Mirkka Rekola II - Elämä koko ajan käy ilmi salasta

 Mirkka Rekola II ilmestyi tuossa hetki sitten ja on saanut jo lämmintä vastaanottoakin. Kuvassa kutsu huomisiin julkkareihin Tampereella.

 

Outi Hytönen Suomen Kuvalehdessä:

 "Syväluotaus Mirkka Rekolan elämään - -    Joutsijärvellä on ihailtava taito kuvata kaikkia ihmisluonnon puolia ymmärtäen ja arvottamatta. - - Mirkka Rekolan elämäkerran toinen osa on aivan yhtä tunnollisesti ja kaikin puolin loistavasti kirjoitettu kuin ensimmäinenkin osa. Joutsijärvi kuuluu elämäkertureiden parhaimmistoon.

 

Jouko Grönholm Turun Sanomissa:
"Jonimatti Joutsijärvi biografia runoilija ja aforistikko Mirkka Rekolasta kohoaa oitis suomalaisen elämäkertakirjallisuuden eturiviin. - - kunnianosoitus Rekolan poikkeukselliselle elämäntyölle, mutta ulkokultaiseen suitsutukseen se ei sorru kummassakaan osassa. - - Kaksiostainen biografia kuuluu syvällisyytensä ja moniulotteisuutensa ansiosta kotimaisen elämäkertakirjallisuuden ehdottomaan kärkeen. - -tarkastelutapa ulottuu laajasti koko kirjallisuuden kentän käsittelyyn." 

 

Vietetään nyt vielä pieni hetki pohtien Rekolan runoista elämäkerran kahden osan nimiin poimittujen ilmaisujen kaltaisuutta:

Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin

Elämä koko ajan käy ilmi salasta 

Kiiltomato Esiinkaivatuista

 Sanni Purhonen kirjoittaa Kiiltomadossa Esiinkaivatuista.

Pari juttua Esiinkaivatuista

Terve,

pari juttua Esiinkaivatuista:

Simo Ollila teki Kulttuuritoimitus.fi-sivustolle kirjaa lainaavan potretin.

Turun Sanomien Miikka Laihinen arvosteli kirjan (linkki vaatii kirjautumisen maksumuurin takana).

Kari Aronpuro tavatessamme osoitti, että kirjan eräs ja kaiketi ainoa runo Tampereen historiasta on kyseenalainen - syynä on, että  se perustuu väärin käsittämääni ja huonosti muistamaani kuulopuheeseen. Harmillisesti tätä ei huomannut kukaan teosta esilukenut; onneksi runo ei teoskokonaisuudessa paina hirveästi.

Yt. J

PS. yllä mainittujen lisäksi nyt 4.1.2020 HSssä Mervi Kantokorven arvostelu ja jo syksyllä ensimmäisenä arvosteluna tosiaan Erkki Kiviniemen Kulttuuritoimitus.fissä.

Esiinkaivatut saa neljä ja puoli tähteä!

Kulttuuritoimitus.fin arvostelussa Esiinkaivatut on saanut neljä ja puoli tähteä. Vai onko siinä ennemminkin neljä mustaa tähteä ja yksi mustavalkea tähti? Ei kimallusta monissa väreissä. Epäilyttäviä tähtiä. Laitan ne tähän näkyville, ovat nimittäin ensimmäiset tähdet joita mikään kirjani on saanut.

Erottelu / yhdistävät tekijät ovat perustavampia kuin erottavat tekijät

Ilmeisesti ei sellaista valtakulttuuria olekaan, joka ei näkisi omiaan ylempinä kuin vieraita. Ja jos puheissa ihmisoikeuksista ja ihmisten tasa-arvoisuudesta mainitaankin, käytännöissä erottelut toteutetaan ja koetaan. Harvassa lienevät myös ne alistetut kulttuurit, joissa ihmisten yhdistäviä tekijöitä korostettaisiin erottavien tekijöiden yli. Erottelut ryhmien - olivat ne etnisiä, sukupuolisia, uskonnollisia, taloudellisia tai muita - perusteella ovat aina liian karkeita erotteluja. Meidät tulee erotella paljon tarkemmin, itsessämme: kunkin on nähtävä sisäiset ominaisuutensa, toimintonsa, jäsennyksensä, virtauksensa ja assosiaationsa. Erottelu voi tapahtua vain meissä itsessämme ja se on vietävä paljon pidemmälle, syvemmälle kuin olemme tottuneet tai kuin meille on opetettu tai kuin olemme oppineet. Ahneus on erotettava toivosta, viha näkökyvystä, inho myötätunnosta, häpeä itsetunnosta, ylimielisyys rohkeudesta... Kun erottelu viedään loogiseen johtopäätökseensä, ovat yhdistävät tekijät, samuuden muodot ja liikkeet, tulleet näkyviin. Ylemmät ja alemmat ovat meissä sisäisesti, ja niiden tunnistamattomuus projisoi ne ulkopuolellemme. Valheelliset ja totuudelliset ovat meissä. Ne jotka yrittävät ja ne jotka luovuttavat, kaikki meissä, ja vielä enemmän. Mikä ne meissä synnyttää? Siinä ei välillämme liene suurta eroa. Mikä niistä meitä hallitsee? Vai kenties jokin muu?

Mutta tätä erottelua ei ole vielä tehty minussa eikä sinussa (vaikkenhän minä sinua tunne). Kuolemaan liitetään tarinoita, joiden perusteella kuolemassa tuo erottelu tapahtuu kullekin, vastoin omia aikeita. Entä jos aion erotella jo nyt, tänään kun vielä elän?

"Runo puhuu meille"

Vesa Haapala sekä 5 muuta kriitikkoa kirjoittavat tämän vuoden ajan pääkaupunkiseudun kirjastojen nettisivuilla Runo puhuu meille -otsikolla kritiikkiä uusista runokirjoista. Pitkäjänteisen ja yhteenkutoutuvan oloista runonluentaa, jollaista mieluusti näkee nyt kun kritiikki-instituution perinteiset kanavat ovat tukkeutumassa. Haapala aloittaa Jyrki Kiiskisen uudella, johon ilmeisesti tulee vertaamaan seuraavaksi Olli Heikkosen uutta kirjaa toiston teemalla. Tällaisia laajempia kirjallisia kaaria kokoavia kriittisiä luentoja nähdäkseni tarvittaisiin paljon enemmän kuin mitä niitä kukaan jaksaa kirjoittaa tai maksaa niiden kirjoittamisesta. Ja kenties vielä perusteellisemmin kuin ko. kritiikkisarja tulee tekemään. Myös keskustelu kritiikeistä tai teoksista kritiikkien valossa tai kritiikkejä vastaan, ja niin edelleen, olisi runoudelle/kirjallisuudelle laajemmin hyödyllistä, joskaan ei kovin tavallista täällä.

