Pidän tekoälyn merkitystä olemassaoloni kannalta häviävän pienenä. Samoin kuin konetuliaseidenkin. Tämä ei tarkoita, etteivätkö nämä ja muut vähämerkityksiset teknologiat voisi esimerkiksi tuhota olemassaoloani -- ainoastaan että niiden merkitys olemassaololleni on mitättömästä seuraava. Siksi en vaikkapa tekoälystä juuri keskustele tai kirjoittele - muut tekevät sen muutenkin paljon paremmin ja asiantuntevammin. Tekoäly kirjoittajan työkaluna saa minut kuitenkin lausumaan seuraavaa: käyttäkää vain tekoälyä kirjoittamistöidenne apuna, mutta eikö se jokseenkin poista kirjoittamisesta sen matkantekemisluonteen? Kirjoittaminen voi olla matkantekoa tiedostamattomaan, tajunnan sellaisiin muotoihin, vaiheisiin ja kohtiin, jotka eivät tietoiselle mielelle ole tuttuja, ennalta mahdollisia tai jotka muotoutuvat työn prosessissa. Jos jumikohdat tai tylsät tekstintuoton vaiheet korvaa tekoälyn tuottamalla materiaalilla, eikö matkanteko jumin uumeniin tai tylsyyden mehevään ja haperoon ytimeen jää tekemättä?

puhe tiistaina Telakalla

 

Esiinnyin tiistaina Telakalla. Koen vähän hankalaksi tämän koronapassi-homman, väestön jaottelun niihin-jotka ja toisiin-jotka-ei. Väliaikaisena ja rajoitettuna menköön. 

Tässä aamun "lehteä" lukiessani huomasin että Bell Hooks on kuollut, suosikkifeministini. "Kevyet mullat" sanoi työhuonetoveri. Sitten Korean sota ja Vietnamin sota kävivät ylitseni muutaman virkkeen kuohuna, enkä voinut keskittyä hommiin. Ja palasin. Mutta, nojoo, kirjoitin Telakan esitystä varten puheen, tässä:

 

14.12.2021 Telakalle

Kirjoitin meille pienen puheen:

Alunperin me olette pehmeitä

Kaikki pehmeä hengittää

Meillä on ollut pehmeä kohta

niskakuopasta leuankärkeen

ja leukaperästä leukaperään

salmiakkikuvion tai pitkulaisen timantin muotoinen

joka lepää selkärangan varassa

Kaikki pehmeä hengittää

Meillä on ollut pehmeä kohta

pyöreä laakea

alimpien kylkiluiden välillä

kuin kostea meduusa

uidessaan sykkivä

tai teltta

jonka peruspilari on selkäranka

Kaikki pehmeä hengittää

Meillä on ollut pehmeä kohta

lantion maljassa

istuinluiden välillä

ja häpyluusta häntäluuhun

vuorovesiallas, merenpoukama

jonka suolaisesta vedestä jyrkkä kallio selkärankana kohottaa meidät pystyyn

Kaikki pehmeä hengittää

Pehmeänä otamme vastaan

koemme kaiken kuin märkä rahkasammal

siihen astuvat olennot

Kovina, jännityksessä

me jaksamme kantaa

kipua, kärsimystä

ja ajatuksia

Meillä on paljon ajatuksia

Monet niistä olivat meille hyvin vieraita

täysin naurettavia, ennenkuulumattoman mahdottomia

kaksi vuotta sitten

Mikä meidät saa niitä ajattelemaan

Kenen ajatuksia ne ovat?

Mikä tänään käy päinsä

ja kenelle?

Ja kenelle ei

sekä miksi?

Kuka siitä saa tietää ja miten?

Kuka ajattelee?

Kaikki pehmeä hengittää

Kolmekymmentävuotta ja rapiat sitten kirjoitti Mirkka Rekola

kylmän sodan päättyessä

ja persianlahden sodan alkaessa

pitkän runon Helsingin Sanomiin

Mikä siinä ajattelee?

Luen sen nyt teille

”Pettymyksen aika”

HS 26.1.1991

(...)

mieleni on vaikea vaikkei siinä ole yhtään liikkuvaa osaa

 

Nämä ihmiset:

https://www.forbes.com/billionaires/ 

ovat vastuussa siitä että

nämä ihmiset:

https://www.actionagainsthunger.org/world-hunger-facts-statistics

näkevät nälkää.

Arviot nälän päättämisen hinnasta maailmassa

vaihtelevat 7 miljardin ja parinsadan miljardin dollarin välillä,

https://www.globalgiving.org/learn/how-much-would-it-cost-to-end-world-hunger/

 , mihin hintaan ensimmäisessä linkissä mainitulla väestönosalla olisi helposti varaa,

 samalla kun 

some-alustojen syömishäiriömarkkinoiden arvioidaan

kasvavattavan rahallista arvoaan merkittävästi tällä vuosikymmenellä.

Nälässäpitäminen kannattaa.

 

Median ja mediakritiikin inflaatio erään lukijan tajunnassa

Tämä koronakriisi on mielenkiintoisella tavalla tehnyt kaikesta tiedonvälityksestä itselleni mielenkiinnotonta, kyllästyttävää ja yhdentekevää. Minulle oli muutaman vuoden aikana kehittynyt tapa lukea joitakin englanninkielisiä sodanvastaisi uutislähteitä, jotka täydensivät toisiaan merkityksellisellä tavalla. Päädyin näiden lähteiden ja kommentoijien äärelle yrittäessäni ymmärtää Lähi-idän tilannetta, kun olin huomannut ettei suomalaisessa mediassa ollut käytännössä ainoatakaan uskottavaa, perusteellista, tutkivaa journalismia julkaisevaa lehteä tai muuta tahoa. Perusteellisen analyysin tuloksena pidän suomalaisen valtavirtamedian "Vastuullista journalismia" -kampanjaa suurena ja surullisena vitsinä ainakin ja etenkin mitä tulee maailmanpolitiikkaan.

