talvipäivänseisaus ja välitilinpäätös

 

 

 

En millään keksi

miksi - sanotaan nyt vaikka kobra - kutsuisi 

puun oksaa kääpiöksi

 

Repost 2.4.2009: "prosessissa - ajatus, kirjoitus, kokemus"

Pitäen ajatusta avoinna, seuraten kokemishetkellä ajatuksen ja tunteen taipumista jonkin vielä tuntemattoman puoleensavetäjän suuntaan, voin kirjoittaa kysyen, ehdottaen ja muodostaen tietynlaista olemista ruumiini ja tekstin kudokseen. Tämä prosessi on avoin kuin suoni verenkierrossa: veren hiutaleita harhautuu määrätietoisesti ulos suonen seinämistä, mutta valtauomassa pysyy niin paljon verta, että voidaan puhua suonen seinämistä. Taipumus johdattaa harhaan, mutta siitä luopumalla on vailla johdatusta, vailla jännitettä, joka muuntaisi kieltä ja olemista suhteessa toisiinsa ja kohti jotakin muuta. Taipumus määrää ainakin siitä, mitä luulen tämän muun olevan, samalla taipumus määrää kaaoksensietoni: kuinka laajasti voin myöntää ja sallia tämän muun olevan todellakin jotakin muuta kuin luulen. Kykenenkö seuraamaan sitä, mikä vetää puoleensa ja pidättäytymään sen valtaamisesta, siihen tarketumiseta omistusvimmassa, joka välttämättä estää tarkan havainnon ja minkään tuoreen vaikutelman vastaanoton? Näitä yhtäaikaisia avautumia kielessä ja olemisessa on vaalittava. Ne ovat perin herkkiä - tai pikemmin, en tiedä kuinka kestäviä ne ovat.  Siksi niiden avoimuus on valikoivaa ja siksi niiden salassapito on tiettyyn rajaan välttämätöntä. Salassapitoa on monenlaista. Myös tämä kirjoitus on salassa, vaikka saat lukea tätä. Kielen ja olemisen avautuminen toisiinsa seuraa kenties sisäisessä kokemuksessa tapahtuvasta kaksitahoisesta myöntämisestä tai innostuksesta: ensinnä, kieli on totta, ja toisena, minussa kohtaavat maailmat, jotka kitkaisesti sytyttävät minut tuleen. Kielen totuus on tuntematonta, siihen ei siis ole mitään syytä ankkuroida vääriä toiveita ja luulovarmuuksia. Tuli minussa on elämää, olemisen mahdollistava jännite, siihen on siis hyvä luottaa ja ottaa pelko vain yhtenä liekin sävynä, jonka ympärillä kirkkaammat ja tummemmat sävyt vapauttavat pelkoon sidotun voiman.

Esseitä

Ilmeisesti julkaisen noin kaks esseetä vuodessa. Viime vuonna ne taisivat olla Janossa kutsumus-teeman ympäriltä ja Tuli&Savussa luontorunouden luentaa.

Tänä vuonna toinen ilmestyi Saaren kartanon 10-vuotis juhlakirjassa, linkistä löytyy kirjoitukseni "Tienpääntie" ohella muitakin artikkeleita kirjasta. Kirjoitin kuukausien ajalta ja useiden vuosien kohdilta tuntemani residenssin merkityksestä itselleni ja tekemiselleni. Onnea vielä kerran Saaren kartanolle! 

Toinen ilmestyy piakkoin Markku Eskelisen ja Leevi Lehdon toimittamassa kaksiosaisessa Suo, kuokka ja diversiteetti -artikkelikokoelmassa (sen Alfa-osassa, toinen on nimeltään Omega, ntamo julkaisee nyt marraskuussa), jossa nykykirjailijat sun muut lukevat ilmeisesti pääosin nykykirjallisuutta monimuotoisuuden kannalta ja noin edespäin. Tässä esseessä kirjoitan Vesa Haapalan Karhunkivi-romaanista, pääasiassa.

