Mirkka Rekola II - Elämä koko ajan käy ilmi salasta

 Mirkka Rekola II ilmestyi tuossa hetki sitten ja on saanut jo lämmintä vastaanottoakin. Kuvassa kutsu huomisiin julkkareihin Tampereella.

 

Outi Hytönen Suomen Kuvalehdessä:

 "Syväluotaus Mirkka Rekolan elämään - -    Joutsijärvellä on ihailtava taito kuvata kaikkia ihmisluonnon puolia ymmärtäen ja arvottamatta. - - Mirkka Rekolan elämäkerran toinen osa on aivan yhtä tunnollisesti ja kaikin puolin loistavasti kirjoitettu kuin ensimmäinenkin osa. Joutsijärvi kuuluu elämäkertureiden parhaimmistoon.

 

Jouko Grönholm Turun Sanomissa:
"Jonimatti Joutsijärvi biografia runoilija ja aforistikko Mirkka Rekolasta kohoaa oitis suomalaisen elämäkertakirjallisuuden eturiviin. - - kunnianosoitus Rekolan poikkeukselliselle elämäntyölle, mutta ulkokultaiseen suitsutukseen se ei sorru kummassakaan osassa. - - Kaksiostainen biografia kuuluu syvällisyytensä ja moniulotteisuutensa ansiosta kotimaisen elämäkertakirjallisuuden ehdottomaan kärkeen. - -tarkastelutapa ulottuu laajasti koko kirjallisuuden kentän käsittelyyn." 

 

Vietetään nyt vielä pieni hetki pohtien Rekolan runoista elämäkerran kahden osan nimiin poimittujen ilmaisujen kaltaisuutta:

Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin

Elämä koko ajan käy ilmi salasta 

"mikä vaeltaa kun et sinä enkä minä"

 https://www.youtube.com/watch?v=xGr9XzfD0WM

Mirkka II ilmestyy 8.8.2024

 

Muutama on kysynyt, niin josko tämä saavuttaisi vielä jonkun ihmettelevän: Elikäs Mirkka Rekolan elämäkerran osa II (alaotsikoltaan Elämä tulee koko ajan ilmi salasta) ilmestyy jo menneen huhtikuun sijasta 8.8.2024.

EDIT: Nykyään en muista mitään, edes oman kirjani nimeä, joka siis on lainaus kohdehenkilöltä ja muotoa: Elämä koko ajan käy ilmi salasta.

Mirkka Rekola I on Vuoden tiedekirja 2023

Kirjoittamani Mirkka Rekolan elämäkerran osa I Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin on saanut Vuoden tiedekirja 2023 -palkinnon. Perustelut lämmittävät kirjoittajan mieltä ja sydäntä!

"Raadin perustelut

Mirkka Rekola on yksi sotienjälkeisen Suomen huomattavimmista modernismia edustaneista runoilijoista. Hän halusi tulla muistetuksi ennen muuta runoudestaan. Jonimatti Joutsijärven Mirkka Rekola I – Elämä joka ei tule koskaan kokonaan esiin on kunnianosoitus Rekolan runoudelle, mutta se ei sorru ulkokultaiseen suitsutukseen. Myös Rekolan henkilöhistoria saa teoksessa ansaitsemansa monisävyisen valotuksen. Tämän poikkeuksellinen teos on syvällinen ja moniulotteinen elämäkerta. Korkeatasoisen elämäkerran tapaan se kertoo paitsi Mirkka Rekolasta ja hänen elämästään ja taiteestaan, myös kuvaa suomalaista yhteiskuntaa, kirjallisuuden ja kirjailijoiden roolia julkisessa keskustelussa sekä Suomen paikoitellen hyvinkin ahtaita taidepiirejä sotienjälkeisenä aikana.

Lukija pääsee eläytymään Rekolan kehittymiseen tinkimättömäksi kirjoittajaksi – runoilijaksi, joka väistää määrittelyjä ja lokerointia. Tähän kehitykseen vaikuttivat syvästi lapsuuden ja nuoruuden hauras terveydentila ja isän kohtalo, homoseksuaalisuuteen kohdistunut vaino sekä siihen liittynyt pelko, häpeä ja ulkopuolisuus. Naisten välistä ystävyyttä ja rakkautta sekä näiden suhteiden merkitystä Rekolan elämälle ja vaikutusta hänen kirjailijuuteensa Joutsijärvi kuvaa tarkasti ja analyyttisesti. Hän kirjoittaa antaumuksella tuoden tekstiin herkkää ymmärrystä ihmisyydestä.

Kirja perustuu korkeatasoiselta henkilöhistorialta vaadittavaan vankkaan ja monipuoliseen lähdeaineistoon. Joutsijärvi on perehtynyt runsaaseen arkistomateriaaliin ja media-aineistoon sekä tehnyt lukuisia haastatteluja. Hän analysoi aineistojaan oivaltavasti ja asettaa ne asiayhteyksiinsä huolellisesti. Kuvaus kahtiajakautuneen Tampereen ilmapiiristä jatkosodan jälkeen on rikasta ja uskottavaa. Tieteellisen työskentelyn kriteerit täyttyvät teoksessa tinkimättömästi, mutta Joutsijärvi uskaltaa enemmän. Rekolan runouden hienosyisen tulkinnan myötä teos on tieteen ja taiteen rajankäyntiä parhaimmillaan.

