkkuus ja sointi - Mia Doi Todd: Digital 2.2

Kappaleessaan Digital 2.2 Mia Doi Todd laulaa äänellä, joka on yhtä aikaa raikas ja mekaaninen, sointuva ja rytmisesti äärimmäisen tarkka. Hän painottaa äänteitä ja tavuja täsmällisemmin kuin missään muussa kuulemassani kappaleessaan. Ilmaisun tarkkuus on harvinaislaatuista laajemmassakin perspektiivissa. Popin ja äänirunouden välimaastossa Digital 2.2 on yhtä merkittävä kuin Sielun Veljien ihmisääntä painottavimmat kappaleet.

Tero Nauha on laittanut kuultavaksi musiikkia, ihmisääntä eniten, vähän kitaraa ja konettakin.

Kappaletta Jos nouset olen itsekin toisinaan esittänyt.

Domique Starck

Kuuntele Dominique Starckia. Ääniä myös tästä.