ololo - luennan alku

Olen siis aloittanut taas lukemaan Olli-Pekka Tennilän Ololoa, tällä kertaa sanoakseni siitä jotakin täällä blogissa. Nämä ensimmäiset huomiot perustavat muistiinpanoihin, joita olen tehnyt lukiessani teoksen alkupuolta viikko-pari sitten. Tekisin kirjasta tietysti kritiikin johonkin julkaisuun, ellen olisi seurannut sen syntyä niin läheltä, että miten väljät jääviyden määritelmät tahansa kieltäisivät sen itsestäänselvästi. Blogiin toki mahtuu tekstiä juuri niin paljon kuin haluan kirjoittaa, joten mitään ongelmaa tilanteessa ei ole.

Ensin tekee mieleni todeta, että kirjassa on kahtalaista säelogiikkaa: minimalististen, etymologisenkaltaista kielisuhdetta viljelevien rinnakkaisten ja sarjallisten fragmenttien kerrostuvaa logiikkaa, sekä pidemmän, irtonaisen puheen vaeltelevaa logiikkaa, joka ei juurikaan perustu siihen kiteyttämiseen, jota usein pidetään heppoisin perustein runouden olemuksena, vaan varioivaan toistoon. Tähän toistoon tai "takaisinkytkentään", kuten runoilija itse kenties kuvailisi, liittyy olennaisesti se, että runo, sen kieli ja rakenne, on kaiken aikaa purkamisen ja rakentamisen kohteena: kahtalaisesti kesken. Muun muassa tästä puhuu eräs pitkistä runoista, Anarktis.

Halusin todeta tämän, sillä ihmettelin Keskisuomalaisen muuten melko tarkkanäköisessä arvioissa esitettyä väitettä, että lyhyisiin runoihin verrattuna Ololon pitkät runot sisältäisivät ihmeteltävän paljon turhaa. Juuri mitään turhaa siellä ei ole. Kenties hämmentävyyksiä ja harhautuksia tai sellaista paneutumista ajatusprosessiin, mikä pakenee ainakin tietynlaisia logiikoita, mutta jos vaikkapa Anarktista kahlataan kohta kohdalta, voidaan kummallisimpienkin säkeiden mielekäs suhde kokonaisuuteen löytää. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki lukijat pitäisivät Anarktiksesta. Lisäksi voi todeta, että teoksen kaksinainen logiikka, sirpaleen ja kuljeskelun logiikka yhtyvät, sillä lyhyiden runojen sarjat muodostavat yhtälailla suurempia kokonaisuuksia kuin pidempään puheen vuolauteen heittäytyvät runotkin.

Sitten muutamia yksityiskohtiin liittyviä havaintoja kirjan ensimmäisten fragmenttisarjojen tiimoilta - joskin tässä vaiheessa on syytä todeta harmistukseni siitä, kuinka kappaleeni Ololoa alkaa jo särkyä, kuten pehmeäkantiset liimaselkäläpyskät tapaavat toisinaan tehdä -, erityisesti seuraavat havainnot tai kommentit koskevat säkeitä, jotka yhteydessä ympäröiviin säkeisiin ja runoihin ja kielelliseen atmosfääriin avaavat minulle syveneviä näkymiä maailmaan ja sen ilmiöihin.

Sivulla 6 "fossiilien ummistunut vuodenaika" kirjan neljännessä runossa ilmaisee täsmällisesti eron maanpäällisen vuodenaikojen rytmin ja maanalaisen rytmin erosta: maan alla ei muutosta muuta kuin kohti muuttumatonta, jota planeettatektoniikka uhmaa. Tällainen seikka on näennäisen irrallinen, mutta perustavanlaatuinen. Sen ilmaiseminen julkisesti jää väistämättä sekin fragmentiksi, mutta luotan siihen, että kun se kiehtoo minua, kiehtoo se jota kuta muutakin.

Samankaltainen, maailman tiettyä ilmiötä kielessä tarkasti ilmaiseva säe on sivun 8 keskimmäisen runon aloittava: "ulkona sade lukee ääneen. peltikattoon." Säkeessä huomioni kiinnitti se, miten suomen kielessä luetaan ääneen: sen sisään. Ensin ääni soi, sitten kieli kutoo sen sisään lukeakseen, lukeutuu äänen joukkoon. Teoksen runoissa usein tarkennetaan tällaisiin kielen sisäisiin ilmauksiin, jotka ovat huomaamattomia, koska kielenkäyttö on tottunut niihin, turtunut. Runous herkistää kielelle, joten vaikka säkeestä löytämäni äänen ja lukemisen suhde ei ole täysin ilmeinen, ei esimerkiksi voi väittää, että tämä nimenomainen merkitys olisi ollut kirjoittajan mielessä, mutta se kuitenkin on siellä.

Samaisessa runossa sivulla 8 on ensi kertaa säe "ilman ajatuksia, ilman ajatuksia", joka toistuu Ololossa muistaakseni ainakin kolmessa yhteydessä. Toiston kautta yksinkertainen ilmaisu paljastaa moninaiset merkityksensä. Samankaltaisia kielen raja-arvoja mikrotasolla avataan myös sellaisissa säkeissä kuin "kuuro noin kuuro!", joka viittaa sateeseen.

Peltikatto-säkeessä näkyy myös eräs teoksen välimerkitykseen liittyvä erityispiirre: isoja alkukirjaimia ei aina ole edes pisteen jälkeen, vaikka toisinaan on. Näin ollen lauseen tai ajatuksen päättyminen pisteeseen kyseenalaistuu: ajatus jatkuu. On vielä oltava tässä ajassa. On vielä sanottava.