maanantai 30. tammikuuta 2012

Miksi itkin Finlandia-hymnin kuullessani?


Kämppis haluaa näyttää läppäriltään hienon videon. Jään katsomaan.
Flashmob, tuo ihastuttavien yllättävien sosiaalisen tilan muunnoksien kulttuurimuoto.
Finlandia-hymni Helsingin rautatieasemalla.
Yksi mies aloittaa. Talvella. Muita pysähtyy laulamaan hänen kanssaan. Ääni kasvaa, harmoninen, väkevä ääni. Kuoro johtajineen.
Finlandia-hymni.

Vanhentunut laulu.

Anakronismi.

Vale. Emävale.

Orjuus. Karkoitettu orjuus, joka joskus Suomen itsenäistyessä koski ehkä jotakin joukkoa suomalaisia, sitten 1970-80-luvuilla kenties melko suurtakin osaa suomalaisista, on sittemmin vakiintunut salakavalissa epävarman palkkatyön ja vaihtoehdottoman näköalattomuuden muodoissa kasvavien joukoksi yhtymättömien joukkojen huolenaiheeksi.

Puhumattakaan siitä, että suomalaisen hyvinvoinnin ja vapauden hintana on ollut sitoutuminen vieraaseen, eurooppalaiseen järjestelmään ja siirtää orjuus tuollepuolen maan rajojen, toisiin kulttuureihin, kulttuureihin alistetussa asemassa, niiden kulttuurien alipalkkaorjuuden riistämiin massoihin ja niiden alueiden ekosysteemeistä elämän jatkuvuuden mahdollisuuksista välittämättä haalittaviin luonnonvaroihin.

Maailmassa, jossa tällähetkellä on enemmän orjia kuin koskaan historian aikana, ja jonka käsittämättömän toimimaton ja hirvittävän julkea rahatalousjärjestelmä uhkaa koko planeetan ekosysteemien tulevaisuutta ja peittää näennäisten vapauksien alle tosiasian, että orjuuden muodot ovat käsitteellisistä tempuista huolimatta yhä moninaisemmat ja tarkemmin kontrolloidut.
Maailmassa, jonka valtakulttuuri hylkii alkuperäiskansojen perustavanlaatuisesti erilaisia elämänmuotoja kuin globaalin kapitalismin ja öljyriippuvuuden järjestelmän mukaiset kuluttajuuden muodot.

Mikä suru. Ja tuo oli vain äkkianalyysi laulun yhdestä ainoasta säkeestä.

Sitten yksityiskohtana kuoron laulajia kuvataan ylhäältä ja he muodostavat numeron 2. Tämä on vaalimainos. Ja siksi en liitä linkkiä videoon.

Eivätkä mainostoimisto tai johtajaehdokas, jota mainos promoaa, tule ajatelleeksi, millaisia valheita laulu kantaa.

Tarkkaavaisuus ja olemisen laatu, jota kuoro edustaa, on jotakin hyvin merkityksellistä, riippumatta siitä, missä määrin kuoro on siitä itse tietoinen. Tuollainen ammattilaiskuoro edustaa sivistystä. Sivistys pakenee vastuutaan maailmasta, joka on syöksykierteessä!

En tunne Suomea, en ole koskaan tuntenut, enkä tiedä, voinko oppia sitä tuntemaan. En tunne mitään muutakaan kulttuuria. Jotakin rakasta tässä tuntemattomassa kulttuurissa, jossa olen kasvanut, kuitenkin näemmä on, miksi muuten itkisin. Herää raivo ja suru siitä, että vaikuttaa siltä, että suomalaisen sivistyksen kollektiivisubjektit eivät edes halua nähdä tilannetta, jossa "Suomi" on, jossa olemme olimme suomalaisia tai emme.

