maanantai 3. joulukuuta 2018

Lyhyt selvitys lauluteksteistä


Seuraa lyhyt selvitys lauluteksteistä! Esitän toisinaan Mirkka Rekolan runoja omilla melodioillani, erityisesti ja useimmin vain Lumipilvet putoavat alas -runoa, teoksesta Vesi on maailman muisti (2007). Teos ei löydy Virran molemmin puolin -kootuista eikä Tuoreessa muistissa kevät -teoksesta (jossa aforistiset kokoelmansa). Näin joku voi luulla, ettei runo ole Rekolaa, kun ei sitä löydy "mistään". Lisäksi usein unohdan esityksissäni eritellä, mitkä tekstit ovat omiani, mitkä eivät, joten saattaa jäädä jollekin kuulijalle käsitys, että Lumipilvet olisi oma tekstini, kun se on Rekolan, tai että jokin muu laulu olisi tehty mahdollisesti mainitun Rekolan tekstiin mikä yleensä ei ole tilanne. Olen kyllä harvemmin laulanut Rekolalta myös Katoavuus virittää kielen suurelle preesensille - ja Yöllä kun kuulen hengitykseni sinussa -tekstejä, ja kenties muutakin, mutta tosiaankin melko harvoin. Pitkäntähtäimen aikeena on tehdä koko illan Rekola-lauluesitys, jonka kuulijalle ei toivottavasti jää tekstien kirjoittaja epäselväksi.

tiistai 27. marraskuuta 2018

Agnes Hidveghy

 
Agnes Hidveghy, ystäväni ja mentorini vuosikymmenen ajalta on päättänyt julkaista elämäntyönsä vapaasti ladattavina artikkeleina, jotka löytyvät arssacra.org -sivustolta. Hän kirjoittaa sisäisestä työstä, kosmologiasta, pyhän taiteen merkityksistä, suufilaisuudesta, kristinuskosta ja muista vastaavista teemoista vuosikymmenten henkilökohtaisella kokemuksella. Sikäli kuin tämmöiset aiheet kiinnostavat, suosittelen lämpimästi. Tekstejä löytyy saksaksi ja englanniksi, alkukielenä saksa.

Englanniksi:

Saksaksi:

perjantai 9. marraskuuta 2018






massiivisella kaiulla:

"everything's a glimpse of love

everything
 - a glimpse of love"

ad infinitum

torstai 8. marraskuuta 2018

Esseitä


Ilmeisesti julkaisen noin kaks esseetä vuodessa. Viime vuonna ne taisivat olla Janossa kutsumus-teeman ympäriltä ja Tuli&Savussa luontorunouden luentaa.

Tänä vuonna toinen ilmestyi Saaren kartanon 10-vuotis juhlakirjassa, linkistä löytyy kirjoitukseni "Tienpääntie" ohella muitakin artikkeleita kirjasta. Kirjoitin kuukausien ajalta ja useiden vuosien kohdilta tuntemani residenssin merkityksestä itselleni ja tekemiselleni. Onnea vielä kerran Saaren kartanolle! 

Toinen ilmestyy piakkoin Markku Eskelisen ja Leevi Lehdon toimittamassa kaksiosaisessa Suo, kuokka ja diversiteetti -artikkelikokoelmassa (sen Alfa-osassa, toinen on nimeltään Omega, ntamo julkaisee nyt marraskuussa), jossa nykykirjailijat sun muut lukevat ilmeisesti pääosin nykykirjallisuutta monimuotoisuuden kannalta ja noin edespäin. Tässä esseessä kirjoitan Vesa Haapalan Karhunkivi-romaanista, pääasiassa.

Teoksen kuvaus ja vaikuttava tekijäluettelo: "SUO, KUOKKA JA DIVERSITEETTI näyttää näyttää suomalaisen kirjallisuuden monimuotoisuuden sellaisena kuin sitä juuri nyt kirjoitetaan. Toimitetteen tekijät ovat Virpi Alanen, Antti Arnkil, Mikael Brygger, Timo Harju, Tytti Heikkinen, Jan Hellgren, Silvia Hosseini, Kari Hukkila, Juha Hurme, J. K. Ihalainen, Teemu Ikonen, Gerry Birgit Ilvesheimo, Juri Joensuu, Jonimatti Joutsijärvi, Silja Järventausta, Kaj Kalin, Arja Karhumaa, Touko Kauppinen, Juha-Pekka Kilpiö, Sari Kivistö, Karri Kokko, Janne Kortteinen, Tiina Käkelä, Sami Liuhto, Minna Långström, Teemu Manninen, Raisa Marjamäki, Maria Matinmikko, Peter Mickwitz, Sini Mononen & nabbteeri, Marjo Niemi, Marko Niemi & Oscar Rossi, Janne Nummela, Sanna Nyqvist, Markku Paasonen, Outi-Illuusia Parviainen, Laura Piippo, Vesa Rantama, Tytti Rantanen, Katja Raunio, Eeva Rohas, Timo Salo, Elina Saloranta, Lena Séraphin, Aura Sevón, J. P. Sipilä, Ville-Juhani Sutinen, Satu Taskinen, Tuomas Timonen, Miia Toivio, Eeva Turunen, Virpi Vairinen, Jyri Vartiainen, Taneli Viljanen, Hanna Weselius, Jaakko Yli-Juonikas ja Sakari Ylimaunu."


