Käänsin keväällä suomeksi Agnes Hidveghyn artikkelin Isenheimin alttaritaulusta Ars Sacran sivuille.

Esseitä

Ilmeisesti julkaisen noin kaks esseetä vuodessa. Viime vuonna ne taisivat olla Janossa kutsumus-teeman ympäriltä ja Tuli&Savussa luontorunouden luentaa.

Tänä vuonna toinen ilmestyi Saaren kartanon 10-vuotis juhlakirjassa, linkistä löytyy kirjoitukseni "Tienpääntie" ohella muitakin artikkeleita kirjasta. Kirjoitin kuukausien ajalta ja useiden vuosien kohdilta tuntemani residenssin merkityksestä itselleni ja tekemiselleni. Onnea vielä kerran Saaren kartanolle! 

Toinen ilmestyy piakkoin Markku Eskelisen ja Leevi Lehdon toimittamassa kaksiosaisessa Suo, kuokka ja diversiteetti -artikkelikokoelmassa (sen Alfa-osassa, toinen on nimeltään Omega, ntamo julkaisee nyt marraskuussa), jossa nykykirjailijat sun muut lukevat ilmeisesti pääosin nykykirjallisuutta monimuotoisuuden kannalta ja noin edespäin. Tässä esseessä kirjoitan Vesa Haapalan Karhunkivi-romaanista, pääasiassa.

Teoksen kuvaus ja vaikuttava tekijäluettelo: "SUO, KUOKKA JA DIVERSITEETTI näyttää näyttää suomalaisen kirjallisuuden monimuotoisuuden sellaisena kuin sitä juuri nyt kirjoitetaan. Toimitetteen tekijät ovat Virpi Alanen, Antti Arnkil, Mikael Brygger, Timo Harju, Tytti Heikkinen, Jan Hellgren, Silvia Hosseini, Kari Hukkila, Juha Hurme, J. K. Ihalainen, Teemu Ikonen, Gerry Birgit Ilvesheimo, Juri Joensuu, Jonimatti Joutsijärvi, Silja Järventausta, Kaj Kalin, Arja Karhumaa, Touko Kauppinen, Juha-Pekka Kilpiö, Sari Kivistö, Karri Kokko, Janne Kortteinen, Tiina Käkelä, Sami Liuhto, Minna Långström, Teemu Manninen, Raisa Marjamäki, Maria Matinmikko, Peter Mickwitz, Sini Mononen & nabbteeri, Marjo Niemi, Marko Niemi & Oscar Rossi, Janne Nummela, Sanna Nyqvist, Markku Paasonen, Outi-Illuusia Parviainen, Laura Piippo, Vesa Rantama, Tytti Rantanen, Katja Raunio, Eeva Rohas, Timo Salo, Elina Saloranta, Lena Séraphin, Aura Sevón, J. P. Sipilä, Ville-Juhani Sutinen, Satu Taskinen, Tuomas Timonen, Miia Toivio, Eeva Turunen, Virpi Vairinen, Jyri Vartiainen, Taneli Viljanen, Hanna Weselius, Jaakko Yli-Juonikas ja Sakari Ylimaunu."


Bonarina keväällä kirjoitin Juha Kulmalan Ränttätäntästä Tuli&Savuun, kun pyysivät, ja kun tykkään Kulmalan matskusta. Kritiikkejähän en periaatteessa enää ole tehnyt vuosiin, paitsi poikkeuksin.

Huhuna levitettäköön, että ensi vuonna julkaisen muutakin kuin kaksi esseetä. (En tosin tiedä, tuleeko kahta esseetä.)

Mirkka Rekola -lukupiireistä

Vedin tässä keväällä Tampereella kolme Mirkka Rekola -seuran lukupiiriä, joissa kussakin luettiin yhtä Rekolan teosta. Tässä alla huomioita lukupiireistä.

I

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", ensimmäinen tapaaminen 9.3.2017
Aiheena "Ilo ja epäsymmetria", 1965


Minä olen aistieni runoelma


Kahvila Runon yläkerrassa, lähellä taloa, jossa Eeva-Liisa Manner aikoinaan asui, kokoontui eilen torstaina 9.3. Mirkka Rekola -seuran lukupiiri keskustelemaan Rekolan kokoelmasta Ilo ja epäsymmetria (1965).

Kokoelma on Rekolan neljäs, mutta voinee sanoa, että toinen kirja jossa hänen omin runoilijanlaatunsa ja estetiikkansa alkoi hahmottua. Syksy muuttaa linnut (1961) oli hänen irtiottonsa vanhasta mitallisesta kohti omaperäistä modernia runoa. Samalla näissä kirjoissa on nähty uudenlaisen kokemistavan ja tavanomaisen identiteetin purkautumisen teemoja. Aiheesta voi lukea esimerkiksi Katja Seudun tutkimuksesta Tyhjä pöytä on tilattu (WSOY, 2016).

Lukupiiri oli juuri sopivan kokoinen, että keskustelu säilyi intiiminä, hiljaiset jäsenet saattoivat upota haluamaansa kuuntelijan asemaan ja innokkaimmat jakaa huomioitaan, lukukokemuksiaan ja ääneenlukua toivottavasti kukin kyllikseen.

Ilo ja epäsymmetria kenties juuri epäsymmetrisyyttään on paikoin erittäin haastava luettava. Yhdessä lukien hahmotustavat laajenevat ja ilmaisuista saadut vaikutelmat moninkertaistuvat, mikä on erittäin antoisaa tällaisen runouden äärellä. Tajuamisen tavat, joihin runot viittaavat, joita ne kielellään vihjaavat, tulevat helpommin maistettaviksi tai oivallettaviksi.

Annan esimerkin: Eräs lukupiirin osallistuja luki ääneen tämän parisäkeen, alkuperäiskokoelman sivulta 19:

"Kun veneitä sousi sulavedessä jään ympärillä
tunsin että voin lähteä sieltä"

Mikään runossa tai sen ympärillä ei kerro, mistä "sieltä" puhuja koki voivansa "lähteä". Tämä tuntui lukiessani hämmentävältä ja peräti turhauttavalta, kun valmistauduin lukupiiriin itsekseni. Vaikkakaan en enää muista, mitä osallistuja kertoi runosta, muistan, miten hänen lukukokemuksensa sai minut ymmärtämään runon. Eristyisesti ymmärsin ensi kertaa ilmaisun "lähteä sieltä".

Avartui mahdollisuus, että puhuja kokee eksistentiaalisen alkuperänsä havaintonsa kohteissa. Että olen aistieni runoelma - jos sallitaan tällainen muunnelma Mannerin tunnetusta säkeestä.

Tavanomaisen kielen kannalta parisäe on hyvin epäsymmetrinen ja peräti epätarkka, sen viittaussuhteet ohjaavat hämärään. Epäsymmetriasta aukenee kuitenkin toinen tapa katsoa, ja kenties se on kokoelman otsikon iloa.

Epäilemättä runot ovat paikoin vaikeita. Lukupiiri pyrki sallimaan myös hämmentyneen hiljaisuuden. Usein yhdessä lukien esiin nousi myös muuta kuin hiljaisuutta ja hämmennystä, usein myös yhteisesti ymmärrettyä, jaettuja kokemuksia.

Eräs hauska seikka oli, miten konkreettisen tulkinnan sai seuraava runo, sivulta 42:

"Päiväni
pieni vieras tuli pyörimään tuolilla.
Laskin istuimen alas.
Kun hän lähti, putosin tähän."

Tämän lukija avasi muulle lukupiirille sen hätkähdyttävän ja arkisen tapahtuman, jossa tavanomaista alemmas lasketulle tuolille istuessaan putoaa penkkiin. En ollut tätä (kenties ilmeistä) tulkintamahdollisuutta huomannut. Toisaalta hän totesi myös tulkinnan, jossa viimeisessä säkeessä "pienen vieraan" lähdettyä pudotaan yksinolemisen hetkeen.

Juuri mitään emme lukupiirissä saaneet sanottua kirjasta kokonaisuutena, mutta sen toistuvia teemoja kuten katseen kokemisen kerrostumat, sisä- ja ulkopuolen sulautuminen toisikseen tai niiden välisen eron katoaminen tunnistettiin kyllä monista runoista. Luettavaa riittää, eikä runokirja tyhjene edes yhdessä lukien. Useampi silmäpari näyttää kuitenkin yksittäistä lukijaa paremmin löytävän reitit sisä- ja ulkopuolen erillisyydestä avarampaan näkemykseen. Kiitoksia!

Seuraavaksi lukupiiri tapaa Kahvila Runon yläkerrassa torstaina 6.4.2017, jolloin luetaan Rekolan aforistista kokoelmaa Maailmat lumen vesistöissä. Kolmas ja kevään viimeinen tapaaminen on torstaina 4.5.2017, jolloin luetaan kokoelmaa Kuka lukee kanssasi.



II

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", toinen tapaaminen 6.4.2017
Aiheena "Maailmat lumen vesistöissä", 1978



Hieman toisenlainen ryhmä kuin ensimmäisellä kerralla kokoontui Kahvila Runon yläkerrassa lukemaan ja keskustelemaan Mirkka Rekolan aforistisesta kokoelmasta "Maailmat lumen vesistöissä".

Teos on matka syksystä kevääseen, joka oli tapaamisen aikaan jo hyvässä vauhdissa. Mustat ja valkeat linnut olivat palanneet Tampereelle.

