puhe tiistaina Telakalla

 

Esiinnyin tiistaina Telakalla. Koen vähän hankalaksi tämän koronapassi-homman, väestön jaottelun niihin-jotka ja toisiin-jotka-ei. Väliaikaisena ja rajoitettuna menköön. 

Tässä aamun "lehteä" lukiessani huomasin että Bell Hooks on kuollut, suosikkifeministini. "Kevyet mullat" sanoi työhuonetoveri. Sitten Korean sota ja Vietnamin sota kävivät ylitseni muutaman virkkeen kuohuna, enkä voinut keskittyä hommiin. Ja palasin. Mutta, nojoo, kirjoitin Telakan esitystä varten puheen, tässä:

 

14.12.2021 Telakalle

Kirjoitin meille pienen puheen:

Alunperin me olette pehmeitä

Kaikki pehmeä hengittää

Meillä on ollut pehmeä kohta

niskakuopasta leuankärkeen

ja leukaperästä leukaperään

salmiakkikuvion tai pitkulaisen timantin muotoinen

joka lepää selkärangan varassa

Kaikki pehmeä hengittää

Meillä on ollut pehmeä kohta

pyöreä laakea

alimpien kylkiluiden välillä

kuin kostea meduusa

uidessaan sykkivä

tai teltta

jonka peruspilari on selkäranka

Kaikki pehmeä hengittää

Meillä on ollut pehmeä kohta

lantion maljassa

istuinluiden välillä

ja häpyluusta häntäluuhun

vuorovesiallas, merenpoukama

jonka suolaisesta vedestä jyrkkä kallio selkärankana kohottaa meidät pystyyn

Kaikki pehmeä hengittää

Pehmeänä otamme vastaan

koemme kaiken kuin märkä rahkasammal

siihen astuvat olennot

Kovina, jännityksessä

me jaksamme kantaa

kipua, kärsimystä

ja ajatuksia

Meillä on paljon ajatuksia

Monet niistä olivat meille hyvin vieraita

täysin naurettavia, ennenkuulumattoman mahdottomia

kaksi vuotta sitten

Mikä meidät saa niitä ajattelemaan

Kenen ajatuksia ne ovat?

Mikä tänään käy päinsä

ja kenelle?

Ja kenelle ei

sekä miksi?

Kuka siitä saa tietää ja miten?

Kuka ajattelee?

Kaikki pehmeä hengittää

Kolmekymmentävuotta ja rapiat sitten kirjoitti Mirkka Rekola

kylmän sodan päättyessä

ja persianlahden sodan alkaessa

pitkän runon Helsingin Sanomiin

Mikä siinä ajattelee?

Luen sen nyt teille

”Pettymyksen aika”

HS 26.1.1991

(...)

Yhteisen esivanhemman nouto Kuninkaansaaren poukamasta

 

 Eilinen Runokuun esitykseni peruuntui, sillä olin jonkinmoisessa nuhassa enkä matkustanut Helsinkiin.

 

Viikko sitten kuitenkin esiinyin Performance Art Now! -tapahtumassa Kuninkaansaaressa. Esitys oli ensimmäinen varsinainen performanssini varmaankin sitten vuoden 2016. En laske runo- ja lauluesityksiä performansseiksi, vaikka onkin vaikea sanoa miten niin.

Kuvassa huudan veden alle tervetulleeksi yhteisen, unohtuneen esivanhempamme, jonka kävin noutamassa merestä.

Sinäkin olet unohtanut jonkun. Muistathan.

 

 

 

Ana Matey: "Retratos en mi ventana. Día 40. Con Jonnimati Joutsijärvi"/ "Portraits in my window...."

Espanjalaisen performanssitaiteilija Ana Mateyn koronakaranteenivideosarjassa ikkunoita ja ääntä. Tein yhden ääniraidan ovensaranajatsia.

 

Elokuun lopussa 2 esitystä Helsingissä

Mulla on toisiinsa liittyvät esitykset Helsingissä 22.8. ja 30.8.

22.8.Kuninkaansaaressa Taideyliopiston Saari-tapahtumassa performanssi (nettisivuilla ei juuri tästä ehkä ole vielä mitään?)

30.8. Runokuun yhteydessä Hakasalmen huvilassa Mielenrauha-otsikolla luen Esiinkaivattuja ainakin rauhan ja kansanperinteen näkökulmista.

Tässä tulee olemaan semmoinen kierre, että tuo 22.8. esitys määrittelee 30.8. esityksen sisäistä puitetta.

Annikin runofestarin taltio 14.6. asti katsottavissa

Lauantaisen Annikin runofestivaalin nelituntinen ohjelma katsottavissa Youtubessa 14.6.2020 asti!

Esitän alkupuolella Mirkka Rekolan runoja Teemu Mäenpään maalaaman Rekolan runoon "Minä rakastan sinua minä sanon sen kaikille" liittyvän muraalin paljastamisen jälkeen.

Laulan siinä Puun syleilemällä -teoksesta runon "Yöllä kun kuulen hengitykseni sinussa", sitten luen joitakin Kohtaamispaikka vuosi -teoksen runoja tavoittamattoman rakastetun näyistä, sen perään vuodenaikojen ulkopuolelle joutumisen teemasta teoksesta Minä rakastan sinua minä sanon sen kaikille, ja lopuksi laulan Vesi on maailman muisti -kirjan "Lumipilvet putoavat alas" -runon.