Mielenkiintoista on myös kirjaston valinta ottaa roolikseen kirjallisuuskritiikin isännöinti. Tämä on hyvä asia - onhan kirjastoissa jo pitkään kehitetty kirjallisen toiminnan ulkoisia asioita, miksei siis voisi kehittää kirjallisen kirjaston luonnettakin.

Keskustelun puuttuminen on eräs syy miksi en itse ole kritiikkejä tehnyt juurikaan sitten vuoden 2009 tai -10. Nyt hitaasti tunnustelen kriitikon roolin mielekkyyttä ja toimintatapoja, erityisesti siihen ajaa ystävien ja kollegoiden toistuvasti esittämät kysymykset, "etkö sä enää kirjoita kritiikkejä?", "ootko ajatellut vielä kirjoittaa kritiikkejä?", "etkö sä ollut kriitikko?".

partituuri vapaaseen käyttöön 6.12.2015 helsingissä

Y

ison Y-muotoisesta katajasta ja polkupyörän sisäkumista kyhätyn ritsan jäteöljyllä valellut kärjet palavat haisevaa tummaa savua kun keppiin ylävartaloaan nojaa ajokaistan reunaan ylirasituksesta luhistunut ympärillään asvalttiin ja kiveykselle auenneesta repusta levinneitä talipalloja jotka houkuttelevat variksia, naakkoja, puluja ja ehkä myöhäisen lokin jotka soihtukulkueista ja vastamielenosoituksista huolimatta rohkenevat iskeä nokkansa räntäsateessa vielä pehmeään rasvaan

Y

Mitä on etsintä?

Turun Sanomien myötämielisessä kritiikissä kirjastani Ohjattua kerhotoimintaa niille joiden sydämessä läikkyy Jaakko Mikkola kirjoittaa: "Tekijän aiemmassa tuotannossa läsnäolleet henkisyyden teemat pilkahtelevat paikoitellen esiin myös uutuusteoksen riveiltä. Puhujan etsintä ei ole luonteeltaan hengellistä. Subjekti pyrkii havahtumaan vastavuoroiseen sinä-minä-suhteeseen kaiken olevaisen kanssa ja kehittämään läsnäoloaan äärimmilleen."

En yleensä kommentoi kritiikkejä, mutta tämä kohta herättää monia kysymyksiä, joita mieluusti pohdin näin julkisestikin (vai onko harvasti luettu blogi "julkinen" teksti?). Mikkolan luennassa siis tuotannossani on läsnä "henkisyyden teemoja", joita hän lukee myös kerhotoiminnasta, jonka "puhujan etsintä ei ole - - hengellistä". Usein hämmentävä erottelu tai samuus käsitteiden henkisyys ja hengellisyys välillä tuottaa kuvauksessa semanttista hälyä, jota en aivan käsitä. Ehkä ainakin sen verran käsitän, että kerhotoimintaa onnistuu avoimuudellaan jättämään tilaa tekijänsä kannalta kenties yllättävälle luennalle, eli kriitikko kertoo luentaa kuvaillessaan yhtä lailla itsestään kuin lukemastaan

(sillä voisin hyvin sanoa kerhotoiminnan toteuttavan sitä, mitä esitän esseessäni "Runous hengellisenä harjoituksena" vuoden 2010 teoksessani Ei mikään itsessään, ja käytännöllisyydellään mahdollisesti ylittävän sen. Mutta kriitikon eriävä näkemys on tietenkin eräs lukukokemus, jonka sallin, vaikken ehkä ymmärräkään sen sisältöä tai syitä eli tulkintaan johtaneita havaintoja kirjani teksteistä).

Jos luetaan Martin Buberia, "havahtuminen vastavuoroiseen sinä-minä-suhteeseen" on nimenomaisesti hengellistä. Mutta jos hengellistä on "kristillisyys", kuten hengellisyys toisinaan kapeasti suomen kielessä määritellään, ei kirjani kenties sitä ole (ainoa nimeltämainittu henkiolento teoksessa lienee jänisten emuu). Mutta jos "kristillisyys" on rakkauden kaksoiskäskyn mukaista elämää, on se määriteltävissä juuri sanoilla "vastavuoroinen minä-sinä-suhde kaiken - - kanssa".

Vaan mitä on kristillisyys tai hengellisyys, uskoakseni sitä me emme tiedä.

Henkisyyshän käsitteenä on avaran sekava ja voi tarkoittaa mitä tahansa kulttuuritoimnnasta, runoista ja humanismista new age egonpurkupossessioleikkeihin tai Rainbow-heimoiluun tai mindfulness-kliinisyyteen, joten henkisten teemojen käsittely voi periaatteessa tarkoittaa mitä vain tekstiä, jossa ei pitäydytä biomekanistissosiaalisessa taloudessa.

Myös mietin, mitä kaikkea merkitsee Mikkolan kerhotoiminnasta lukema puhujan pyrkimys "kehittää läsnäoloaan äärimmilleen", mutta tämän luennan lähteet tekstistäni voin helpommin arvata. Puhujani saattaisi kurtistaa kulmiaan, ja toivoa, että kehittämistä assosioidaan filmikuvaan enemmän kuin kehonrakennukseen, mutta jättäisi vastuun mielleyhtymistä kuitenkin lukijalle.
 

"Kynnys kutsuu yli"

Nuoren Voiman Runous 2013 -numerossa julkaistiin esseeni "Kynnys kutsuu yli - eräitä kokemuksia runokirjoista", josta on näköjään tekstinäyte lehden sivuilla.

Essee on suppea versio itsestään ja uuden runouden lukemisen kokeilusta, jota enteilin tässä blogissa aiemmin. En siis ollut lukenut uutta runoutta juurikaan ehkä muutamaan vuoteen. Alkuvuonna otin lukeakseni isot pinot viime vuosien runokirjoja lähinnä kirjastosta. (Rajauksena tosin oli, ettei Poesian tai Palladiumin kirjoja, niiden vastaavat kun toimittivat NV:n runousnumeroa.)

Noista pinoista muutamat kirjat jäivät ensivaikutelmien jälkeen tarkempaan lukuun ja noista muutamista neljää käsittelen tuossa esseessä. Jos tilaa olisi ollut, olisin pohtinut esseessä vielä ainakin Antti Salmisen Nollankuoren ja Kai Niemisen Alan oppia -kirjan kynnyksiä ja tapoja koskettaa tai muuttaa lukijaa, ehkä joitain muitakin kirjoja. Kynnystä kuvailen esseessä näin: "Kynnys edustaa havainnon tai ymmärryksen rajaa, jonka ylitys muuttaa lukijaa ja suhdetta kirjaan. Silmän edessä hius hajottaa huhtikuun valoa väreiksi. "

Prosessissa kävi ilmi pari juttua: runouden lukeminen siitä kirjoittaakseen on edelleen varsin raskasta työtä ja runouden lukemisen kuvaaminen toisille ymmärrettävällä tavalla on sekin varsin työlästä. Mielekästä se on siinä määrin kuin siitä oppii itse ja ehkä myös siinä määrin kuin mahdollinen lukija oppii myös jotakin. Pedagogista kirjallisuusesseistiikkaa? No, ehkä sitten niin.