(Hyvä lukija, en kirjoita tätä nyt kertoakseni sinulle, mitä ajattelen mistään maailmanpolitiikan asiasta, toimijasta tai kehityskulusta, mutta jos uskoo lukiessaan jotakin valtavirtaista tai myöskään vaihtoehtoista mediaa, on varmaankin erehtynyt.)

Nyt koronakriisin aikaan kiinnostavasti lähteet, joita pidän edelleen sotiin liittyvissä kysymyksissä melko luotettavina, ovat yllättäen niin keskenään erimielisiä ja ristiriitaisia, ja tietenkin kommentoivat koronakriisiä ja sen lieveilmiöitä kuten kaikki muutkin tällä hetkellä tekevät, etten ilman uutta perustavanlaatuista mylläystä pääsisi perille siitä, mikä on aiheeseen nähden uskottavaa analyysiä ja mikä ei. En kuitenkaan ehdi saati halua tätä mylläystä tehdä. En jaksa käyttää kaikkea aikaani mediakritiikkiin, en enää. Olen yleisemminkin väsynyt tietämään tarkasti ja laajasti asioista, joihin vaikutusvaltani on erittäin pieni. Ei enää kiinnosta. Enää ei ole ainoatakaan uutislähdettä, jota pidän uskottavana, mielenkiintoisena tai lukemisen arvoisena. Ehkä tilanne muutuu joskus, se on ollut tilanteen tapana tähänkin asti ja piintyneitä tapoja on tunnetusti erittäin vaikea muuttaa.

Erottelu / yhdistävät tekijät ovat perustavampia kuin erottavat tekijät

Ilmeisesti ei sellaista valtakulttuuria olekaan, joka ei näkisi omiaan ylempinä kuin vieraita. Ja jos puheissa ihmisoikeuksista ja ihmisten tasa-arvoisuudesta mainitaankin, käytännöissä erottelut toteutetaan ja koetaan. Harvassa lienevät myös ne alistetut kulttuurit, joissa ihmisten yhdistäviä tekijöitä korostettaisiin erottavien tekijöiden yli. Erottelut ryhmien - olivat ne etnisiä, sukupuolisia, uskonnollisia, taloudellisia tai muita - perusteella ovat aina liian karkeita erotteluja. Meidät tulee erotella paljon tarkemmin, itsessämme: kunkin on nähtävä sisäiset ominaisuutensa, toimintonsa, jäsennyksensä, virtauksensa ja assosiaationsa. Erottelu voi tapahtua vain meissä itsessämme ja se on vietävä paljon pidemmälle, syvemmälle kuin olemme tottuneet tai kuin meille on opetettu tai kuin olemme oppineet. Ahneus on erotettava toivosta, viha näkökyvystä, inho myötätunnosta, häpeä itsetunnosta, ylimielisyys rohkeudesta... Kun erottelu viedään loogiseen johtopäätökseensä, ovat yhdistävät tekijät, samuuden muodot ja liikkeet, tulleet näkyviin. Ylemmät ja alemmat ovat meissä sisäisesti, ja niiden tunnistamattomuus projisoi ne ulkopuolellemme. Valheelliset ja totuudelliset ovat meissä. Ne jotka yrittävät ja ne jotka luovuttavat, kaikki meissä, ja vielä enemmän. Mikä ne meissä synnyttää? Siinä ei välillämme liene suurta eroa. Mikä niistä meitä hallitsee? Vai kenties jokin muu?

Mutta tätä erottelua ei ole vielä tehty minussa eikä sinussa (vaikkenhän minä sinua tunne). Kuolemaan liitetään tarinoita, joiden perusteella kuolemassa tuo erottelu tapahtuu kullekin, vastoin omia aikeita. Entä jos aion erotella jo nyt, tänään kun vielä elän?

Töpö periytyy

Pekka Töpöhännän lukijat ovat varmasti pohtineet, voiko olla totta, että töpö periytyy. Hänhän menetti häntänsä rotan puremana lapsuudessaan, mutta sai kolme pentua, joista yhdellä täyspitkä häntä, mutta toisella puolikas ja kolmannella vain töpö - epäonnisia kehityshäiriöitä. Koulussa opetettiin, että Lamarck oli väärässä, eivätkä hankitut ominaisuudet periydy biologisesti. Niinpä paheksuin Töpöhännän kirjoittajan mielikuvittelua - eihän moista tapahdu saati voisikaan tapahtua. Oiva haastattelu National Geographicissa kuitenkin kertoo, sen ohella, että se kuvaa mieltä kiinnittävällä ja sydäntä virvoittavalla tavalla havaintoja kasvien älykkyydestä, muistista ja oppimisesta, joilla ei ole mitään tekemistä aivojen, eikä ehkä myöskään niin sanotun ja ihmisolennoille usein yliarvioiden keskeiseksi ja toiminnallisesti läsnäolevaksi uskotun itsetietoisuuden kanssa, kuten muuten ei ole mielestäni suurella osalla ihmisälykkyydestä, -muistista tai -oppimisestakaan (vaikka eihän siten koulussa opetettukaan - muutenkin suuri osa oppisisällöistä yleissivistävissä laitoksissamme on kyseenalaisia tai harhaanjohtavia, parhaimmillaankin suppeita ja yksinkertaistavia - otetaan nyt oikeinkirjoitus vaikka, sehän on vain mielivaltainen järjestelmä, jolla kieltä suitsitaan, mikä ei sen luovia voimia mitenkään lisää, vaikka joskus rakenteellista käytännöllisyyttä tuokin ajatusten muovailuun erääseen ihmisten kesken välitettävistä muodoista eli tekstiin), että Lamarckin on sittemmin todettu olleen oikeassa ja elämän mittaan hankittuja ominaisuuksia havaitaan periytyvän.

