kotilo - kodiksi, toiseksi ihoksi itselleen etanan erittämä kuori

henkilö - hengen itselleen suojaksi erittämä kuori vai hengeksi itselleen ruumiin erittämä kuori

sellivana

tarkatatvina

En kykene kirjoittamaan valmiita tekstejä. En usko, että valmista tekstiä on olemassa: on vain tekstejä, joiden kirjoittaminen on keskeytetty. Tekstin valmiiksi saaminen on siis tekstistä luopumista. Otsikko on kutsumanimi.

"unelmien virtuoosi"

Oli nimittäin erityisen hämmentävää katsoa, kuinka jokin (kamera) kuin jättiläiskäärme lähestyi kaukaa ylhäältä lavaa, sen keskellä mikrofoniständin edessä seisovaa kaunista mutta neutraalia naista, joka alkoi laulaa, käärmeen silmä asettui aivan hänen kasvojensa eteen, hieman yläpuolelle. Valkokankaalla vaikutelma oli tietysti toisenlainen kuin 1960-luvun pieniltä tv-ruuduilta. Laulava pää skannattiin kohde-esineeksi eri kulmista esityksen aikana: solisti ei katsonut kameraan, vaan kamera katsoi. Kamera oikeastaan tarkastelullaan rakensi esiintyjän katsojan sisään, esiintyjän, joka oli pelkistyneessä ja eleettömässä olemisessaan miltei puhdas ihminen. Kuvan rajaus piti myös mikrofonit ja tekniikan piilossa, joten kaiken kaikkiaan kyseessä oli antroposentrisen kuvahypnoosin luomisesta tuhansille silmille, mutta siten, ettei kukaan katsojista voinut häiriintyä kotonaan toisten läsnäolosta, vaan saattoi uppoutua aivoihinsa palavaan puhtaan naisen ikoniin. ”Televisio pienentää kaiken paitsi lähikuvakasvot.”

arvasin, este-etiikka ei ollut aivan uusi löydös

tämän blogin tila viidennensadannen merkinnän kohdalla

Viisataa merkintää, otsikko liikaa oikealla, fokus hukassa, kirjoittaja liian kiireinen Kirjan parissa, ei mitään jatkumoa suhteessa vanhempiin merkintöihin, paitsi peittämisen jäljet, väistöliikkeiden este-etiikka, huonosti maustetut vihjailut henkilökohtaisista kokemuksista, joista ei julkisesti kerrota, säteily kaiken sen läpi muutamiin silmäpareihin, ajatukset korjata tilanne, mietteet kolmesta ekologiasta, muistikuvat vatsanpohjan koettelusta, naapurin naurua pihalta, kerran tunnissa humiseva jääkaappi, hylättävät asunnot ja liian täysi kirjahylly, siitähän tämä alkoi, oli vain tyhjiä hyllyjä, nyt ne ovat tupaten täydet, ei paluuta alkuun, aloitan alusta, ei suunnitelmia jatkosta, hylättyjä luonnoksia, katkaistuja ajatuksia, ajateltuja katkoksia, lopettamattajättämistä, huolimattomia silmäyksiä ulkopuoliseen, ei vieläkään linkkilistaa, ei rohkeutta haukkua ja kiittää kaikkea sitä mikä yrityksiensä vuoksi ansaitsisi hakkuja ja kiitoksia, hengityksen paluu ja poistuminen, hengitykseen palaaminen ja pikainen unohtaminen, vielä muutama minuutti jääkaapin hurinaa, nesteen kiertoa jäähdytinjärjestelmän ohuissa metalliputkissa, ikkuna auki, naapurin laulua, lukukelvottomia pilkutettuja lauseita, ei vieläkään lisää piirroksia, ei kaaosmandaloita teille, ei valokuvia, ei ääntä, pellit on kiinni, tuhlausta ja odotusta, ainakin kaksi keskeneräistä käsikirjoitusta, joista en halua edes vihjata, äkkisyvää ajankulua, äkisti loppuvia päiviä, puhelinsoitton katkaisemaa lepoa, aamuherätys aina vähän aikaisemmin, flunssan vaeltelu päässä, se varmaan tunnustelee, keneen se on joutunut, minä yskin, en ole sopeutunut, nainen ja mies joille puhun, naiset ja miehet joille kirjoitan, ihmiset, sinä siinä, jääkaapin hiljentyessä, päiväpeitto, lattiamatto, puuhella, työpöytä, tuuletusikkuna, männynjuuri, sinkkiämpäri, kukkakaali, kellonviisari, villalanka, paperikääre, lattialista, musta, savunvalkoiset seinät, akustinen basso, ympärikäännetty kartta, varautunut johto, kulunut vyö, tippunut lehti,

Ehkä runouden todella pitää antaa olla. Michaux toteaa jossain aphorismissa että jotain "älä sotkeudu itseesi" tai "älä sotke itseäsi itseesi"...

näin kerran unen jossa oli ikään kuin jokin tanssin tai tanssillisen pelin tai rituaalisen taistelun tilanne: kaksi riviä enkeleitä vastakkain, valkoisia ja tummia, tietysti, tummat ainakin olivat puvuissa, mutta siten että jos olisivat riisuuntuneet, mitään ruumista ei ilmeisesti olisi ollut, siis puku ja ruumis sama. oltiin kyykyssä, en nähnyt niitä valkeita koska olin niiden rivissä keskellä, mutta selvästi en ollut yksi niistä ainakaan täsmälleen. sitten jotenkin jotain noustiin mutta minua vastapäätä oleva musta enkeli syöksyi ja puri minua (en muista mihin). Heräsin siihen.

Pelkkä.

Ehkä mä alan vaan lörpötellä teille? Häh... Ai näistä esineistä matolla, en varmasti, enkä varmaan myöskään tästä huoneesta, en siitä, mitä on seinällä tai mikä ei seinällä pysy... Ei, mutta mitä sitten, alanko inttää jotain, se olisi helppoa, koska hetken intentionaalisesti intettyään saapuu vastainttäjä, melko varmasti, ja sitten voi inttää, jos tekee sen riittävän hienovaraisesti, kenties vuosikausia - inttämisen on oltava hienovaraista, koska liian raaka tyrmäys kuluttaa energiaa ja jossain vaiheessa vastainttäjä kyllästyy, ja vastainttäjä tarvitsee myös riittävän laajan ja riittävän virheellisen tekstimassan, jota vasten inttää... Mutta tuo kaikki on niin vaivalloista...

Ääh, tää on nyt ihan päin, kun vaihdoin ton jo vanhentuneen otsikkokuvatuksen uudempaan, mutta eihän mulla ole nyt energiaa täsmentää mitään graafisia seikkoja, olkoon näin, olkoon näin ja odottakoon, kuten kaikki tähdellisempikin odottaa, kun olen sairastanut monta päivää ja levännyt niin paljon, että en saa tässä yössä unta, tartuttua unen ohimoista ("temples", eikö se ole ihan tarpeeksi lähellä temppeleitä...) ja kuka voi vastustaa päähän kohdistuvaa vääntöä... siksi ne tietävät pitää päänsä piilossa... ... ...

"kynällä ajattelua"

Kappas, Timo Hännikäinen on kirjoittanut ammoin vaeinnutta blogiaan jo hyvän tovin ilman että huomasin mitään. En ole juuri mistään samaa mieltä hänen kanssaan samalla tavalla, mutta jotain viehättävää hänen kuivassa ja nyreässä kirjallis-katastrofaalisessa maailmassaan silti on, pakko myöntää.

olet vieläkin sinä

yöllä tuntui selkäpiissä että sinusta tulee vahva ihminen