Nyt kävi vanhanaikaisesti niin, etten jaksa muistaa, mitä muuta tästä aiheesta piti sanoa, joten jätän tähän.

Olemisen taiteen ja esitystaiteen ristiriita (Satu Rekolalle)

Sille, joka tekee olemisen taidetta esiintyminen on outo harhapolku. Sama koskee vaikkapa kirjoittamista, joka pyrkii havahduttavaan prosessiin ja sen suhdetta kirjoitusten julkaisuun, kirjalliseen julkisuuteen.

Kuitenkin esiintyminen on yhdessä olemisen muoto. Kenties omituinen muoto ja tarpeettomien tapojen kuorruttama, mutta esiintyminen rakentuu yhdessä olemisen perustalle.

Ihminen ei ole yksin. Ihmisenä oleminen on mahdollista vain suhteessa toisiin ihmisiin sekä ei-inhimillisiin olentoihin.

Niinpä esiintymisen pelkistäminen, yhdessä olemisen ytimen löytäminen siitä, voi auttaa silloittamaan olemisen taidetta esiintyvään taiteeseen tai esitystaiteeseen.

Esiintymisen pelkistäminen saattaa tehdä jotakin tilanteille ja tavoille, joissa ja joilla esiinnytään.

Tässä kaikessa ei ole mitään ns. uutta esitystaiteen kannalta, mutta kenties yksittäisten esiintyjien tai esitysten kannalta uutuutta on jäljellä. Uutuutta olennaisempiakin laatuja voi löytyä.

Esiintymisen pelkistäminen yhdessä olemisen ytimeensä mahdollistaa erilaatuisten esiintymisen tapojen kasvua.

Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta

Anna Hellen ja Juri Joensuun toimittama "Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran verkko-antologia Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta julkistettiin eilen perjantaina Keski-Suomen Kirjailijatalolla Jyväskylässä. Antologia löytyy osoitteesta

http://mahdollisenkirjallisuudenseura.net/"

Minulta kokoelmassa on mukana laajahko teksti Keijo Virtasen Leimuavasta hiljaisuudesta.

Kokemuslähtöisestä kritiikistä

(Peräisin Kritiikin uutisista 1/2014)

Kulttuurijournalismi on liian henkilökeskeistä. Teoskeskeinen näkökulma mahdollistaa kirjoittamisen kokemuksesta ja vaikutelmasta, mikä on taiteelle välttämättömin inhimillinen rakenne. Taiteen kytkentäkaaviossa nimenomaan kokemusten tai vaikutelmien kiertokulku yhdistää yleisöä, teosta, työtä ja tekijää. Kokemusten pitkäjänteinen ja tarkkanäköinen jakaminen laajentaa sekä kriitikon että yleisön taidekäsitystä ja vastaanottokykyä, mikä taas ruokkii tekijöiden ymmärrystä työstään. Tätä varten olisi hedelmällistä, jos eri alojen taidekritiikissä olisi tilaa esseistiikkaa lähentyville, yksittäisiä teoksia laajempia ilmiöitä tai yksittäisten teosten aivan yksittäisiä piirteitä valottaville teksteille. Kriitikon täytyy voida kuvailla ja tulkita laajimman ja pienimmän mittakaavan kulttuuri-ilmiöitä: yhden tekijän tai ryhmän tuotannon ja vuosikymmenen ilmiöiden laajuudesta yksittäisten säkeiden ja eleiden tarkkuuteen. Tällaisia artikkeleita tarvittaisiin aika paljon – niin ne myös tuottaisivat yleisöä, joka niiltä ensialkuun ehkä puuttuisi.

Tästä näkökulmasta esimerkiksi kirjallisuuden journalismia määrittävä sesonkiajattelu on harhapolku. Kulttuurijournalismin tulisi voida aktiivisemmin nostaa esiin kiinnostavia ja koskettavia teoksia ja ilmiöitä siitä riippumatta, miten ajankohtaisia ne tai niiden tekijät juuri tällä kvartaalilla sattuvat olemaan. Kriitikon näkemyksen täytyy olla laaja ja pitkäkestoinen. Ilman tällaista näkemystä yleisölähtöinen kirjoittaminen typistyy taiteen esittelyksi ja promootioksi. Näkemyksellistä on, kun kirjoittaja kykenee ymmärtämään taidetta suhteessa julkilausuttuihin estetiikkoihin, mutta sitoutumatta niihin kokee teoksia myös henkilökohtaisen taidekäsityksensä lävitse. Ei tarvitse olla kyse taiteentutkimuksesta.

Kokemuslähtöinen, tarkkuuteen pyrkivä journalismi ottaa huomioon lukijan uteliaisuuden ja tarpeen vaikeita kysymyksiä kiertelemättömään elävään kohtaamiseen. Ajattelun ja kirjoittamisen laatu on ensiarvoisen tärkeää. Lähtökohtani on, että havainnoimalla tarkasti ja ajattelemalla selkeästi voi taiteesta kirjoittaa erilaisia yleisöjä kiinnostavalla tavalla. Jos tämä ei ole mahdollista, kulttuurijournalismilla ei nähdäkseni ole mitään syytä tavoitella asianharrastajia suurempaa yleisöä. On kuitenkin selvää, että taiteella ja taidekirjoittelulla voisi olla laajempi yleisö kuin nyt.

Rainer Maria Rilke Kirjeissä nuorelle runoilijalle asettaa kritiikin ja taiteen rakastavan ymmärtämisen vastakkain – tämä vastakkainasettelu on turha. Rakkaus ei merkitse leväperäistä myötämielisyyttä eikä kritiikki sydämetöntä politikointia. Kritiikki, kuten esseistiikkakin, on taidemuoto. Tärkeää on, että kritiikki, esittely, esseistiikka tai haastattelu pyrkii välittämään kokemuksiin perustuvia vaikutelmia teoksesta, sen kontekstista ja/tai tekijästä. Vedin kevään 2013 Kaarinan kirjastossa runopiiriä, jossa tavalliset kiinnostuneet lukijat jakoivat lukukokemuksiaan. Idea, joka myös toteutui, oli tehdä runojen kokeminen ja ajatteleminen helposti lähestyttäväksi.

Tällä voisi olla journalistisia sovelluksia eri muodoissa ja tekstityypeissä. Teoskokemuksen korostaminen ja teoksen ja muiden elämänilmiöiden yhteyksien osoittaminen voi olla joillekin yleisöille innostava kulttuurijournalismin muoto, kun etsitään tapoja tehdä eri taiteita ymmärrettäväksi ja kohdattavaksi. Onko mahdollista kirjoittaa niin, että syntyy uusia yleisöjä? Hypoteesini on, että kokemuslähtöinen, kirjoittaja-katsojan ruumiillista ja tajunnallista kokemusta korostava näkökulma on eräs mahdollisuus tähän.