Bonarina keväällä kirjoitin Juha Kulmalan Ränttätäntästä Tuli&Savuun, kun pyysivät, ja kun tykkään Kulmalan matskusta. Kritiikkejähän en periaatteessa enää ole tehnyt vuosiin, paitsi poikkeuksin.

Huhuna levitettäköön, että ensi vuonna julkaisen muutakin kuin kaksi esseetä. (En tosin tiedä, tuleeko kahta esseetä.)

perjantai 26. lokakuuta 2018



lapsi kiipeää rautaportin yli
niin että sen puoliskot
toisiinsa suljetut,
heilahtelevat

tytön perään
puikistaa nuori kuonova koira
jota emäntä koiran suoristamalla käsivarrella
ja kiristyneellä liealla estää

samaan suuntaan
sataa kylmää lunta kosteaan maahan
vaakasuoraan
samaan suuntaan
kuin syksyn kylmiä vastaan kokoontunut naakkaparvi
nekalan yli koillisesta itään


keskiviikko 24. lokakuuta 2018


1. Jotain kärsimystä mistä ei pääse eroon alkaa sitten helliä, silittää ja kaulailla kuin hevosta vaikka se on lantakasa, jonka voisi lapioida tunkiolle, sanoin yöllä.

2. Mullei ole enää skeneä - huomaan, ja se on helpottavaa, ja siinä orastaa jokin muu, kuten kirjoittaminen jollaista en ole vielä nähnyt - kenties, kenties orgaanisesti ilmaantuva, yhteinen.

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Mutta onko löydettyä tapaa puhua tarpeen ja tarkoitus käyttää - milloin - miksi - ?


Järvi pysäyttää ihmisen.

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Olen nyt löytänyt tavan kirjoittaa tätä blogia uudesta kulmasta ja uuteen tarpeeseen.

Sosiaalinen kokonaisuuden tarve


Sosiaalinen kokonaisuuden tarve

Tarvitaan kuuntelua. Vihollisenkin. Erimielisyyksien nyt ainakin.

Siten tulee tilaa ilmaista tietoa, kysymyksiä, aikeita, ideoita ja tunteita, jotka näyttävät vääriltä, vahingollisilta tai ovat muutoin torjuttuja.

Se tekee mahdolliseksi kokonaisuuden hyvinvoinnin.

Tässä maailmassa olemme enemmän kuin summa joka tulee kun puolustajamme ja vihollisemme lasketaan yhteen.


Ilman vihollisen kuuntelua omistakin tulee vihollisia.

Kuuntelu ei ole samaa mieltä olemista, hyssyttelyä, alistumista tai väkivallan sallimista.

Mitä kuuntelu on?



Lisäksi tarvitaan ristiriitaisten tietojen tuomista yhteen kokonaisuuden hahmottumiseksi.

Toisilleen yhteensopimattomia tietoja ja niiden lähteitä tulee tarkastella kriittisesti ja avoimesti, pitäytyen ideologisista päätelmistä niin kauan että tietojen todellisuus, todistusvoima hahmottuu.

Siten on mahdollista muodostaa kokonaisuuksia, joissa ristiriidat on huomioonotettuina edes jotenkin - - siis konteksteja jotka eivät muodostu jo valmiiden kontekstien ehdoilla.

Ajattelen tässä sosiaalista ajattelun prosessia joka käyttää tieteellistä metodia poliittisten ja historiallisten kiistojen ymmärtämiseen laajempaa taustaa ja akuuttia nykytilannetta vasten.

Näkisin, ettei tällaista juuri tapahdu tällä hetkellä.