Teoksen kuvaus ja vaikuttava tekijäluettelo: "SUO, KUOKKA JA DIVERSITEETTI näyttää näyttää suomalaisen kirjallisuuden monimuotoisuuden sellaisena kuin sitä juuri nyt kirjoitetaan. Toimitetteen tekijät ovat Virpi Alanen, Antti Arnkil, Mikael Brygger, Timo Harju, Tytti Heikkinen, Jan Hellgren, Silvia Hosseini, Kari Hukkila, Juha Hurme, J. K. Ihalainen, Teemu Ikonen, Gerry Birgit Ilvesheimo, Juri Joensuu, Jonimatti Joutsijärvi, Silja Järventausta, Kaj Kalin, Arja Karhumaa, Touko Kauppinen, Juha-Pekka Kilpiö, Sari Kivistö, Karri Kokko, Janne Kortteinen, Tiina Käkelä, Sami Liuhto, Minna Långström, Teemu Manninen, Raisa Marjamäki, Maria Matinmikko, Peter Mickwitz, Sini Mononen & nabbteeri, Marjo Niemi, Marko Niemi & Oscar Rossi, Janne Nummela, Sanna Nyqvist, Markku Paasonen, Outi-Illuusia Parviainen, Laura Piippo, Vesa Rantama, Tytti Rantanen, Katja Raunio, Eeva Rohas, Timo Salo, Elina Saloranta, Lena Séraphin, Aura Sevón, J. P. Sipilä, Ville-Juhani Sutinen, Satu Taskinen, Tuomas Timonen, Miia Toivio, Eeva Turunen, Virpi Vairinen, Jyri Vartiainen, Taneli Viljanen, Hanna Weselius, Jaakko Yli-Juonikas ja Sakari Ylimaunu."


Bonarina keväällä kirjoitin Juha Kulmalan Ränttätäntästä Tuli&Savuun, kun pyysivät, ja kun tykkään Kulmalan matskusta. Kritiikkejähän en periaatteessa enää ole tehnyt vuosiin, paitsi poikkeuksin.

Huhuna levitettäköön, että ensi vuonna julkaisen muutakin kuin kaksi esseetä. (En tosin tiedä, tuleeko kahta esseetä.)

Olemisen taiteen ja esitystaiteen ristiriita (Satu Rekolalle)

Sille, joka tekee olemisen taidetta esiintyminen on outo harhapolku. Sama koskee vaikkapa kirjoittamista, joka pyrkii havahduttavaan prosessiin ja sen suhdetta kirjoitusten julkaisuun, kirjalliseen julkisuuteen.

Kuitenkin esiintyminen on yhdessä olemisen muoto. Kenties omituinen muoto ja tarpeettomien tapojen kuorruttama, mutta esiintyminen rakentuu yhdessä olemisen perustalle.

Ihminen ei ole yksin. Ihmisenä oleminen on mahdollista vain suhteessa toisiin ihmisiin sekä ei-inhimillisiin olentoihin.

Niinpä esiintymisen pelkistäminen, yhdessä olemisen ytimen löytäminen siitä, voi auttaa silloittamaan olemisen taidetta esiintyvään taiteeseen tai esitystaiteeseen.

Esiintymisen pelkistäminen saattaa tehdä jotakin tilanteille ja tavoille, joissa ja joilla esiinnytään.

Tässä kaikessa ei ole mitään ns. uutta esitystaiteen kannalta, mutta kenties yksittäisten esiintyjien tai esitysten kannalta uutuutta on jäljellä. Uutuutta olennaisempiakin laatuja voi löytyä.

Esiintymisen pelkistäminen yhdessä olemisen ytimeensä mahdollistaa erilaatuisten esiintymisen tapojen kasvua.

Tiernapojat, ydin

"sitä taivaallista ystävyyttä, joka meidän kaikkemme ylitse käy"

yksikkö = monikko

Suunnaton lintu Rekolan, Trungpan ja Lehikoisen teksteissä – kysymys kirjallisuuden ruumiillisuudesta

(Essee on alunperin julkaistu Kaltiossa 4/2013 -- ja kerro Paavo toki, jos et halua sen olevan esillä tässä. Lehti kannattaa lukea paitsi siksi, että se on hyvä, myös koska esseeni on siinä kuvineen taitettu aikas hienosti. Tässä blogissa vain osa kuvista, joskin tää ensimmäinen kuva Kaltiosta taisi puuttua.)