"Linnut täplittävät jäänraunaa, lokit ja nokikanat, valkeat linnut ja mustat. Ja kun jäät lähtevät, ne nousevat siiville, yöt ja päivät."


Joillakin osallistujilla oli jaettu kaipaus runoilija, ystävä ja opettaja Rekolan luokse. Monille runot tarjosivat lohdutusta, jotakin elämän vaikeuksia ylittävää ymmärrystä ajasta, läsnäolosta, itsestä ja toisesta.
Lohtua löydettiin muun muassa seuraavasta tekstistä, jossa yksinäisyys ja yhteys rinnastuvat, hauraus ja voima tulevat toisikseen:

"Minun oli aina käännyttävä teiltä. Se on merenranta.

Näköisensä se on, autio, kadonneen tilassa. Mutta veneesi vahvistetaan, terälehti on suoja, vedensileä."

Eettinen näkökulma, joka lukupiirin perusteella nousee Rekolan teksteistä, pohjaa siihen, että minä en ole - muuten kuin aina suhteessa sinuun, toiseen.
Kohtaamisten myötä hahmottuu kysyvä elämänmuoto.

Yhdessä lukemisen voimaa ja mahdollisuutta kuvastaa se, miten lukupiirissä nostettiin eräs teksti lähes käsittämättömäksi, mutta kun sitä yhdessä luettiin, saatettiin sen jokaisesta kuvasta unenomaisuuden lisäksi löytää suoria yhteyksiä vanhoihin mystisiin traditioihin
Joku teksti ei auennut jollekulle
Yhdessä se avartui moneen suuntaan ja monella tavalla


"Minä olin huutanut nimesi vanhaan ruukkuun, sinne vain, ja sinne satoi vettä. Se oli pilven hyvä kappale maata. Yöllä se alkoi kävellä, kreikaksi, ei, latinaksi se alkoi kysellä korvia, se halusi juopotella. Se sanoi olevansa se ainoa, mikä on jäljellä täällä ja menevänsä pian rikki. Pilvi minua ympäröi, sama pilvi, minä kiedoin käteni sen ympärillä."

Niin, onko tässä yllä lainatussa tekstissä unen tolkuttomuuksia, vai onko ruukku siinä vanhan egyptiläisen tai juutalaisen hääseremonian rikottava symboli - onko pilvi kenties kristillisen mystiikan tietämättömyyden pilvi - onko juopumus päihtymystä olemassaolosta? Tällaisia ja muita kysymyksiä ihmettelimme.

Lukupiirissä "Maailmat lumen vesistöissä" näyttäytyi tiheänä kudelmana, jossa aforismisarjoissa hahmottui mitättömyyttään ja toisen kohtaamisen ensisijaisuutta ihmettelevän puhujan hahmo. Mitättömyys tai autius, jota sanaa teos toistaa, tässä yhteydessä on ymmärrettävä tilaksi, joka kannattelee ihmistä persoonattomana voimana, johon kuka vain ohikulkija mahtuu.

"Ei nouse autiudesta ihmisiin vaan liikkuu sen tilassa heissä. Ja kaikki pyyhkäistyy, kaikki pyyhkäistyy."

Yhteydessä tähän sisäisen ja ulkoisen samuuteen tai vuorovaikutukseen on myös ajan kokeminen paikkana, johon myös tämä teos lukijaansa viittaa osallistumaan.

Seuraava ja tämän kevään viimeinen lukupiiri kokoontuu tämän viikon torstaina 4.5. klo 18-20, Kahvila Runon yläkerrassa. Luemme kokoelmaa "Kuka lukee kanssasi". Tervetuloa mukaan!



III

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", 4.5.2017
Aiheena runokokoelma "Kuka lukee kanssasi", 1990


"Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin"


Keväisen lukupiirimme päätti teos, jonka mukaan piiri oli nimetty. Huomion kiinnittäminen siihen, että sekä yksin että yhdessä lukiessaan on jonkun kanssa, jota ei täysin tunne, on keskeinen tapa jolla lukukokemukset syvenevät. Lukupiirissä ja muutenkin.

Umpikuja, jollaiseen keskustelu voi päästä, jos tavat tulkita tekstiä ovat kovin ristiriitaiset tai kilpailevat keskenään, muistuttaa umpikujaa, johon ihminen voi päästä löytäessään sisäisen ristiriidan, maailmankuvassaan hiertävän sopimattoman havainnon tai ajatuksen. Niin vahva yksilöllisyys tai keskustelutilanne, joka kestää umpikujan ja osoittaa sen avautuvan, kantaa ristiriidan horisontaalisen jännitteen ja umpikujan vertikaalisella näkökulmalla tai kokemistavalla. Minun ja sinun ero suhteellistuu, kun kysytään, mitä olemme. Umpikuja yli voi kiivetä, tai lentää.

Kuitenkin umpikujia on. Kaikkia niitä ei voi ylittää noin vain lehahtamalla.

Joidenkin ali voi kaivautua.

Näitä pohdin muun muassa sen runon seurauksena, jota lukupiirissa ensiksi käsiteltiin. Runo kuvaa runoilijan työtä, sen kahtalaista suhdetta maailmaan. Tässä koko pitkähkö runo:

"Myös tämä tehtävä on annettu, palveluksessa,/
siihen ei hevin suostuta, ja vaikka ajatteluni/
on pitempi, on pitempi kuin vuosisata, ei se riitä,/
ajattelun umpikuja on maailman umpikuja,/
eikä sen profeetta voi olla muuta kuin pyöveli,/
kiusana ne, jotka eivät ole ajatelleet sen vertaa,/
eivät tehneet tätäkään johtopäätöstä./
Tämä joka erkanee umpikujan maailmasta, suhteutuu/
siihen toiselta tasolta, miten se on mahdollista,/
elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin, ei niin,
että sillä olisi ajatteluni alku ja loppu./
Ei mikään hengitä niin kuin ennen, eivät linnut,/
joiden keuhkona on ilma, niiden siivet väsyvät,/
ja minä joka seison tämän puun alla viimeiset lehdet/
silmillä, hyvä on sanoa, etten näe, olen ja en/
ole, Hamlet, joka pitää pääkalloa kämmenellä,/
hänen se on, vaikka on isänsä, elämä, joka ei koskaan/
tule kokonaan esiin, se on kahden ajatukseni välissä."

Tätä epäilemättä monitulkintaista ja lukijaansa risteäville kujilleen eksyttävää runoa lukupiiri pohti melko kauan. Yhtä kauan luettiin monia virkistäviä pikkurunoja, joissa luonnon ja ihmisenä olemisen ihmetys kulkevat rinta rinnan umpikujien yllä.

"Järvellä, ja tuntee rintakehänsä aaltoilussa,/
ei siellä asu kukaan, sydämen seudulla,/
vedenpimeässä siellä ui sininen taivas."

Nämä pienet runot helpottivat muuannen lukupiiriin Mirkka Rekolan tuotantoa tuntemattoman osallistujan oloa, kun hänelle synkät ja ainakin ajattelua haastavat kiperämmät tekstit olivat ensin jääneet hämmentämään.

Kenties runous on paikallaan, kun se osoittaa umpikujat, joissa olemme, kiusaa meidät niiden ahtauteen, ja samalla aukoo muita reittejä, kenties huomaamattamme, siihen kiusaan.

Kiitos kaikille lukupiiriin osallistuneille, erityisesti Katja Seudulle joka kaikkina kertoina saapui paikalle lukukukokemuksineen! Kiitos myös Mirkka Rekola seuralle mahdollisuudesta kokoontua lukemaan yhdessä.

"Runo puhuu meille"

Vesa Haapala sekä 5 muuta kriitikkoa kirjoittavat tämän vuoden ajan pääkaupunkiseudun kirjastojen nettisivuilla Runo puhuu meille -otsikolla kritiikkiä uusista runokirjoista. Pitkäjänteisen ja yhteenkutoutuvan oloista runonluentaa, jollaista mieluusti näkee nyt kun kritiikki-instituution perinteiset kanavat ovat tukkeutumassa. Haapala aloittaa Jyrki Kiiskisen uudella, johon ilmeisesti tulee vertaamaan seuraavaksi Olli Heikkosen uutta kirjaa toiston teemalla. Tällaisia laajempia kirjallisia kaaria kokoavia kriittisiä luentoja nähdäkseni tarvittaisiin paljon enemmän kuin mitä niitä kukaan jaksaa kirjoittaa tai maksaa niiden kirjoittamisesta. Ja kenties vielä perusteellisemmin kuin ko. kritiikkisarja tulee tekemään. Myös keskustelu kritiikeistä tai teoksista kritiikkien valossa tai kritiikkejä vastaan, ja niin edelleen, olisi runoudelle/kirjallisuudelle laajemmin hyödyllistä, joskaan ei kovin tavallista täällä.

Mielenkiintoista on myös kirjaston valinta ottaa roolikseen kirjallisuuskritiikin isännöinti. Tämä on hyvä asia - onhan kirjastoissa jo pitkään kehitetty kirjallisen toiminnan ulkoisia asioita, miksei siis voisi kehittää kirjallisen kirjaston luonnettakin.

Keskustelun puuttuminen on eräs syy miksi en itse ole kritiikkejä tehnyt juurikaan sitten vuoden 2009 tai -10. Nyt hitaasti tunnustelen kriitikon roolin mielekkyyttä ja toimintatapoja, erityisesti siihen ajaa ystävien ja kollegoiden toistuvasti esittämät kysymykset, "etkö sä enää kirjoita kritiikkejä?", "ootko ajatellut vielä kirjoittaa kritiikkejä?", "etkö sä ollut kriitikko?".