Lyhyt selvitys lauluteksteistä

Seuraa lyhyt selvitys lauluteksteistä! Esitän toisinaan Mirkka Rekolan runoja omilla melodioillani, erityisesti ja useimmin vain Lumipilvet putoavat alas -runoa, teoksesta Vesi on maailman muisti (2007). Teos ei löydy Virran molemmin puolin -kootuista eikä Tuoreessa muistissa kevät -teoksesta (jossa aforistiset kokoelmansa). Näin joku voi luulla, ettei runo ole Rekolaa, kun ei sitä löydy "mistään". Lisäksi usein unohdan esityksissäni eritellä, mitkä tekstit ovat omiani, mitkä eivät, joten saattaa jäädä jollekin kuulijalle käsitys, että Lumipilvet olisi oma tekstini, kun se on Rekolan, tai että jokin muu laulu olisi tehty mahdollisesti mainitun Rekolan tekstiin mikä yleensä ei ole tilanne. Olen kyllä harvemmin laulanut Rekolalta myös Katoavuus virittää kielen suurelle preesensille - ja Yöllä kun kuulen hengitykseni sinussa -tekstejä, ja kenties muutakin, mutta tosiaankin melko harvoin. Pitkäntähtäimen aikeena on tehdä koko illan Rekola-lauluesitys, jonka kuulijalle ei toivottavasti jää tekstien kirjoittaja epäselväksi.

Nätyn Hipstereissä kysytään sanoillani aasin perään

Tekstini "Kuka aasiani ajaa?" on osana Tampereen Nätyn esitystä Hipsterit nyt helmikuussa.

Pesää ja kyrpää - Dualismeja tässä ajassa

Turussa B Galleriassa avautuu nyt perjantaina Parrunveistäjä -näyttely, jossa on edesmenneen Jouni Isotalon  puisia falloksia mutta paljon muutakin - - sekä lauantaina Skitsoanalyysipesä-lukupiirin muuntuvainen käyttötila ja installaatio, jossa lukupiirissä olen osallisena D&G:n vihertävää kapitalismipsykoanalyysin analyysiä Antioidipusta hieroaksemme. Jokin voimakenttä tuo yhteen ykkösen ja nollan, puukyrvän ja virtuaalisen pesän. Soldiers of Odin ja Kyllikin siskot Joensuussa partioitsevat kaduilla; ihmisten alitajunnoista, netin sutinasta ja kaveri- ja harrastuspiirien angstista tahi huumorista materialisoituu parveutuvien ruumiiden tutussa kadunkulmassa partioiva salaa epäröivä hyle, aineellisten jatkumoiden virtaus, halun ja sen tukahduttamisen jännitteet pursuten toppavaatteiden saumoista.

Jännitteet. Kun yhdelle puolelle nojaa, toiselta puolen kaatuu jotain päälle - kun sitä väistää, se kaataa tuen, jolloin väistäjän on rempaistava painopisteensä äkisti vastakkaiseen suuntaan ja hän horjuu tilaan, josta kaatuvaa hän äsken väisti.

Ihmiset jakaantuvat, ja niin tulee näkyviin inhimillisten haluvirtojen kokonaisuus. Vastakkaisuudet näyttävät täyteyden. Hän on täällä - mies jolla on lapsi silmissään. Epätoivoinen raivo tai ujo rakkaus silmissään hän pyyhkii katseellaan symboleja jotka valjastetaan fasismille, vaikka niiden juuret ovat tavallisessa perenniaalisessa viisaudessa, tai jotka vapautetaan fasismilta, vaikka niiden lähihistoria on viekoitellut ne penetroimaan lähimmäisen ensimmäistä, toista ja kolmatta ihoa. Kiduttajasotilaat heittävät helikopterista ulos Afganistanin Pakistanin suurlähettilään, potkivat häneltä ilmat pihalle ja istuvat tyhjentyneiden keuhkojen ja pakottavan pallean päälle kolmipäisenä joukkona. Tämä on sinun traumasi, anoo pahoinpidelty keho pahoinpitelijäänsä tajuamaan - ja jos tajuamisen hetki raottaa viiltävästi sotilaan mielessä, hänen on oltava tarkkana: raivostuako ja siirtää traumaansa yhä syvemmälle toisen kehoon ja sen tajuamisen hetkeä yhä etäämmälle oman elämänpiirinsä rajoille. Intiassa tiikerireservaatit, joilta adivasiheimot on ajettu pois, ovat tiikereille heikompia elinympäristöjä kuin adivasien asuttamat, modernisaatiokehityksen rauhaan jättämätä alueet. Mutta jokainen metsä ja vuori, jolla ihminen vielä elää ilman moottorien pärinää, on alati uhattuna kaivosteollisuuden ja metsäteollisuuden katseessa.

