Kay Pollakin Niin kuin taivaassa

Ruotsalainen leffa Niin kuin taivaassa (2004 tai sinnepäin) on elokuva, jonkalaisia ei tule mieleen monia. Sen näyttelijäntyön laatu vertautuu vain ja ainoastaan Berliinin taivaan alla -elokuvan kameratyöskentelyn virtaavaan tarkkuuteen ja inhimillisyyteen. En halua kirjoittaa siitä paljon, sillä kaikkien, jotka eivät ole sitä vielä nähneet, pitäisi katsoa se täysin vailla ennakkoluuloja.

Ruotsissa on muutenkin tehty erinomaisia elokuvia viime aikoina, tai ainakin yksi, nimittäin Pahuus, joka myös yllätti minut täysin. Elokuva, joka aiheuttaa loppumisensakin jälkeen jatkuvan ruumiillisen tärinän. Tai ainakin minulle aiheutti.

Elokuva voi täysin menettää uskottavuutensa, tai ainakin se alkaa tuottaa tahattomia merkitysvääristymiä, jos päähenkilö mielisairaalasta tai vankilasta päästyään elää kolme kuukautta sama littana tukka päässään.

Samoin elokuvan uskottavuus voi horjua vakavasti, jos sen olennainen moottori on suhde mielikuvitukseen, mutta suhde onkin puolinainen tai vajaa: eilen katsoin teeveestä Chronenbergin Solariksen, jossa Solaris-nimisen tuntemattoman taivaankappaleen tai avaruussääilmiön läheisellä avaruusasemalla nukkuvien ihmisten unien keskeiset henkilöt (jo aiemmin kuollut vaimo, oma poika, oma itse...) materialisoituivat nukkujan viereen. Ero näillä "vierailijoilla" todellisiin ihmisiin oli, että ne olivat ikään kuin nukkujan muistin kokonaisuudesta hahmottuneita, siis subjektiivisia. Kiinnostavaa kyllä, mutta miksi Solaris tuotti vain ihmisvierailijoita, miksei esineitä, paikkoja, eläimiä jne. Vastaus on joko, että Solariksella oli jokin paljastumaton tietoinen päämäärä tutkia ihmisten suhdetta miltei-ihmisiin, tai sitten se, että käsikirjoittaja (Lem, jonka romaaniin leffa perustuu) oli jättänyt muut kuin ihmishahmot huomiotta. Joka tapauksessa minua jäi kiusaamaan antroposentrinen mielikuvitus.