Etsin ruumiillisesti vaikuttavaa kirjallisuutta, koska olen oivaltanut, miten organismin kyky tajuta sisäisyytensä ja ympäristönsä on keskeistä kirjallisuuden synnylle ja kokemiselle. Kutsun tuota sisäisen ja ympäröivän ruumiillisuutta 'somaattiseksi avaruudeksi'. Se on ruumiillisesti koettu tila, joka pitää sisällään ruumiin kielineen ja äärillään ruumista ympäröivän tilan ja aineen kirjallisuuksineen.

Koska me, lukijat ja kirjoittajat, aistimme kirjoituksen intensiteetit suoraan kehon ja mielen kokonaisuudella, muokkaa kirjoitus suoraan somaattisen avaruutemme kokoa, suuntia, tiheyksiä, painoja ja liikkeitä siellä. Mutta emme huomaa tätä muokkausta, koska emme huomaa somaattista avaruutta, eikä suuri osa kirjoituksesta, jota luemme tee mitään mainittavaa muutosta vakiintuneeseen, mutta epänormaaliin tilaan jossa tajuamme itsemme ja maailman hyvin vaillinaisesti. Vakiintunut somaattinen avaruus on epänormaali, koska se on seurausta tunnottomuudesta, turtumuksesta, ei vastaanottavuudesta, huomiosta tai herkkyydestä. Se on vakiintunut tavanomaisia elämässä selviämisen, persoonan kasvattamisen ja sosiaalisen toiminnan kaltaisia tarpeita varten. Samalla olemme unohtaneet sitä suppeammat ja sitä laajemmat somaattiset tilat sekä sen rytmejä radikaalisti hitaammat tai nopeammat sykkeen, paisumisen, romahduksen tai hengityksen rytmit. Niinpä meidän on varsin hankalaa löytää luettavaksemme tai luotavaksemme kirjoitusta, jossa havahdumme kielen somaattista avaruutta muokkaavaan luontoon.

Lukiessani Mirkka Rekolan kolmatta runoteosta Syksy muuttaa linnut viime keväänä pidin mielessäni, että runoilija itse kertoo kokoelman kirjoittamiseen liittyneen kokemuksen "poistumisesta". Vaikken ollut varma, mitä se merkitsi, se kiehtoi. Kenties oli kyse havaitsijattomasta havaitsemisesta. Tai ehkä jostakin muusta. Valmistauduin siihen että kirjalla voi olla vaikutus, jota en ennalta tunne. Liian harvoin luen sillä tavoin. Yleensä lukiessa havahtuu itseä koskettavissa kohdissa, jos käytössä on vähimmäismäärä uteliaisuutta. Nyt yritin kuitenkin lukea muutakin kuin sitä, mikä minua koskettaa. En yhäkään tiedä ”poistumisesta”, mutta erästä runoa lukiessani tilankokemus avautui kaikkiin suuntiin:

"Olet näkevä toisin, et näin,

tämä olisi ajatuksen lento,

suuren keinusi kuviteltu

ihme että putoaisit

linnun hahmoon

syöksyisit yhdessä kuilussa

kaikki ilmansuunnat

katoamatta."

Myöhemmin luin esseetä, joka lainasi tiibetiläisen Chögyam Trungpan Shambhallah -kirjaa. Trungpa kirjoittaa pelon ja toivon ylittämisestä. ”Outrageousness”, joka tästä seuraa on Sarvamitran suomennoksessa ”riehakkuus”, mutta kääntyy myös ”hillittömyydeksi” – tai ”suunnattomuudeksi”:

"Riehakkuuden vertauskuva on garuda, tiibetiläinen tarunomainen lintu, josta perinteisesti puhutaan lintujen kuninkaana. Garuda kuoriutuu munasta täysikasvuisena ja kiitää kauas avaruuteen levittäen ja kurottaen siipiään yli kaikkien rajojen. Samalla tavoin riehakas soturi, joka on voittanut toivon ja pelon, tuntee suurta vapautta. Riehakas mielenlaatu on siis hyvin nopea. Ihmisen mieli käsittää koko avaruuden. Se ylittää kaikki mahdollisuudet pidätellä ohjaksia. Se suuntautuu vain yhä laajemmalle. Garuda-kuninkaan tapaan riehakas soturi ei kohtaa mitään, mikä estäisi hänen avaraa mieltään.