Pesää ja kyrpää - Dualismeja tässä ajassa

Turussa B Galleriassa avautuu nyt perjantaina Parrunveistäjä -näyttely, jossa on edesmenneen Jouni Isotalon  puisia falloksia mutta paljon muutakin - - sekä lauantaina Skitsoanalyysipesä-lukupiirin muuntuvainen käyttötila ja installaatio, jossa lukupiirissä olen osallisena D&G:n vihertävää kapitalismipsykoanalyysin analyysiä Antioidipusta hieroaksemme. Jokin voimakenttä tuo yhteen ykkösen ja nollan, puukyrvän ja virtuaalisen pesän. Soldiers of Odin ja Kyllikin siskot Joensuussa partioitsevat kaduilla; ihmisten alitajunnoista, netin sutinasta ja kaveri- ja harrastuspiirien angstista tahi huumorista materialisoituu parveutuvien ruumiiden tutussa kadunkulmassa partioiva salaa epäröivä hyle, aineellisten jatkumoiden virtaus, halun ja sen tukahduttamisen jännitteet pursuten toppavaatteiden saumoista.

Jännitteet. Kun yhdelle puolelle nojaa, toiselta puolen kaatuu jotain päälle - kun sitä väistää, se kaataa tuen, jolloin väistäjän on rempaistava painopisteensä äkisti vastakkaiseen suuntaan ja hän horjuu tilaan, josta kaatuvaa hän äsken väisti.

Ihmiset jakaantuvat, ja niin tulee näkyviin inhimillisten haluvirtojen kokonaisuus. Vastakkaisuudet näyttävät täyteyden. Hän on täällä - mies jolla on lapsi silmissään. Epätoivoinen raivo tai ujo rakkaus silmissään hän pyyhkii katseellaan symboleja jotka valjastetaan fasismille, vaikka niiden juuret ovat tavallisessa perenniaalisessa viisaudessa, tai jotka vapautetaan fasismilta, vaikka niiden lähihistoria on viekoitellut ne penetroimaan lähimmäisen ensimmäistä, toista ja kolmatta ihoa. Kiduttajasotilaat heittävät helikopterista ulos Afganistanin Pakistanin suurlähettilään, potkivat häneltä ilmat pihalle ja istuvat tyhjentyneiden keuhkojen ja pakottavan pallean päälle kolmipäisenä joukkona. Tämä on sinun traumasi, anoo pahoinpidelty keho pahoinpitelijäänsä tajuamaan - ja jos tajuamisen hetki raottaa viiltävästi sotilaan mielessä, hänen on oltava tarkkana: raivostuako ja siirtää traumaansa yhä syvemmälle toisen kehoon ja sen tajuamisen hetkeä yhä etäämmälle oman elämänpiirinsä rajoille. Intiassa tiikerireservaatit, joilta adivasiheimot on ajettu pois, ovat tiikereille heikompia elinympäristöjä kuin adivasien asuttamat, modernisaatiokehityksen rauhaan jättämätä alueet. Mutta jokainen metsä ja vuori, jolla ihminen vielä elää ilman moottorien pärinää, on alati uhattuna kaivosteollisuuden ja metsäteollisuuden katseessa.

Kapitalismin uskonto pilkkaa islamia joka tuhosi buddhapatsaat saatuaan hallintaan maan jota hetkeä ennen kommunismin uskonto alisti samaan tapaan kuin se toisaalla saman maan eri maassa alistaa buddhalaista uskontoa joka syrjäytti ja sulautti paikallisen samanismin. Saranan varassa ovi aukeaa sisään ja ulos; käsite ja merkki taipuu vastakkaisuudeksi tai myötäiseksi, halun mukaan. Yhtä lailla nainen on liha ja aine kuin sielu ja syvyys; yhtä lailla syvyys on pesä kuin vieraus; vieraus on uhka yhtä hyvin kuin tavoiteltava; tavoiteltava on erektio yhtä hyvin kuin huonekaiun avaruus.

Varjoavajaisissa kumitetaan seinää. Varsinaisissa avajaisissa puretaan sukkaa. So simple.And beyond.

Tulkaahan, tänään ja huomenna ja tästä eteenpäin hetken ajan, B Galleria, Turku, Aninkaistenkatu.

kirje lukijalle

moikka,

päätin tässä kirjoitella vähän yleiskuulumisia tänne blogiin. aiheet on:
1. runoesitykset
2. rosen-menetelmän harjoitushoidot
3. tulevaa

1.
mulla oli hyvä sarja erisorttisia keikkoja tässä kevään, kesän ja syksyn mittaan liittyen uuteen runokirjaani ja toisaalta ihan liittymättä siihen, laulaen runoja tai puhuen. toimi aika hyvin, sain hyvää palautetta, kirjoja saateltua lukijoiden käsiin, muutaman uuden laulun esityskuntoon ja iso joukko ihmisiä sai vaikutelmia työstäni. tälle vuodelle ei ole toistaiseksi tiedossa lisää esityksiä. mulle tähän astisen kokemuksen perusteella sopii parhaiten esitys, jossa voin kohdata yleisöä suoraan, samalla tasolla ja jossa yleisö on melko rauhallisesti aloillaan melko intiimissä tilassa, johon kyllä saa tulla kesken ja josta saa lähteä, mutta jossa ei ole liikaa ohikulkua. yleisön koosta en ole varma, onko sillä väliä; yleisön laatu ja olotila ja vastaanoton kyky sen sijaan muokkaavat esitystä olennaisella tavalla, mahdollistavat tai estävät esiintyjän laatua, olotilaa ja vastaanoton ja ilmaisun kykyjä.

2.
tämän ohella olen rosen-menetelmän opinnoissani saanut kaikki kurssit suoritettua ja siirtynyt loppuharjoittelujaksolle, ja teen nyt harjoitushoitoja turussa. jos olet kiinnostunut kokeilemaan rosen-menetelmää tai tiedät jo kokemuksesta hyötyväsi rosen-hoidosta, aikoja voi varata parhaiten sähköpostilla jonimattijoutsijarvi ät gmail.com


3.
jossain kohti mulle tulee tärkeäksi saada vuosi-pari keskittynyttä työskentelyaikaa muuannen hyvin kauan tekeillä olleen romaanin loppuunsaattamiseen. aloitin sen vuonna 1996, eli pari vuotta ennen kuin ryhdyin taukoamattomaan runonkirjoitukseen. romaani on tietyin perustein säilynyt samana siitä lähtien, tosin tietenkään alkuperäisen käsikirjoituksen tekstistä ei suunnilleen lausettakaan ole enää tarvis käyttää. kirjoitusprosessi on hyvin hidas, koska romaanin kautta ilmeisimminkin käyn läpi henkilöhistoriani sekä sukuni historian tietoisia ja alitajuisia ongelmia ja mahdollisuuksia, eikä sellaista työtä voi tehdä mekaanisesti tai millään kirjoitusrutiinilla ja osaamisella, vaan sisäisen kehkeytymisen ehdoilla. uskon, että tällainen prosessi, jossa taiteilija itse muuttuu työnsä myötä on ainoa mielekäs yleisöön vaikuttamisen tapa.

toinen iso prosessi on työstää lukuisista ja yhä lisääntyvistä lauluistani äänite. sellaista on minulta toistuvasti kysytty, pyydetty ja jopa vakavasti vaadittu muutaman vuoden aikana, joten koen tiettyä velvollisuutta sen tuottamiseen - tosin kiire ei tässäkään tunnu auttavan, enkä toistaiseksi ole aivan varma, missä muodossa laulut tulisi taltioida, miten miksata, missä tilanteessa äänittää ja niin edelleen. esiinnyn pääosin yksin, pelkän ääneni kanssa, ilman säestystä. livenä, akustisesti kelvollisessa tilassa laulut toimivat äärimmäisen hyvin, ja huonoimmillaankin ihan riittävän kauniisti. äänitteinä ne toimivat itselleni muistiinpanoina ja työstöversioina - mulla on sonyn mainio taskuun mahtuva stereonauhuri melkeen aina mukana - mutta en ole ihan varma, missä määrin äänitteet sopivat yleisösuhteen muodostamiseen. enkä myöskään tiedä, millaista kanavaa voisin levyn julkaista, olisiko se vain digitaalinen, ilmaisesti tai nettiostoksena ladattava tai striimattava bittikasa, vai ihan painettu cd tai magneettinen kasetti tai viehkeä vinyyli. ja mimmoinen taho sitten tuottaisi, kustantaisi, jakelisi ja markkinoisi tommoista fyysistä tai immateriaalista tuotetta. vai pitäisikö kaikki tehdä itse, tai ainakin jotain, ja mistä aloittaisin.

näiden lisäksi tietenkin on erinäinen määrä käsikirjoituksia: esseitä ja runoja, käännöksiäkin, joiden kirjoiksi saattamista puuhailen erilaisin rytmein kaiken edelle kerrotun ohella ja lomassa. jotain novelli-ideoitakin julkisissa kulkuvälineissä istuessa tai portsan k-marketissa piipahtaessa on tullut, mutta matka ideasta tekstiksi voi olla pitkä, ja saakin olla. kirjallisuus kun ei liity mitenkään siihen hektiseen ja himokkaasti pälyilevään julkiseen vastaanottoonsa, jota kirjavuodeksi kutsutaan ja joka on aika hyvin onnistunut muiden mediaan liittyvien muutosten ohella lamauttamaan esimerkiksi kritiikki-instituution (vaikken kyllä voi sanoa seuraavani nykykritiikkiä millään tarkkuudella).

parhain terkuin kettu

Mikä on tämä gobeliini?