Rekolan runoutta voidaan pitää vaikeasti lähestyttävänä, ja se saattanut jäädä monelle vieraaksi. Joutsijärven eläytyvä kerronta kuitenkin saattelee lukijat avartavalle matkalle Rekolan elämän vaiheisiin ja hänen teksteihinsä. Joutsijärvi on sanankäytön taitaja: ”Tunteet ja kokemukset, joille ei ollut yhteisesti ymmärrettävää kieltä ja kuuntelijaa, mykistivät. Ne kiertyivät kirjoitusta kohti ja musiikiksi, viulunkielille. Pitkiksi kävelyiksi ympäri kaupungin, souteluiksi järven aalloille” (s. 110). Lukija tuskin malttaa odottaa, että pääsee lukemaan Rekolan elämäkerran toisen osan – ja ennen kaikkea, että saa käsiinsä Rekolan runokirjoja."

 

Teoksen 99 kirjan joukosta voittajaksi valitsivat Tuomas Kilpeläinen, Tiina Kinnunen, Helena Leino.

Mirkka Rekola II keväällä

 Mirkka Rekola II - Elämä koko ajan käy ilmi salasta

 

 

on nyt keväällä julkituleva sisarteos Mirkka Rekolan viime keväänä ilmestyneelle elämäkerran osalle I - Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin.

talvipäivänseisaus ja välitilinpäätös

 

Coming to a theatre near you

 

Pidän kohtuullisen ennakoimattoman yllättävänä, että olen kirjoittanut yhden vuoden odotetuimmista kirjoista.

 

 

puhe tiistaina Telakalla

 

Esiinnyin tiistaina Telakalla. Koen vähän hankalaksi tämän koronapassi-homman, väestön jaottelun niihin-jotka ja toisiin-jotka-ei. Väliaikaisena ja rajoitettuna menköön. 

Tässä aamun "lehteä" lukiessani huomasin että Bell Hooks on kuollut, suosikkifeministini. "Kevyet mullat" sanoi työhuonetoveri. Sitten Korean sota ja Vietnamin sota kävivät ylitseni muutaman virkkeen kuohuna, enkä voinut keskittyä hommiin. Ja palasin. Mutta, nojoo, kirjoitin Telakan esitystä varten puheen, tässä:

 

14.12.2021 Telakalle

Kirjoitin meille pienen puheen:

Alunperin me olette pehmeitä

Kaikki pehmeä hengittää

Meillä on ollut pehmeä kohta

niskakuopasta leuankärkeen

ja leukaperästä leukaperään

salmiakkikuvion tai pitkulaisen timantin muotoinen

joka lepää selkärangan varassa

Kaikki pehmeä hengittää

Meillä on ollut pehmeä kohta

pyöreä laakea

alimpien kylkiluiden välillä

kuin kostea meduusa

uidessaan sykkivä

tai teltta

jonka peruspilari on selkäranka

Kaikki pehmeä hengittää

Meillä on ollut pehmeä kohta

lantion maljassa

istuinluiden välillä

ja häpyluusta häntäluuhun

vuorovesiallas, merenpoukama

jonka suolaisesta vedestä jyrkkä kallio selkärankana kohottaa meidät pystyyn

Kaikki pehmeä hengittää

Pehmeänä otamme vastaan

koemme kaiken kuin märkä rahkasammal

siihen astuvat olennot

Kovina, jännityksessä

me jaksamme kantaa

kipua, kärsimystä

ja ajatuksia

Meillä on paljon ajatuksia

Monet niistä olivat meille hyvin vieraita

täysin naurettavia, ennenkuulumattoman mahdottomia

kaksi vuotta sitten

Mikä meidät saa niitä ajattelemaan

Kenen ajatuksia ne ovat?

Mikä tänään käy päinsä

ja kenelle?

Ja kenelle ei

sekä miksi?

Kuka siitä saa tietää ja miten?

Kuka ajattelee?

Kaikki pehmeä hengittää

Kolmekymmentävuotta ja rapiat sitten kirjoitti Mirkka Rekola

kylmän sodan päättyessä

ja persianlahden sodan alkaessa

pitkän runon Helsingin Sanomiin

Mikä siinä ajattelee?

Luen sen nyt teille

”Pettymyksen aika”

HS 26.1.1991

(...)

Aava Uusikuun Vedessä palaa ja Rekolan esikoisen rytmien paljastuminen

Aava Uusikuun Vedessä palaa -levy (2011), joka on tehty Mirkka Rekolan samannimisen esikoisteoksen (1954) runoihin avaa ainakin minulle näiden runojen maailmaa merkittävällä tavalla. Nimittäin, koska olen kasvanut sisään moderniin runoon ja sitten sen murtumaan johonkin muuhun (post- tai kokeelliseen, tai mitä se nyt olikaan joskus 2006 kieppeillä), ei minulle Rekolan kahden ensimmäisen teoksen modernia ja vanhempaa mitallista runoa yhdistävä poetiikka ole kovin luontevasti aukenevaa. En lukemalla ilmeisesti ymmärrä runojen rytmiä, huomaan, nimittäin Uusikuun musiikin rytmeihin ja melodioihin puettuna runojen rytmit ja siksi myös merkitykset ja vivahteet nousevat ymmärrettäviksi ja koettaviksi. Levy on muutenkin kuullakseni suomenkielisen kevyen musiikin parhaimmistoa, ihan riippumatta miltä vuosikymmeneltä vertailukohtia haetaan. Parhaat klassikot ja hienoimmat mestariteokset vain ovat samalla tasolla.