Riehakkuuden soturi ei pyri mittaamaan avaruutta, koska esteitä ei ole missään. Ihmistä ei huolestuta, kuinka kauas hän pystyy etenemään ja missä määrin hänen pitäisi hillitä itseään. Hän on hylännyt kokonaan oman edistymisensä mittaamisen viitekohdat. Hän on tavattoman vapautunut. Riehakkuus on laaja mieli, joka on ylittänyt tuonpuoleisen."

Ruumiillinen lukukokemus tilan vapaasta aukeamisesta ympärilläni toistui tätä lukiessa. Kokemus ei ollut sama, mutta siinä määrin yhteisellä tavalla poikkeuksellinen, että aloin pohtia, onko tällainen linnun kirjallinen hahmo yleinen, ja miksi en ole ennen kohdannut sitä tällä tavalla. Ibn Arabin universaalin puun oksilta puhuvat neljä lintua edustavat todellisuuden olemuksen prinsiippejä tavalla, jossa lentämisen tai tilan kokemus ei nouse keskiöön. Marja Mattlarin Lintu-kappaleessa linnun suunnattomuus nähdään ulkopuolelta toisessa ihmisessä kuoleman hetkellä. Samaa laatua en myöskään kohtaa Richard Bachin Lokki Joonatanissa: Joonatanin lentämisen vapaus ja lintuus on ensin ajassa kehittyvää, sitten hyppyä rajoitteiden yli, ei tilallista rajattomuutta. Trungpan ja Rekolan linnut ovat hetken suunnattomuudessa, laajentuvassa tässä.

Etsin turhan kaukaa. En muistanut lukeneeni jotain tällaista jo pari vuotta aiemmin. Kun sattumoisin löysin tekstin uudelleen, ymmärsin, että jo ensi kertaa lukiessani olin kokenut Tiina Lehikoisen Isoympyräkatu-kokoelman tekstin ”16.6.2007/klo 06.37” erityisellä tavalla.

"Piirrän kokoistasi valoa, aamu-sinä, jättiläishaukka, männynkäpy, kuukkeli -- sormien oksastoissa taivasvärit, lakeus, lakipiste. Olemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyttä, yhtä rajaa."

Minulle "[o]lemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyyttä" kuvaa tätä samaa suunnatonta lintua kuin Rekolan näkemisen lintu ja Trungpan Garuda. Yhdistin Lehikoisen runon muinaisegyptiläisen veistotaiteen motiiviin, jossa valtava Horus-haukka suojelee jaloissaan seisovaa pikkuruista faaraota. Kenties viidennen kerran Lehikoisen tekstiä lukiessani näen sanan "jättiläishaukka", vaikka itsekin naputtelin sen tietokoneelle tekstiä kopioidessani. Näin vain kottaraisen, lempilintuni; en nähnyt lukemiseni rajaa. Keskustelussa Lehikoinen vahvisti egyptiläisen assosiaation: hänelle merkittäviä ovat haukkaveistoksista ne, joissa haukka nousee pään takaa ihmisen ylle.

Yhteistä näille kolmelle tekstille on paitsi linnun ja suunnattomuuden ilmaisut, myös pyrkimys ”läsnäolon” tai ”näkemisen” muutokseen. Trungpalla tämä on ilmeistä – olla lintu on pelon ja toiveen ylittävä mahdollisuus. Rekolan runo lupaa ”näkemisen” muuttuvan – ja sitten muuttaa sen avoimessa lukijassa. Lehikoisella pyrkimys ilmenee epäsuoraan kielellisissä hahmoissa, jotka haastavat tavanomaista käsitystä maailmasta: valon piirtäminen, lintujen jättiläismäisyys, ihmisen raajan samaistaminen puun oksaan ja puhe ”meidän” olemisesta erottelematta subjekteja ehdottavat lukijalle tiettyjä tapoja kokea. Kaikki suunnat on suunnaton, "yhtä rajaa" – rajan kaikkiallisuudessa voi kokea äärettömyyden.