Ystävälläni on tällainen upea gobeliini. Mutta mikä se on? Mistä se on? Jostain aasialaisesta kulttuurista? Milloin se on valmistettu? Minkäkaltaisia ovat sen sisar- ja velityöt? Kerro jos tiedät!

Itse veikkaan että se on kiinalainen tai japanilainen. Teos on silkki, jos oikein ymmärrän. Kuvat ovat kehnohkoja, mitä pahoittelen.

Mitä on etsintä?

Turun Sanomien myötämielisessä kritiikissä kirjastani Ohjattua kerhotoimintaa niille joiden sydämessä läikkyy Jaakko Mikkola kirjoittaa: "Tekijän aiemmassa tuotannossa läsnäolleet henkisyyden teemat pilkahtelevat paikoitellen esiin myös uutuusteoksen riveiltä. Puhujan etsintä ei ole luonteeltaan hengellistä. Subjekti pyrkii havahtumaan vastavuoroiseen sinä-minä-suhteeseen kaiken olevaisen kanssa ja kehittämään läsnäoloaan äärimmilleen."

En yleensä kommentoi kritiikkejä, mutta tämä kohta herättää monia kysymyksiä, joita mieluusti pohdin näin julkisestikin (vai onko harvasti luettu blogi "julkinen" teksti?). Mikkolan luennassa siis tuotannossani on läsnä "henkisyyden teemoja", joita hän lukee myös kerhotoiminnasta, jonka "puhujan etsintä ei ole - - hengellistä". Usein hämmentävä erottelu tai samuus käsitteiden henkisyys ja hengellisyys välillä tuottaa kuvauksessa semanttista hälyä, jota en aivan käsitä. Ehkä ainakin sen verran käsitän, että kerhotoimintaa onnistuu avoimuudellaan jättämään tilaa tekijänsä kannalta kenties yllättävälle luennalle, eli kriitikko kertoo luentaa kuvaillessaan yhtä lailla itsestään kuin lukemastaan

(sillä voisin hyvin sanoa kerhotoiminnan toteuttavan sitä, mitä esitän esseessäni "Runous hengellisenä harjoituksena" vuoden 2010 teoksessani Ei mikään itsessään, ja käytännöllisyydellään mahdollisesti ylittävän sen. Mutta kriitikon eriävä näkemys on tietenkin eräs lukukokemus, jonka sallin, vaikken ehkä ymmärräkään sen sisältöä tai syitä eli tulkintaan johtaneita havaintoja kirjani teksteistä).

Jos luetaan Martin Buberia, "havahtuminen vastavuoroiseen sinä-minä-suhteeseen" on nimenomaisesti hengellistä. Mutta jos hengellistä on "kristillisyys", kuten hengellisyys toisinaan kapeasti suomen kielessä määritellään, ei kirjani kenties sitä ole (ainoa nimeltämainittu henkiolento teoksessa lienee jänisten emuu). Mutta jos "kristillisyys" on rakkauden kaksoiskäskyn mukaista elämää, on se määriteltävissä juuri sanoilla "vastavuoroinen minä-sinä-suhde kaiken - - kanssa".

Vaan mitä on kristillisyys tai hengellisyys, uskoakseni sitä me emme tiedä.

Henkisyyshän käsitteenä on avaran sekava ja voi tarkoittaa mitä tahansa kulttuuritoimnnasta, runoista ja humanismista new age egonpurkupossessioleikkeihin tai Rainbow-heimoiluun tai mindfulness-kliinisyyteen, joten henkisten teemojen käsittely voi periaatteessa tarkoittaa mitä vain tekstiä, jossa ei pitäydytä biomekanistissosiaalisessa taloudessa.

Myös mietin, mitä kaikkea merkitsee Mikkolan kerhotoiminnasta lukema puhujan pyrkimys "kehittää läsnäoloaan äärimmilleen", mutta tämän luennan lähteet tekstistäni voin helpommin arvata. Puhujani saattaisi kurtistaa kulmiaan, ja toivoa, että kehittämistä assosioidaan filmikuvaan enemmän kuin kehonrakennukseen, mutta jättäisi vastuun mielleyhtymistä kuitenkin lukijalle.
 

"Kynnys kutsuu yli"

Nuoren Voiman Runous 2013 -numerossa julkaistiin esseeni "Kynnys kutsuu yli - eräitä kokemuksia runokirjoista", josta on näköjään tekstinäyte lehden sivuilla.

Essee on suppea versio itsestään ja uuden runouden lukemisen kokeilusta, jota enteilin tässä blogissa aiemmin. En siis ollut lukenut uutta runoutta juurikaan ehkä muutamaan vuoteen. Alkuvuonna otin lukeakseni isot pinot viime vuosien runokirjoja lähinnä kirjastosta. (Rajauksena tosin oli, ettei Poesian tai Palladiumin kirjoja, niiden vastaavat kun toimittivat NV:n runousnumeroa.)

Noista pinoista muutamat kirjat jäivät ensivaikutelmien jälkeen tarkempaan lukuun ja noista muutamista neljää käsittelen tuossa esseessä. Jos tilaa olisi ollut, olisin pohtinut esseessä vielä ainakin Antti Salmisen Nollankuoren ja Kai Niemisen Alan oppia -kirjan kynnyksiä ja tapoja koskettaa tai muuttaa lukijaa, ehkä joitain muitakin kirjoja. Kynnystä kuvailen esseessä näin: "Kynnys edustaa havainnon tai ymmärryksen rajaa, jonka ylitys muuttaa lukijaa ja suhdetta kirjaan. Silmän edessä hius hajottaa huhtikuun valoa väreiksi. "

Prosessissa kävi ilmi pari juttua: runouden lukeminen siitä kirjoittaakseen on edelleen varsin raskasta työtä ja runouden lukemisen kuvaaminen toisille ymmärrettävällä tavalla on sekin varsin työlästä. Mielekästä se on siinä määrin kuin siitä oppii itse ja ehkä myös siinä määrin kuin mahdollinen lukija oppii myös jotakin. Pedagogista kirjallisuusesseistiikkaa? No, ehkä sitten niin.

Nyt kävi vanhanaikaisesti niin, etten jaksa muistaa, mitä muuta tästä aiheesta piti sanoa, joten jätän tähän.

Olemisen taiteen ja esitystaiteen ristiriita (Satu Rekolalle)

Sille, joka tekee olemisen taidetta esiintyminen on outo harhapolku. Sama koskee vaikkapa kirjoittamista, joka pyrkii havahduttavaan prosessiin ja sen suhdetta kirjoitusten julkaisuun, kirjalliseen julkisuuteen.

Kuitenkin esiintyminen on yhdessä olemisen muoto. Kenties omituinen muoto ja tarpeettomien tapojen kuorruttama, mutta esiintyminen rakentuu yhdessä olemisen perustalle.

Ihminen ei ole yksin. Ihmisenä oleminen on mahdollista vain suhteessa toisiin ihmisiin sekä ei-inhimillisiin olentoihin.

Niinpä esiintymisen pelkistäminen, yhdessä olemisen ytimen löytäminen siitä, voi auttaa silloittamaan olemisen taidetta esiintyvään taiteeseen tai esitystaiteeseen.

Esiintymisen pelkistäminen saattaa tehdä jotakin tilanteille ja tavoille, joissa ja joilla esiinnytään.

Tässä kaikessa ei ole mitään ns. uutta esitystaiteen kannalta, mutta kenties yksittäisten esiintyjien tai esitysten kannalta uutuutta on jäljellä. Uutuutta olennaisempiakin laatuja voi löytyä.

Esiintymisen pelkistäminen yhdessä olemisen ytimeensä mahdollistaa erilaatuisten esiintymisen tapojen kasvua.

Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta

Anna Hellen ja Juri Joensuun toimittama "Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran verkko-antologia Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta julkistettiin eilen perjantaina Keski-Suomen Kirjailijatalolla Jyväskylässä. Antologia löytyy osoitteesta

http://mahdollisenkirjallisuudenseura.net/"

Minulta kokoelmassa on mukana laajahko teksti Keijo Virtasen Leimuavasta hiljaisuudesta.

Kokemuslähtöisestä kritiikistä

(Peräisin Kritiikin uutisista 1/2014)

Kulttuurijournalismi on liian henkilökeskeistä. Teoskeskeinen näkökulma mahdollistaa kirjoittamisen kokemuksesta ja vaikutelmasta, mikä on taiteelle välttämättömin inhimillinen rakenne. Taiteen kytkentäkaaviossa nimenomaan kokemusten tai vaikutelmien kiertokulku yhdistää yleisöä, teosta, työtä ja tekijää. Kokemusten pitkäjänteinen ja tarkkanäköinen jakaminen laajentaa sekä kriitikon että yleisön taidekäsitystä ja vastaanottokykyä, mikä taas ruokkii tekijöiden ymmärrystä työstään. Tätä varten olisi hedelmällistä, jos eri alojen taidekritiikissä olisi tilaa esseistiikkaa lähentyville, yksittäisiä teoksia laajempia ilmiöitä tai yksittäisten teosten aivan yksittäisiä piirteitä valottaville teksteille. Kriitikon täytyy voida kuvailla ja tulkita laajimman ja pienimmän mittakaavan kulttuuri-ilmiöitä: yhden tekijän tai ryhmän tuotannon ja vuosikymmenen ilmiöiden laajuudesta yksittäisten säkeiden ja eleiden tarkkuuteen. Tällaisia artikkeleita tarvittaisiin aika paljon – niin ne myös tuottaisivat yleisöä, joka niiltä ensialkuun ehkä puuttuisi.