Rekola on itse sanonut levystä näin:

"Olin erittäin ilahtunut kuullessani nuoruuteni runoja esitettävän näin omaleimaisella tavalla. Laulujen tuore toteutus sai minut kuuntelemaan niitä ilman varsinaista nostalgiaa. Erityisesti minua ilahduttivat Aava Uusikuun ääni sekä laulujen melodiat ja rytmit.

Runojeni tunnelmat tulevat hienosti esille näissä sävellyksissä. Levyllä jokainen ääni, sana ja tavu tuntuvat olevan juuri oikeilla paikoillaan – luontevasti ja pakottamatta."

Annikin runofestarin taltio 14.6. asti katsottavissa

Lauantaisen Annikin runofestivaalin nelituntinen ohjelma katsottavissa Youtubessa 14.6.2020 asti!

Esitän alkupuolella Mirkka Rekolan runoja Teemu Mäenpään maalaaman Rekolan runoon "Minä rakastan sinua minä sanon sen kaikille" liittyvän muraalin paljastamisen jälkeen.

Laulan siinä Puun syleilemällä -teoksesta runon "Yöllä kun kuulen hengitykseni sinussa", sitten luen joitakin Kohtaamispaikka vuosi -teoksen runoja tavoittamattoman rakastetun näyistä, sen perään vuodenaikojen ulkopuolelle joutumisen teemasta teoksesta Minä rakastan sinua minä sanon sen kaikille, ja lopuksi laulan Vesi on maailman muisti -kirjan "Lumipilvet putoavat alas" -runon.

Anandassa

Anne Lehtisen haastattelussa Ananda-lehdessä.

Aamulehdessä

Kaksi Majken Johanssonin runoa Mirkka Rekolan käännöksinä

Majken Johansson

Kaksi runoa



Lokakuun elegia

Kysymystemme virhe on että hylkäämme ne.

Nyt metsä kallistuu väärään suuntaan,
pian se kaatuu viimeiseen puuhun,
eikä mikään tuuli tue kättä
kirjoittamaan kyllä tai ei.

Rakas, metsässä
tuuli puhalsi tuoreet lehteni
ja sanani menivät auringontietä.
Nyt palaa kaikki, mutta kuin typestä.
Kesien tavoin joita emme enää muista
kuljemme yhdessä syksyn läpi.

Kysymystemme virhe oli että hylkäsivät meidät
oikeasta sanasta: kyllä, ei.
Kohta ei poltekaan kestä savunsa likeisyyttä.
Ei enää metsää, vain mykkää ikävyyttä.




René Descartes

Ja minä näin sielun ja ruumiin väliin
niin syvään että sinne kasvoi yksinäisyys. Niin syvään
että sieltä kasvoi yksinäisyyttään väkevimmin.

Sielu, ja ruumis,
ja Minä puristuksissa
välissä.

Mutta väliin piti nauraa tikahtuakseen,
kun Descartes tulla sipsutti glandula pinealis hyppysissään.
Ja kaikki muu oli hullua
ja kaikkea muuta kuin hyvää.

Kunniallinen ihminen opetti minulle
taivaan ja helvetin nimen. (Sellainen oli
Sokrateenkin syntiinlankemus.)

Ja siksi
en koe olla ovela
vaikka kieleni koko ajan käy kahtaanne

ja näytän iloisemmalta mitä enemmän kauhistun.




Suomentanut Mirkka Rekola

(Parnasso 1/1962, 24-25)

Elävän kirjallisuuden festivaali & Valokeilassa

Runoaiheisia tapahtumia Tampereella:

Ensi lauantaina 15.2.2020 Elävän kirjallisuuden festivaali teemalla ÄÄNI Tampereella Työväenmuseo Werstaalla. Olen tavattavissa Pirkkalaiskirjailijoiden pöydän äärellä kello 13-14, ja Bertel-lavalla kello 14-14.45 Pirkkalaiskirjailijoiden runoesityksiä, jossain välissä vilahdan minäkin siellä. Tervetuloa!

EDIT 13.3. Tapahtuma on PERUTTU. Tampereen pääkirjasto Metsossa on Valokeilassa[linkki lisätty 11.3.] -tapahtumasarja paikallisten kirjailijoiden esiintymisille 24.2., 30.3., 20.4. ja 18.5.  Näistä maanantaina 20.4. klo 18 esiinnyn siellä Jyskyn haastatellessa. Aiheena Esiinkaivatut sekä siihen mennessä ilmestyvä runovihko Kärsimys nyt tapahtui ammoin. En nyt tähän kohti osaa kertoa, keitä muita Valokeilaan astuu.

Myöhemmin keväällä, 12. toukokuuta Mirkka Rekola seura -ry:n runokävely Kalevankankaan hautausmaalla, vetäjänä Timo Malmi, joka kertoo Tampereen punaisista ja valkoisista, jotka Mirkan nuoruutta määrittivät. Samana iltana Rekola-lukupiiri. Laitan tarkempaa tietoa näistä lähempänä.