Pesää ja kyrpää - Dualismeja tässä ajassa

Turussa B Galleriassa avautuu nyt perjantaina Parrunveistäjä -näyttely, jossa on edesmenneen Jouni Isotalon  puisia falloksia mutta paljon muutakin - - sekä lauantaina Skitsoanalyysipesä-lukupiirin muuntuvainen käyttötila ja installaatio, jossa lukupiirissä olen osallisena D&G:n vihertävää kapitalismipsykoanalyysin analyysiä Antioidipusta hieroaksemme. Jokin voimakenttä tuo yhteen ykkösen ja nollan, puukyrvän ja virtuaalisen pesän. Soldiers of Odin ja Kyllikin siskot Joensuussa partioitsevat kaduilla; ihmisten alitajunnoista, netin sutinasta ja kaveri- ja harrastuspiirien angstista tahi huumorista materialisoituu parveutuvien ruumiiden tutussa kadunkulmassa partioiva salaa epäröivä hyle, aineellisten jatkumoiden virtaus, halun ja sen tukahduttamisen jännitteet pursuten toppavaatteiden saumoista.

Jännitteet. Kun yhdelle puolelle nojaa, toiselta puolen kaatuu jotain päälle - kun sitä väistää, se kaataa tuen, jolloin väistäjän on rempaistava painopisteensä äkisti vastakkaiseen suuntaan ja hän horjuu tilaan, josta kaatuvaa hän äsken väisti.

Ihmiset jakaantuvat, ja niin tulee näkyviin inhimillisten haluvirtojen kokonaisuus. Vastakkaisuudet näyttävät täyteyden. Hän on täällä - mies jolla on lapsi silmissään. Epätoivoinen raivo tai ujo rakkaus silmissään hän pyyhkii katseellaan symboleja jotka valjastetaan fasismille, vaikka niiden juuret ovat tavallisessa perenniaalisessa viisaudessa, tai jotka vapautetaan fasismilta, vaikka niiden lähihistoria on viekoitellut ne penetroimaan lähimmäisen ensimmäistä, toista ja kolmatta ihoa. Kiduttajasotilaat heittävät helikopterista ulos Afganistanin Pakistanin suurlähettilään, potkivat häneltä ilmat pihalle ja istuvat tyhjentyneiden keuhkojen ja pakottavan pallean päälle kolmipäisenä joukkona. Tämä on sinun traumasi, anoo pahoinpidelty keho pahoinpitelijäänsä tajuamaan - ja jos tajuamisen hetki raottaa viiltävästi sotilaan mielessä, hänen on oltava tarkkana: raivostuako ja siirtää traumaansa yhä syvemmälle toisen kehoon ja sen tajuamisen hetkeä yhä etäämmälle oman elämänpiirinsä rajoille. Intiassa tiikerireservaatit, joilta adivasiheimot on ajettu pois, ovat tiikereille heikompia elinympäristöjä kuin adivasien asuttamat, modernisaatiokehityksen rauhaan jättämätä alueet. Mutta jokainen metsä ja vuori, jolla ihminen vielä elää ilman moottorien pärinää, on alati uhattuna kaivosteollisuuden ja metsäteollisuuden katseessa.

Kapitalismin uskonto pilkkaa islamia joka tuhosi buddhapatsaat saatuaan hallintaan maan jota hetkeä ennen kommunismin uskonto alisti samaan tapaan kuin se toisaalla saman maan eri maassa alistaa buddhalaista uskontoa joka syrjäytti ja sulautti paikallisen samanismin. Saranan varassa ovi aukeaa sisään ja ulos; käsite ja merkki taipuu vastakkaisuudeksi tai myötäiseksi, halun mukaan. Yhtä lailla nainen on liha ja aine kuin sielu ja syvyys; yhtä lailla syvyys on pesä kuin vieraus; vieraus on uhka yhtä hyvin kuin tavoiteltava; tavoiteltava on erektio yhtä hyvin kuin huonekaiun avaruus.

Varjoavajaisissa kumitetaan seinää. Varsinaisissa avajaisissa puretaan sukkaa. So simple.And beyond.

Tulkaahan, tänään ja huomenna ja tästä eteenpäin hetken ajan, B Galleria, Turku, Aninkaistenkatu.

katkelma viimevuotista kirjettä vuoden vaihduttua

rinnakkainen kysymys on, mitkä ovat ne taidot, asenteet ja menetelmät, joilla nykyihminen pystyy kohtaamaan tietoa maailman, kansojen, ihmiskunnan ja ekosysteemien eli maapallon kriiseistä ja tuhon aavistuksista, hukkumatta negatiivisiin tunteisiin ja voimattomuuteen. miten kysyä mahdollisuuksia ja voimaa näissä jännitteisissä ajoissa?

tätä voisi jatkaa, mikä tapahtuukin ajallaan.

voikaahan hyvin kaikki,

partituuri vapaaseen käyttöön 6.12.2015 helsingissä

Y

ison Y-muotoisesta katajasta ja polkupyörän sisäkumista kyhätyn ritsan jäteöljyllä valellut kärjet palavat haisevaa tummaa savua kun keppiin ylävartaloaan nojaa ajokaistan reunaan ylirasituksesta luhistunut ympärillään asvalttiin ja kiveykselle auenneesta repusta levinneitä talipalloja jotka houkuttelevat variksia, naakkoja, puluja ja ehkä myöhäisen lokin jotka soihtukulkueista ja vastamielenosoituksista huolimatta rohkenevat iskeä nokkansa räntäsateessa vielä pehmeään rasvaan

Y

modernin maailman koskemattomat

Futiskisojen lisäksi eteläisessä Amerikassa tapahtuu muutakin; toistaiseksi tuntemattomasta syystä Perun alueelta on havaittu siirtyneen Brasiliaan joukoittain vielä modernin maailman koskemattomia intiaaneja. Luultavasti syynä on laittomat hakkuut tai vastaavat intiaanien kotialueilla. Kohdatessaan modernin maailman ensi kertaa nämä ihmiset altistuvat taudeille, joille heillä ei ole resistanssia. Flunssakin on tällöin tappava. Kansainvälisten sopimusten ja kansallisten lakien mukaan Perussa että Brasiliassa olisi taattava näiden heimojen oikeus elää alueillaan häiriöttä.