Suunnaton lintu Rekolan, Trungpan ja Lehikoisen teksteissä – kysymys kirjallisuuden ruumiillisuudesta

(Essee on alunperin julkaistu Kaltiossa 4/2013 -- ja kerro Paavo toki, jos et halua sen olevan esillä tässä. Lehti kannattaa lukea paitsi siksi, että se on hyvä, myös koska esseeni on siinä kuvineen taitettu aikas hienosti. Tässä blogissa vain osa kuvista, joskin tää ensimmäinen kuva Kaltiosta taisi puuttua.)

Etsin ruumiillisesti vaikuttavaa kirjallisuutta, koska olen oivaltanut, miten organismin kyky tajuta sisäisyytensä ja ympäristönsä on keskeistä kirjallisuuden synnylle ja kokemiselle. Kutsun tuota sisäisen ja ympäröivän ruumiillisuutta 'somaattiseksi avaruudeksi'. Se on ruumiillisesti koettu tila, joka pitää sisällään ruumiin kielineen ja äärillään ruumista ympäröivän tilan ja aineen kirjallisuuksineen.

Koska me, lukijat ja kirjoittajat, aistimme kirjoituksen intensiteetit suoraan kehon ja mielen kokonaisuudella, muokkaa kirjoitus suoraan somaattisen avaruutemme kokoa, suuntia, tiheyksiä, painoja ja liikkeitä siellä. Mutta emme huomaa tätä muokkausta, koska emme huomaa somaattista avaruutta, eikä suuri osa kirjoituksesta, jota luemme tee mitään mainittavaa muutosta vakiintuneeseen, mutta epänormaaliin tilaan jossa tajuamme itsemme ja maailman hyvin vaillinaisesti. Vakiintunut somaattinen avaruus on epänormaali, koska se on seurausta tunnottomuudesta, turtumuksesta, ei vastaanottavuudesta, huomiosta tai herkkyydestä. Se on vakiintunut tavanomaisia elämässä selviämisen, persoonan kasvattamisen ja sosiaalisen toiminnan kaltaisia tarpeita varten. Samalla olemme unohtaneet sitä suppeammat ja sitä laajemmat somaattiset tilat sekä sen rytmejä radikaalisti hitaammat tai nopeammat sykkeen, paisumisen, romahduksen tai hengityksen rytmit. Niinpä meidän on varsin hankalaa löytää luettavaksemme tai luotavaksemme kirjoitusta, jossa havahdumme kielen somaattista avaruutta muokkaavaan luontoon.

Lukiessani Mirkka Rekolan kolmatta runoteosta Syksy muuttaa linnut viime keväänä pidin mielessäni, että runoilija itse kertoo kokoelman kirjoittamiseen liittyneen kokemuksen "poistumisesta". Vaikken ollut varma, mitä se merkitsi, se kiehtoi. Kenties oli kyse havaitsijattomasta havaitsemisesta. Tai ehkä jostakin muusta. Valmistauduin siihen että kirjalla voi olla vaikutus, jota en ennalta tunne. Liian harvoin luen sillä tavoin. Yleensä lukiessa havahtuu itseä koskettavissa kohdissa, jos käytössä on vähimmäismäärä uteliaisuutta. Nyt yritin kuitenkin lukea muutakin kuin sitä, mikä minua koskettaa. En yhäkään tiedä ”poistumisesta”, mutta erästä runoa lukiessani tilankokemus avautui kaikkiin suuntiin:

"Olet näkevä toisin, et näin,

tämä olisi ajatuksen lento,

suuren keinusi kuviteltu

ihme että putoaisit

linnun hahmoon

syöksyisit yhdessä kuilussa

kaikki ilmansuunnat

katoamatta."

Myöhemmin luin esseetä, joka lainasi tiibetiläisen Chögyam Trungpan Shambhallah -kirjaa. Trungpa kirjoittaa pelon ja toivon ylittämisestä. ”Outrageousness”, joka tästä seuraa on Sarvamitran suomennoksessa ”riehakkuus”, mutta kääntyy myös ”hillittömyydeksi” – tai ”suunnattomuudeksi”:

"Riehakkuuden vertauskuva on garuda, tiibetiläinen tarunomainen lintu, josta perinteisesti puhutaan lintujen kuninkaana. Garuda kuoriutuu munasta täysikasvuisena ja kiitää kauas avaruuteen levittäen ja kurottaen siipiään yli kaikkien rajojen. Samalla tavoin riehakas soturi, joka on voittanut toivon ja pelon, tuntee suurta vapautta. Riehakas mielenlaatu on siis hyvin nopea. Ihmisen mieli käsittää koko avaruuden. Se ylittää kaikki mahdollisuudet pidätellä ohjaksia. Se suuntautuu vain yhä laajemmalle. Garuda-kuninkaan tapaan riehakas soturi ei kohtaa mitään, mikä estäisi hänen avaraa mieltään.

Riehakkuuden soturi ei pyri mittaamaan avaruutta, koska esteitä ei ole missään. Ihmistä ei huolestuta, kuinka kauas hän pystyy etenemään ja missä määrin hänen pitäisi hillitä itseään. Hän on hylännyt kokonaan oman edistymisensä mittaamisen viitekohdat. Hän on tavattoman vapautunut. Riehakkuus on laaja mieli, joka on ylittänyt tuonpuoleisen."

Ruumiillinen lukukokemus tilan vapaasta aukeamisesta ympärilläni toistui tätä lukiessa. Kokemus ei ollut sama, mutta siinä määrin yhteisellä tavalla poikkeuksellinen, että aloin pohtia, onko tällainen linnun kirjallinen hahmo yleinen, ja miksi en ole ennen kohdannut sitä tällä tavalla. Ibn Arabin universaalin puun oksilta puhuvat neljä lintua edustavat todellisuuden olemuksen prinsiippejä tavalla, jossa lentämisen tai tilan kokemus ei nouse keskiöön. Marja Mattlarin Lintu-kappaleessa linnun suunnattomuus nähdään ulkopuolelta toisessa ihmisessä kuoleman hetkellä. Samaa laatua en myöskään kohtaa Richard Bachin Lokki Joonatanissa: Joonatanin lentämisen vapaus ja lintuus on ensin ajassa kehittyvää, sitten hyppyä rajoitteiden yli, ei tilallista rajattomuutta. Trungpan ja Rekolan linnut ovat hetken suunnattomuudessa, laajentuvassa tässä.

Etsin turhan kaukaa. En muistanut lukeneeni jotain tällaista jo pari vuotta aiemmin. Kun sattumoisin löysin tekstin uudelleen, ymmärsin, että jo ensi kertaa lukiessani olin kokenut Tiina Lehikoisen Isoympyräkatu-kokoelman tekstin ”16.6.2007/klo 06.37” erityisellä tavalla.

"Piirrän kokoistasi valoa, aamu-sinä, jättiläishaukka, männynkäpy, kuukkeli -- sormien oksastoissa taivasvärit, lakeus, lakipiste. Olemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyttä, yhtä rajaa."