Kapitalismin uskonto pilkkaa islamia joka tuhosi buddhapatsaat saatuaan hallintaan maan jota hetkeä ennen kommunismin uskonto alisti samaan tapaan kuin se toisaalla saman maan eri maassa alistaa buddhalaista uskontoa joka syrjäytti ja sulautti paikallisen samanismin. Saranan varassa ovi aukeaa sisään ja ulos; käsite ja merkki taipuu vastakkaisuudeksi tai myötäiseksi, halun mukaan. Yhtä lailla nainen on liha ja aine kuin sielu ja syvyys; yhtä lailla syvyys on pesä kuin vieraus; vieraus on uhka yhtä hyvin kuin tavoiteltava; tavoiteltava on erektio yhtä hyvin kuin huonekaiun avaruus.

Varjoavajaisissa kumitetaan seinää. Varsinaisissa avajaisissa puretaan sukkaa. So simple.And beyond.

Tulkaahan, tänään ja huomenna ja tästä eteenpäin hetken ajan, B Galleria, Turku, Aninkaistenkatu.

partituuri vapaaseen käyttöön 6.12.2015 helsingissä

Y

ison Y-muotoisesta katajasta ja polkupyörän sisäkumista kyhätyn ritsan jäteöljyllä valellut kärjet palavat haisevaa tummaa savua kun keppiin ylävartaloaan nojaa ajokaistan reunaan ylirasituksesta luhistunut ympärillään asvalttiin ja kiveykselle auenneesta repusta levinneitä talipalloja jotka houkuttelevat variksia, naakkoja, puluja ja ehkä myöhäisen lokin jotka soihtukulkueista ja vastamielenosoituksista huolimatta rohkenevat iskeä nokkansa räntäsateessa vielä pehmeään rasvaan

Y

kirje lukijalle

moikka,

päätin tässä kirjoitella vähän yleiskuulumisia tänne blogiin. aiheet on:
1. runoesitykset
2. rosen-menetelmän harjoitushoidot
3. tulevaa

1.
mulla oli hyvä sarja erisorttisia keikkoja tässä kevään, kesän ja syksyn mittaan liittyen uuteen runokirjaani ja toisaalta ihan liittymättä siihen, laulaen runoja tai puhuen. toimi aika hyvin, sain hyvää palautetta, kirjoja saateltua lukijoiden käsiin, muutaman uuden laulun esityskuntoon ja iso joukko ihmisiä sai vaikutelmia työstäni. tälle vuodelle ei ole toistaiseksi tiedossa lisää esityksiä. mulle tähän astisen kokemuksen perusteella sopii parhaiten esitys, jossa voin kohdata yleisöä suoraan, samalla tasolla ja jossa yleisö on melko rauhallisesti aloillaan melko intiimissä tilassa, johon kyllä saa tulla kesken ja josta saa lähteä, mutta jossa ei ole liikaa ohikulkua. yleisön koosta en ole varma, onko sillä väliä; yleisön laatu ja olotila ja vastaanoton kyky sen sijaan muokkaavat esitystä olennaisella tavalla, mahdollistavat tai estävät esiintyjän laatua, olotilaa ja vastaanoton ja ilmaisun kykyjä.

2.
tämän ohella olen rosen-menetelmän opinnoissani saanut kaikki kurssit suoritettua ja siirtynyt loppuharjoittelujaksolle, ja teen nyt harjoitushoitoja turussa. jos olet kiinnostunut kokeilemaan rosen-menetelmää tai tiedät jo kokemuksesta hyötyväsi rosen-hoidosta, aikoja voi varata parhaiten sähköpostilla jonimattijoutsijarvi ät gmail.com


3.
jossain kohti mulle tulee tärkeäksi saada vuosi-pari keskittynyttä työskentelyaikaa muuannen hyvin kauan tekeillä olleen romaanin loppuunsaattamiseen. aloitin sen vuonna 1996, eli pari vuotta ennen kuin ryhdyin taukoamattomaan runonkirjoitukseen. romaani on tietyin perustein säilynyt samana siitä lähtien, tosin tietenkään alkuperäisen käsikirjoituksen tekstistä ei suunnilleen lausettakaan ole enää tarvis käyttää. kirjoitusprosessi on hyvin hidas, koska romaanin kautta ilmeisimminkin käyn läpi henkilöhistoriani sekä sukuni historian tietoisia ja alitajuisia ongelmia ja mahdollisuuksia, eikä sellaista työtä voi tehdä mekaanisesti tai millään kirjoitusrutiinilla ja osaamisella, vaan sisäisen kehkeytymisen ehdoilla. uskon, että tällainen prosessi, jossa taiteilija itse muuttuu työnsä myötä on ainoa mielekäs yleisöön vaikuttamisen tapa.