Lyhyt selvitys lauluteksteistä

Seuraa lyhyt selvitys lauluteksteistä! Esitän toisinaan Mirkka Rekolan runoja omilla melodioillani, erityisesti ja useimmin vain Lumipilvet putoavat alas -runoa, teoksesta Vesi on maailman muisti (2007). Teos ei löydy Virran molemmin puolin -kootuista eikä Tuoreessa muistissa kevät -teoksesta (jossa aforistiset kokoelmansa). Näin joku voi luulla, ettei runo ole Rekolaa, kun ei sitä löydy "mistään". Lisäksi usein unohdan esityksissäni eritellä, mitkä tekstit ovat omiani, mitkä eivät, joten saattaa jäädä jollekin kuulijalle käsitys, että Lumipilvet olisi oma tekstini, kun se on Rekolan, tai että jokin muu laulu olisi tehty mahdollisesti mainitun Rekolan tekstiin mikä yleensä ei ole tilanne. Olen kyllä harvemmin laulanut Rekolalta myös Katoavuus virittää kielen suurelle preesensille - ja Yöllä kun kuulen hengitykseni sinussa -tekstejä, ja kenties muutakin, mutta tosiaankin melko harvoin. Pitkäntähtäimen aikeena on tehdä koko illan Rekola-lauluesitys, jonka kuulijalle ei toivottavasti jää tekstien kirjoittaja epäselväksi.

Mirkka Rekola -lukupiireistä

Vedin tässä keväällä Tampereella kolme Mirkka Rekola -seuran lukupiiriä, joissa kussakin luettiin yhtä Rekolan teosta. Tässä alla huomioita lukupiireistä.

I

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", ensimmäinen tapaaminen 9.3.2017
Aiheena "Ilo ja epäsymmetria", 1965


Minä olen aistieni runoelma


Kahvila Runon yläkerrassa, lähellä taloa, jossa Eeva-Liisa Manner aikoinaan asui, kokoontui eilen torstaina 9.3. Mirkka Rekola -seuran lukupiiri keskustelemaan Rekolan kokoelmasta Ilo ja epäsymmetria (1965).

Kokoelma on Rekolan neljäs, mutta voinee sanoa, että toinen kirja jossa hänen omin runoilijanlaatunsa ja estetiikkansa alkoi hahmottua. Syksy muuttaa linnut (1961) oli hänen irtiottonsa vanhasta mitallisesta kohti omaperäistä modernia runoa. Samalla näissä kirjoissa on nähty uudenlaisen kokemistavan ja tavanomaisen identiteetin purkautumisen teemoja. Aiheesta voi lukea esimerkiksi Katja Seudun tutkimuksesta Tyhjä pöytä on tilattu (WSOY, 2016).

Lukupiiri oli juuri sopivan kokoinen, että keskustelu säilyi intiiminä, hiljaiset jäsenet saattoivat upota haluamaansa kuuntelijan asemaan ja innokkaimmat jakaa huomioitaan, lukukokemuksiaan ja ääneenlukua toivottavasti kukin kyllikseen.

Ilo ja epäsymmetria kenties juuri epäsymmetrisyyttään on paikoin erittäin haastava luettava. Yhdessä lukien hahmotustavat laajenevat ja ilmaisuista saadut vaikutelmat moninkertaistuvat, mikä on erittäin antoisaa tällaisen runouden äärellä. Tajuamisen tavat, joihin runot viittaavat, joita ne kielellään vihjaavat, tulevat helpommin maistettaviksi tai oivallettaviksi.

Annan esimerkin: Eräs lukupiirin osallistuja luki ääneen tämän parisäkeen, alkuperäiskokoelman sivulta 19:

"Kun veneitä sousi sulavedessä jään ympärillä
tunsin että voin lähteä sieltä"

Mikään runossa tai sen ympärillä ei kerro, mistä "sieltä" puhuja koki voivansa "lähteä". Tämä tuntui lukiessani hämmentävältä ja peräti turhauttavalta, kun valmistauduin lukupiiriin itsekseni. Vaikkakaan en enää muista, mitä osallistuja kertoi runosta, muistan, miten hänen lukukokemuksensa sai minut ymmärtämään runon. Eristyisesti ymmärsin ensi kertaa ilmaisun "lähteä sieltä".

Avartui mahdollisuus, että puhuja kokee eksistentiaalisen alkuperänsä havaintonsa kohteissa. Että olen aistieni runoelma - jos sallitaan tällainen muunnelma Mannerin tunnetusta säkeestä.

Tavanomaisen kielen kannalta parisäe on hyvin epäsymmetrinen ja peräti epätarkka, sen viittaussuhteet ohjaavat hämärään. Epäsymmetriasta aukenee kuitenkin toinen tapa katsoa, ja kenties se on kokoelman otsikon iloa.

Epäilemättä runot ovat paikoin vaikeita. Lukupiiri pyrki sallimaan myös hämmentyneen hiljaisuuden. Usein yhdessä lukien esiin nousi myös muuta kuin hiljaisuutta ja hämmennystä, usein myös yhteisesti ymmärrettyä, jaettuja kokemuksia.

Eräs hauska seikka oli, miten konkreettisen tulkinnan sai seuraava runo, sivulta 42:

"Päiväni
pieni vieras tuli pyörimään tuolilla.
Laskin istuimen alas.
Kun hän lähti, putosin tähän."

Tämän lukija avasi muulle lukupiirille sen hätkähdyttävän ja arkisen tapahtuman, jossa tavanomaista alemmas lasketulle tuolille istuessaan putoaa penkkiin. En ollut tätä (kenties ilmeistä) tulkintamahdollisuutta huomannut. Toisaalta hän totesi myös tulkinnan, jossa viimeisessä säkeessä "pienen vieraan" lähdettyä pudotaan yksinolemisen hetkeen.