Minulle "[o]lemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyyttä" kuvaa tätä samaa suunnatonta lintua kuin Rekolan näkemisen lintu ja Trungpan Garuda. Yhdistin Lehikoisen runon muinaisegyptiläisen veistotaiteen motiiviin, jossa valtava Horus-haukka suojelee jaloissaan seisovaa pikkuruista faaraota. Kenties viidennen kerran Lehikoisen tekstiä lukiessani näen sanan "jättiläishaukka", vaikka itsekin naputtelin sen tietokoneelle tekstiä kopioidessani. Näin vain kottaraisen, lempilintuni; en nähnyt lukemiseni rajaa. Keskustelussa Lehikoinen vahvisti egyptiläisen assosiaation: hänelle merkittäviä ovat haukkaveistoksista ne, joissa haukka nousee pään takaa ihmisen ylle.

Yhteistä näille kolmelle tekstille on paitsi linnun ja suunnattomuuden ilmaisut, myös pyrkimys ”läsnäolon” tai ”näkemisen” muutokseen. Trungpalla tämä on ilmeistä – olla lintu on pelon ja toiveen ylittävä mahdollisuus. Rekolan runo lupaa ”näkemisen” muuttuvan – ja sitten muuttaa sen avoimessa lukijassa. Lehikoisella pyrkimys ilmenee epäsuoraan kielellisissä hahmoissa, jotka haastavat tavanomaista käsitystä maailmasta: valon piirtäminen, lintujen jättiläismäisyys, ihmisen raajan samaistaminen puun oksaan ja puhe ”meidän” olemisesta erottelematta subjekteja ehdottavat lukijalle tiettyjä tapoja kokea. Kaikki suunnat on suunnaton, "yhtä rajaa" – rajan kaikkiallisuudessa voi kokea äärettömyyden.

Kenties kirjallinen lintukokemus on linnunhahmoisen vapauden kokemista sisäpuolelta, "lintuna". Sisältä koettavat kielelliset hahmot eivät edes runoudessa ole liian yleisiä, sillä kielen esineellistävät kyvyt ovat yleisemmin käytössä kuin kielen kyvyt herättää meissä sisäinen aistimus ja tunne jonkin toisen olemisesta.

Edellä tarkoitukseni ei ollut vain kuvailla erästä toistuvaa lukukokemusta. Toivon esimerkillä kirjallisten lintujen suunnattomuudesta herättäväni lukijoiden kiinnostuksen siihen, miten kukin kirjoittamisen tai lukemisen hetki haastaa kokemuksen tajuisesta ruumiista ympäröivässä maailmassa. Tällainen käsitys kirjoituksen ja ihmisorganismin yhteydestä sivuuttaa tarpeettomana kysymykset, kuten ”voiko esikäsitteellistä kokea”, sillä käsitteellinen kokemus asettuu vain yhdeksi kerrostumaksi tai sävyksi monitahoisessa tajunnallisessa kokonaisuudessa. Miksi me luemme ja kirjoitamme?

Hartolassa 31.12.2012

Mitkä 10 tämän vuoden runokirjaa pitäisi lukea?

Hyvä lukija, mitkä 10 tämän vuoden runokirjaa mielestäsi pitäisi lukea? En seuraa, mitä runoteoksia nykyään julkaistaan, koskei siihen ole aikaa ja koska luen ja teen muuta. Tästä syystä en myöskään kirjoita tällä hetkellä kritiikkejä - en yksinkertaisesti pystyisi asettamaan kirjoja nykyrunouden kontekstiin. Ilmiselvä syy on, ettei tuo konteksti tunnu kovin olennaiselta. Tästä voisi kirjoittaa paljonkin ja koska minua on viime vuosikymmenellä suhteellisen yleisesti pidetty jotenkin tärkeänä runokriitikkona voisi ajatella, että minulla on jonkinlainen velvollisuus selittää, mitä tarkoitan, ja mieluusti niin tekisinkin. Vaan vetoan tällä erää vain siihen, ettei se tunnu olennaiselta. Ei se ole mikään argumentti, jota tarvitsee perustella. Kuitenkin, toivon lukevani 10 hyvää tänä vuonna julkaistua runokirjaa. Ehdottakaas! Salmenniemen Kivirivit mulla on, ehdottakaa jotain muita.

EDIT 6/2014: tähän liittyen ks. "Kynnys kutsuu yli"

Marina Abramovicin maski murtuu, mutta rakentuu

Marina Abramovic ja Ulay tekivät eräitä innostavimpia peformansseja. Performanssitaide merkitsee minulle "katoavaa taidetta", johon kuuluu hetkellisyyden ja määrittelemättömyyden mahdollisuus. Sitähän se ei pelkästään ole, etenkään nykyään museo-, video- ja cv-konteksteissa. Toisaalta olen kiitollinen, että olen voinut nähdä vaikkapa sen kadonneen hetken, jossa Ulay ja Abramovic juoksivat kahtapuolta päin jonkin gallerian jykevää valkoista nelikulmaista pylvästä. Tai sen tuokion, kun he huutavat toistensa suihin.

Nykyisin Marina Abramovic ärsyttää minua, en ymmärrä miksi hetken taidetta pitää teettää uudestaan toisilla. Miksi performanssitaiteilija haluaa pönkittää asemaansa taiteen maailmassa, tehdä itsestään kaanonia toisintamalla vanhoja töitään. Enkä voi sanoa pitäväni erityisen kauniina, totuudellisena tai edes tajunnallisena hänen "The Artist is Present" -teostaan, jossa hän istuu museosalissa tuolissa pöydän ääressä vastapäätä tyhjää tuolia, jolla aikataulutetusti halukkaat tai ajan varanneet ihmiset tulevat istumaan ja jakamaan hänen kanssaan kohtaamisen hetken. Tässä hetkessä The Artist sitten on Present, ja tuoli-pöytä-tuoli-asetelman ympärillä vallitsee tärkeilevä ja tirkistelevä aura. Kuvailin tätä auraa, jonka jollain videolla näin, ystävälleni: "Vittu minuu ällöttää toi taideyleisö, omahyväiset lihavat runkkarieliitit kännykkäkameroineen. Hyi saatana. Ja tuolla ollaan "hiljaa" ja "läsnä" ja "takertumatta", haasteellinen ympäristö täytyy sanoa, ois mulle! sit nää kaikenmaailman wannabetaiteilijat (just like me!) jotka tulee "haastamaan" "mestaria" jota tietenkin eivät kutsuisi mestariksi vaikka mielessään toivoisivatkin että M. A. olisi... emmä tajuu tota koko skeneä ja teosta, höpsöä." Asioiden ollessa kuten ovat, Abramovic on performanssitaiteen diiva, pönöttäjä.