"Hei, katso minne meet!" - Joose Keskitalo

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

koska me, lukijat ja kirjoittajat aistimme kirjoituksen intensiteetit suoraan kehon ja mielen kokonaisuudella, muokkaa kirjoitus suoraan somaattisen avaruutemme kokoa, suuntia, tiheyksiä, painoja ja liikkeitä siellä, mutta emme huomaa tätä muokkausta, koska emme huomaa somaattista avaruutta, eikä suuri osa kirjoituksesta, jota luemme tee mitään mainittavaa muutosta vakiintuneeseen, mutta epänormaaliin somaattiseen avaruuteen, jonka olemme tavanomaisia elämässä selviämisen, persoonan kasvattamisen ynnä muita sosiaalisen toiminnan tarpeita varten omaksuneet ja samalla unohtaneet sitä suppeammat ja sitä laajemmat somaattiset tilat sekä sen rytmejä radikaalisti hitaammat tai nopeammat sykkeen, paisumisen, romahduksen, hengityksen rytmit, niinpä meidän on myös varsin hankalaa löytää luettavaksemme tai luotavaksemme kirjoitusta, jossa havahdumme kirjoituksen somaattista avaruutta muokkaavaan luontoon

perjantai 20. tammikuuta 2012

no tässä unessa ollaan jollain kentällä, tuskin pellolla, ehkä jopa muuannen hämäläisen tai savolaisen pikkukylän urheilukentällä. ihmisiä on ehkä parikymmentä, ja katsovat taivaalle, lienee yö kun tähdet näkyy, ja myös valoisa muoto, jota voisi luulla esimerkiksi galaksiksi tai joksikin symboliksi, en muista muotoa kovin tarkkaan. tämä muoto lähestyy, kasvaa taivaalla nopeasti, eikä ihmisillä ole muuta mahdollisuutta kuin katsoa. unennäkijä seisoo tässä väljässä ihmisrivissä (etäisyyttä ulommaisimmilla ihmisillä voi olla satakin metriä, eikä rivi ole suora tai säntillinen, vaan pitkä joukko vain). hänkin katsoo kun valoisa muoto, jollaista ei pitäisi olla olemassa, lähestyy kovaa vauhtia taivaalla kasvaen, kunnes se irtautuu taivaankappaleiden mittakaavasta, ja kiihtyen häkellyttävään, MIELETTÖMÄÄN vauhtiin, läpäisee hänen kasvonsa, havaintokenttänsä ja kallonpohjansa. lopulta valoisa muoto on lähempänä häntä kuin hän itse. siitä, kun valoisa muoto irtaantui tähtitaivaan mittakaavasta, siihen, kun se uppoaa syvemmälle unennäkijään kuin voisi kuvitella, menee paljon vähemmän aikaa kuin sekunti. unennäkijä herää. hän makaa sängyssä, huoneessa. on yö.

tiistai 17. tammikuuta 2012

muuan proosakollaasi


Liikkumattomuus, liikahdus, liikutus, liike


On varmaa, että olet liikuttunut jostakin niin syvästi, että voit milloin tahansa palauttaa sen mieleen. On varmaa, että olet liikuttunut jostakin niin syvästi, että olet saman tien peittänyt sen muistinavaruutesi mattojen alle. On varmaa, että monesta asiasta et liikutu, koska olet peittänyt ja unohtanut menneitä liikutuksiasi.

Varmuus kokemuksesta on kaksiteräinen. Se paitsi leikkaa ihmisen irti epätodellisesta epävarmuudesta, helposti myös avoimuudelle välttämättömästä epävarmuudesta. Epävarmuuksien eroa on vaikea nähdä. Varmuus voi leikata palan todellisuudesta, joka sen lahjoitti, ikään kuin omistaisin kokemukseni. Todellisuutta pilkkoessaan varmuus on petosta, se rajaa ulkopuolelleen eläviä kokemuksen mahdollisuuksia. Kokemukset ovat yleensä rajallisia ja siksi niiden ympärille tai sisään varmistuva kokija on tunnustettava avoimeksi tai on vaarana, että kokija pysähtyy identiteetiksi. Ja niin käy, miltei aina. Ennen kokemattoman kokemisen tukkii mennyt kokemus.