toinen iso prosessi on työstää lukuisista ja yhä lisääntyvistä lauluistani äänite. sellaista on minulta toistuvasti kysytty, pyydetty ja jopa vakavasti vaadittu muutaman vuoden aikana, joten koen tiettyä velvollisuutta sen tuottamiseen - tosin kiire ei tässäkään tunnu auttavan, enkä toistaiseksi ole aivan varma, missä muodossa laulut tulisi taltioida, miten miksata, missä tilanteessa äänittää ja niin edelleen. esiinnyn pääosin yksin, pelkän ääneni kanssa, ilman säestystä. livenä, akustisesti kelvollisessa tilassa laulut toimivat äärimmäisen hyvin, ja huonoimmillaankin ihan riittävän kauniisti. äänitteinä ne toimivat itselleni muistiinpanoina ja työstöversioina - mulla on sonyn mainio taskuun mahtuva stereonauhuri melkeen aina mukana - mutta en ole ihan varma, missä määrin äänitteet sopivat yleisösuhteen muodostamiseen. enkä myöskään tiedä, millaista kanavaa voisin levyn julkaista, olisiko se vain digitaalinen, ilmaisesti tai nettiostoksena ladattava tai striimattava bittikasa, vai ihan painettu cd tai magneettinen kasetti tai viehkeä vinyyli. ja mimmoinen taho sitten tuottaisi, kustantaisi, jakelisi ja markkinoisi tommoista fyysistä tai immateriaalista tuotetta. vai pitäisikö kaikki tehdä itse, tai ainakin jotain, ja mistä aloittaisin.

näiden lisäksi tietenkin on erinäinen määrä käsikirjoituksia: esseitä ja runoja, käännöksiäkin, joiden kirjoiksi saattamista puuhailen erilaisin rytmein kaiken edelle kerrotun ohella ja lomassa. jotain novelli-ideoitakin julkisissa kulkuvälineissä istuessa tai portsan k-marketissa piipahtaessa on tullut, mutta matka ideasta tekstiksi voi olla pitkä, ja saakin olla. kirjallisuus kun ei liity mitenkään siihen hektiseen ja himokkaasti pälyilevään julkiseen vastaanottoonsa, jota kirjavuodeksi kutsutaan ja joka on aika hyvin onnistunut muiden mediaan liittyvien muutosten ohella lamauttamaan esimerkiksi kritiikki-instituution (vaikken kyllä voi sanoa seuraavani nykykritiikkiä millään tarkkuudella).

parhain terkuin kettu

Tulevia ja menneitä

Tulevia ja menneitä esityksiä:

Syyskuu
28.9. New Performance Turku Festival

Lokakuu
15.10. klo 13.00 Turun Seudun Omaishoitokeskus, Vanha Hämeentie 105, esitykseen vapaa pääsy.

24.10. Naantali, Lux Gratiae, klo 15, Naantalin Taidehuoneessa, Mannerheiminkatu 5

EDIT, Marraskuussa:

Varsinais-Suomen Runoviikolla Turussa osallistun Mirkka Rekola -seuran Runotulilla-tilaisuuteen su 14.11. klo 16.30 alkaen Raatihuoneen kellarissa. Tilaisuudessa kaikki Mirkka Rekolan runouden vanhat ja uudet ystävät ovat tervetulleita lukemaan yhdessä koskettavia, pysäyttäviä ja liikuttavia runoja Rekolan tuotannosta ja keskustelemaan lukukokemuksistaan.


Lisäksi pidän ke 18.11. klo 18 Turun kaupunginkirjastossa esitelmän aiheesta "runo ja tulevaisuus", myöskin osana Runoviikkoa. Esitelmä tulee olemaan paitsi luennon kaltainen, myös runoesitys sekä yleisöstä riippuen myös keskustelu.


Mennyttä:

Elokuu oli Helsingissä Runokuu, ja Glorian yössä vedin puolituntisen setin, jonka voi kuulla ja nähdä tästä (kohdasta 18:15 lähtien).

Luen tuossa kirjastani Ohjattua kerhotoimintaa niille joiden sydämessä läikkyy sekä laulan enimmäkseen julkaisemattomia runoja. Luentaan sisältyy muun muassa pitkä "Sisään veistämättömään", josta olen hyvin iloinen, monesta syystä, kuten koska siinä runossa kun esiintyy muuan jänis.

Sukellus

Rituaalista tarinankerrontaa 2014 elokuun lopusta. EDIT: Kuvat Pirre Naukkarinen.

Janoisen miehen suu oli ummessa, ja hän pyysi poikaansa veistämään sen auki juodakseen.
Mutta yön aikana oli maailma revennyt, kuilu auennut kaiken keskelle, ja veitsi unohtunut tuolle puolen.
Tuodakseen jakautuneen maailman yhteen, poika sukelsi syöveriin köysi jalkaansa sidottuna,
ja viritti maailman ihmisten avulla köyden syvyyden yli. Niin hän toi veitsen, veisti isälleen suun,
ja isä sai juodakseen.

Tehdas Teatterissa pyörii nyt erinomainen sovitus Sarah Kanen 4.48 Psykoosi -näytelmästä.

Olemisen taiteen ja esitystaiteen ristiriita (Satu Rekolalle)

Sille, joka tekee olemisen taidetta esiintyminen on outo harhapolku. Sama koskee vaikkapa kirjoittamista, joka pyrkii havahduttavaan prosessiin ja sen suhdetta kirjoitusten julkaisuun, kirjalliseen julkisuuteen.

Kuitenkin esiintyminen on yhdessä olemisen muoto. Kenties omituinen muoto ja tarpeettomien tapojen kuorruttama, mutta esiintyminen rakentuu yhdessä olemisen perustalle.