The Artist is Present -teoksessa Abramovic istuu vakaasti, yläselkä jännittyneenä ja pää siten hieman eteen kurottaen, silmät kiinni, kunnes kuulee tai muuten huomaa vastapäiseen tuoliin istuneen toisen ihmisen, jolloin hän avaa silmänsä ja ulkoisesti reagoimatta ottaa vastaan toisen ihmisen katseen. Ympärillä on yleisö ja lukuisia audiovisuaalisia tallennusvälineitä, valaistus, ilmastointi ja lämmitys.

Kaikki on äärimmäisen mekaanista ja toisteista, hallittua ja yhdentekevää. Kiinnostavaa on vain joidenkin Abramovicin ääreen - sillä hänhän on tilanteessa vain interaktiivinen veistos - istuvien henkilöiden reaktiot, ja miedosti kiinnostavaa on toki esityksen kesto. Se, että tällainen teos ja sen suuri huomio on yleensä mahdollinen (moni tuttuni, joka ns. ei tunne performanssitaidetta, on puhunut minulle siitä tai lähettänyt jotain linkkejä videoihin, joita pitkään pyrin olemaan katsomatta nihkeyttäni), niin teoksen ja sen huomioarvon mahdollistaa kulttuurimme henkinen keskenkasvuisuus. Jos jokin läsnäolon taito olisi suht tavallinen ja yleisesti arvokkaaksi huomattu muutenkin kuin naistenlehtien aiheena, kenelläkään ei olisi tarvetta tällaisen esityksen tällaiseen esillepanoon, eikä montaakaan ihmistä kiinnostaisi osallistua siihen etenkään tuolla tavoin. Performanssitaiteilijan päivätyö. 

Video, jonka lopulta kiinnostuin teoksesta katsomaan on se, missä Abramovic kohtaa Ulayn, ilmeisesti vuosien tauon jälkeen. Hehän olivat pariskunta ja työpari, joka suunnitteli menevänsä naimisiin keskellä Kiinan muuria, käveltyään ensin vastakkaisilta puolilta siihen paikkaan, mutta projektille luvan saaminen ja kaikki byrokratia vei niin kauan, että kun he lopulta pääsivät toteuttamaan muurillakävelyä, kohtaamisen intentioksi oli tullut ero. Ja sen jälkeen he ilmeisesti eivät tavanneet.

Kun maltoin katsoa siihen saakka että Ulay tulee istumaan Abramovicin esitykseen, tapahtuu ensimmäinen aito kohtaaminen tuon muutaman minuutin videon aikana (varmasti esityksessä sen ääliömäisistä puitteista huolimatta tapahtui jotain muutakin aitoa, sitä lienee turha epäillä). The Artist murtuu ja kehopanssarin ja maskin takaa paljastuu ihminen, kaipaus, ilo, elävä muisti, kyyneleet, tarve kokea yhteys: ihminen Abramovic ojentaa kätensä pöydän yli ja Ulay, joka ilmeisesti puhuu jotakin, ojentaa omansa. He pitävät toisiaan käsistä, Ulay sanoo jotain. Mutta Taitelija Abramovic ottaa vallan ja vetäytyy (aikataulu varmaan pukkaa päälle, täytyy vielä olla takertumatta moniin yhdentekeviin tyyppeihin joita on tulossa monta tunnissa). Surullista ja kaunista ja koskettavaa. Hyvä että katsoin. Olisivatpa he vain lähteneet saman tien kahville, jättäneet koko typerän museon ja naurettavan duunin.

Seuraavan ihmisen tyyni kohtaaminen ei ole aivan itsestäänselvää ja Abramovic aukaisee ja sulkee silmänsä muutaman kerran ennen kuin saa kytkettyä performanssin käsikirjoituksen päälle. Somaattinen ja emotionaalinen torjunta, jota hän itseään kohtaan tuossa hetkessä joutuu suorittamaan, on sietämättömän tarkka kuvaus liian monesta kaiken aikaa liian monessa ihmisessä tapahtuvasta sisäistetystä sosiaalisaatioprosessista. Täytyy olla toisenlaisten sosialisaatioiden mahdollisuuksia ja taiteen täytyy voida ehdottaa niitä, kysyä niitä, kokeilla niitä, tavoitella niitä. Abramovicin taiteen lähtökohta on minusta juuri tuollaisten toisenlaisten sosialisaatioiden suuntainen, mutta The Artist is Present ja kaikki kaanoninrakennus ("Minä olen performanssitaiteen isoäiti") on tuon lähtökohdan vastaista.

Ulayn ja Abramovicin kohtaaminen on aito ja koskettava ja surullinen sikäli kuin Abramovicin täytyy pukeutua "The Artist"-naamiosysteemiinsä välittömästi uudelleen. The Taiteilija ei ole vapaa ihminen.

(Omaani parempi humma -tägi tähän, koska Ulay.)

runokritiikki on jäljessä

Suomalaisen runouden kritiikki on auttamatta jäljessä ja siihen on yksinkertainen syy: poetiikkojen ja kirjojen äkillinen paljous ja moneus. Ainoastaan laajat, pidempää aikaväliä jonkun tekijän tuotannossa tai vastaavassa melko suppeassa (ei koko kenttää koskevassa) kontekstissa kriittisesti ja näkemyksellisesti luotaavat artikkelit voivat vastata tähän haasteeseen, jota ennen kaikkea runous tarvitsee. Kriittinen ja näkemyksellinen tässä tarkoittaa, että kirjoittaja kykenee ymmärtämään runoja suhteessa julkilausuttuihin poetiikoihin, mutta sitoutumatta niihin kyky lukea runoutta myös ainakin jossain määrin tietoisen kirjallisuuskäsityksensä lävitse. Ei tarvitse olla kyse kirjallisuustieteestä. Tällaisia artikkeleita tarvittaisiin aika paljon, eri kirjoittajilta. Voi olla, että kirjoittajia puuttuu.

Haluaisin kirjoittaa analyysin siitä, ovatko pitkälliset runouskeskustelut Luutii-blogissa (lähinnä Aksun ja Maarian kulmilla - muut Luutiin blogit ovat keskimäärin vähäkommenttisia) menettäneet tolkkunsa ja mielenkiintonsa. Mutta analyysi olisi tähän hetkeen vähän liian raskas homma. Niinpä tyydyn vain toteamaan tämän epäilykseni ääneen. (Esimerkki kitkaenergian tuottamisesta - mutta mihin sen hyödynnän/hyödynnämme.)

Hesarin runokritiikki menetti merkityksensä

Jukka Petäjän räkäisy tämän päivän Helsingin sanomissa yrittää osua viittää kirjaa yhtä aikaa, mutta vastatuuli on sikäli kova, että Petäjän jo omille touhuilleen kääntynyt selkä saa ikuisen tahran. Hs:n nettisivuilla on käyty keskustelua ja suosittelen osallistumaan siihen vilkkaasti.