Tästä näkökulmasta esimerkiksi kirjallisuuden journalismia määrittävä sesonkiajattelu on harhapolku. Kulttuurijournalismin tulisi voida aktiivisemmin nostaa esiin kiinnostavia ja koskettavia teoksia ja ilmiöitä siitä riippumatta, miten ajankohtaisia ne tai niiden tekijät juuri tällä kvartaalilla sattuvat olemaan. Kriitikon näkemyksen täytyy olla laaja ja pitkäkestoinen. Ilman tällaista näkemystä yleisölähtöinen kirjoittaminen typistyy taiteen esittelyksi ja promootioksi. Näkemyksellistä on, kun kirjoittaja kykenee ymmärtämään taidetta suhteessa julkilausuttuihin estetiikkoihin, mutta sitoutumatta niihin kokee teoksia myös henkilökohtaisen taidekäsityksensä lävitse. Ei tarvitse olla kyse taiteentutkimuksesta.

Kokemuslähtöinen, tarkkuuteen pyrkivä journalismi ottaa huomioon lukijan uteliaisuuden ja tarpeen vaikeita kysymyksiä kiertelemättömään elävään kohtaamiseen. Ajattelun ja kirjoittamisen laatu on ensiarvoisen tärkeää. Lähtökohtani on, että havainnoimalla tarkasti ja ajattelemalla selkeästi voi taiteesta kirjoittaa erilaisia yleisöjä kiinnostavalla tavalla. Jos tämä ei ole mahdollista, kulttuurijournalismilla ei nähdäkseni ole mitään syytä tavoitella asianharrastajia suurempaa yleisöä. On kuitenkin selvää, että taiteella ja taidekirjoittelulla voisi olla laajempi yleisö kuin nyt.

Rainer Maria Rilke Kirjeissä nuorelle runoilijalle asettaa kritiikin ja taiteen rakastavan ymmärtämisen vastakkain – tämä vastakkainasettelu on turha. Rakkaus ei merkitse leväperäistä myötämielisyyttä eikä kritiikki sydämetöntä politikointia. Kritiikki, kuten esseistiikkakin, on taidemuoto. Tärkeää on, että kritiikki, esittely, esseistiikka tai haastattelu pyrkii välittämään kokemuksiin perustuvia vaikutelmia teoksesta, sen kontekstista ja/tai tekijästä. Vedin kevään 2013 Kaarinan kirjastossa runopiiriä, jossa tavalliset kiinnostuneet lukijat jakoivat lukukokemuksiaan. Idea, joka myös toteutui, oli tehdä runojen kokeminen ja ajatteleminen helposti lähestyttäväksi.

Tällä voisi olla journalistisia sovelluksia eri muodoissa ja tekstityypeissä. Teoskokemuksen korostaminen ja teoksen ja muiden elämänilmiöiden yhteyksien osoittaminen voi olla joillekin yleisöille innostava kulttuurijournalismin muoto, kun etsitään tapoja tehdä eri taiteita ymmärrettäväksi ja kohdattavaksi. Onko mahdollista kirjoittaa niin, että syntyy uusia yleisöjä? Hypoteesini on, että kokemuslähtöinen, kirjoittaja-katsojan ruumiillista ja tajunnallista kokemusta korostava näkökulma on eräs mahdollisuus tähän.

Taiteiden oppimisesta

Monialla sanotaan, että oppiakseen jonkin taiteen täytyy tuntea sen traditio, sen tavat, ennen kuin niitä voi mielekkäästi rikkoa.

Huomaan, että oma tapani oppia taiteet on ollut vähän toisenlainen.

Mulla ei ollut juurikaan runouden tuntemusta, kun aloin kirjoittaa runoja. Opin kirjoittamalla. Valtavia massoja tuotettuani, alkoi näkyä, mikä on olennaista, missä voi kehittyä, mikä kiinnostaa ja innostaa, millainen työskentely on mahdollista.

Samoin opin tussimaalausta niin, että alan vaan sotkea ja vähitellen tajuan, millainen jälki kiinnostaa ja missä tilassa minun täytyy olla, että sellaista syntyy.

Myös esitystaiteen suhteen prosessi on ollut hyvin tämänkaltainen: luopua esityksen rakenteista, jotta paljastuu, mitä esiintyminen on, mikä siinä voi tuottaa kiehtovia ja eläviä hetkiä.

Paljon on vielä opittavaa. Tradition ja poetiikkojen ja tekniikkojen oppiminen on eräs tuki kaikelle taiteen opiskelulle, mutta ei kovin keskeisen tuntuinen omalla kohdallani.

Suunnaton lintu Rekolan, Trungpan ja Lehikoisen teksteissä – kysymys kirjallisuuden ruumiillisuudesta

(Essee on alunperin julkaistu Kaltiossa 4/2013 -- ja kerro Paavo toki, jos et halua sen olevan esillä tässä. Lehti kannattaa lukea paitsi siksi, että se on hyvä, myös koska esseeni on siinä kuvineen taitettu aikas hienosti. Tässä blogissa vain osa kuvista, joskin tää ensimmäinen kuva Kaltiosta taisi puuttua.)

Etsin ruumiillisesti vaikuttavaa kirjallisuutta, koska olen oivaltanut, miten organismin kyky tajuta sisäisyytensä ja ympäristönsä on keskeistä kirjallisuuden synnylle ja kokemiselle. Kutsun tuota sisäisen ja ympäröivän ruumiillisuutta 'somaattiseksi avaruudeksi'. Se on ruumiillisesti koettu tila, joka pitää sisällään ruumiin kielineen ja äärillään ruumista ympäröivän tilan ja aineen kirjallisuuksineen.

Koska me, lukijat ja kirjoittajat, aistimme kirjoituksen intensiteetit suoraan kehon ja mielen kokonaisuudella, muokkaa kirjoitus suoraan somaattisen avaruutemme kokoa, suuntia, tiheyksiä, painoja ja liikkeitä siellä. Mutta emme huomaa tätä muokkausta, koska emme huomaa somaattista avaruutta, eikä suuri osa kirjoituksesta, jota luemme tee mitään mainittavaa muutosta vakiintuneeseen, mutta epänormaaliin tilaan jossa tajuamme itsemme ja maailman hyvin vaillinaisesti. Vakiintunut somaattinen avaruus on epänormaali, koska se on seurausta tunnottomuudesta, turtumuksesta, ei vastaanottavuudesta, huomiosta tai herkkyydestä. Se on vakiintunut tavanomaisia elämässä selviämisen, persoonan kasvattamisen ja sosiaalisen toiminnan kaltaisia tarpeita varten. Samalla olemme unohtaneet sitä suppeammat ja sitä laajemmat somaattiset tilat sekä sen rytmejä radikaalisti hitaammat tai nopeammat sykkeen, paisumisen, romahduksen tai hengityksen rytmit. Niinpä meidän on varsin hankalaa löytää luettavaksemme tai luotavaksemme kirjoitusta, jossa havahdumme kielen somaattista avaruutta muokkaavaan luontoon.

Lukiessani Mirkka Rekolan kolmatta runoteosta Syksy muuttaa linnut viime keväänä pidin mielessäni, että runoilija itse kertoo kokoelman kirjoittamiseen liittyneen kokemuksen "poistumisesta". Vaikken ollut varma, mitä se merkitsi, se kiehtoi. Kenties oli kyse havaitsijattomasta havaitsemisesta. Tai ehkä jostakin muusta. Valmistauduin siihen että kirjalla voi olla vaikutus, jota en ennalta tunne. Liian harvoin luen sillä tavoin. Yleensä lukiessa havahtuu itseä koskettavissa kohdissa, jos käytössä on vähimmäismäärä uteliaisuutta. Nyt yritin kuitenkin lukea muutakin kuin sitä, mikä minua koskettaa. En yhäkään tiedä ”poistumisesta”, mutta erästä runoa lukiessani tilankokemus avautui kaikkiin suuntiin:

"Olet näkevä toisin, et näin,

tämä olisi ajatuksen lento,

suuren keinusi kuviteltu

ihme että putoaisit

linnun hahmoon

syöksyisit yhdessä kuilussa

kaikki ilmansuunnat

katoamatta."

Myöhemmin luin esseetä, joka lainasi tiibetiläisen Chögyam Trungpan Shambhallah -kirjaa. Trungpa kirjoittaa pelon ja toivon ylittämisestä. ”Outrageousness”, joka tästä seuraa on Sarvamitran suomennoksessa ”riehakkuus”, mutta kääntyy myös ”hillittömyydeksi” – tai ”suunnattomuudeksi”:

"Riehakkuuden vertauskuva on garuda, tiibetiläinen tarunomainen lintu, josta perinteisesti puhutaan lintujen kuninkaana. Garuda kuoriutuu munasta täysikasvuisena ja kiitää kauas avaruuteen levittäen ja kurottaen siipiään yli kaikkien rajojen. Samalla tavoin riehakas soturi, joka on voittanut toivon ja pelon, tuntee suurta vapautta. Riehakas mielenlaatu on siis hyvin nopea. Ihmisen mieli käsittää koko avaruuden. Se ylittää kaikki mahdollisuudet pidätellä ohjaksia. Se suuntautuu vain yhä laajemmalle. Garuda-kuninkaan tapaan riehakas soturi ei kohtaa mitään, mikä estäisi hänen avaraa mieltään.