Lisää aiheesta: Survival International.

gradu

Graduni epävirallisten hoitojen sääntelykysymyksestä on julkaistu sähköisesti.

En ole varma, miten suhtaudun siihen mahdollisuuteen, että analyysiäni käytetään poliittisen keskustelun välineenä. Selvää tietenkin on, että poliittista aihetta tutkiessa näin voi käydä. Olen helpottunut ja tyytyväinen, että tuo on nyt valmis.

Marina Abramovicin maski murtuu, mutta rakentuu

Marina Abramovic ja Ulay tekivät eräitä innostavimpia peformansseja. Performanssitaide merkitsee minulle "katoavaa taidetta", johon kuuluu hetkellisyyden ja määrittelemättömyyden mahdollisuus. Sitähän se ei pelkästään ole, etenkään nykyään museo-, video- ja cv-konteksteissa. Toisaalta olen kiitollinen, että olen voinut nähdä vaikkapa sen kadonneen hetken, jossa Ulay ja Abramovic juoksivat kahtapuolta päin jonkin gallerian jykevää valkoista nelikulmaista pylvästä. Tai sen tuokion, kun he huutavat toistensa suihin.

Nykyisin Marina Abramovic ärsyttää minua, en ymmärrä miksi hetken taidetta pitää teettää uudestaan toisilla. Miksi performanssitaiteilija haluaa pönkittää asemaansa taiteen maailmassa, tehdä itsestään kaanonia toisintamalla vanhoja töitään. Enkä voi sanoa pitäväni erityisen kauniina, totuudellisena tai edes tajunnallisena hänen "The Artist is Present" -teostaan, jossa hän istuu museosalissa tuolissa pöydän ääressä vastapäätä tyhjää tuolia, jolla aikataulutetusti halukkaat tai ajan varanneet ihmiset tulevat istumaan ja jakamaan hänen kanssaan kohtaamisen hetken. Tässä hetkessä The Artist sitten on Present, ja tuoli-pöytä-tuoli-asetelman ympärillä vallitsee tärkeilevä ja tirkistelevä aura. Kuvailin tätä auraa, jonka jollain videolla näin, ystävälleni: "Vittu minuu ällöttää toi taideyleisö, omahyväiset lihavat runkkarieliitit kännykkäkameroineen. Hyi saatana. Ja tuolla ollaan "hiljaa" ja "läsnä" ja "takertumatta", haasteellinen ympäristö täytyy sanoa, ois mulle! sit nää kaikenmaailman wannabetaiteilijat (just like me!) jotka tulee "haastamaan" "mestaria" jota tietenkin eivät kutsuisi mestariksi vaikka mielessään toivoisivatkin että M. A. olisi... emmä tajuu tota koko skeneä ja teosta, höpsöä." Asioiden ollessa kuten ovat, Abramovic on performanssitaiteen diiva, pönöttäjä.

The Artist is Present -teoksessa Abramovic istuu vakaasti, yläselkä jännittyneenä ja pää siten hieman eteen kurottaen, silmät kiinni, kunnes kuulee tai muuten huomaa vastapäiseen tuoliin istuneen toisen ihmisen, jolloin hän avaa silmänsä ja ulkoisesti reagoimatta ottaa vastaan toisen ihmisen katseen. Ympärillä on yleisö ja lukuisia audiovisuaalisia tallennusvälineitä, valaistus, ilmastointi ja lämmitys.

Kaikki on äärimmäisen mekaanista ja toisteista, hallittua ja yhdentekevää. Kiinnostavaa on vain joidenkin Abramovicin ääreen - sillä hänhän on tilanteessa vain interaktiivinen veistos - istuvien henkilöiden reaktiot, ja miedosti kiinnostavaa on toki esityksen kesto. Se, että tällainen teos ja sen suuri huomio on yleensä mahdollinen (moni tuttuni, joka ns. ei tunne performanssitaidetta, on puhunut minulle siitä tai lähettänyt jotain linkkejä videoihin, joita pitkään pyrin olemaan katsomatta nihkeyttäni), niin teoksen ja sen huomioarvon mahdollistaa kulttuurimme henkinen keskenkasvuisuus. Jos jokin läsnäolon taito olisi suht tavallinen ja yleisesti arvokkaaksi huomattu muutenkin kuin naistenlehtien aiheena, kenelläkään ei olisi tarvetta tällaisen esityksen tällaiseen esillepanoon, eikä montaakaan ihmistä kiinnostaisi osallistua siihen etenkään tuolla tavoin. Performanssitaiteilijan päivätyö. 

Video, jonka lopulta kiinnostuin teoksesta katsomaan on se, missä Abramovic kohtaa Ulayn, ilmeisesti vuosien tauon jälkeen. Hehän olivat pariskunta ja työpari, joka suunnitteli menevänsä naimisiin keskellä Kiinan muuria, käveltyään ensin vastakkaisilta puolilta siihen paikkaan, mutta projektille luvan saaminen ja kaikki byrokratia vei niin kauan, että kun he lopulta pääsivät toteuttamaan muurillakävelyä, kohtaamisen intentioksi oli tullut ero. Ja sen jälkeen he ilmeisesti eivät tavanneet.

Kun maltoin katsoa siihen saakka että Ulay tulee istumaan Abramovicin esitykseen, tapahtuu ensimmäinen aito kohtaaminen tuon muutaman minuutin videon aikana (varmasti esityksessä sen ääliömäisistä puitteista huolimatta tapahtui jotain muutakin aitoa, sitä lienee turha epäillä). The Artist murtuu ja kehopanssarin ja maskin takaa paljastuu ihminen, kaipaus, ilo, elävä muisti, kyyneleet, tarve kokea yhteys: ihminen Abramovic ojentaa kätensä pöydän yli ja Ulay, joka ilmeisesti puhuu jotakin, ojentaa omansa. He pitävät toisiaan käsistä, Ulay sanoo jotain. Mutta Taitelija Abramovic ottaa vallan ja vetäytyy (aikataulu varmaan pukkaa päälle, täytyy vielä olla takertumatta moniin yhdentekeviin tyyppeihin joita on tulossa monta tunnissa). Surullista ja kaunista ja koskettavaa. Hyvä että katsoin. Olisivatpa he vain lähteneet saman tien kahville, jättäneet koko typerän museon ja naurettavan duunin.