Petäjä ei jaksanut paneutua seuraaviin kirjoihin:
Timo Harjun Kastelimme heitä runsaasti kahvilla
Teemu Hellen sorta vala
Tuukka Terhon Huulilla nolo tuuli
Kristian Blombergin Puhekuplia
ja V-S Luoma-ahon Ruumiita.
Ruumiita ja Puhekuplia ovat vapaassa pdf-jakelussa.



Petäjän kritiikin ongelma on, että se perustuu täysin kuvitteelliseen ja sentimentaaliseen, jostakin yksittäisen kirjan piirteestä nousseeseen vaikutelmaan, joka yleistetään koskemaan kaikkia viittä kritiikin kohdeteosta ja lisäksi vielä kokonaista "uutta runoutta".


Kritiikki on niin lyhyt, että siinä juuri ja juuri voitaisiin käsitellä ja perustella tämä yksittäinen vaikutelma, mutta sen sijaan Petäjä ryntää uskomaan, että hänen fiiliksensä määrittää kaiken "nuoren runon". Noloa.


Maaria Pääjärvi kirjoittaa Petäjän kritiikistä tarkasti. Keskeinen on Maarian huomio, että Petäjä pyörtää motokseen ottamansa periaatteen lukea kirjoja niiden itsensä ehdoilla. Lainaan Maarian analyysiä:


"Miltei jokaisessa lauseessaan Jukka Petäjä näyttää pettävän kriitikkoesittelyssään lainaamansa Barthesin mietelmän eläytyvästä kritiikistä, joka ainakin yrittää lukea kutakin teosta sen omilla ehdoilla, ja jos siinä epäonnistuukin, myöntää sitten vajavaisuutensa eikä suinkaan käytä “kirjaa oman maailmankatsomuksen pönkittämisen välinenä”."

tarkkuuden vaatimuksesta ja yleisen kriitikkouden mahdollisuudesta

Tulin pohtineeksi kritiikin tekemistä:

Tyypillinen kritiikin lukijoita tai kohteita ärsyttävä kriitikon puhetapa on opettajamaisuus. En tiedä, kuinka täsmällisesti opettamisen voi erottaa kriittisten huomioiden esittämisestä. Onko opettamisen ärsyttävyys jossakin retoris-tunteellisessa sävyssä, vai siinä, että kriitikko puuttuu tekijän tulevaan tekemiseen ehdottamalla jotakin toisenlaista esteettistä tms. ratkaisua kuin kritisoitavassa teoksessa käytetään? Kaikki tällainen riippuu tietysti tilanteesta ja monista seikoista, eikä mitään kategorisia sääntöjä voi asettaa. Opettajamainen puhe, kenties jopa hyvin kyyninen sellainen, voi kritiikissä olla myös nautinnollista luettavaa - etenkin, jos lukija sattuu inhoamaan kritisoitavaa teosta. Toisaalta, jos pohditaan, mikä on kritiikin tehtävä ja päämäärä, voi todeta, ettei kyynisyys tai hetkellisen nautinnon tuottaminen kuulu sen olennaisiin päämääriin.

Kritiikin hetkellinen päämäärä on tiedottaminen, esittely ja sen sellainen, mitä jotkut kutsuvat esimerkiksi tuoteselosteen laatimiseksi. Kritiikin laajempana päämääränä on taiteen arvottaminen, mutta tämä itsestäänselvyys, joka aina kritiikeistä puhuttaessa todetaan, on aivan liian epäselvä ja ympäripyöreä. Arvottaminen voi sisältää miltei mitä tahansa, ja juuri tästä syystä kriitikon täytyy olla tietoinen omista lähtökohdistaan, päämääristään ja keinoistaan kulkea niiden välillä. Yleinen kritiikki jättää väistämättä toteuttamatta arvottavan tehtävänsä ja mitä luultavimmin toistaa jo olemassa olevia arvoja.

Siksipä mielestäni opettajamaista setäilyä tai täteilyä häiritsevämpää kritiikeissä on se, jos kriitikko palauttaa itselleen hankalan teoksen omaan tuskaiseen (tai miksei innostuneeseen) luku-, katselu-, kuuntelu- tms. kokemukseensa ("teos ahdistaa minua", "en ymmärrä"), vallitseviin esteettisiin stilisoinnin ja tyylittelyn normeihin ("tämä noudattaa viimeaikojen muoteja" - tästä onkin näköjään nyt vaikeampi keksiä esimerkkiä), tai taidehistoriaan tai vallitsevaan käsitykseen siitä ("tämähän on jo tehty monituiset kerrat, ja vieläpä paremmin kuin nyt!"). Hedelmällisintä lienee, jos arvot, joihin teosta kritiikissä suhteutetaan, ovat sekä kriitikon henkilökohtaisten näkemysten että teoksen itsensä ja näiden kahden välisen kohtaamisen muodostamia.

Tietenkin vallitsevat normit, perinteet ja niiden tulkinnat vaikuttavat sekä teoksen että kriitikon esteettisiin arvoihin, mutta jotta olisi olennaista taidetta ja taiteen kohtaamista, teosten ja niiden tarkastelijoiden täytyy olla suhteellisen itsenäisiä käsityksissään ja havainnoissaan. Pelkästään yleisten normitusten muodostamaa taidetta ei kai silti tarvitsisi arvioida pelkästään yleisten normitusten kannalta.

Lisäksi painava kritiikki yleensä sisältää joko useampia näkökulmia tai sen ainoaa näkökulmaa on syvennetty niin, että se itsessään alkaa haarautua. Tämä asettaa tiettyjä vaatimuksia joko kritiikin pituudelle, mikä monissa medioissa on varsin rajoitettua nykyisin, tai kritiikin ilmaisun rytmille. Lyhyt, tiheä ja tarkka kritiikki voi olla aivan hyvä, mutta se implisiittisesti tuottaa lyhytkestoista teossuhdetta, sen muoto ehdottaa nopeaa tarkastelua.

Moninäkökulmaisuus auttaa pääsemään eroon teoskokemuksen tunteellisimmista seikoista ja kenties siten tuskaileva kritiikki muuttaa muotoaan, neutraloituu tms. Samoin itsestäänselvimpien tyylimääritelmien ja perinteeseen vetoamisten ansat vältetään paneutumalla teokseen useammalta puolelta. Lisäksi on aina tärkeää myöskin pyrkiä kielellistämään teoksesta tehdyt havainnot mahdollisimman tarkasti, esimerkiksi määrittelemällä ja kuvailemalla kritiikissä mainitut teoksen piirteet tai kokonaisuudet (rytmit, tyylit, ilmaisukeinot, teemat, väitteet, piilevät väitteet, luodut maailmat, hahmot, jne) ja havainnollistamalla, millaisia vaikutelmia ja kokemuksia nämä piirteet tuottavat.