Riehakkuuden soturi ei pyri mittaamaan avaruutta, koska esteitä ei ole missään. Ihmistä ei huolestuta, kuinka kauas hän pystyy etenemään ja missä määrin hänen pitäisi hillitä itseään. Hän on hylännyt kokonaan oman edistymisensä mittaamisen viitekohdat. Hän on tavattoman vapautunut. Riehakkuus on laaja mieli, joka on ylittänyt tuonpuoleisen."

Ruumiillinen lukukokemus tilan vapaasta aukeamisesta ympärilläni toistui tätä lukiessa. Kokemus ei ollut sama, mutta siinä määrin yhteisellä tavalla poikkeuksellinen, että aloin pohtia, onko tällainen linnun kirjallinen hahmo yleinen, ja miksi en ole ennen kohdannut sitä tällä tavalla. Ibn Arabin universaalin puun oksilta puhuvat neljä lintua edustavat todellisuuden olemuksen prinsiippejä tavalla, jossa lentämisen tai tilan kokemus ei nouse keskiöön. Marja Mattlarin Lintu-kappaleessa linnun suunnattomuus nähdään ulkopuolelta toisessa ihmisessä kuoleman hetkellä. Samaa laatua en myöskään kohtaa Richard Bachin Lokki Joonatanissa: Joonatanin lentämisen vapaus ja lintuus on ensin ajassa kehittyvää, sitten hyppyä rajoitteiden yli, ei tilallista rajattomuutta. Trungpan ja Rekolan linnut ovat hetken suunnattomuudessa, laajentuvassa tässä.

Etsin turhan kaukaa. En muistanut lukeneeni jotain tällaista jo pari vuotta aiemmin. Kun sattumoisin löysin tekstin uudelleen, ymmärsin, että jo ensi kertaa lukiessani olin kokenut Tiina Lehikoisen Isoympyräkatu-kokoelman tekstin ”16.6.2007/klo 06.37” erityisellä tavalla.

"Piirrän kokoistasi valoa, aamu-sinä, jättiläishaukka, männynkäpy, kuukkeli -- sormien oksastoissa taivasvärit, lakeus, lakipiste. Olemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyttä, yhtä rajaa."

Minulle "[o]lemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyyttä" kuvaa tätä samaa suunnatonta lintua kuin Rekolan näkemisen lintu ja Trungpan Garuda. Yhdistin Lehikoisen runon muinaisegyptiläisen veistotaiteen motiiviin, jossa valtava Horus-haukka suojelee jaloissaan seisovaa pikkuruista faaraota. Kenties viidennen kerran Lehikoisen tekstiä lukiessani näen sanan "jättiläishaukka", vaikka itsekin naputtelin sen tietokoneelle tekstiä kopioidessani. Näin vain kottaraisen, lempilintuni; en nähnyt lukemiseni rajaa. Keskustelussa Lehikoinen vahvisti egyptiläisen assosiaation: hänelle merkittäviä ovat haukkaveistoksista ne, joissa haukka nousee pään takaa ihmisen ylle.

Yhteistä näille kolmelle tekstille on paitsi linnun ja suunnattomuuden ilmaisut, myös pyrkimys ”läsnäolon” tai ”näkemisen” muutokseen. Trungpalla tämä on ilmeistä – olla lintu on pelon ja toiveen ylittävä mahdollisuus. Rekolan runo lupaa ”näkemisen” muuttuvan – ja sitten muuttaa sen avoimessa lukijassa. Lehikoisella pyrkimys ilmenee epäsuoraan kielellisissä hahmoissa, jotka haastavat tavanomaista käsitystä maailmasta: valon piirtäminen, lintujen jättiläismäisyys, ihmisen raajan samaistaminen puun oksaan ja puhe ”meidän” olemisesta erottelematta subjekteja ehdottavat lukijalle tiettyjä tapoja kokea. Kaikki suunnat on suunnaton, "yhtä rajaa" – rajan kaikkiallisuudessa voi kokea äärettömyyden.

Kenties kirjallinen lintukokemus on linnunhahmoisen vapauden kokemista sisäpuolelta, "lintuna". Sisältä koettavat kielelliset hahmot eivät edes runoudessa ole liian yleisiä, sillä kielen esineellistävät kyvyt ovat yleisemmin käytössä kuin kielen kyvyt herättää meissä sisäinen aistimus ja tunne jonkin toisen olemisesta.

Edellä tarkoitukseni ei ollut vain kuvailla erästä toistuvaa lukukokemusta. Toivon esimerkillä kirjallisten lintujen suunnattomuudesta herättäväni lukijoiden kiinnostuksen siihen, miten kukin kirjoittamisen tai lukemisen hetki haastaa kokemuksen tajuisesta ruumiista ympäröivässä maailmassa. Tällainen käsitys kirjoituksen ja ihmisorganismin yhteydestä sivuuttaa tarpeettomana kysymykset, kuten ”voiko esikäsitteellistä kokea”, sillä käsitteellinen kokemus asettuu vain yhdeksi kerrostumaksi tai sävyksi monitahoisessa tajunnallisessa kokonaisuudessa. Miksi me luemme ja kirjoitamme?

Hartolassa 31.12.2012

Jyväskylän taidemuseossa Olli Marttilan Muistikuvia Litorinamereltä ja 6 taiteilijaystävää

Jyväskylän taidemuseon Holvissa 11.10.2013-12.1.2014 on esillä Olli Marttilan retrospektiivinäyttely Muistikuvia Litorinamereltä ja alagalleriassa Marttilan koollekutsuma näyttely 6 taiteilijaystävää (sivun alalaidassa). Taidemuseo toteaa retrospektiivistä:

"Marttilan taiteen kokonaiskuvaan kuuluvat varhaiset 1970-luvun surrealistis-naivistiset öljymaalaukset, 1980-luvun omaelämäkerralliset vesivärimaalaukset, Gloria Witosen nimiin kirjattu lyhyt tuotannon kausi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa sekä keskeisimpänä 1990-luvulta lähtien omaperäiset pastellimaalaukset."

Mulla on ilo olla mukana yhtenä Ollin taiteilijaystävänä muuannella tussimaalausinstallaatiolla. Muut näyttelyn tekijät ovat Aaron Hiltunen, Teemu Mäenpää, Antti Ruuhela, Joonas Salusjärvi ja työryhmä sekä Jaakko Tornberg.

Laitan tähän kuvan, "Luonnollisia, keinotekoisia ja koettuja hengityksiä", josta osa on julkaistu vuoden alussa Parnassossa kuvarunojutussa, joka edesauttoi osallistumistani näyttelyyn. Kuva on nykyisin jossain päin Arabiaa, ei näyttelyssä, mutta antaa riittävän vaikutelman tekemiseni sarjallisuudesta ja yleisluonteesta.

Jenni Eskolan "Pimeänkäsittelyharjoituksia" 12.7. asti galerie anhavassa Sanomatalossa

Jenni Eskolan yhden huoneen kokoinen "Pimeänkäsittelyharjoituksia / Exercises in Handling Darkness" on näyttely, jota katsoessa koskettaa miten teoksissa näkyy työskentely, työn jälki, jälkeen käytetty aika. Näyttely on esillä Helsingissä galleria anhavan "projekti"-tilassa Sanomatalossa vielä tämän viikon perjantaihin asti. Suosittelen viettämään näyttelyssä aikaa.

Mustan ja valkean suhdetta tutkivassa huoneessa vastakohtien samuus ja sen kaltaiset ideat tulevat kohdattaviksi juuri teoksissa näkyvän työn kautta. Huoneessa on jonkinlaisissa seinävitriineissä tai laatikkomaisissa kehyksissä 10 suurikokoista raapekartonkia, joiden alla vastaavissa kehyksissä 10 keltaista pitkää hiekkapaperisiivua. Raapekartonki on mustaa kartonkia, jonka sisus on valkeaa. Hiekkapaperilla kukin kartonkia on hiottu eritavoin ja eriasteisesti vaaleammaksi, hienovaraisesti naarmutettu tai kulutettu valkoiseksi ja lähes puhki. Musta kartonkipöly on jäänyt hiekkapapereihin. Jäljet ovat sellaisia kuin luonnollisissa prosesseissa - virtauksissa, pilvien muodostumisessa, homeen kasvussa tai jossakin sellaisessa. Yhdestoista teos on ilmeisimminkin työpöydän suojana ollut valkea suuri paperiarkki. Näyttely on esteettisestikin vaikuttava - mutta olennaista kokemuksessani on viettää huoneessa aikaa, ikään kuin seuraten työskentelyä jälkikäteisesti. Huomasin, että ihmisten on vaikea katsoa teoskokonaisuutta. He näkevät vain estetiikan, tai ehkä jopa ideat, mutta tuskin kokonaisuuden rakennetta saati työn intensiteettiä. Jos pystyisin, ostaisin koko duunin ja laittaisin esille julkiseen tilaan, esimerkiksi johonkin sairaalan odotushuoneeseen, missä ihmisillä on sattumalta aikaa marinoitua teosten vaikutuspiirissä.