Seuraavan ihmisen tyyni kohtaaminen ei ole aivan itsestäänselvää ja Abramovic aukaisee ja sulkee silmänsä muutaman kerran ennen kuin saa kytkettyä performanssin käsikirjoituksen päälle. Somaattinen ja emotionaalinen torjunta, jota hän itseään kohtaan tuossa hetkessä joutuu suorittamaan, on sietämättömän tarkka kuvaus liian monesta kaiken aikaa liian monessa ihmisessä tapahtuvasta sisäistetystä sosiaalisaatioprosessista. Täytyy olla toisenlaisten sosialisaatioiden mahdollisuuksia ja taiteen täytyy voida ehdottaa niitä, kysyä niitä, kokeilla niitä, tavoitella niitä. Abramovicin taiteen lähtökohta on minusta juuri tuollaisten toisenlaisten sosialisaatioiden suuntainen, mutta The Artist is Present ja kaikki kaanoninrakennus ("Minä olen performanssitaiteen isoäiti") on tuon lähtökohdan vastaista.

Ulayn ja Abramovicin kohtaaminen on aito ja koskettava ja surullinen sikäli kuin Abramovicin täytyy pukeutua "The Artist"-naamiosysteemiinsä välittömästi uudelleen. The Taiteilija ei ole vapaa ihminen.

(Omaani parempi humma -tägi tähän, koska Ulay.)

(4-8 maaliskuuta)

I had a word on my tongue

heavy burden

but it wouldn't enter my mind

forgotten, frustration, fear of losing

dear language, it was something, close to, not really -ove

-tain -mory, not like that, transforming... -rkness -rrogance

missing, what ever I think

others experience

it's just imagination using imperfect perception

It has taken the place I thought belongs to me:

thoughts

are nothing else than this

the state of disorder you search for

is the very state of uncertainty you won't in any circumstances

let to define you. Every moment of your life you need

to define this other away and analyse it into something familiar

which is all false. Disorder is also

the state of social emotion

BODY REFUSES

that the leaders of men wish to arouse within the tension

of culturally weakened bodies, and then to dull them with

what ever indigestible mental shit. Disorder

is amoral. All that needs power needs disorder.

It is a tool, and as such as loving as any knife.

You don't know how to lock the toilet door

You cannot open the lock once you are in

removing a ring half of the finger comes off with it

now you are not going to take off your clothes

you begin to hate something you love

your parents paint your grave with purple

the original color of carrots

wombthing, leaking

capitalism is a mess - making more mess is no revolution

imagine your self as a compost

and then some alchemy: blackbirds hanging around to catch your worms

feathery neck reaching for living flesh, swallowing

disorder. a fool for all purposes

is as thoughtful as any lover

MIND CONFUSES

even the trees are smiling trough the capitalism we breath

the great oak next to crapper

birches in the border of the forest

birds on the birches, any time now

ravens are flying over

slowly moving to downtown

slowly transforming

like Iceland

Miksi itkin Finlandia-hymnin kuullessani?

Kämppis haluaa näyttää läppäriltään hienon videon. Jään katsomaan.

Flashmob, tuo ihastuttavien yllättävien sosiaalisen tilan muunnoksien kulttuurimuoto.

Finlandia-hymni Helsingin rautatieasemalla.

Yksi mies aloittaa. Talvella. Muita pysähtyy laulamaan hänen kanssaan. Ääni kasvaa, harmoninen, väkevä ääni. Kuoro johtajineen.

Finlandia-hymni.

Vanhentunut laulu.

Anakronismi.

Vale. Emävale.

Orjuus. Karkoitettu orjuus, joka joskus Suomen itsenäistyessä koski ehkä jotakin joukkoa suomalaisia, sitten 1970-80-luvuilla kenties melko suurtakin osaa suomalaisista, on sittemmin vakiintunut salakavalissa epävarman palkkatyön ja vaihtoehdottoman näköalattomuuden muodoissa kasvavien joukoksi yhtymättömien joukkojen huolenaiheeksi.

Puhumattakaan siitä, että suomalaisen hyvinvoinnin ja vapauden hintana on ollut sitoutuminen vieraaseen, eurooppalaiseen järjestelmään ja siirtää orjuus tuollepuolen maan rajojen, toisiin kulttuureihin, kulttuureihin alistetussa asemassa, niiden kulttuurien alipalkkaorjuuden riistämiin massoihin ja niiden alueiden ekosysteemeistä elämän jatkuvuuden mahdollisuuksista välittämättä haalittaviin luonnonvaroihin.

Maailmassa, jossa tällähetkellä on enemmän orjia kuin koskaan historian aikana, ja jonka käsittämättömän toimimaton ja hirvittävän julkea rahatalousjärjestelmä uhkaa koko planeetan ekosysteemien tulevaisuutta ja peittää näennäisten vapauksien alle tosiasian, että orjuuden muodot ovat käsitteellisistä tempuista huolimatta yhä moninaisemmat ja tarkemmin kontrolloidut.

Maailmassa, jonka valtakulttuuri hylkii alkuperäiskansojen perustavanlaatuisesti erilaisia elämänmuotoja kuin globaalin kapitalismin ja öljyriippuvuuden järjestelmän mukaiset kuluttajuuden muodot.

Mikä suru. Ja tuo oli vain äkkianalyysi laulun yhdestä ainoasta säkeestä.

Sitten yksityiskohtana kuoron laulajia kuvataan ylhäältä ja he muodostavat numeron 2. Tämä on vaalimainos. Ja siksi en liitä linkkiä videoon.

Eivätkä mainostoimisto tai johtajaehdokas, jota mainos promoaa, tule ajatelleeksi, millaisia valheita laulu kantaa.