Juuri mitään emme lukupiirissä saaneet sanottua kirjasta kokonaisuutena, mutta sen toistuvia teemoja kuten katseen kokemisen kerrostumat, sisä- ja ulkopuolen sulautuminen toisikseen tai niiden välisen eron katoaminen tunnistettiin kyllä monista runoista. Luettavaa riittää, eikä runokirja tyhjene edes yhdessä lukien. Useampi silmäpari näyttää kuitenkin yksittäistä lukijaa paremmin löytävän reitit sisä- ja ulkopuolen erillisyydestä avarampaan näkemykseen. Kiitoksia!

Seuraavaksi lukupiiri tapaa Kahvila Runon yläkerrassa torstaina 6.4.2017, jolloin luetaan Rekolan aforistista kokoelmaa Maailmat lumen vesistöissä. Kolmas ja kevään viimeinen tapaaminen on torstaina 4.5.2017, jolloin luetaan kokoelmaa Kuka lukee kanssasi.



II

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", toinen tapaaminen 6.4.2017
Aiheena "Maailmat lumen vesistöissä", 1978



Hieman toisenlainen ryhmä kuin ensimmäisellä kerralla kokoontui Kahvila Runon yläkerrassa lukemaan ja keskustelemaan Mirkka Rekolan aforistisesta kokoelmasta "Maailmat lumen vesistöissä".

Teos on matka syksystä kevääseen, joka oli tapaamisen aikaan jo hyvässä vauhdissa. Mustat ja valkeat linnut olivat palanneet Tampereelle.

"Linnut täplittävät jäänraunaa, lokit ja nokikanat, valkeat linnut ja mustat. Ja kun jäät lähtevät, ne nousevat siiville, yöt ja päivät."


Joillakin osallistujilla oli jaettu kaipaus runoilija, ystävä ja opettaja Rekolan luokse. Monille runot tarjosivat lohdutusta, jotakin elämän vaikeuksia ylittävää ymmärrystä ajasta, läsnäolosta, itsestä ja toisesta.
Lohtua löydettiin muun muassa seuraavasta tekstistä, jossa yksinäisyys ja yhteys rinnastuvat, hauraus ja voima tulevat toisikseen:

"Minun oli aina käännyttävä teiltä. Se on merenranta.

Näköisensä se on, autio, kadonneen tilassa. Mutta veneesi vahvistetaan, terälehti on suoja, vedensileä."

Eettinen näkökulma, joka lukupiirin perusteella nousee Rekolan teksteistä, pohjaa siihen, että minä en ole - muuten kuin aina suhteessa sinuun, toiseen.
Kohtaamisten myötä hahmottuu kysyvä elämänmuoto.

Yhdessä lukemisen voimaa ja mahdollisuutta kuvastaa se, miten lukupiirissä nostettiin eräs teksti lähes käsittämättömäksi, mutta kun sitä yhdessä luettiin, saatettiin sen jokaisesta kuvasta unenomaisuuden lisäksi löytää suoria yhteyksiä vanhoihin mystisiin traditioihin
Joku teksti ei auennut jollekulle
Yhdessä se avartui moneen suuntaan ja monella tavalla


"Minä olin huutanut nimesi vanhaan ruukkuun, sinne vain, ja sinne satoi vettä. Se oli pilven hyvä kappale maata. Yöllä se alkoi kävellä, kreikaksi, ei, latinaksi se alkoi kysellä korvia, se halusi juopotella. Se sanoi olevansa se ainoa, mikä on jäljellä täällä ja menevänsä pian rikki. Pilvi minua ympäröi, sama pilvi, minä kiedoin käteni sen ympärillä."

Niin, onko tässä yllä lainatussa tekstissä unen tolkuttomuuksia, vai onko ruukku siinä vanhan egyptiläisen tai juutalaisen hääseremonian rikottava symboli - onko pilvi kenties kristillisen mystiikan tietämättömyyden pilvi - onko juopumus päihtymystä olemassaolosta? Tällaisia ja muita kysymyksiä ihmettelimme.

Lukupiirissä "Maailmat lumen vesistöissä" näyttäytyi tiheänä kudelmana, jossa aforismisarjoissa hahmottui mitättömyyttään ja toisen kohtaamisen ensisijaisuutta ihmettelevän puhujan hahmo. Mitättömyys tai autius, jota sanaa teos toistaa, tässä yhteydessä on ymmärrettävä tilaksi, joka kannattelee ihmistä persoonattomana voimana, johon kuka vain ohikulkija mahtuu.

"Ei nouse autiudesta ihmisiin vaan liikkuu sen tilassa heissä. Ja kaikki pyyhkäistyy, kaikki pyyhkäistyy."

Yhteydessä tähän sisäisen ja ulkoisen samuuteen tai vuorovaikutukseen on myös ajan kokeminen paikkana, johon myös tämä teos lukijaansa viittaa osallistumaan.

Seuraava ja tämän kevään viimeinen lukupiiri kokoontuu tämän viikon torstaina 4.5. klo 18-20, Kahvila Runon yläkerrassa. Luemme kokoelmaa "Kuka lukee kanssasi". Tervetuloa mukaan!



III

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", 4.5.2017
Aiheena runokokoelma "Kuka lukee kanssasi", 1990


"Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin"


Keväisen lukupiirimme päätti teos, jonka mukaan piiri oli nimetty. Huomion kiinnittäminen siihen, että sekä yksin että yhdessä lukiessaan on jonkun kanssa, jota ei täysin tunne, on keskeinen tapa jolla lukukokemukset syvenevät. Lukupiirissä ja muutenkin.