Kenties kirjallinen lintukokemus on linnunhahmoisen vapauden kokemista sisäpuolelta, "lintuna". Sisältä koettavat kielelliset hahmot eivät edes runoudessa ole liian yleisiä, sillä kielen esineellistävät kyvyt ovat yleisemmin käytössä kuin kielen kyvyt herättää meissä sisäinen aistimus ja tunne jonkin toisen olemisesta.

Edellä tarkoitukseni ei ollut vain kuvailla erästä toistuvaa lukukokemusta. Toivon esimerkillä kirjallisten lintujen suunnattomuudesta herättäväni lukijoiden kiinnostuksen siihen, miten kukin kirjoittamisen tai lukemisen hetki haastaa kokemuksen tajuisesta ruumiista ympäröivässä maailmassa. Tällainen käsitys kirjoituksen ja ihmisorganismin yhteydestä sivuuttaa tarpeettomana kysymykset, kuten ”voiko esikäsitteellistä kokea”, sillä käsitteellinen kokemus asettuu vain yhdeksi kerrostumaksi tai sävyksi monitahoisessa tajunnallisessa kokonaisuudessa. Miksi me luemme ja kirjoitamme?

Hartolassa 31.12.2012

Beth Gibbons ja laulun ruumiillinen muoto

Beth Gibbonsin asento, kun hän laulaa kirkkaan hauraalla äänellään New Yorkissa 1997, on täsmällinen ja tyypillinen masennuksen kuva. Korkeimmat nuotit jäävät kurkkuun kiinni; se on osa esityksen draamaa, vaan ei tulkintaa. Kaikki hänen selkäpuolensa lihakset nilkoista päälaelle vaikuttavat jännittyneiltä; polvet notkolla, lantio eteentyöntyneenä, selkä ja hartiat köyryssä, niska taakse taipuneena. Hän kurtistelee kulmiaan: sama jännitysten ketju jatkuu takaa ja päälaelta otsalle asti. Kun kuva rajautuu hänen ylävartaloonsa ja päähänsä, voisi kuvitella että hän istuu pöydän ääressä, johon tukee kyynärpäänsä. Mutta hän seisoo, ja miltei roikkuu mikrofonitelineen varassa. En välty kysymykseltä, miten hänen laulutaiteensa muuttuisi, jos... mutta eihän se kuulu minulle. Selvää on, että monen Portisheadin kappaleen laulussa kireä, passiivisaggressiivinen sävy, joka on tulkintaa, höydyntää Gibbonsin kehollisen tilan tai tavan rajoitteita. Kehon ollessa paljolti suljettuna ja hengityksen siten pinnallista, kaulan resonaattorit ovat kireässä äänensävyssä täydessä, mutta epäilemättä kuluttavassa käytössä. Kun rintakehä on painuneena ja lantio jännittyneenä, pallean hengitystyötä -- ja siten myös äänenmuodostuksen kaikupohjana -- auttavat kaulan lihakset. Kirkkaimmat sävyt ja korkeimmat nuotit ovat tällöin erityisen vaikeita tuottaa.

Asentoni kun kirjoitan tätä on merkillinen; Beth Gibbonsin asento on klassinen. Istun lattialla matalalla tyynyllä, oikea jalkapöytä ja sääri nojaavat lattiaan, oikeaan jalkapohjaan nojaa vasen kantapää ja vasen poski nojaa vasempaan polveen. Vasen olkavarsi nojaa vasempaan reiteen.Yläselkäni on erityisen jännittynyt, jopa kipeä, leukani puristavat hampaita yhteen. Nousen, kävelen vaatekaapille, otan puhtaat alusvaatteet, menen suihkuun, puen ulkovaatteet ja kävelen bussipysäkille. On uusikuu, huomenna alkaa mustan vesikäärmeen vuosi.