Tarkkaavaisuus ja olemisen laatu, jota kuoro edustaa, on jotakin hyvin merkityksellistä, riippumatta siitä, missä määrin kuoro on siitä itse tietoinen. Tuollainen ammattilaiskuoro edustaa sivistystä. Sivistys pakenee vastuutaan maailmasta, joka on syöksykierteessä!

En tunne Suomea, en ole koskaan tuntenut, enkä tiedä, voinko oppia sitä tuntemaan. En tunne mitään muutakaan kulttuuria. Jotakin rakasta tässä tuntemattomassa kulttuurissa, jossa olen kasvanut, kuitenkin näemmä on, miksi muuten itkisin. Herää raivo ja suru siitä, että vaikuttaa siltä, että suomalaisen sivistyksen kollektiivisubjektit eivät edes halua nähdä tilannetta, jossa "Suomi" on, jossa olemme olimme suomalaisia tai emme.

"Hei, katso minne meet!" - Joose Keskitalo

koska me, lukijat ja kirjoittajat aistimme kirjoituksen intensiteetit suoraan kehon ja mielen kokonaisuudella, muokkaa kirjoitus suoraan somaattisen avaruutemme kokoa, suuntia, tiheyksiä, painoja ja liikkeitä siellä, mutta emme huomaa tätä muokkausta, koska emme huomaa somaattista avaruutta, eikä suuri osa kirjoituksesta, jota luemme tee mitään mainittavaa muutosta vakiintuneeseen, mutta epänormaaliin somaattiseen avaruuteen, jonka olemme tavanomaisia elämässä selviämisen, persoonan kasvattamisen ynnä muita sosiaalisen toiminnan tarpeita varten omaksuneet ja samalla unohtaneet sitä suppeammat ja sitä laajemmat somaattiset tilat sekä sen rytmejä radikaalisti hitaammat tai nopeammat sykkeen, paisumisen, romahduksen, hengityksen rytmit, niinpä meidän on myös varsin hankalaa löytää luettavaksemme tai luotavaksemme kirjoitusta, jossa havahdumme kirjoituksen somaattista avaruutta muokkaavaan luontoon

muuan proosakollaasi

Liikkumattomuus, liikahdus, liikutus, liike

On varmaa, että olet liikuttunut jostakin niin syvästi, että voit milloin tahansa palauttaa sen mieleen. On varmaa, että olet liikuttunut jostakin niin syvästi, että olet saman tien peittänyt sen muistinavaruutesi mattojen alle. On varmaa, että monesta asiasta et liikutu, koska olet peittänyt ja unohtanut menneitä liikutuksiasi.

Varmuus kokemuksesta on kaksiteräinen. Se paitsi leikkaa ihmisen irti epätodellisesta epävarmuudesta, helposti myös avoimuudelle välttämättömästä epävarmuudesta. Epävarmuuksien eroa on vaikea nähdä. Varmuus voi leikata palan todellisuudesta, joka sen lahjoitti, ikään kuin omistaisin kokemukseni. Todellisuutta pilkkoessaan varmuus on petosta, se rajaa ulkopuolelleen eläviä kokemuksen mahdollisuuksia. Kokemukset ovat yleensä rajallisia ja siksi niiden ympärille tai sisään varmistuva kokija on tunnustettava avoimeksi tai on vaarana, että kokija pysähtyy identiteetiksi. Ja niin käy, miltei aina. Ennen kokemattoman kokemisen tukkii mennyt kokemus.

Perimmäiseen impulssiin liittyy tietty aistimuksen suoruus identiteetin yli, ali, ohi tai läpi: alkusysäys on läsnä kaikissa ruumiissa paljaasti ja peitetysti, riippumatta identiteeteistä joita ruumiiseen on uutettu, ripustettu, lävistetty, tatuoitu, puhuttu, puettu, jne. Psykologia, sosiaalisuus, ajatukset, tunteet, aistimukset ovat jotakin perimmäisestä impulssista riippuvaista, mutta perimmäinen impulssi ei ole riippuvainen niistä. Tässä on tietenkin ristiriita ja paradoksi tai jokin sellainen, sillä perimmäinen impulssi on nimenomaan impulssi: se johtaa johonkin, se sysää, se käynnistää prosessin, tulemisen tilan. "Liikkumaton liikuttaja", ehkä niin, mutta en tunne siihen käsitteeseen liittyvää historiaa ja keskustelua riittävän syvälti... Ja pidän enemmän muotoilusta:

liikuttunut liikuttaja... haluan kuvitella tietoisen eläimen, jumalan joka välittää väliaikaisista kasvoistaan ja toisen kasvoista, jotka se luomistyössään kohtaa tasaveroisesti, mutta kuitenkin edeltäen niitä ja ollen niiden edellytys. Mutta ei ole ”eläintä”, olemassa. On vain monituisia karhuja, kyitä, lampaita, torakoita – siksi eläin voikin edustaa tyhjää, jossa alkusysäys lepää ja riehuu. Tämä hahmottomuuden ja (käsittämättömyyden) hahmojen ristiriita on minulle keskeinen esteettinen kysymys.

Ystäväni sanoo, ettei ole kuin yksi karhu.

Tao?

Absoluuttinen kaikenlävistävä itiö tai kaikensisältävä tyhjyys, jolla ei ole paikkaa, suuntaa tai määränpäätä. Se on erottamaton puhtaasta ja alkuperäisestä tosiluonnostamme ja se on pelkkä yksi mieli. Jos yrität löytää sen ulkopuoleltasi tiedosta tai tilanteista, peität sen vain etsimiselläsi. Jos käännyt sisäänpäin ja koetat löytää sen ruumiisi pimeydestä, peität sen vain valheellisella sisäisyydelläsi. Jos koetat löytää sen sisäisen ja ulkoisen välistä, heität sen vain ylenpalttisen itseanalyysisi hämmennykseen.