Galleriatilassa teosten voima jää helposti piiloon, esillepanonsa sosiaalisen itsestäänselvyyden varjoon, eikä intensiteettiä helposti löydä kärsimätön, paatunut tai huolimaton katsoja. Vaatii havainnolle uhrattua aikaa, erityistä kiinnostusta kuten ystävyyttä, vilpitöntä uteliaisuutta kohdata töille uhrattu aika. Missä taide eläisi, missä uteliaisuus kukoistaisi? Galleriatila on kaikesta päätellen kuoleva taidemuoto.

Pimeänkäsittelyharjoituksia on affektiivista käsitetaidetta, jonka affektiivinen voima eli tunteellinen intensiteetti syntyy ruummillisesta tehdystä työstä. Työ on hiljaa huoneessa, johon se on pantu esille. Jos siellä viettää aikaa seuraten työn jälkiä, kaiken aikaa paljastuu uutta. Jäljissä käsite/idea tulee aineelliseksi ja teosten parissa käytetty työskentelyn aika tuottaa jännitteen, tunteellisen tai affektiivisen potentiaalin, jonka varassa mieli voi tuottaa assosiaatioita - - kuten nämä analyyttiset lauseeni tässä, mutta myös henkilökohtaisempia: Mitä on käsitellä pimeää? Mitä on puhtaus? Mitä on sekoittuneisuus? Mitä ovat vastakohdat? Mitä niiden välillä on? Mitä on sovitus? Mitä ihminen voi itselleen? Muuta kuin kohdata? Kuin toisen? Vieraan?

Kuvataiteilijoilta olen oppinut, että ilman ajan käyttöä ja syvää tekemisen kanssa vietettyä aikaa ei synny sellaista todellista kauneutta, joka ravitsee kysymyksiä ja kokemuksia olemassaolosta.

"pimeässä kuka vain on sinä / sinä kuka vain / pelkäävät omaa nimeään / aurinkojen kiertoa / toisen kätensä viisautta / eläimen lempeää turpaa" - ehkä nämä sanat tulivat mieleen katsoessani Pimeänkäsittelyharjoituksia erään valkean huoneen aika-avaruudessa; ainakin tunnistan ne nyt kuten joskus viisitoista vuotta sitten, vähän ennen kuin näin Jenni Eskolan taidetta ensi kerran.

radikaali into

[Kirjoitin tätä tekstiä varmaankin marraskuussa 2011, ja julkaisen sen nyt melko keskeneräisenä, koska en kuitenkaan sitä viimeistele:]

Olen nähnyt lyhyessä ajassa kaksi jokseenkin samankaltaista, toki hyvin erilaista näytelmää. Niitä yhdistää nuori innostunut ryhmä, pitkä kesto, tunteellisesti latautuneet aiheet ja aikeet, pyrkimys esitykselliseen radikaaliuteen. Nämä näytelmät ovat Kajaanin harrastajateatterin Radix ja Von Krahli Teaterin/Smeds Ensemblen 12 Karamazovia.

Intensiteetin tiheydessä 12 Karamazovia ylittää Radixin. Mutta mikä näissä esityksissä oli merkityksellistä ja voimakasta on lopun ilo: teatterinkontekstissa teatterista irtaantuva fyysinen ja yhteinen riemu.

Molemmissa näytelmissä on myös muita erityisiä kohtauksia. Varsinainen poliittinen radikaalius, juuriinmenevyys, Radixissa liittyy erityisesti tähän. Fasistit ja fasismit, joita Radixin ensimmäinen puoliaika pyrki esittämään näyttäytyi näyttelijänsuorituksien sijasta pikemmin siten, että ryhmä näytteli. Fasistit ja fasismit olivat jokseenkin stereotyyppisiä. Uskonnolliseen fasismiin, erityisesti kristilliseen, kajaanilaiset nuoret näyttelijät pääsivät sisälle paremmin. Samoin Breivikin kaltaiseen hahmoon, koska on niin ilmeistä, että ulkoisilta puitteilta ja sisäiseltä rakenteelta kenen tahansa nykymaailmassa kasvavan elämä muistuttaa paljon Breivikin elämää. Mutta fasistiset poliittiset ideologiat ja niihin liittyvät massaliikkeet näyttyivät ulkoaohjattuina ryhminä, joissa yksilön subjektiviteetti on pinnallinen ja siksi epäuskottava.

Kommentoin Radixin jälkeen eräällä tekijöistä, että näki ettette uskoneet fasismiin, esiintyjä myönsi, vaikka olivat kuulemma pyrkineet objektiivisuuteen. (Ei kenties pitäisi esityksen jälkeen kommentoida nopsasti jotain kriittistä esiintyjälle ja häipyä tilanteesta, mutta niin pääsi käymään.) Siksipä he eivät voineetkaan uskoa fasismiin - se vaatisi subjektiivista antautumista sille, minkä kokee arkirooleissaan vastustettavaksi, pelottavaksi, jos huokuttelevaksi niin ei ainakaan myönnettävästi, jne

Hippiasut vasemmistoradikalismin ilmaisuna saattoi nähdä esiintyjien melkein tavanomaiseksi olemisen ilmaisuksi. [Tässä olisi varmaankin pari kappaletta Radixin tavasta esittää vasemmistoradikalismi ja sen vertailua fasismin kuvaukseen, mutten enää muista esitystä riittävän hyvin niitä kirjoittaakseni.]

Tanssi. 12 Karamazovia päättyy tanssiin, johon yleisö kutsutaan. Esiintyjät fasilitoivat piirileikkiä sun muuta ja pysyvät siinä mielessä esiintyjinä. Radix päättyy tanssiin, johon yleisö spontaanisti osallistuu lähinnä taputtamalla, mutta koska esiintyjien esiintyjyys rakoilee, he pikemmin iloitsevat siitä mitä tapahtuu kuin suorittavat jotain sovittua, he ovat lähempänä yleisöä kuin Karamazovit, jotka säilyttävät esityksellä saavutetun ammattilaisuutensa.

[Tähän teksti jäi. 12:n Karamazovin suhteen olisin varmastikin muistellut kohtauksia, jossa Karamazoveista nuorin tyttö kivitetään muiden esiintyjien ja yleisön toimesta, koska hän himoitsee lihallista rakkautta, joka Karamazovien moraalin mukaan ei niin nuorelle vielä kuulu, ja koska hän ei suostu tähän nöyrtymään. En suostunut heittämään paperi-tai-teippi-myttyä. Tilanne oli järkyttävä. Toinen kohtaus, jota olisin kommentoinut, oli sellainen jossa suuri pahvihevonen hakataan pesismailoilla osiin, sitten näyttämö tyhjenee ja nuori nainen poimii yleisöstä jonkun, jolle tarjoaa pesäpallomailaa.

Mitä tekstin otsikkoon "radikaali into" tulee, voisin nyt sanoa, että yhteisöllinen tanssi, jolla esitysten tunteelliset, sosiaaliset ja fyysiset jännitykset purettiin, yhteinen musiikin ja liikkeen vapaa kudos, on oikeasti radikaali toiminnan muoto siinä mielessä, että väliaikaisenkin yhteisön jakama into on jotakin, minkä varaan voi muodostua yksilöllisiä kokemuksia, siemeniä ihmisenä ja yhdessä olemisen tavoille, jotka eivät perustu pelkoon, vihaan, pakottamiseen ja tukahtumiseen.]

Marina Abramovicin maski murtuu, mutta rakentuu

Marina Abramovic ja Ulay tekivät eräitä innostavimpia peformansseja. Performanssitaide merkitsee minulle "katoavaa taidetta", johon kuuluu hetkellisyyden ja määrittelemättömyyden mahdollisuus. Sitähän se ei pelkästään ole, etenkään nykyään museo-, video- ja cv-konteksteissa. Toisaalta olen kiitollinen, että olen voinut nähdä vaikkapa sen kadonneen hetken, jossa Ulay ja Abramovic juoksivat kahtapuolta päin jonkin gallerian jykevää valkoista nelikulmaista pylvästä. Tai sen tuokion, kun he huutavat toistensa suihin.

Nykyisin Marina Abramovic ärsyttää minua, en ymmärrä miksi hetken taidetta pitää teettää uudestaan toisilla. Miksi performanssitaiteilija haluaa pönkittää asemaansa taiteen maailmassa, tehdä itsestään kaanonia toisintamalla vanhoja töitään. Enkä voi sanoa pitäväni erityisen kauniina, totuudellisena tai edes tajunnallisena hänen "The Artist is Present" -teostaan, jossa hän istuu museosalissa tuolissa pöydän ääressä vastapäätä tyhjää tuolia, jolla aikataulutetusti halukkaat tai ajan varanneet ihmiset tulevat istumaan ja jakamaan hänen kanssaan kohtaamisen hetken. Tässä hetkessä The Artist sitten on Present, ja tuoli-pöytä-tuoli-asetelman ympärillä vallitsee tärkeilevä ja tirkistelevä aura. Kuvailin tätä auraa, jonka jollain videolla näin, ystävälleni: "Vittu minuu ällöttää toi taideyleisö, omahyväiset lihavat runkkarieliitit kännykkäkameroineen. Hyi saatana. Ja tuolla ollaan "hiljaa" ja "läsnä" ja "takertumatta", haasteellinen ympäristö täytyy sanoa, ois mulle! sit nää kaikenmaailman wannabetaiteilijat (just like me!) jotka tulee "haastamaan" "mestaria" jota tietenkin eivät kutsuisi mestariksi vaikka mielessään toivoisivatkin että M. A. olisi... emmä tajuu tota koko skeneä ja teosta, höpsöä." Asioiden ollessa kuten ovat, Abramovic on performanssitaiteen diiva, pönöttäjä.