Havainnot muistavat minut. Muistan ne, jos olen.

anatominen muistio

sydämesi hermosto

rotan aivojen verisuonisto

mitä tiedämme ruumiimme kyvyistä ajatella?

koska me, lukijat ja kirjoittajat aistimme kirjoituksen intensiteetit suoraan kehon ja mielen kokonaisuudella, muokkaa kirjoitus suoraan somaattisen avaruutemme kokoa, suuntia, tiheyksiä, painoja ja liikkeitä siellä, mutta emme huomaa tätä muokkausta, koska emme huomaa somaattista avaruutta, eikä suuri osa kirjoituksesta, jota luemme tee mitään mainittavaa muutosta vakiintuneeseen, mutta epänormaaliin somaattiseen avaruuteen, jonka olemme tavanomaisia elämässä selviämisen, persoonan kasvattamisen ynnä muita sosiaalisen toiminnan tarpeita varten omaksuneet ja samalla unohtaneet sitä suppeammat ja sitä laajemmat somaattiset tilat sekä sen rytmejä radikaalisti hitaammat tai nopeammat sykkeen, paisumisen, romahduksen, hengityksen rytmit, niinpä meidän on myös varsin hankalaa löytää luettavaksemme tai luotavaksemme kirjoitusta, jossa havahdumme kirjoituksen somaattista avaruutta muokkaavaan luontoon

no tässä unessa ollaan jollain kentällä, tuskin pellolla, ehkä jopa muuannen hämäläisen tai savolaisen pikkukylän urheilukentällä. ihmisiä on ehkä parikymmentä, ja katsovat taivaalle, lienee yö kun tähdet näkyy, ja myös valoisa muoto, jota voisi luulla esimerkiksi galaksiksi tai joksikin symboliksi, en muista muotoa kovin tarkkaan. tämä muoto lähestyy, kasvaa taivaalla nopeasti, eikä ihmisillä ole muuta mahdollisuutta kuin katsoa. unennäkijä seisoo tässä väljässä ihmisrivissä (etäisyyttä ulommaisimmilla ihmisillä voi olla satakin metriä, eikä rivi ole suora tai säntillinen, vaan pitkä joukko vain). hänkin katsoo kun valoisa muoto, jollaista ei pitäisi olla olemassa, lähestyy kovaa vauhtia taivaalla kasvaen, kunnes se irtautuu taivaankappaleiden mittakaavasta, ja kiihtyen häkellyttävään, MIELETTÖMÄÄN vauhtiin, läpäisee hänen kasvonsa, havaintokenttänsä ja kallonpohjansa. lopulta valoisa muoto on lähempänä häntä kuin hän itse. siitä, kun valoisa muoto irtaantui tähtitaivaan mittakaavasta, siihen, kun se uppoaa syvemmälle unennäkijään kuin voisi kuvitella, menee paljon vähemmän aikaa kuin sekunti. unennäkijä herää. hän makaa sängyssä, huoneessa. on yö.

"söit minut ja nyt kannat minua"

tuntuva säe

Ei ole niin, että Charles Olsonin teesien "projektiivisesta säkeestä" "tulisi olla melkein kaiken nykyaikaisen säettä pohtivan poetiikan lähtökohta", mutta hyvä, kun Teemu Manninen nosti nuo teesit esille Olli-Pekka Tennilän blogikirjoituksen yhteydessä. Poetiikan pohdinta voi lähteä mistä tahansa ja päätyä mihin tahansa. Jotakin melko yleisesti merkityksellistä Olsonilla kuitenkin on teesissään 1:

" - - kineettisyys. Runo on energiaa, joka siirretään sieltä mistä runoilija sen sai (lähteitä on oleva useampia) runon välityksellä aina lukijalle asti. Ok. Tällöin runon itsensä on oltava kaikilta osin korkeaenerginen konstruktio ja kaikilta osin energian purkausta. Eli: kuinka runoilija saavuttaa saman energialatauksen, kuinka hän, mikä on se tapa, jolla hän syöttää säkeeseen yhtä paljon energiaa kuin häntä itseään alun perin ajoi, ja kuitenkin ainoastaan säkeelle tyypillistä energiaa, joka ilmiselvästi on toisenlaista kuin energia, jonka lukija, yhtälön kolmas muuttuja, ottaa vastaan."