Perimmäiseen impulssiin liittyy tietty aistimuksen suoruus identiteetin yli, ali, ohi tai läpi: alkusysäys on läsnä kaikissa ruumiissa paljaasti ja peitetysti, riippumatta identiteeteistä joita ruumiiseen on uutettu, ripustettu, lävistetty, tatuoitu, puhuttu, puettu, jne. Psykologia, sosiaalisuus, ajatukset, tunteet, aistimukset ovat jotakin perimmäisestä impulssista riippuvaista, mutta perimmäinen impulssi ei ole riippuvainen niistä. Tässä on tietenkin ristiriita ja paradoksi tai jokin sellainen, sillä perimmäinen impulssi on nimenomaan impulssi: se johtaa johonkin, se sysää, se käynnistää prosessin, tulemisen tilan. "Liikkumaton liikuttaja", ehkä niin, mutta en tunne siihen käsitteeseen liittyvää historiaa ja keskustelua riittävän syvälti... Ja pidän enemmän muotoilusta:
liikuttunut liikuttaja... haluan kuvitella tietoisen eläimen, jumalan joka välittää väliaikaisista kasvoistaan ja toisen kasvoista, jotka se luomistyössään kohtaa tasaveroisesti, mutta kuitenkin edeltäen niitä ja ollen niiden edellytys. Mutta ei ole ”eläintä”, olemassa. On vain monituisia karhuja, kyitä, lampaita, torakoita – siksi eläin voikin edustaa tyhjää, jossa alkusysäys lepää ja riehuu. Tämä hahmottomuuden ja (käsittämättömyyden) hahmojen ristiriita on minulle keskeinen esteettinen kysymys.

Ystäväni sanoo, ettei ole kuin yksi karhu.

Tao?

Absoluuttinen kaikenlävistävä itiö tai kaikensisältävä tyhjyys, jolla ei ole paikkaa, suuntaa tai määränpäätä. Se on erottamaton puhtaasta ja alkuperäisestä tosiluonnostamme ja se on pelkkä yksi mieli. Jos yrität löytää sen ulkopuoleltasi tiedosta tai tilanteista, peität sen vain etsimiselläsi. Jos käännyt sisäänpäin ja koetat löytää sen ruumiisi pimeydestä, peität sen vain valheellisella sisäisyydelläsi. Jos koetat löytää sen sisäisen ja ulkoisen välistä, heität sen vain ylenpalttisen itseanalyysisi hämmennykseen.

Poliisi on pyydystänyt mielenosoittajia oranssiin isoon muoviverkkoon. Sitten yksi poliiseista ruiskuttaa pippurisumutetta neljän verkkoon vangitun nuoren naisen kasvoille. ”Poliisi jahtasi meitä kuin karjaa ja laittoi käsirautoihin”. Pippurisumutetta käytettiin ”asianmukaisesti ja vain rajoitetusti”.

Kaikki mikä tapahtuu Isenheimin alttaritaulun toisessa osassa on ihmiskontrollin ulkopuolella: ihminen voi vain antaa periksi (alapaneelin ristiltä laskettu Kristuksen ruumis), olla alttiina (vasemmalla Maria joka kohtaa Gabrielin), ja pitää huolta (keskellä oikealle Maria joka pitelee Kristuslasta tai alapaneelissa he jotka pitävät huolta Kristuksen ruumiista). Kaikki muu on yli-inhimillisten olentojen ja voimien vallassa. Kristuksen ylösnoustessa ihminen romahtaa haarniskoineen (oikealla).