Siihen tarvitaan vain muutama suostuvainen henkilö, jotka näkevät maailman riittävän eri tavoin, eli ristiriitaisesti, ja joilla on kyky tästä huolimatta tarkastella pitkäjänteisesti erilaisia lähteitä, tietoja ja konteksteja - hahmottaakseen yhdessä laajemman kontekstin, jossa nuo ristiriidat suhteutuvat, saavat näkyä ja alkavat paljastaa jotakin ko. yksilöiden ajatteluja suurempaa.

Jonkinlaista yliyksilöllistä ajattelua kokonaisuuden hyväksi.

torstai 21. kesäkuuta 2018

Ahtaus






Kirjoittaessani tätä en koe kirjoittavani julkista tekstiä.

On sattumanvaraista, lukeeko tätä joku, jota en tunne, ja uskoakseni tuntemattoman lukijan saapuessa on kulunut aikaa niin, että tekstin julkisuuden suhteellisuus näyttäytyy:

On kirjoitusta yksin, nyt

josta myöhemmin tulee muutaman lukemaa,

eikä ehkä koskaan laajemmin julkista,

ja jos tulee, kirjoittaja on jo muualla, joku muu.

Ellen sano tässä jotakin, mikä nyt tai tulevassa kiihottaa mieliä ottamaan selvää, kantaa, ja niin edelleen, ja joudu julkiseen vastuuseen sanoistani. Yksityisen vastuun kirjoittamisesta otan nyt.

Julkiseen keskusteluun osallistuminen tällä hetkellä näyttää uskomattoman vaikealta ja epätoivottavalta: en ymmärrä nykyisiä keskusteluja, enkä näe merkitystä niiden oppimiseen, niiden merkitysten omaksumiseen ja niiden merkitysten vivahteiden julkiseen punnintaan, säätöön tai puolenottoon. En ole teidän puolellanne enkä teitä vastaan - nähdäkseni olette harharetkellä. Näin tekisi mieli sanoa, mutta en tiedä, olisiko siinä mitään perää. Saatanhan olla jonkun puolella tai jotakin vastaan, tai samalla retkellä, en vain hahmota. En halua, enkä jaksa enkä ehdi hahmottaa.

Onneksi näen kirjallisuuden, jota teen, sikäli hitaana, etten koe tarvetta asemoida sitä nykyiseen julkiseen keskusteluun. Koen kirjoittaessani runoutta, esseistiikkaa, proosaa olevani vapaa, tiettyyn rajaan saakka, ajankohtaisista mielipiteistä ja niiden ruotimisesta.

On ajankohtaisia keskusteluja, jotka saavat minut kirjoittamaan tätä, mutta en mene nyt niihin - en kykene, sillä minulla ei ole siihen aikaa eikä tahtoa. Halua on - ajankohtaiset keskusteluthan tapahtuvat usein sillä psyyken alueella, jossa on halua, torjuntaa, kiihotusta, lamaannusta. En toivo viettäväni kovin paljon aikaa kirjoittaen sillä alueella, jos vain voin sen välttää.

Aloin kirjoittaa tätä reaktiona ahtauden tunteeseen. On lukuisia aiheita, joihin näen jatkuvasti ihmisten ottavan kantaa, ilman että kokonaisuus, johon ne kuuluu - tältä vaikuttaa --, tulee huomioon otetuksi. Näissä aiheissa ja kannanotoissa on ahtaus: on oltava sillä tai tällä puolella, siihen on kiire ja sitä vahdataan: kenen puolella? Näyttää siltä, että tätä pohtien saattaa jo ajautua jonkun puolelle. Kirottua. Pohdinta nimittäin saattaa sinänsä paljastaa sen, etten ole teidän puolellanne, joten olen vihollisenne. Missä tahansa teitä polttaen koskettavasta aiheesta! En ole nimennyt vielä muuta aihetta kuin julkisen keskustelun ja kannan ottamisen. Luultavasti olen juuri teidän tärkeimmän taistelunne kentällä teidän vihollisenne. Tätä lukiessanne ruokitte vihollistanne, ylläpidätte sen voimaa, valtaa, sen kykyä tehdä vastaiskuja, sen taantumuksellista edistystä sen edistyvää taantumusta, sen vastenmielisen värin, hajun ja maun, merkitysvääristymän uusintamista, tuottamista, uudistumista, ylivoimaa, joka painajaisissanne kelmeänä nousee suuhunne kuin oksennus tai ientulehduksen paiseet.

Noniin.

Tämä helpottaa jo.

Irvokas huumori tekee hyvää.