Jos olisin Kaikki kulkee ruumiin läpi -esseetäni kirjoittaessa ollut tietoinen Olsonin esseestä, olisin kirjoittanut siitä tähän tapaan: Kineettisyyden lähtökohta on täsmällinen, hyvin lähellä Jean-Luc Nancyn Corpuksen teoretisointia ja käytännöllinen huomio ruumiin ja kirjoituksen suhdetta luodattaessa. Toisen teesin maksiimi, että muoto on sisällön toteutuma, tuntuu itsestäänselvyydeltä, eikä herätä minussa juuri mitään. Kolmas teesi kuitenkin on jo hyvin etäällä ensimmäisen teesin käytännöllisyydestä. Miksi havainnon pitäisi välittömästi johtaa toiseen havaintoon? Mitä mieltä tuollaisessa tempon määrittelyssä on? Beat-runouden ja sen johdannaisten poetiikalle tuollainen maksiimi varmasti on mitä käytännöllisin ja epäilyt ylittävä, mutta minkä tahansa muun poetiikan kannalta voi olla äärimmäisen välttämätöntä, että havainto systemaattisesti pysäytetään, tai että havainto johtaa takaisin itseensä, tai että havaintoa pyritään välttämään kaikin tavoin, tai että havaintoa pitkitetään ja että se vaivihkaa muuntuu toisenlaiseksi niin, että ehkä ollaan siirrytty jo toiseen havaintoon, tai mitä tahansa muuta.

Se, mitä Olson kutsuu kineettisyydeksi mahdollistaa juurikin tällaisten havainnon ja tempon muunnosten tunnustelun, käytännöllisen kielellis-ruumiillisten pulssien ja virtauksien, siirtymien ja taantumien aistimisen. Kineettisyyden samaistaminen nopeatempoiseen muka uusien havaintojen sarjatuleen on vain volyymiharha: intensiteetti voi muodostua niin monesta muustakin asiasta kuin reaktiivisesta varioinnista tai mitä se havainnoista havaintoihin siirtyileminen sitten onkin (sehän voi olla montaa). Kineettisyyden samaistaminen nopeatempoiseen sarjatuleen on sama harha kuin se, mikä tuottaa loputtomasti geneeristä punkkia, rokkia tai poppia, joka muodoltaan muistuttaa monia nerokkaita taideteoksia (Patti Smith: Land/Horses), mutta tuntumaltaan, energialtaan tai kokonaisvaikutelmaltaa on jotakin täysin muuta.

Olsonin kolmannen teesin harha tuottaa kulttuuria, säkeenmuodostuksen mekaniikkaa, joka sumentaa ensimmäisen teesin ehdottamaa avointa havainnointia ja säkeenmuodostuksen orgaanisuutta korostavan työskentelyn mahdollisuutta.

Jostain syystä seuraava oivallus oli pitkään minulle keskeinen, ellei keskeisin kielikäsityksen ja siten poetiikan lähtökohta:

"Helen Kellerin epävarmuus siitä, ovatko hänen pimeyden aikansa muistot ajatuksia, on suurin todistus siitä, että ajattelu ei ole kielellistä ja kieli ei rajoitu sanoihin. Se, mitä toisella puolella opetataan, ei kelpaa ohjenuoraksi ensimmäiselle puolelle."