Poliisi on pyydystänyt mielenosoittajia oranssiin isoon muoviverkkoon. Sitten yksi poliiseista ruiskuttaa pippurisumutetta neljän verkkoon vangitun nuoren naisen kasvoille. ”Poliisi jahtasi meitä kuin karjaa ja laittoi käsirautoihin”. Pippurisumutetta käytettiin ”asianmukaisesti ja vain rajoitetusti”.

Kaikki mikä tapahtuu Isenheimin alttaritaulun toisessa osassa on ihmiskontrollin ulkopuolella: ihminen voi vain antaa periksi (alapaneelin ristiltä laskettu Kristuksen ruumis), olla alttiina (vasemmalla Maria joka kohtaa Gabrielin), ja pitää huolta (keskellä oikealle Maria joka pitelee Kristuslasta tai alapaneelissa he jotka pitävät huolta Kristuksen ruumiista). Kaikki muu on yli-inhimillisten olentojen ja voimien vallassa. Kristuksen ylösnoustessa ihminen romahtaa haarniskoineen (oikealla).

Kajaanin harrastajateatterin esityksessä Radix on kohtaus jossa poliisi kiduttamalla kuulustelee eläinoikeusaktivistia. Istun katsomossa ja ajattelen jotakin sellaista että tämä ei kosketa minua. Pohdin miksi niin on. Ei minulla ole vastausta, mutta havainnontavassani tapahtuu siirtymä.

Tunnen myötä. Ruumiini tai tunteeni, molemmat, ja miten erotan ne, ovat jollakin tavalla vaikuttuneet kohtauksesta. En enää muista tarkkaan, mitä koin. Nyt voin ajatella tälle kokemukselle monia merkityksiä, mutta ei sellainen liikuta.

Koskettaako väkivallan epäoikeudenmukaisuus ja hirveys tunteitani vai ruumistani?

Sekään ei liikuta, että istuu laiskasti liikahdellen, eikä kirjoita. Ei se mitään.

Kiinalaisessa kilpailussa kalsareilleen riisuuntuneet kilpailijat houkuttelevat mehiläisjoukot päälleen

mehiläiskuningattarella. Mehiläiset kerääntyvät kuningattaren luo, yhteisö muodostuu biologisen magnetismin varaan. Kenen yllä on massaltaan suurin mehiläisparvi voittaa. Kauttaaltaan mehiläisiin peittynyt ihminen seisoo kädet rintansa yli ristittyinä, levollisena, liikkumattomana. Mikä häntä liikuttaa nyt? Ehkä hän toivoo näkevänsä, millainen parvi vastustajan ruumiille kokoontuu.

Somaattinen avaruus. Liikutusten aistimisen ja liikahdusten tuottamisen kollektiivinen, yksilöistä riippuva järjestelmä. Kielen rooli siinä; kirjoitan. Mehiläiset suunnistavat toisten mehiläisten tanssin mukaan. Samalle rannalle munitut, kuoriutumattomat merikilpikonnan poikaset sopivat tuntemattomalla tavalla hetkestä, jolloin ne ryhtyvät kuoriutumaan. Ampiaiset tunnistavat toistensa kasvot. Miten ne katsovat peiliä?

Jos lapsi saa hyväksyntää vain olemalla kiltti ja kuuliainen, hänestä kasvaa jatkuvasti itseään ja omaa käytöstään tarkkaileva aikuinen. Hän on kuin tutka, joka aistii hetkessä uuden tilanteen tunnelman ja sanattomat viestit. Kyseessä voi olla vain sisäinen myrsky, jota toiset eivät edes huomaa. Heidän omissa silmissään näkyvä reaktio pahentaa tilannetta entisestään. Havaitessaan pienenkin viittauksen tai eleen mahdollisesta torjunnasta, hän tekee kaikkensa, jotta hänet hyväksyttäisiin. Laukaiseva tapahtuma.

Kyvyttömyys tuntea ihmisyksilöt erillisiksi yhteiskunnasta tai vastaavasta mentaalisesta rakenteesta. Kyvyttömyys kokea yhteys toisiin olentoihin. Yksilön on helppo voittaa sota yhteiskuntaa vastaan. Aseet ovat tehokkaita, varautumattomat ihmiset eivät puolustaudu, virkavalta ei ehdi pysäyttää iskun suunnittelua tai toteutusta, ja joukkotiedotus takaa tekojen symboliarvon turpoamisen, joukkosurma on pian kaikkien tietoisuudessa lukuisin mielikuvin ja kysymyksiin. Tietenkin yksilö on psykopaatti, jolloin murhilta voidaan evätä niiden poliittinen ja ideologinen tausta. Mutta psykopaattinenkin ideologia on yhtä kaikki ideologia, ideoiden järjestelmä.

Sukupolveni on kasvanut vinoon ja on jokseenkin varmaa, että joukkosurmat julkisissa tiloissa paitsi tulevat toistumaan, myös pahenemaan. En näe mitään rakenteellista valvontakoneistoa kykeneväksi estämään tai hillitsemään näitä tapahtumia. Mielettömät joukkosurmat? Mielivalta, johon nyky-yhteiskunta systemaattisesti nojaa, synnyttää lisää mielivaltaa. Joukkosurmat ovat sairaan mielen ja sairaan yhteiskunnan tuotteita. Poliittiset puolueet ja rahatalouden keskeisyys ovat sairaiden mielien ja sairaan yhteiskunnan tuotteita.

Mielivallan kumoaminen? Monet New Age -julkkikset hokevat, että maailma on heräämässä, että suuri joukko ihmisiä on nopeasti valaistumassa. Mutta yhtä hyvin voi nähdä inhimillisen ja hengellisen todellisuuden välisen kuilun syvenneen. Emme ehkä ole koskaan olleet näin väärällä tavalla hengellisesti köyhiä.

Pakenen tuskaa älylliseen ajatteluun. Älyllisellä ajattelullani tahdon osoittaa ettei ajattelu riitä. Tahdon älyllä löytää kokonaisvaltaisen suunnan ja tavan olla, oman merkitykseni tässä maailmassa.