Kajaanin harrastajateatterin esityksessä Radix on kohtaus jossa poliisi kiduttamalla kuulustelee eläinoikeusaktivistia. Istun katsomossa ja ajattelen jotakin sellaista että tämä ei kosketa minua. Pohdin miksi niin on. Ei minulla ole vastausta, mutta havainnontavassani tapahtuu siirtymä.
Tunnen myötä. Ruumiini tai tunteeni, molemmat, ja miten erotan ne, ovat jollakin tavalla vaikuttuneet kohtauksesta. En enää muista tarkkaan, mitä koin. Nyt voin ajatella tälle kokemukselle monia merkityksiä, mutta ei sellainen liikuta.

Koskettaako väkivallan epäoikeudenmukaisuus ja hirveys tunteitani vai ruumistani?

Sekään ei liikuta, että istuu laiskasti liikahdellen, eikä kirjoita. Ei se mitään.

Kiinalaisessa kilpailussa kalsareilleen riisuuntuneet kilpailijat houkuttelevat mehiläisjoukot päälleen
mehiläiskuningattarella. Mehiläiset kerääntyvät kuningattaren luo, yhteisö muodostuu biologisen magnetismin varaan. Kenen yllä on massaltaan suurin mehiläisparvi voittaa. Kauttaaltaan mehiläisiin peittynyt ihminen seisoo kädet rintansa yli ristittyinä, levollisena, liikkumattomana. Mikä häntä liikuttaa nyt? Ehkä hän toivoo näkevänsä, millainen parvi vastustajan ruumiille kokoontuu.

Somaattinen avaruus. Liikutusten aistimisen ja liikahdusten tuottamisen kollektiivinen, yksilöistä riippuva järjestelmä. Kielen rooli siinä; kirjoitan. Mehiläiset suunnistavat toisten mehiläisten tanssin mukaan. Samalle rannalle munitut, kuoriutumattomat merikilpikonnan poikaset sopivat tuntemattomalla tavalla hetkestä, jolloin ne ryhtyvät kuoriutumaan. Ampiaiset tunnistavat toistensa kasvot. Miten ne katsovat peiliä?

Jos lapsi saa hyväksyntää vain olemalla kiltti ja kuuliainen, hänestä kasvaa jatkuvasti itseään ja omaa käytöstään tarkkaileva aikuinen. Hän on kuin tutka, joka aistii hetkessä uuden tilanteen tunnelman ja sanattomat viestit. Kyseessä voi olla vain sisäinen myrsky, jota toiset eivät edes huomaa. Heidän omissa silmissään näkyvä reaktio pahentaa tilannetta entisestään. Havaitessaan pienenkin viittauksen tai eleen mahdollisesta torjunnasta, hän tekee kaikkensa, jotta hänet hyväksyttäisiin. Laukaiseva tapahtuma.

Kyvyttömyys tuntea ihmisyksilöt erillisiksi yhteiskunnasta tai vastaavasta mentaalisesta rakenteesta. Kyvyttömyys kokea yhteys toisiin olentoihin. Yksilön on helppo voittaa sota yhteiskuntaa vastaan. Aseet ovat tehokkaita, varautumattomat ihmiset eivät puolustaudu, virkavalta ei ehdi pysäyttää iskun suunnittelua tai toteutusta, ja joukkotiedotus takaa tekojen symboliarvon turpoamisen, joukkosurma on pian kaikkien tietoisuudessa lukuisin mielikuvin ja kysymyksiin. Tietenkin yksilö on psykopaatti, jolloin murhilta voidaan evätä niiden poliittinen ja ideologinen tausta. Mutta psykopaattinenkin ideologia on yhtä kaikki ideologia, ideoiden järjestelmä.

Sukupolveni on kasvanut vinoon ja on jokseenkin varmaa, että joukkosurmat julkisissa tiloissa paitsi tulevat toistumaan, myös pahenemaan. En näe mitään rakenteellista valvontakoneistoa kykeneväksi estämään tai hillitsemään näitä tapahtumia. Mielettömät joukkosurmat? Mielivalta, johon nyky-yhteiskunta systemaattisesti nojaa, synnyttää lisää mielivaltaa. Joukkosurmat ovat sairaan mielen ja sairaan yhteiskunnan tuotteita. Poliittiset puolueet ja rahatalouden keskeisyys ovat sairaiden mielien ja sairaan yhteiskunnan tuotteita.