Umpikuja, jollaiseen keskustelu voi päästä, jos tavat tulkita tekstiä ovat kovin ristiriitaiset tai kilpailevat keskenään, muistuttaa umpikujaa, johon ihminen voi päästä löytäessään sisäisen ristiriidan, maailmankuvassaan hiertävän sopimattoman havainnon tai ajatuksen. Niin vahva yksilöllisyys tai keskustelutilanne, joka kestää umpikujan ja osoittaa sen avautuvan, kantaa ristiriidan horisontaalisen jännitteen ja umpikujan vertikaalisella näkökulmalla tai kokemistavalla. Minun ja sinun ero suhteellistuu, kun kysytään, mitä olemme. Umpikuja yli voi kiivetä, tai lentää.

Kuitenkin umpikujia on. Kaikkia niitä ei voi ylittää noin vain lehahtamalla.

Joidenkin ali voi kaivautua.

Näitä pohdin muun muassa sen runon seurauksena, jota lukupiirissa ensiksi käsiteltiin. Runo kuvaa runoilijan työtä, sen kahtalaista suhdetta maailmaan. Tässä koko pitkähkö runo:

"Myös tämä tehtävä on annettu, palveluksessa,/
siihen ei hevin suostuta, ja vaikka ajatteluni/
on pitempi, on pitempi kuin vuosisata, ei se riitä,/
ajattelun umpikuja on maailman umpikuja,/
eikä sen profeetta voi olla muuta kuin pyöveli,/
kiusana ne, jotka eivät ole ajatelleet sen vertaa,/
eivät tehneet tätäkään johtopäätöstä./
Tämä joka erkanee umpikujan maailmasta, suhteutuu/
siihen toiselta tasolta, miten se on mahdollista,/
elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin, ei niin,
että sillä olisi ajatteluni alku ja loppu./
Ei mikään hengitä niin kuin ennen, eivät linnut,/
joiden keuhkona on ilma, niiden siivet väsyvät,/
ja minä joka seison tämän puun alla viimeiset lehdet/
silmillä, hyvä on sanoa, etten näe, olen ja en/
ole, Hamlet, joka pitää pääkalloa kämmenellä,/
hänen se on, vaikka on isänsä, elämä, joka ei koskaan/
tule kokonaan esiin, se on kahden ajatukseni välissä."

Tätä epäilemättä monitulkintaista ja lukijaansa risteäville kujilleen eksyttävää runoa lukupiiri pohti melko kauan. Yhtä kauan luettiin monia virkistäviä pikkurunoja, joissa luonnon ja ihmisenä olemisen ihmetys kulkevat rinta rinnan umpikujien yllä.

"Järvellä, ja tuntee rintakehänsä aaltoilussa,/
ei siellä asu kukaan, sydämen seudulla,/
vedenpimeässä siellä ui sininen taivas."

Nämä pienet runot helpottivat muuannen lukupiiriin Mirkka Rekolan tuotantoa tuntemattoman osallistujan oloa, kun hänelle synkät ja ainakin ajattelua haastavat kiperämmät tekstit olivat ensin jääneet hämmentämään.

Kenties runous on paikallaan, kun se osoittaa umpikujat, joissa olemme, kiusaa meidät niiden ahtauteen, ja samalla aukoo muita reittejä, kenties huomaamattamme, siihen kiusaan.

Kiitos kaikille lukupiiriin osallistuneille, erityisesti Katja Seudulle joka kaikkina kertoina saapui paikalle lukukukokemuksineen! Kiitos myös Mirkka Rekola seuralle mahdollisuudesta kokoontua lukemaan yhdessä.

olen päästä varpaisiin sotkeentunut elämään, elämään, "joka ei koskaan tule kokonaan esiin" (Rekola)

ja voi mun harakkaporukkaani, miten ne lehahtelee holtittomasti ympäriinsä pienimmästäkin tuulenvireestä!

toivottavasti ne ei ole pahasti törmäilleet autosi tuulilasiin pyöräsi pinnojen väliin
pyristellessään ties mihin turvaan.

tän kevään pesille on jo toimitettu uusia kasvusuuntia... oottakaa vaan, kun tyypit kuoriutuu (ette ehkä huomaa mitään).

(repost, 12.11.2010)

”Katoavuus virittää kielen suurelle preesensille.

Näe jo nyt läsnä ja poissa niin et hänen mentyään joudu sanomaan: vasta nyt ymmärrän.”

- Mirkka Rekola, Maailmat lumen vesistöissä

Kolme ystävää tuli luokseni. Söimme ja puhuimme. Tuli puhe kuolleista läheisistä ja kuolemasta, mikä keskustelu yllättäen taukosi. Tuli hiljaista. Hiljaisuus jatkui, se oli hyvin kaunista. Se jatkui minuutteja. Sitten yksi heistä avasi kurkkunsa ja lauloi. Pian puhuimme jälleen. Hänen piti lähteä aiemmin kuin muiden. Mutta hänen jälkeensä tuli vielä eräs ihminen. Taas tuli puhe kuolemasta - ja tuli hiljaista. Hiljaisuus kesti sen aikaa, että sen varmasti kuuli. Jatkoimme keskustelua muusta.