The Artist is Present -teoksessa Abramovic istuu vakaasti, yläselkä jännittyneenä ja pää siten hieman eteen kurottaen, silmät kiinni, kunnes kuulee tai muuten huomaa vastapäiseen tuoliin istuneen toisen ihmisen, jolloin hän avaa silmänsä ja ulkoisesti reagoimatta ottaa vastaan toisen ihmisen katseen. Ympärillä on yleisö ja lukuisia audiovisuaalisia tallennusvälineitä, valaistus, ilmastointi ja lämmitys.

Kaikki on äärimmäisen mekaanista ja toisteista, hallittua ja yhdentekevää. Kiinnostavaa on vain joidenkin Abramovicin ääreen - sillä hänhän on tilanteessa vain interaktiivinen veistos - istuvien henkilöiden reaktiot, ja miedosti kiinnostavaa on toki esityksen kesto. Se, että tällainen teos ja sen suuri huomio on yleensä mahdollinen (moni tuttuni, joka ns. ei tunne performanssitaidetta, on puhunut minulle siitä tai lähettänyt jotain linkkejä videoihin, joita pitkään pyrin olemaan katsomatta nihkeyttäni), niin teoksen ja sen huomioarvon mahdollistaa kulttuurimme henkinen keskenkasvuisuus. Jos jokin läsnäolon taito olisi suht tavallinen ja yleisesti arvokkaaksi huomattu muutenkin kuin naistenlehtien aiheena, kenelläkään ei olisi tarvetta tällaisen esityksen tällaiseen esillepanoon, eikä montaakaan ihmistä kiinnostaisi osallistua siihen etenkään tuolla tavoin. Performanssitaiteilijan päivätyö. 

Video, jonka lopulta kiinnostuin teoksesta katsomaan on se, missä Abramovic kohtaa Ulayn, ilmeisesti vuosien tauon jälkeen. Hehän olivat pariskunta ja työpari, joka suunnitteli menevänsä naimisiin keskellä Kiinan muuria, käveltyään ensin vastakkaisilta puolilta siihen paikkaan, mutta projektille luvan saaminen ja kaikki byrokratia vei niin kauan, että kun he lopulta pääsivät toteuttamaan muurillakävelyä, kohtaamisen intentioksi oli tullut ero. Ja sen jälkeen he ilmeisesti eivät tavanneet.

Kun maltoin katsoa siihen saakka että Ulay tulee istumaan Abramovicin esitykseen, tapahtuu ensimmäinen aito kohtaaminen tuon muutaman minuutin videon aikana (varmasti esityksessä sen ääliömäisistä puitteista huolimatta tapahtui jotain muutakin aitoa, sitä lienee turha epäillä). The Artist murtuu ja kehopanssarin ja maskin takaa paljastuu ihminen, kaipaus, ilo, elävä muisti, kyyneleet, tarve kokea yhteys: ihminen Abramovic ojentaa kätensä pöydän yli ja Ulay, joka ilmeisesti puhuu jotakin, ojentaa omansa. He pitävät toisiaan käsistä, Ulay sanoo jotain. Mutta Taitelija Abramovic ottaa vallan ja vetäytyy (aikataulu varmaan pukkaa päälle, täytyy vielä olla takertumatta moniin yhdentekeviin tyyppeihin joita on tulossa monta tunnissa). Surullista ja kaunista ja koskettavaa. Hyvä että katsoin. Olisivatpa he vain lähteneet saman tien kahville, jättäneet koko typerän museon ja naurettavan duunin.

Seuraavan ihmisen tyyni kohtaaminen ei ole aivan itsestäänselvää ja Abramovic aukaisee ja sulkee silmänsä muutaman kerran ennen kuin saa kytkettyä performanssin käsikirjoituksen päälle. Somaattinen ja emotionaalinen torjunta, jota hän itseään kohtaan tuossa hetkessä joutuu suorittamaan, on sietämättömän tarkka kuvaus liian monesta kaiken aikaa liian monessa ihmisessä tapahtuvasta sisäistetystä sosiaalisaatioprosessista. Täytyy olla toisenlaisten sosialisaatioiden mahdollisuuksia ja taiteen täytyy voida ehdottaa niitä, kysyä niitä, kokeilla niitä, tavoitella niitä. Abramovicin taiteen lähtökohta on minusta juuri tuollaisten toisenlaisten sosialisaatioiden suuntainen, mutta The Artist is Present ja kaikki kaanoninrakennus ("Minä olen performanssitaiteen isoäiti") on tuon lähtökohdan vastaista.

Ulayn ja Abramovicin kohtaaminen on aito ja koskettava ja surullinen sikäli kuin Abramovicin täytyy pukeutua "The Artist"-naamiosysteemiinsä välittömästi uudelleen. The Taiteilija ei ole vapaa ihminen.

(Omaani parempi humma -tägi tähän, koska Ulay.)

oli sivusilmässäsi sillankupeessa

Turun tuomiokirkkosillan kupeessa keskustan rannalla, kirjaston puolella kivirakenteessa, melko huomaamattomassa paikassa oli pitkään punainen tursaansydän. Huomasin sen joskus luultavasti pari-kolme vuotta sitten ja ihmettelin mikä se oli. Hakaristiä muistuttava neljän limittäisen neliön muoto oli kiehtova ja täsmällisesti maalattu. Pari kuukautta sitten törmäsin sattumalta parissakin yhteydessä hakaristiin. Esimerkiksi ManWoman -niminen taiteilija pyrkii puhdistamaan hakaristin sen natsimerkityksistä, jotka ovat swastikan/hakaristin historiassa varsin myöhäinen vääristymä. Symboliahan on eri muodoissaan käytetty lukuisissa kulttuureissa tuhansia vuosia merkitsemään monia asioita, joten sille varatun merkityksen monopolia ei tulisi päästää yhden vastenmielisen kontekstin haltuun. Wikipedian mukaan tursaansydän suomalaisessa perinteessä oli yleinen 1700-luvulle asti, se saattoi olla onnen tuoja, kirouksilta suojelija tai sodanjumalan Tursaan merkki. Tältä pohjalta voisi tulkita vaikka, että joku uuspakana halusi suojella tursaansydämellä siltaa tai luoda arvoituksellisen visuaalisen hetken sillalla kulkijoille. En usko että maalauksella oli mitään tekemistä uusnatsismin kanssa. Siksi olin pettynyt, kun eilen huomasin jonkun levottoman hipin maalanneen tursaansydämen mustaksi ympyräksi ja suhertaneen omat sinänsä sympaattiset mutta rumat symbolinsa siihen viereen. Tämä sensuuritoimenpide ikävä kyllä rumentaa sillankuvetta ja muistuttaa siitä, millaista jälkeä maailmassa tuottavat ennakkoluulot ja kulttuuristen merkitysten ohentuminen.

Beth Gibbons ja laulun ruumiillinen muoto

Beth Gibbonsin asento, kun hän laulaa kirkkaan hauraalla äänellään New Yorkissa 1997, on täsmällinen ja tyypillinen masennuksen kuva. Korkeimmat nuotit jäävät kurkkuun kiinni; se on osa esityksen draamaa, vaan ei tulkintaa. Kaikki hänen selkäpuolensa lihakset nilkoista päälaelle vaikuttavat jännittyneiltä; polvet notkolla, lantio eteentyöntyneenä, selkä ja hartiat köyryssä, niska taakse taipuneena. Hän kurtistelee kulmiaan: sama jännitysten ketju jatkuu takaa ja päälaelta otsalle asti. Kun kuva rajautuu hänen ylävartaloonsa ja päähänsä, voisi kuvitella että hän istuu pöydän ääressä, johon tukee kyynärpäänsä. Mutta hän seisoo, ja miltei roikkuu mikrofonitelineen varassa. En välty kysymykseltä, miten hänen laulutaiteensa muuttuisi, jos... mutta eihän se kuulu minulle. Selvää on, että monen Portisheadin kappaleen laulussa kireä, passiivisaggressiivinen sävy, joka on tulkintaa, höydyntää Gibbonsin kehollisen tilan tai tavan rajoitteita. Kehon ollessa paljolti suljettuna ja hengityksen siten pinnallista, kaulan resonaattorit ovat kireässä äänensävyssä täydessä, mutta epäilemättä kuluttavassa käytössä. Kun rintakehä on painuneena ja lantio jännittyneenä, pallean hengitystyötä -- ja siten myös äänenmuodostuksen kaikupohjana -- auttavat kaulan lihakset. Kirkkaimmat sävyt ja korkeimmat nuotit ovat tällöin erityisen vaikeita tuottaa.

Asentoni kun kirjoitan tätä on merkillinen; Beth Gibbonsin asento on klassinen. Istun lattialla matalalla tyynyllä, oikea jalkapöytä ja sääri nojaavat lattiaan, oikeaan jalkapohjaan nojaa vasen kantapää ja vasen poski nojaa vasempaan polveen. Vasen olkavarsi nojaa vasempaan reiteen.Yläselkäni on erityisen jännittynyt, jopa kipeä, leukani puristavat hampaita yhteen. Nousen, kävelen vaatekaapille, otan puhtaat alusvaatteet, menen suihkuun, puen ulkovaatteet ja kävelen bussipysäkille. On uusikuu, huomenna alkaa mustan vesikäärmeen vuosi.