Kun rajattoman eteen nousee raja, se sen muuntaa.

. (.)?

Jotta voitaisiin todentaa lauseen totuusarvo, kielen ulkopuolella on oltava toinen kieli - vähän samoin kuin ymmärtääkseen omaa ristiriitaisuuttaan tarvitsee toisten havaintoja -, mutta koska kulttuurivaihdon vuoksi on vaikea sanoa, missä vaiheessa suomi ja venäjä tai englanti todella eroavat, voi väittää, ettei mitään erillistä kieltä olekaan, ja vaikka mitään sanastollista yhteyttä ei olisikaan, kielten rakenteelliset samankaltaisuudet saattavat olla huomattavat, eikä tällöinkään päästä totaalisesti ulkopuoliseen kieleen. Onko tilanne sitten mitenkään erilainen keinotekoisten kielten suhteen, esimerkiksi matematiikan suhteen? Onko olemassa matematiikalle totaalisen vierasta kieltä, joka voisi toimia polttopisteenä matemaattisten lauseiden totuusarvon mittaamisessa? Minua ei toisaalta kiinnosta erityisesti matematiikka, paitsi sikäli kuin se on runoutta; kuulin juuri, olisiko se ollut Russelin määritelmän luvulle 1. Määritelmä meni kuta kuinkin näin: joukko, joka koostuu kaikista niistä joukoista, joista yhden olion poistamalla poistaa aina saman. Sinne päin. Suufeille numero kolme on ensimmäinen todellinen numero, sitä edeltävät eivät ole varsinaisia numeroita, mutta tähän minun on pitänyt kiinnittää huomiota jo ajat sitten "numerosarjassa", joka toivon mukaan jatkuu vielä tässä blogissa.

...

Nyt olen palauttanut mieleeni ajatuksen, että kieli edellyttää toisen kielen. Muistan myös afrikkalaiseksi sanonnaksi luulemani lauseen: Jumala on vieraan kieli. Nämä ajatukset ovat yksi mahdollinen perusta poetiikalle, jolle voisin antaa nimen, jota olen pyöritellyt oikeastaan silkkana humoristisena keksintönä, mutta joka saattaa, ainakin näin hetkellisesti, tässä virkkeessä, kuvata aavistelemani poetiikan luonnetta. Tämä nimi on realmismi.

Lyhyesti: Poliittisen ymmärtäminen vaatii kokemuksellisen todellisuuden ymmärtämistä, kokemuksellisen ymmärtäminen vaatii metafyysisen ymmärtämistä. Maailmojen välissä on ihminen. Ihminen ei eroa maailmoista, ei yhdy.

+

Edellisessä merkinnässä onnistuin kirjoittamaan itseni ulos eräästä olennaisesta ajatuksesta, joka oli: samoin kuin kielen ulkopuolella on oltava toinen kieli (jos kielen kokonaisuus halutaan jotenkin todeta ja havaita täysin) on kosmoksen ulkopuolella oltava toinen kosmos. Ajatuksen voi varmaan helposti johtaa kahden edellisen merkinnän perusteelta.

...

Jos oletetaan, että vastavuoroisten aineenvaihduntojen kompleksi on yksi kokonaisuus, kosmos, johdonmukaisesti Gödelin epätäydellisyysteoreemaa seuraten on otettava huomioon, ettei kosmokseen kuuluva tietoisuus voi havaita kosmoksen kokonaisuuden ristiriidattomuutta tai ristiriitaisuutta sen sisältä, vaan havainnot ovat väistämättä keskeneräisiä, epävarmoja ja siten eläviä. Havainnot ovat siis väistämättä osa vastavuoroista aineenvaihduntaa, jossa eheäksikin kiteytynytkin havainnon tai olemisen muoto välttämättä sulaa tai murskaantuu, ei välttämättä heti, mutta väistämättä ajan painaessa ja kuumentaessa sitä milloin minkäkin säätilan ja ilmastonmuutoksen hahmossa. Kuolemattomuus on siis missä tahansa hahmossa vain väliaikaista, ja välitilat, joissa kuolevat olennot sijaitsevat ovat muuttuvaisia, joten kosmoksesta hahmotettuja karttoja, lakeja ja toisaalta tuotuja viestejä, jotka kenties ovat käyttökelpoisia löytämisen tai valmistumisensa hetkellä, ja ehkä jopa pitkän aikaa sen jälkeenkin, on myös pidettävä osittain epäluotettavina ja kuolevina siinä missä kaikkea muutakin. Aineen hahmot ja energian jännitteet eivät ole pysyviä, eivätkä aina toimi täysin yhdessä, vaikka usein näyttäytyvätkin synkronisesti, ja joskus käy niin, että jokin kappale luovuttaa energiansa ennen kuin sen muoto särkyy, tai toisinpäin, että sen muoto hajoaa, mutta energia jää sirpaleisiin - kaikkien eteensattuvien ilmaisujen ja muotojen suhteen on siksi oltava tarkkaavainen ja herkkä, jos pyrkimyksenä on ymmärtää niiden olemista.

) (

Gödelin epätäydellisyysteoreema, jonka mukaan - vapaasti ilmaisten - kielen ristiriidattomuutta ei voi perustella sillä itsellään, vaan kielen ristiriidattomuuden voi todentaa vain toisella, ulkopuolisella kielellä, johtaa nähdäkseni paitsi siihen Sonnevin havaintoon, että Jumala ei voi tuntea itseään täysin, eikä siis myöskään ihmisiä siinä määrin kuin olemme Jumalan kuvia, vaan myöskin siihen, että kaikki olemassaoleva - kuten esimerkiksi matematiikka, kielet yleensä, ihmiset ja jumalat - on riippuvaista vastavuoroisuudesta, kaikkien kielten ja olentojen välisestä energian ja informaation, eli muodon antamisen, jatkuvasta ketjuuntuvasta, kiteyttävästä ja sulattavasta vaihdosta, kierrätysten, virtausten, eri mittakaavojen välisten säiden ja ilmastojen, ja perustavien syntymän ja kuoleman kaltaisten muutosten monimutkaisista, kaikki olemassaolon tavat yhteensolmivista sykkeistä. Tämä on kaikkeus.