Positiivinen palaute ei muka itsestäänselvästi kaipaa perustelua, mutta negatiivinen palaute on melko yhdentekevää, jollei se ole tarkkaa ja täsmällistä, jollei sitä voida konkreettisesti hahmottaa suhteessa teokseen, jollei teoksen ongelmallisia piirteitä voida siitä paikallistaa ja tunnistaa. Palautteen tarkkuus vaatii sitä, että ymmärretään, mistä näkökulmasta teosta tarkastellaan. Jotta kriitikko huomaisi näkökulmansa, hänen täytyy oikeastaan arvostella paitsi teosta, myös omaa tapaansa tarkastella sitä.

Siten kritiikin olennaisena päämääränä ja välineenä taiteen arvottamiseen on taiteen kokemisen uudelleenopettelu (teos tai kokemus kerrallaan) yhdistettynä kokemusten kielellisen artikuloinnin tarkentamiseen. Näin kritiikin tekeminen tulee hyvin lähelle taiteen tekemistä, filosofiaa ja itsehavainnointia.

Kun kokemisentapa tottumuksen ja syventämisen myötä alkaa saada kiinteän hahmon, haasteena on sen ylläpitäminen yhdessä hahmo-, kieli-, havainto- tai vastaavan herkkyyden rinnalla. Jähmettynyt luku- tai kokemistapa on sinänsä karmeaa ja taiteen kuolemaksi, mutta ollessaan riittävän laaja, tarkka, perusteltu ja näkemyksellinen, se on hyväksyttävissä ja itseasiassa välttämätöntä taiteelle. On vaikea sanoa, mikä on riittävää. Myöskään loputon herkkyys teosten vastaaonttamisessa ei kriitikolle riitä, mikäli häneltä puuttuu laajojen kokonaisuuksien hahmotuksen kyky, joka vaatii tiettyjä ajattelun ja havaintotavan perusrakenteita. Pelkästään herkkä kokeminen lienee jonkinlaisen optimaalisen yleisön piirre, ainakin sellaissa taidekäsityksessä, jossa yleisön tehtävä on olla hiljaa ja ottaa vastaan. Kaikesta pitävässä kriitikossa on jotain epäilyttävää.

Protestanttisten kirkkojen yleisen pappeuden oppia voidaan käyttää analogiana mahdolliselle kritiikkikulttuurin muodolle, jota kutsuttakoon yleiseksi kriitikkoudeksi. Runouskentästä (hiekkakentästä, pelikentästä, sotakentästä, miinakentästä, kuinka haluatte) nykyään monesti todetaan, että sieltä puuttuvat lukijat: vain runoilijat lukevat runoutta. Mutta kaikkihan kirjoittavat runoja! Kenties juuri tällainen tilanne voi tuotta yleisen kriitikkouden. Tällä hetkellä yleistä kriitikkoutta ei kuitenkaan ole kuin mahdollisuutena (ainakaan laajassa mitassa), sillä kovinkaan moni ei kerro lukukokemuksistaan, saati paneudu niiden artikulointiin. Kritiikkiä tulee kehittää samoin kuin runousoppejakin - mutta tällainen yleinen vaatimus ei tietenkään voi koskea jokaista: yleinen kriitikkous on vain mahdollisuus tai jonkinlainen kutsu:

Haluaisin kuulla, mitä luit ja miten.

Kritiikin kirjoittamisesta (jotta välttäisin kirjoittamisen tässä hetkessä)

Vain jos menettäisin täysin vastuuntuntoni voisin tienata kritiikien kirjoittamisella. Tietysti ainoa mielekäs motiivi kirjoittaa arvosteluja toisten tekeleistä, kuten runoista, on jokin tarve reagoida siihen, mitä tapahtuu, ehkä jonkinlainen tarve kiinnittää jonkun toisenkin huomiota niihin seikkoihin joita itse pitää tärkeinä mutta liian vähän huomioituina.

Toisaalta kritiikin kirjoittaminen on aina mahdollisuus arvioida uudelleen myös omia käsityksiä, mieltymyksiä, lukutottumuksia tai hahmotustapoja. Parhaat kritiikit pitävät sisällään ainakin kaksi näkökulmaa tai kokemusta samasta teoksesta. Näkökulman tai kokemuksen muuttaminen yhdestä toiseksi voi olla jopa tuskallista, joten kriitikolla on aina mahdollisuuksia oppia. Tässä mielessä liian monien kritiikkien kirjoittaminen lyhyessä ajassa todennäköisesti laskee niiden tasoa, mutta toisaalta tietty rutiini voi auttaa löytämään empatiaa itselle vieraaseen tai vastenmieliseen ilmaisuun, tyyliin, aiheeseen tai muuhun.

Kirjoitan paraikaa eräästä uudesta runokirjasta. Työ on minulle aika tyypillisessä välivaiheessa: tekstiä on liikaa ja se on suhteellisen jäsentymätöntä. Vaikka tähän blogiin kirjoitan yleensä täysin spontaanisti, kritiikkini syntyvät yleensä jonkinsortin muistiinpanojen pohjalta, ja ovat siten sirpaleisia. Sirpaleiden hiominen ja yhteen sulattaminen on joskus turhankin työlästä, ja esimerkiksi nyt huomaan vältteleväni työntekoa, ja olen ryhtynyt tälläiseen metakritiikin kirjoittamiseen.

Usein on hyödyllistä ajatella, kenelle jotakin tekee, teki sitten taidetta tai taidekritiikkiä. Kirjoitanko esimerkiksi nyt isälleni, tai jollekin tutulle tai puolitutulle kriitikolle, tai jollekin ihannelukijalle, ja kuka hän sitten olisi? Kritiikkien ihannelukija saattaisi olla avoin tekijä - ja siinä määrin kuin vaikkapa runoteoksen kirjoittaja ja lukija ovat molemmat sen tekijöitä (tai potentiaalisia tulevien runojen tekijöitä), avoin tekijä voi olla kuka tahansa, mutta ilman muuta avoin tekijä pitää sisällään myös kuvitelman kohdeteoksen "oikeasta" tekijästä. On tavallaan epäkohteliasta ja typerääkin suunnata kritiikkiä tekijälle - tässä on aina opettamisen tai ylimielisen asenteen vaara -, mutta jos kuvittelen tilannetta, jossa omia tekeleitäni julkisesti arvioitaisiin, mielelläni ajattelisin, että edes osa palautteesta olisi ikään kuin minulle, tai että kritiikki keskustelisi tekstieni kanssa. Tässä pitää mainita, että enhän minä mitään tekstejä omista tai hallitse, mutta tietyssä määrin kyllä samastun niihin ja niiden syntyprosessiin, jossa olen ollut mukana keskeisenä - uh - tekijänä. Ja kyllä, minusta opettaminen on joskus aivan terveellistä - nimenomaan tekona, ei opettaja-roolina. Ja siinä mielessä kriitikon on oltava tarkkana, vältettävä opettajuus, mutta opetettava (niin itseään, potentiaalisia lukijoita kuin runoilijoitakin) silloin kun siihen on syytä. Erehtymisen riski on valtaisa. Ilman epävarmuutta ja täydellisen epäonnistumisen riskiä kaikki taide ja kritiikki pitäisi lopettaa.