Ihminen ei ole yksin. Ihmisenä oleminen on mahdollista vain suhteessa toisiin ihmisiin sekä ei-inhimillisiin olentoihin.

Niinpä esiintymisen pelkistäminen, yhdessä olemisen ytimen löytäminen siitä, voi auttaa silloittamaan olemisen taidetta esiintyvään taiteeseen tai esitystaiteeseen.

Esiintymisen pelkistäminen saattaa tehdä jotakin tilanteille ja tavoille, joissa ja joilla esiinnytään.

Tässä kaikessa ei ole mitään ns. uutta esitystaiteen kannalta, mutta kenties yksittäisten esiintyjien tai esitysten kannalta uutuutta on jäljellä. Uutuutta olennaisempiakin laatuja voi löytyä.

Esiintymisen pelkistäminen yhdessä olemisen ytimeensä mahdollistaa erilaatuisten esiintymisen tapojen kasvua.

Esitykset loppukesältä 2013 / En ole yksin & Luento kuuntelemisesta

En ole yksin; yksin en ole. Joen ylitys ihmisten vetämän köyden varassa, laulaen.
TaidePiknik, Mynämäki, syyskuu 2013. Kuvat Santtu Sandell.
Esitys demonstroi sitä, että ihminen ei pysty mihinkään yksin.
Siksi on harmillista, että kuvaa köyttä vetävästä vastarannan yleisöstä ei mulla ole näyttää.

Luento kuuntelemisesta. Ensiesitys.
Performance on the Boat, elokuu 2013. Kuva Roope Pellinen.
Kolme varttia puhetta makuupussin uumenissa ja laivan hytissä kuuntelemisesta kokemuksena reitillä Turku-Rymättylä. Luento kuuntelemisesta on ensimmäinen esitykseni, jonka toistaminen tuntuu ja on osoittautunut mielekkääksi. Toinen esitys tapahtui juuri viime sunnuntaina Vuosaaressa Jenni Koistisen ja Anna Krogeruksen kanssa keskustellen ja syöden. Esitys etsii aktiivisesti uusia toteutumistilanteita. Siitä voi sovittaa paitsi luennon myös työpajan tai pitkäkestoisen ääniperformanssin

radikaali into

[Kirjoitin tätä tekstiä varmaankin marraskuussa 2011, ja julkaisen sen nyt melko keskeneräisenä, koska en kuitenkaan sitä viimeistele:]

Olen nähnyt lyhyessä ajassa kaksi jokseenkin samankaltaista, toki hyvin erilaista näytelmää. Niitä yhdistää nuori innostunut ryhmä, pitkä kesto, tunteellisesti latautuneet aiheet ja aikeet, pyrkimys esitykselliseen radikaaliuteen. Nämä näytelmät ovat Kajaanin harrastajateatterin Radix ja Von Krahli Teaterin/Smeds Ensemblen 12 Karamazovia.

Intensiteetin tiheydessä 12 Karamazovia ylittää Radixin. Mutta mikä näissä esityksissä oli merkityksellistä ja voimakasta on lopun ilo: teatterinkontekstissa teatterista irtaantuva fyysinen ja yhteinen riemu.

Molemmissa näytelmissä on myös muita erityisiä kohtauksia. Varsinainen poliittinen radikaalius, juuriinmenevyys, Radixissa liittyy erityisesti tähän. Fasistit ja fasismit, joita Radixin ensimmäinen puoliaika pyrki esittämään näyttäytyi näyttelijänsuorituksien sijasta pikemmin siten, että ryhmä näytteli. Fasistit ja fasismit olivat jokseenkin stereotyyppisiä. Uskonnolliseen fasismiin, erityisesti kristilliseen, kajaanilaiset nuoret näyttelijät pääsivät sisälle paremmin. Samoin Breivikin kaltaiseen hahmoon, koska on niin ilmeistä, että ulkoisilta puitteilta ja sisäiseltä rakenteelta kenen tahansa nykymaailmassa kasvavan elämä muistuttaa paljon Breivikin elämää. Mutta fasistiset poliittiset ideologiat ja niihin liittyvät massaliikkeet näyttyivät ulkoaohjattuina ryhminä, joissa yksilön subjektiviteetti on pinnallinen ja siksi epäuskottava.

Kommentoin Radixin jälkeen eräällä tekijöistä, että näki ettette uskoneet fasismiin, esiintyjä myönsi, vaikka olivat kuulemma pyrkineet objektiivisuuteen. (Ei kenties pitäisi esityksen jälkeen kommentoida nopsasti jotain kriittistä esiintyjälle ja häipyä tilanteesta, mutta niin pääsi käymään.) Siksipä he eivät voineetkaan uskoa fasismiin - se vaatisi subjektiivista antautumista sille, minkä kokee arkirooleissaan vastustettavaksi, pelottavaksi, jos huokuttelevaksi niin ei ainakaan myönnettävästi, jne

Hippiasut vasemmistoradikalismin ilmaisuna saattoi nähdä esiintyjien melkein tavanomaiseksi olemisen ilmaisuksi. [Tässä olisi varmaankin pari kappaletta Radixin tavasta esittää vasemmistoradikalismi ja sen vertailua fasismin kuvaukseen, mutten enää muista esitystä riittävän hyvin niitä kirjoittaakseni.]