Mikä on elämän mieli? En ole humanisti, sillä humanismi on minulle ihmismieleen sitoutumista. Ihmismieli on kykenemätön ratkaisemaan ihmiskunnan ja yksilöiden ongelmia. Kuvittelenko ymmärtäväni, mikä on elämän mieli?

Astuin sisään ja jäin odottamaan. Kuvittelin että he aikoivat keskustella myöhään yöhön suuresta muodosta, laivan kannella tuijottaen pysäytettyä merta, pysähtynyttä jäävuorta. Joku kaatoi punaviiniä kuraiselle kengälleni. Liian synkkää. Mutta heille esitettiin kysymyksiä, jotka oli laadittu leikkisällä ruumiinavauksella ja muovisella kaukoputkella. Koko huone ohjelmoitui teeskentelemään että emme ole haaksirikkoutuneet. Puin päälleni ylettömän hitaasti ja astuin viisi askelta ulko-ovelle. Poistuin, siinä hetkessä kahden paon yhtymäkohdassa. Kaikki tavat paeta tämän sekunnin kuurosta, jonka on yletyttävä pohjattomaan pelkoon, pohjattomaan rakkauteen.

Liikutuksen kannalta ei niinkään ole merkitystä, seuraako teoista vain teon tapahtuma vai jokin teos, esine tai rakennelma. Liikutuksen kannalta enemmän merkitsee se, onko tekijä itse liikuttunut, tullut jonkin koskettamaksi teossaan.

Ristiriidasta on löydyttävä jokin kokonaisuus, jännitteen mieletön voima. Eeva-Liisa Manner kirjoitti tärkeimmän runonsa Kromaattiset tasot oksennustaudissa. Jännitekin on vain osa kokonaisuudesta.

(Osa tekstistä on varastettu ja käännetty tuntemattomasta lähteestä, osa poimittu satunnaisesta nettilehdestä, osa sovittaen lainattu Ben Malisen Häpeän monet kasvot -teoksesta, Vapaasti tilkitty -blogista ja esseekokoelmastani Ei mikään itsessään, ja osa on kirjoitettu tätä tekstiä varten. Teksti on julkaistu Arte ry:n / Titanik-gallerian lehdessä.)

ilmeisesti tää taloususkonto perustuu erehdykseen, että talous=rahatalous, ja tiedeuskovaisuus näyttää perustuvan siihen, että se mitä tiedetään = se mitä on

hulluudentorjuntahulluus

(Alla oleva kirjoitus ei yritä väittää, että kaikki mitä erilaisissa konteksteissa tehdään ihmisten mielenterveyden eteen, olisi turhaa ja väärin, vaan ainoastaan kuvaa joitakin henkilökohtaisia tunteitani liittyen näiden kontekstien onnistumisista riippumattomiin ilmeisiin ongelmiin.)

Tulen surulliseksi, kun ajattelen millaisessa epätietoisuudessa mielenterveystyö on. Toisaalta tiedän lähipiirini kokemuksesta, ettei hyvää mielenterveyshoitoa ole juurikaan saatavilla resurssipulan, ammattilaisten ammattitaidottomuuden ja vallitsevia hoitokäytäntöjä ohjaavien arvojen kestämättömyyden vuoksi. Toisaalta tiedän, että monet viralliselle mielenterveystyölle vaihtoehtoiset menetelmät hoitaa psyykeä ovat mielikuvituksellisuudessaan surkuhupaisia – ja vaikka ihmeellisimmätkin väitteet voivat perustua kokemukseen (ja vähintään yhtä usein itsepetokseen – ja, onneksi harvemmin, tahalliseen harhaan johtamiseen), on hyvin kyseenalaista, että tietäisimme juuri mitään siitä, mitä todella tapahtuu, kun jokin henkinen energia vaikuttaa ihmisessä tai ihmisryhmässä.

Koen myös (piirun verran ylimielistä) myötätuntoa kaikenlaista henkistä puuhailua kohtaan – ihmisten tarve löytää vastauksia on hellyttävä ja tunnistan paitsi muissa myös itsessäni erilaisten ylilyöntien ja harhakuvitelmien houkuttelevuuden. Jostain syystä virallista terveydenhuollon kenttää taas Suomessa leimaa jokin pelonsekainen varmuuden, lukkoon lyödyn hoitokulttuurin ja mahdollisten vielä tuntemattomien (tai jopa tunnettujen, mutta omaksuttujen käsitysten vastaisten tai ne ylittävien) inhimillisen olemisen ja toiminnan alueiden kieltämisen mentaliteetti. Se herättää minussa kiivasta herättelyntarvetta, turhautumista herättelyn ilmiselvään vaikeuteen ellei mahdottomuuteen (minun elämänrytmini mittakaavassa ja kykyjeni puitteissa). Niin kuin usein vihan taustalta nousee tässäkin kohtaa surua.

pirun kirjamessut!

Pyöräilen perjantaina Turun kirjamessuille ja joskus kello yhentoista maissa tai sopivasti jälkeen esitän runojani Runohuone nimisessä loukossa B88 taisi olla osoitteensa, ja sitten kahdesta eteenpäin istun paneelissa pohtimassa ääneen esseistiikkaa ja ääneti varmaan jotain tyttöjä, ja sitten lauantaina Olli-Pekan kanssa pidetään ääntä muistaakseni joskus ennen kahta jossain, mut ehdimme selvittää ajan ja paikan vielä ennen kuin on myöhäistä.

"first it steals your mind and then it steals your soul"

Haluaisin kirjoittaa analyysin siitä, ovatko pitkälliset runouskeskustelut Luutii-blogissa (lähinnä Aksun ja Maarian kulmilla - muut Luutiin blogit ovat keskimäärin vähäkommenttisia) menettäneet tolkkunsa ja mielenkiintonsa. Mutta analyysi olisi tähän hetkeen vähän liian raskas homma. Niinpä tyydyn vain toteamaan tämän epäilykseni ääneen. (Esimerkki kitkaenergian tuottamisesta - mutta mihin sen hyödynnän/hyödynnämme.)