Suunnaton lintu Rekolan, Trungpan ja Lehikoisen teksteissä – kysymys kirjallisuuden ruumiillisuudesta

(Essee on alunperin julkaistu Kaltiossa 4/2013 -- ja kerro Paavo toki, jos et halua sen olevan esillä tässä. Lehti kannattaa lukea paitsi siksi, että se on hyvä, myös koska esseeni on siinä kuvineen taitettu aikas hienosti. Tässä blogissa vain osa kuvista, joskin tää ensimmäinen kuva Kaltiosta taisi puuttua.)

Etsin ruumiillisesti vaikuttavaa kirjallisuutta, koska olen oivaltanut, miten organismin kyky tajuta sisäisyytensä ja ympäristönsä on keskeistä kirjallisuuden synnylle ja kokemiselle. Kutsun tuota sisäisen ja ympäröivän ruumiillisuutta 'somaattiseksi avaruudeksi'. Se on ruumiillisesti koettu tila, joka pitää sisällään ruumiin kielineen ja äärillään ruumista ympäröivän tilan ja aineen kirjallisuuksineen.

Koska me, lukijat ja kirjoittajat, aistimme kirjoituksen intensiteetit suoraan kehon ja mielen kokonaisuudella, muokkaa kirjoitus suoraan somaattisen avaruutemme kokoa, suuntia, tiheyksiä, painoja ja liikkeitä siellä. Mutta emme huomaa tätä muokkausta, koska emme huomaa somaattista avaruutta, eikä suuri osa kirjoituksesta, jota luemme tee mitään mainittavaa muutosta vakiintuneeseen, mutta epänormaaliin tilaan jossa tajuamme itsemme ja maailman hyvin vaillinaisesti. Vakiintunut somaattinen avaruus on epänormaali, koska se on seurausta tunnottomuudesta, turtumuksesta, ei vastaanottavuudesta, huomiosta tai herkkyydestä. Se on vakiintunut tavanomaisia elämässä selviämisen, persoonan kasvattamisen ja sosiaalisen toiminnan kaltaisia tarpeita varten. Samalla olemme unohtaneet sitä suppeammat ja sitä laajemmat somaattiset tilat sekä sen rytmejä radikaalisti hitaammat tai nopeammat sykkeen, paisumisen, romahduksen tai hengityksen rytmit. Niinpä meidän on varsin hankalaa löytää luettavaksemme tai luotavaksemme kirjoitusta, jossa havahdumme kielen somaattista avaruutta muokkaavaan luontoon.

Lukiessani Mirkka Rekolan kolmatta runoteosta Syksy muuttaa linnut viime keväänä pidin mielessäni, että runoilija itse kertoo kokoelman kirjoittamiseen liittyneen kokemuksen "poistumisesta". Vaikken ollut varma, mitä se merkitsi, se kiehtoi. Kenties oli kyse havaitsijattomasta havaitsemisesta. Tai ehkä jostakin muusta. Valmistauduin siihen että kirjalla voi olla vaikutus, jota en ennalta tunne. Liian harvoin luen sillä tavoin. Yleensä lukiessa havahtuu itseä koskettavissa kohdissa, jos käytössä on vähimmäismäärä uteliaisuutta. Nyt yritin kuitenkin lukea muutakin kuin sitä, mikä minua koskettaa. En yhäkään tiedä ”poistumisesta”, mutta erästä runoa lukiessani tilankokemus avautui kaikkiin suuntiin:

"Olet näkevä toisin, et näin,

tämä olisi ajatuksen lento,

suuren keinusi kuviteltu

ihme että putoaisit

linnun hahmoon

syöksyisit yhdessä kuilussa

kaikki ilmansuunnat

katoamatta."

Myöhemmin luin esseetä, joka lainasi tiibetiläisen Chögyam Trungpan Shambhallah -kirjaa. Trungpa kirjoittaa pelon ja toivon ylittämisestä. ”Outrageousness”, joka tästä seuraa on Sarvamitran suomennoksessa ”riehakkuus”, mutta kääntyy myös ”hillittömyydeksi” – tai ”suunnattomuudeksi”:

"Riehakkuuden vertauskuva on garuda, tiibetiläinen tarunomainen lintu, josta perinteisesti puhutaan lintujen kuninkaana. Garuda kuoriutuu munasta täysikasvuisena ja kiitää kauas avaruuteen levittäen ja kurottaen siipiään yli kaikkien rajojen. Samalla tavoin riehakas soturi, joka on voittanut toivon ja pelon, tuntee suurta vapautta. Riehakas mielenlaatu on siis hyvin nopea. Ihmisen mieli käsittää koko avaruuden. Se ylittää kaikki mahdollisuudet pidätellä ohjaksia. Se suuntautuu vain yhä laajemmalle. Garuda-kuninkaan tapaan riehakas soturi ei kohtaa mitään, mikä estäisi hänen avaraa mieltään.

Riehakkuuden soturi ei pyri mittaamaan avaruutta, koska esteitä ei ole missään. Ihmistä ei huolestuta, kuinka kauas hän pystyy etenemään ja missä määrin hänen pitäisi hillitä itseään. Hän on hylännyt kokonaan oman edistymisensä mittaamisen viitekohdat. Hän on tavattoman vapautunut. Riehakkuus on laaja mieli, joka on ylittänyt tuonpuoleisen."