Tanssi. 12 Karamazovia päättyy tanssiin, johon yleisö kutsutaan. Esiintyjät fasilitoivat piirileikkiä sun muuta ja pysyvät siinä mielessä esiintyjinä. Radix päättyy tanssiin, johon yleisö spontaanisti osallistuu lähinnä taputtamalla, mutta koska esiintyjien esiintyjyys rakoilee, he pikemmin iloitsevat siitä mitä tapahtuu kuin suorittavat jotain sovittua, he ovat lähempänä yleisöä kuin Karamazovit, jotka säilyttävät esityksellä saavutetun ammattilaisuutensa.

[Tähän teksti jäi. 12:n Karamazovin suhteen olisin varmastikin muistellut kohtauksia, jossa Karamazoveista nuorin tyttö kivitetään muiden esiintyjien ja yleisön toimesta, koska hän himoitsee lihallista rakkautta, joka Karamazovien moraalin mukaan ei niin nuorelle vielä kuulu, ja koska hän ei suostu tähän nöyrtymään. En suostunut heittämään paperi-tai-teippi-myttyä. Tilanne oli järkyttävä. Toinen kohtaus, jota olisin kommentoinut, oli sellainen jossa suuri pahvihevonen hakataan pesismailoilla osiin, sitten näyttämö tyhjenee ja nuori nainen poimii yleisöstä jonkun, jolle tarjoaa pesäpallomailaa.

Mitä tekstin otsikkoon "radikaali into" tulee, voisin nyt sanoa, että yhteisöllinen tanssi, jolla esitysten tunteelliset, sosiaaliset ja fyysiset jännitykset purettiin, yhteinen musiikin ja liikkeen vapaa kudos, on oikeasti radikaali toiminnan muoto siinä mielessä, että väliaikaisenkin yhteisön jakama into on jotakin, minkä varaan voi muodostua yksilöllisiä kokemuksia, siemeniä ihmisenä ja yhdessä olemisen tavoille, jotka eivät perustu pelkoon, vihaan, pakottamiseen ja tukahtumiseen.]

Marina Abramovicin maski murtuu, mutta rakentuu

Marina Abramovic ja Ulay tekivät eräitä innostavimpia peformansseja. Performanssitaide merkitsee minulle "katoavaa taidetta", johon kuuluu hetkellisyyden ja määrittelemättömyyden mahdollisuus. Sitähän se ei pelkästään ole, etenkään nykyään museo-, video- ja cv-konteksteissa. Toisaalta olen kiitollinen, että olen voinut nähdä vaikkapa sen kadonneen hetken, jossa Ulay ja Abramovic juoksivat kahtapuolta päin jonkin gallerian jykevää valkoista nelikulmaista pylvästä. Tai sen tuokion, kun he huutavat toistensa suihin.

Nykyisin Marina Abramovic ärsyttää minua, en ymmärrä miksi hetken taidetta pitää teettää uudestaan toisilla. Miksi performanssitaiteilija haluaa pönkittää asemaansa taiteen maailmassa, tehdä itsestään kaanonia toisintamalla vanhoja töitään. Enkä voi sanoa pitäväni erityisen kauniina, totuudellisena tai edes tajunnallisena hänen "The Artist is Present" -teostaan, jossa hän istuu museosalissa tuolissa pöydän ääressä vastapäätä tyhjää tuolia, jolla aikataulutetusti halukkaat tai ajan varanneet ihmiset tulevat istumaan ja jakamaan hänen kanssaan kohtaamisen hetken. Tässä hetkessä The Artist sitten on Present, ja tuoli-pöytä-tuoli-asetelman ympärillä vallitsee tärkeilevä ja tirkistelevä aura. Kuvailin tätä auraa, jonka jollain videolla näin, ystävälleni: "Vittu minuu ällöttää toi taideyleisö, omahyväiset lihavat runkkarieliitit kännykkäkameroineen. Hyi saatana. Ja tuolla ollaan "hiljaa" ja "läsnä" ja "takertumatta", haasteellinen ympäristö täytyy sanoa, ois mulle! sit nää kaikenmaailman wannabetaiteilijat (just like me!) jotka tulee "haastamaan" "mestaria" jota tietenkin eivät kutsuisi mestariksi vaikka mielessään toivoisivatkin että M. A. olisi... emmä tajuu tota koko skeneä ja teosta, höpsöä." Asioiden ollessa kuten ovat, Abramovic on performanssitaiteen diiva, pönöttäjä.

The Artist is Present -teoksessa Abramovic istuu vakaasti, yläselkä jännittyneenä ja pää siten hieman eteen kurottaen, silmät kiinni, kunnes kuulee tai muuten huomaa vastapäiseen tuoliin istuneen toisen ihmisen, jolloin hän avaa silmänsä ja ulkoisesti reagoimatta ottaa vastaan toisen ihmisen katseen. Ympärillä on yleisö ja lukuisia audiovisuaalisia tallennusvälineitä, valaistus, ilmastointi ja lämmitys.