prosessissa - ajatus, kirjoitus, kokemus

Pitäen ajatusta avoinna, seuraten kokemishetkellä ajatuksen ja tunteen taipumista jonkin vielä tuntemattoman puoleensavetäjän suuntaan, voin kirjoittaa kysyen, ehdottaen ja muodostaen tietynlaista olemista ruumiini ja tekstin kudokseen. Tämä prosessi on avoin kuin suoni verenkierrossa: veren hiutaleita harhautuu määrätietoisesti ulos suonen seinämistä, mutta valtauomassa pysyy niin paljon verta, että voidaan puhua suonen seinämistä. Taipumus johdattaa harhaan, mutta siitä luopumalla on vailla johdatusta, vailla jännitettä, joka muuntaisi kieltä ja olemista suhteessa toisiinsa ja kohti jotakin muuta. Taipumus määrää ainakin siitä, mitä luulen tämän muun olevan, samalla taipumus määrää kaaoksensietoni: kuinka laajasti voin myöntää ja sallia tämän muun olevan todellakin jotakin muuta kuin luulen. Kykenenkö seuraamaan sitä, mikä vetää puoleensa ja pidättäytymään sen valtaamisesta, siihen tarketumiseta omistusvimmassa, joka välttämättä estää tarkan havainnon ja minkään tuoreen vaikutelman vastaanoton? Näitä yhtäaikaisia avautumia kielessä ja olemisessa on vaalittava. Ne ovat perin herkkiä - tai pikemmin, en tiedä kuinka kestäviä ne ovat.  Siksi niiden avoimuus on valikoivaa ja siksi niiden salassapito on tiettyyn rajaan välttämätöntä. Salassapitoa on monenlaista. Myös tämä kirjoitus on salassa, vaikka saat lukea tätä. Kielen ja olemisen avautuminen toisiinsa seuraa kenties sisäisessä kokemuksessa tapahtuvasta kaksitahoisesta myöntämisestä tai innostuksesta: ensinnä, kieli on totta, ja toisena, minussa kohtaavat maailmat, jotka kitkaisesti sytyttävät minut tuleen. Kielen totuus on tuntematonta, siihen ei siis ole mitään syytä ankkuroida vääriä toiveita ja luulovarmuuksia. Tuli minussa on elämää, olemisen mahdollistava jännite, siihen on siis hyvä luottaa ja ottaa pelko vain yhtenä liekin sävynä, jonka ympärillä kirkkaammat ja tummemmat sävyt vapauttavat pelkoon sidotun voiman.

"yksilökeskeisyydestä" - mihin?

Jos luovutaan yksilökeskeisyydestä, mikä on houkuttelevaa, pelottavaa, kiihottavaa ja olennaisentuntuista, täytyy nostaa esiin julmettu kysymys siitä, millaisia kokemisentapoja, millaisia vapauksia, millaista olemista, millaista sellaisuutta tai mitä ikinä tämä ei-yksilökeskeinen sitten on tai synnyttää? Millaista monikeskisyyttä? Millaista tyhjyyttä? Millaista hahmottomuutta tai aineenvaihduntaa? 

Jos luovutaan yksilökeskeisyydestä, mitä silloin ovat minä ja sinä? Vai onko kyse minäkeskeisyydestä luopumista - luopumista siitä luulovarmuudesta, että olen mitä ajattelen olevani? Ja sitten avautumista sinulle, joka minä olen itseni ymmärtämättä tai sinulle, joka sinä olet minun huomaamattani.

Oli yksilökeskeisyydestä luopumisessa kysymys mistä tahansa näistä olemisen painopisteen siirtymistä tai jostakin muusta, se vaikuttaa järkyttävällä ja ihmettelyä herättävällä tavalla myös kokemuksiin ja käsityksiin vuorovaikutuksesta, olentojen välisyydestä, erosta tai yhteydestä, jotka riippuvat toisistaan. Siirtymä olemisessa on siirtymä kielessä: syntyy toisia runouksia, toisella tavalla tosia, erilaisia kuin se, mitä runoudeksi sanottiin tai sanotaan. Kirjoitetaan uusia kirjeitä. Kirjoitetaan uudet lait, toisenikäiset uutiset.

Kuten ruumis ei katoa rentoutuessa, eivät ajatukset tai tunteet häviä kun ne sulavat päästäessäni irti.

(3. syntaksi) missä mun sydämesi on

luotasi lähdin sydän kurkussa

luotasi läksin mä itkien karkuun

luotasi läksin mä hakaten rintaani onttoa

luotasi läksin ja hairahduin teille kimaltaville

luota

luota

luota

luotasi läksin mä hersyen uskoa

luotasi läksin turvotus sielussa

luotasi läksin hillitönnä hehkuen

luotasi läksin ja kamanat paukkuivat

luota

luota

luota

luotani vuosi loistava mahla

luotani vajosi huomion ihra

luotani kaikkosi voiman kehrä

luotani haihtui todellisuuden sikiö

luota

luota

luota

luotasi läksin mä kevein kengin

luotasi läksin takki auki

luotasi läksin valtavin silmin

luotasi läksin ja hymyilin huulin levein

luota

luota

luota

luotasi läksin häiriössäin

luotasi läksin unohtaen maan ja auringon

luotasi läksin tuulta tuuppimaan

luotasi läksin mä kuraan horjahtamaan

luota

luota

luota

luota