kielen riekaleita

Kieli läpäisee kaiken, joten se ei eristä ihmistä mistään muusta todellisuuden osasta. Itse asiassa se on miltei puhdasta yhteyttä. Tosin, se on yhteyttä mihin tahansa, joten ihmisen tarkkaavaisuuden varassa on se, mihin ja minkälainen yhteys muodostuu. Kielen ehtona nimittäin on sen ulkopuolinen, vieras kieli. Näin ollen mitä tahansa ilmauksia eli havaintoja, tai suhteita asioiden välillä, on löydettävissä. Kuka muka pystyisi erottamaan, mistä alkaa suomen kieli, ja loppuuko venäjän kieli siinä, missä suomen kieli lainaa venäjästä sanan?

Kieli toki myös pinnoittaa kaiken, ja siten on täysin mahdollista, että muodostuu sellainen suhde kieleen, joka tukkii kaiken havainnonteon ja hengityksen päällekkäisillä, miltei kaksiulotteisilla kalvoilla. Mutta sen sijaan, että on huolissaan kielen todellisuutta peittävästä mahdollisuudesta, runoilijan kannattanee kiinnittää huomionsa kielikokemuksen elävöittämiseen, laajentamiseen tilassa ja ajassa. En tiedä, onko koko todellisuus kieltä, mutta aivan varmasti ne ovat erottamattomat. Kieli tässä mielessä ei rajoitu kielioppeihin, sanoihin, kirjoitukseen, puheeseen, tai mihinkään määriteltävään. Kieli samastuu ennemminkin havaintoon, tietoisuuteen, vaikka ei ehkä ole sama kuin se.

Kieli on suhteita. Kaikkialla missä on eroja, on suhteita. Kieli yhdistää. Kaikkialla, missä asioita hajoaa, syntyy uusia olentoja. Niiden olemassa olo on havaitsijan vastuulla. Ne voivat havaita itsensä.

Kaikki ei käänny kieleksi, mutta kieli kääntyy kaikkeen.