Kaikki on äärimmäisen mekaanista ja toisteista, hallittua ja yhdentekevää. Kiinnostavaa on vain joidenkin Abramovicin ääreen - sillä hänhän on tilanteessa vain interaktiivinen veistos - istuvien henkilöiden reaktiot, ja miedosti kiinnostavaa on toki esityksen kesto. Se, että tällainen teos ja sen suuri huomio on yleensä mahdollinen (moni tuttuni, joka ns. ei tunne performanssitaidetta, on puhunut minulle siitä tai lähettänyt jotain linkkejä videoihin, joita pitkään pyrin olemaan katsomatta nihkeyttäni), niin teoksen ja sen huomioarvon mahdollistaa kulttuurimme henkinen keskenkasvuisuus. Jos jokin läsnäolon taito olisi suht tavallinen ja yleisesti arvokkaaksi huomattu muutenkin kuin naistenlehtien aiheena, kenelläkään ei olisi tarvetta tällaisen esityksen tällaiseen esillepanoon, eikä montaakaan ihmistä kiinnostaisi osallistua siihen etenkään tuolla tavoin. Performanssitaiteilijan päivätyö. 

Video, jonka lopulta kiinnostuin teoksesta katsomaan on se, missä Abramovic kohtaa Ulayn, ilmeisesti vuosien tauon jälkeen. Hehän olivat pariskunta ja työpari, joka suunnitteli menevänsä naimisiin keskellä Kiinan muuria, käveltyään ensin vastakkaisilta puolilta siihen paikkaan, mutta projektille luvan saaminen ja kaikki byrokratia vei niin kauan, että kun he lopulta pääsivät toteuttamaan muurillakävelyä, kohtaamisen intentioksi oli tullut ero. Ja sen jälkeen he ilmeisesti eivät tavanneet.

Kun maltoin katsoa siihen saakka että Ulay tulee istumaan Abramovicin esitykseen, tapahtuu ensimmäinen aito kohtaaminen tuon muutaman minuutin videon aikana (varmasti esityksessä sen ääliömäisistä puitteista huolimatta tapahtui jotain muutakin aitoa, sitä lienee turha epäillä). The Artist murtuu ja kehopanssarin ja maskin takaa paljastuu ihminen, kaipaus, ilo, elävä muisti, kyyneleet, tarve kokea yhteys: ihminen Abramovic ojentaa kätensä pöydän yli ja Ulay, joka ilmeisesti puhuu jotakin, ojentaa omansa. He pitävät toisiaan käsistä, Ulay sanoo jotain. Mutta Taitelija Abramovic ottaa vallan ja vetäytyy (aikataulu varmaan pukkaa päälle, täytyy vielä olla takertumatta moniin yhdentekeviin tyyppeihin joita on tulossa monta tunnissa). Surullista ja kaunista ja koskettavaa. Hyvä että katsoin. Olisivatpa he vain lähteneet saman tien kahville, jättäneet koko typerän museon ja naurettavan duunin.

Seuraavan ihmisen tyyni kohtaaminen ei ole aivan itsestäänselvää ja Abramovic aukaisee ja sulkee silmänsä muutaman kerran ennen kuin saa kytkettyä performanssin käsikirjoituksen päälle. Somaattinen ja emotionaalinen torjunta, jota hän itseään kohtaan tuossa hetkessä joutuu suorittamaan, on sietämättömän tarkka kuvaus liian monesta kaiken aikaa liian monessa ihmisessä tapahtuvasta sisäistetystä sosiaalisaatioprosessista. Täytyy olla toisenlaisten sosialisaatioiden mahdollisuuksia ja taiteen täytyy voida ehdottaa niitä, kysyä niitä, kokeilla niitä, tavoitella niitä. Abramovicin taiteen lähtökohta on minusta juuri tuollaisten toisenlaisten sosialisaatioiden suuntainen, mutta The Artist is Present ja kaikki kaanoninrakennus ("Minä olen performanssitaiteen isoäiti") on tuon lähtökohdan vastaista.

Ulayn ja Abramovicin kohtaaminen on aito ja koskettava ja surullinen sikäli kuin Abramovicin täytyy pukeutua "The Artist"-naamiosysteemiinsä välittömästi uudelleen. The Taiteilija ei ole vapaa ihminen.

(Omaani parempi humma -tägi tähän, koska Ulay.)