Oletteko tulleet ajatelleeksi että lempiaiheenne saattaa olla triviaali? Todella. Että sen merkityksellisyys on nähtävissä vain laajemmassa kuvassa, taustaa vasten, ja ettei taustaa ole vielä aiheenne käsittelyissä huomioitu kylliksi. Ei kyllin laajasti, ei kyllin tarkasti, ei kyllin syvästi merkitysten muodostumisen, historiallisten prosessien, vaikutusten tai seurausten osalta. Että lempiaiheenne on vain pakopaikka kokonaisuudelta, jota elämä tässä maailmassa on.

Ei se mitään. Niin, eihän se mitään.

Mutta miksi sitten olla niin kiivas? Niin tunteissaan siitä.

Tai tästä. Miksi tämä liikuttaa minua?

Ilmeisesti en koe voivani puhua vapaasti, toisaalta näiden kuvaamieni ahtauksien vuoksi, monitahoisesti yhteismitattomien moraalien partioidessa julkisen keskustelun saastumassa mielessäni, toisaalta koska koen tunteellisesti raskauttavana sosiaalisen median jossa julkinen keskustelu nykyään paljolti pesii.

Opin jo varhain jyrkän oikeudentunnon: tarpeen puolustaa pienempää, sorrettua, heikompaa. Olin niin pieni ja kokemukseni epäoikeudenmukaisuudesta sikäli raju ja väkivaltainen, että raivo ja rajanveto eivät voineet purkautua ja toteutua turvallisesti. On kauheaa sulkea silmiään epäoikeudenmukaisuudelta. Mutta on kauheaa, kun sille ei voi mitään.

Opin hieman ennen kuin lukemaan, että ihmisten maailmat ovat yhteismitattomia, uskomukset, jotka ihmisiä ohjaavat eivät mitenkään liity toisiinsa ja se mikä yhdelle on elämän perusta on toiselle halveksittava vitsi ja se mikä yhdelle päämäärä ja tavoittelemisen arvoinen aarre on toiselle vastenmielinen vääryyden merkki.

Oikeudentunnon ja inhimillisten todellisuuksien yhteensopimattomuuden yhdistelmä on tuskallinen.

Se pakottaa selvittämään taustoja, konteksteja, kontekstien välisiä suhteita, kokonaisuuksien mahdollisuuksia.

Tähän ristiriitaan lisättynä omanarvontunnon vääristynyt heikkous ja soppa on valmis. Vanhat ihmiset joskus sanovat, että nyt he voivat sanoa mitä huvittavat, heitä ei enää kiinnosta mitä heistä ajatellaan. En ole ihan siinä vielä - mutta muistan olleeni joskus aiemmin, ja se oli kyllä railakasta. Siihen on päästävä. Mutta.

Näyttää siltä että oikeudentunnon ja ristiriitojentajun yhdistelmä yhdistettynä itsetunnon epävakauteen on jollain tapaa sosiaalisesti vammauttava mentaliteetti: en voi kuulua juuri mihinkään, enkä siis voi myöskään toteuttaa oikeudentuntoani aktiivisesti, ainoastaan passiivisesti, tutkimalla. Kenties hyvänä päivänä keskustelemalla, mutta ei koskaan julkisesti. "Ei koskaan" on tietenkin tunteellinen ilmaus, eikä varsinaisesti totta. Tunteellisuudet tietenkin ohjaavat todellisia olentoja toimimaan epätodellisin tavoin. Lakkaa uskomasta valheisiisi, Jonimatti. Kyllä, se on mahdollista. Ne sopivat sinulle erityisen huonosti.

Kate Bush, Cloudbusting

https://www.youtube.com/watch?v=GQ4DeDIh5c0

"Ooh, I just know that something good is going to happen.
 And I don't know when,
But just saying it could even make it happen."











torstai 8. maaliskuuta 2018

jatkan
kunnes
tajuan
kunnes
jatkan

tajuan
kunnes
jatkan
kunnes
tajuan
kunnes

kunnes
tajuan
jatkan

tajuan
kunnes
jatkan
kunnes
tajuan

perjantai 2. helmikuuta 2018

tulen
värinä

torstai 1. helmikuuta 2018

TOTUUS
HALAA

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

MUISTA
"muista"

keskiviikko 10. tammikuuta 2018


Juhani Tikkanen - kiitos vain - toteaa "Blogissaan Joutsijärvi kehittelee sellaisia kuvia että niiden edessä sitä vaan hiljenee, ja lukee." Sen johdosta pohdin tähän ääneen, että pitäisikö tämän blogin aineksesta siis koota jokin tiiviste, kokonaisuus, irrottaa kudosnäyte, tai muuta? Olisiko siitä jotain etua näille teksteille?