Ruumiillinen lukukokemus tilan vapaasta aukeamisesta ympärilläni toistui tätä lukiessa. Kokemus ei ollut sama, mutta siinä määrin yhteisellä tavalla poikkeuksellinen, että aloin pohtia, onko tällainen linnun kirjallinen hahmo yleinen, ja miksi en ole ennen kohdannut sitä tällä tavalla. Ibn Arabin universaalin puun oksilta puhuvat neljä lintua edustavat todellisuuden olemuksen prinsiippejä tavalla, jossa lentämisen tai tilan kokemus ei nouse keskiöön. Marja Mattlarin Lintu-kappaleessa linnun suunnattomuus nähdään ulkopuolelta toisessa ihmisessä kuoleman hetkellä. Samaa laatua en myöskään kohtaa Richard Bachin Lokki Joonatanissa: Joonatanin lentämisen vapaus ja lintuus on ensin ajassa kehittyvää, sitten hyppyä rajoitteiden yli, ei tilallista rajattomuutta. Trungpan ja Rekolan linnut ovat hetken suunnattomuudessa, laajentuvassa tässä.

Etsin turhan kaukaa. En muistanut lukeneeni jotain tällaista jo pari vuotta aiemmin. Kun sattumoisin löysin tekstin uudelleen, ymmärsin, että jo ensi kertaa lukiessani olin kokenut Tiina Lehikoisen Isoympyräkatu-kokoelman tekstin ”16.6.2007/klo 06.37” erityisellä tavalla.

"Piirrän kokoistasi valoa, aamu-sinä, jättiläishaukka, männynkäpy, kuukkeli -- sormien oksastoissa taivasvärit, lakeus, lakipiste. Olemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyttä, yhtä rajaa."

Minulle "[o]lemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyyttä" kuvaa tätä samaa suunnatonta lintua kuin Rekolan näkemisen lintu ja Trungpan Garuda. Yhdistin Lehikoisen runon muinaisegyptiläisen veistotaiteen motiiviin, jossa valtava Horus-haukka suojelee jaloissaan seisovaa pikkuruista faaraota. Kenties viidennen kerran Lehikoisen tekstiä lukiessani näen sanan "jättiläishaukka", vaikka itsekin naputtelin sen tietokoneelle tekstiä kopioidessani. Näin vain kottaraisen, lempilintuni; en nähnyt lukemiseni rajaa. Keskustelussa Lehikoinen vahvisti egyptiläisen assosiaation: hänelle merkittäviä ovat haukkaveistoksista ne, joissa haukka nousee pään takaa ihmisen ylle.

Yhteistä näille kolmelle tekstille on paitsi linnun ja suunnattomuuden ilmaisut, myös pyrkimys ”läsnäolon” tai ”näkemisen” muutokseen. Trungpalla tämä on ilmeistä – olla lintu on pelon ja toiveen ylittävä mahdollisuus. Rekolan runo lupaa ”näkemisen” muuttuvan – ja sitten muuttaa sen avoimessa lukijassa. Lehikoisella pyrkimys ilmenee epäsuoraan kielellisissä hahmoissa, jotka haastavat tavanomaista käsitystä maailmasta: valon piirtäminen, lintujen jättiläismäisyys, ihmisen raajan samaistaminen puun oksaan ja puhe ”meidän” olemisesta erottelematta subjekteja ehdottavat lukijalle tiettyjä tapoja kokea. Kaikki suunnat on suunnaton, "yhtä rajaa" – rajan kaikkiallisuudessa voi kokea äärettömyyden.

Kenties kirjallinen lintukokemus on linnunhahmoisen vapauden kokemista sisäpuolelta, "lintuna". Sisältä koettavat kielelliset hahmot eivät edes runoudessa ole liian yleisiä, sillä kielen esineellistävät kyvyt ovat yleisemmin käytössä kuin kielen kyvyt herättää meissä sisäinen aistimus ja tunne jonkin toisen olemisesta.

Edellä tarkoitukseni ei ollut vain kuvailla erästä toistuvaa lukukokemusta. Toivon esimerkillä kirjallisten lintujen suunnattomuudesta herättäväni lukijoiden kiinnostuksen siihen, miten kukin kirjoittamisen tai lukemisen hetki haastaa kokemuksen tajuisesta ruumiista ympäröivässä maailmassa. Tällainen käsitys kirjoituksen ja ihmisorganismin yhteydestä sivuuttaa tarpeettomana kysymykset, kuten ”voiko esikäsitteellistä kokea”, sillä käsitteellinen kokemus asettuu vain yhdeksi kerrostumaksi tai sävyksi monitahoisessa tajunnallisessa kokonaisuudessa. Miksi me luemme ja kirjoitamme?

Hartolassa 31.12.2012

”Katoavuus virittää kielen suurelle preesensille.

Näe jo nyt läsnä ja poissa niin et hänen mentyään joudu sanomaan: vasta nyt ymmärrän.”

- Mirkka Rekola, Maailmat lumen vesistöissä

Kolme ystävää tuli luokseni. Söimme ja puhuimme. Tuli puhe kuolleista läheisistä ja kuolemasta, mikä keskustelu yllättäen taukosi. Tuli hiljaista. Hiljaisuus jatkui, se oli hyvin kaunista. Se jatkui minuutteja. Sitten yksi heistä avasi kurkkunsa ja lauloi. Pian puhuimme jälleen. Hänen piti lähteä aiemmin kuin muiden. Mutta hänen jälkeensä tuli vielä eräs ihminen. Taas tuli puhe kuolemasta - ja tuli hiljaista. Hiljaisuus kesti sen aikaa, että sen varmasti kuuli. Jatkoimme keskustelua muusta.