Mielivallan kumoaminen? Monet New Age -julkkikset hokevat, että maailma on heräämässä, että suuri joukko ihmisiä on nopeasti valaistumassa. Mutta yhtä hyvin voi nähdä inhimillisen ja hengellisen todellisuuden välisen kuilun syvenneen. Emme ehkä ole koskaan olleet näin väärällä tavalla hengellisesti köyhiä.

Pakenen tuskaa älylliseen ajatteluun. Älyllisellä ajattelullani tahdon osoittaa ettei ajattelu riitä. Tahdon älyllä löytää kokonaisvaltaisen suunnan ja tavan olla, oman merkitykseni tässä maailmassa.
Mikä on elämän mieli? En ole humanisti, sillä humanismi on minulle ihmismieleen sitoutumista. Ihmismieli on kykenemätön ratkaisemaan ihmiskunnan ja yksilöiden ongelmia. Kuvittelenko ymmärtäväni, mikä on elämän mieli?

Astuin sisään ja jäin odottamaan. Kuvittelin että he aikoivat keskustella myöhään yöhön suuresta muodosta, laivan kannella tuijottaen pysäytettyä merta, pysähtynyttä jäävuorta. Joku kaatoi punaviiniä kuraiselle kengälleni. Liian synkkää. Mutta heille esitettiin kysymyksiä, jotka oli laadittu leikkisällä ruumiinavauksella ja muovisella kaukoputkella. Koko huone ohjelmoitui teeskentelemään että emme ole haaksirikkoutuneet. Puin päälleni ylettömän hitaasti ja astuin viisi askelta ulko-ovelle. Poistuin, siinä hetkessä kahden paon yhtymäkohdassa. Kaikki tavat paeta tämän sekunnin kuurosta, jonka on yletyttävä pohjattomaan pelkoon, pohjattomaan rakkauteen.

Liikutuksen kannalta ei niinkään ole merkitystä, seuraako teoista vain teon tapahtuma vai jokin teos, esine tai rakennelma. Liikutuksen kannalta enemmän merkitsee se, onko tekijä itse liikuttunut, tullut jonkin koskettamaksi teossaan.

Ristiriidasta on löydyttävä jokin kokonaisuus, jännitteen mieletön voima. Eeva-Liisa Manner kirjoitti tärkeimmän runonsa Kromaattiset tasot oksennustaudissa. Jännitekin on vain osa kokonaisuudesta.


(Osa tekstistä on varastettu ja käännetty tuntemattomasta lähteestä, osa poimittu satunnaisesta nettilehdestä, osa sovittaen lainattu Ben Malisen Häpeän monet kasvot -teoksesta, Vapaasti tilkitty -blogista ja esseekokoelmastani Ei mikään itsessään, ja osa on kirjoitettu tätä tekstiä varten. Teksti on julkaistu Arte ry:n / Titanik-gallerian lehdessä.)

keskiviikko 11. tammikuuta 2012



Jos äänestän presidentinvaaleissa, äänestän jatkuvan kasvun järjestelmän puolesta.

Jos en äänestä, Antti Nylén tulee uniini herjaamaan, että "annan ääneni keisarille".


Äänestäjällä on yksi satunnaisen hetken ääni, jolla hän voi vaikuttaa hitusen siihen, että kuka pääsee pitämään tulevien vuosien aikana lukuisien satunnaisten hetkien ääniä äänestäjän puolesta.

Edustuksellinen demokratia on sen kaltainen järjestelmä, että joistakin syistä jatkuvan kasvun ideologioille vaihtoehtoiset tavat hahmottaa ihmisyhteisön elämänmuotoa eivät lainkaan menesty sen puitteissa.

Miksi haluaisin ylläpitää sellaista järjestelmää palauttamalla sille äänen jonka se minulle antaa?