Beth Gibbons ja laulun ruumiillinen muoto

Beth Gibbonsin asento, kun hän laulaa kirkkaan hauraalla äänellään New Yorkissa 1997, on täsmällinen ja tyypillinen masennuksen kuva. Korkeimmat nuotit jäävät kurkkuun kiinni; se on osa esityksen draamaa, vaan ei tulkintaa. Kaikki hänen selkäpuolensa lihakset nilkoista päälaelle vaikuttavat jännittyneiltä; polvet notkolla, lantio eteentyöntyneenä, selkä ja hartiat köyryssä, niska taakse taipuneena. Hän kurtistelee kulmiaan: sama jännitysten ketju jatkuu takaa ja päälaelta otsalle asti. Kun kuva rajautuu hänen ylävartaloonsa ja päähänsä, voisi kuvitella että hän istuu pöydän ääressä, johon tukee kyynärpäänsä. Mutta hän seisoo, ja miltei roikkuu mikrofonitelineen varassa. En välty kysymykseltä, miten hänen laulutaiteensa muuttuisi, jos... mutta eihän se kuulu minulle. Selvää on, että monen Portisheadin kappaleen laulussa kireä, passiivisaggressiivinen sävy, joka on tulkintaa, höydyntää Gibbonsin kehollisen tilan tai tavan rajoitteita. Kehon ollessa paljolti suljettuna ja hengityksen siten pinnallista, kaulan resonaattorit ovat kireässä äänensävyssä täydessä, mutta epäilemättä kuluttavassa käytössä. Kun rintakehä on painuneena ja lantio jännittyneenä, pallean hengitystyötä -- ja siten myös äänenmuodostuksen kaikupohjana -- auttavat kaulan lihakset. Kirkkaimmat sävyt ja korkeimmat nuotit ovat tällöin erityisen vaikeita tuottaa.

Asentoni kun kirjoitan tätä on merkillinen; Beth Gibbonsin asento on klassinen. Istun lattialla matalalla tyynyllä, oikea jalkapöytä ja sääri nojaavat lattiaan, oikeaan jalkapohjaan nojaa vasen kantapää ja vasen poski nojaa vasempaan polveen. Vasen olkavarsi nojaa vasempaan reiteen.Yläselkäni on erityisen jännittynyt, jopa kipeä, leukani puristavat hampaita yhteen. Nousen, kävelen vaatekaapille, otan puhtaat alusvaatteet, menen suihkuun, puen ulkovaatteet ja kävelen bussipysäkille. On uusikuu, huomenna alkaa mustan vesikäärmeen vuosi.

vaikutelmia 25.-26.1.2013

EKHO; jotenkin alan uskoa, että tanssijat tarkoittavat eleillään niitä tiloja, joissa unta vasten, heräämistä vasten käy, vailla aietta, pyristellen, kiertäen mahdollisuutta, josta ei tiedä; pyöri eivät vain dervissit - Rea-Liina kertoo nähneensä Beninissä pyöriviä henkiä, suuren vaatteen sisällä kieppuvia ja välillä käveleviä olentoja, jotka toisinaan kaadettiin ja näytettiin: sisällä on heinää ja ehkä joku käärme.

Vatsani oli pari viikkoa sekaisin; mutakakun, suklaakakun ja suklaan syöminen ystävien syntymäpäivää juhlien tuntui parhaiten sopivalta ruualta pitkään aikaan.

Pyöräilen pikatien viertä pyörätietä ison kuun valaistessa. Pikatieltä pengertä alas vilistää myyrä, mutta ei uskalla pyörätielle. Se jää etsimään penkereestä putkikasvien välistä jotain reittiä. Minne se aikoo?

Kotia lähestyessä päätän, että postilaatikossa on tärkeä kirje. Lehtopöllö lähtee aukiolta ja lentää valonheittimen alta metsikön reunaan, en enää näe sitä. Postilaatikossa Suomen Luonto, kannessaan tunturipöllö. Lehtopöllöt ovat olleet viime päivinä melko hiljaa - ehkä pesiminen on jo hyvässä vauhdissa.

Yritänpä vähän kääntää Bülent Raufia: "Se, mikä On, aina On. Se on nyt kuten Se aina oli ja aina tulee olemaan - Sillä ei ole Mennyttä paitsi Mennyt Tässä eikä Tulevaa erillään Tulevasta Nyt. Siinä mikään ei muutu, ainoastaan kehkeytyy. Joka hetkessä Se on muuttuvassa asennossa. Kaikki Sen asennot ovat Sen omaa varausta ja Sen mahdollisuuksia olla Itsensä kanssa. Sille ei ole uutta tulemusta eikä vanhaa tulemusta. Kaikki sen tuleminen on Sen omia vaiheita siinä mikä On. Toista kuin Se ei toista ole. Se on Ainoa, Ainoakertainen. Sille kaikki on Kauneutta ja Kiitollisuutta."

Antaa sen olla. Kun on pilviä on kuin ei olisi päivää, vaan ei ole yö.

Pysähdyin yöllä Piispanristin bussipysäkille pleksikoppiin istumaan kirjoittaakseni ylös muutamia paranoideja ideoita tulevan varalle, menneisyydestä. Polkupyörän selässä syntymätön, melodinen ja vauhdikas punk täyttää pääni ja kieleni, pakkasesta riippumatta.

Förillä jäätyneen joen yli, vaihdoin muutaman sanan ja katseen tunteamattoman ystävän kanssa. Ei tarvitse antaa eikä ottaa huomiota; sitä vuotaa yli juuri sen verran kuin on tarve.

On värit vuodenajoilla, vuorokaudenajoilla, säätiloilla. En nykyään löydä taivaalta Pegasosta, mutta Orionin, Ajomiehen ja Härät näen joka ikinen pilvetön ilta.

Akustinen bassokitara nojaa senkkiin jonka avattua kantta vasten makaa läppäri, jota napputtelen, kirjoitus saa basson kolisemaan.

Psykokirurginen dokumentti

Dokumentaatiota transsubjektiivisen aberraation sektiosta Dark Side of the Multituden blogissa.