"lakota freedom delegation"

Tässä uutisessa kerrotaan, että Lakota-intiaanit (tai jokin heidän ryhmittymänsä) on julistautumassa irti Yhdysvalloista ja perustamassa itsenäistä valtiota.

Esitys 9: herkistyminen ja säikytys - muistijäljen mekaniikkaa

Ihminen joka puhui herkkyydestä, että tulisi olla herkkyyttä kuunnella vaikka vain sitä kun kahta kiveä hierretään vastakkain, lähettää minulle videon, jonka toimintaperiaate on ihmisen tuudittaminen idyllisen audiovisuaalisen ärsykkeen ja kiinnostustaherättävän (joskin lähtökohtaisesti fabuloidun ja keinotekoisen) tekstuaalisen viestin kautta rauhalliseen tarkkaavaisuuden tilaan, joka särjetään sekunnin murto-osassa ilmestyvällä rääkyvällä hirvityksellä. Järkytys tämän vittumaisen vitsin äärellä on tietysti arvattava, ja luultavasti erittäinkin ohimenevä, mutta myös herkkyydenvastainen ja potentiaalisesti tuottaa sellaisia havaintomuistisolmuja, joihin perustuu esimerkiksi autokolarissa traumatisoituminen. Tällaisen traumatisoitumisen mekaniikka perustuu ymmärtääkseni pitkälti säikähdyksen aikaansaamaan hengityksen salpautumiseen tai hypereventilaatioon, joka tuottaa aivoihin ja kehoon häiriötilan, josta jää jälki. Jos ihminen muistaa (tahallaan tai vahingossa) hengittää tällaisessakin tilanteessa, on oletettavaa, ettei traumaattista muistijälkeä jää. Puheena oleva video tietystikään ei muilta osin vertaudu autokolariin, mutta sen säikäyttämismekaniikka on yhtenevä. Tällainen ristiriita herkkyyspuheen ja säikytysvitseistä intoilun (?) välillä tuottaa aiheetonta raivoa. Niin, Odradekista voisi todeta vielä, että sen erinomaisuus oli niissä hetkissä, joissa tilaan ja ihmisryhmään synnytettiin herkistymisen tila, esimerkiksi juuri äänille.

Esitys 8: Odradek-muunnelmia

Kävin katsomassa Kiasman teatterissa Toisissa tiloissa -ryhmän Odradek-muunnelmia, jonka nimi tulee Kafkan novellista. Totaalisuutta tai kokonaisuutta jäin esityksestä kaipaamaan.

En innostunut siitä, kuinka demonstratiivisten esitysten tai julkisten harjoitteiden alussa opasmaiseen tapaan verbaalisesti kerrottiin, että tulevat tapahtumat ovat "turvallisia", "outoja" tai "vaarattomia". Katsojan osa oli tehty vähän liian helpoksi. Ehkä ihmisille, jotka eivät käyttäytymisen vierautta kestä se on hyvä juttu. Itse kaipaisin enemmän jotain sellaista tilanteen ja olemisen muutosta, joka on kokonaisesti tuntematon, eikä hallittu... tai hallittu täysin tavanomaiselle vieraalla tavalla.

Odradekin "outous" näytti olevan ryhmän muodostama tapa käyttäytyä, siis jotain omaa meininkiä, yhteistä, joka jaettiin myös yleisön aistittavaksi (mutta ei kokeiltavaksi aivan). Ehkä tässä tavassa olla oli läsnä "alkuliman" ongelma, josta Grotowski kirjoittaa - siis oli purettu käyttäytymisen kaavoja, mutta näennäisen taantuneen lattialla kouristelun perustalle ei kasvatettu mitään toista intensiteettiä, vaan se sinänsä kollektiivisena toimintana katsottiin riittäväksi. "Alkulima" tuottaa satunnaisesti orgaanista intensiteettiä, mutta ei lainkaan välttämättä.

Samaten Odradekin idea huomaamattomuudesta tai piiloutuvuudesta ei juurikaan tullut esiin konkreettisesti, vaan lähinnä juonnonkaltaisissa demonstraatioiden esittelypuheissa. Siten Odradek oli kuvitelma, illuusio tai käsitetaideteos ennemmin kuin konkreettis-ruumiillis-sosiaalinen poikkeustila, johon esityksessä kyllä annettiin ainekset. Minulle tuli sellainen olo, että ryhmä varmasti olisi päässyt pidemmällekin ja syvemmälle vieraan toiminnan ja huomaamattomuuden tutkimuksessa, kokemisessa ja tuottamisessa. Etenkin huomaamattomuus, vaivihkaisuus ja sen käytännön ilmaisu olisivat ansainneet perusteellisempaa huomiota.

Nyt esitys oli tehty hyvin katsojaystävälliseksi, eikä sen kokonaisrakennetta tai -intensiteettiä ollut viritetty kovinkaan tarkasti. Hetkellisinä tilanteina muunnelmat olivat toinen toistaan hauskempia, jotkut vavahduttaviakin, mutta kokonaisuutena ne toivat mieleen lähinnä tavanomaisen performanssiklubin tai performanssikurssin esityspäivän. Tiiviiltä ja päämäärätietoiselta esitystaiteen ryhmältä odottaisi enemmän. Ehkä tällä kertaa oli keskitytty liikaa "ajatteluun", johon esityksen tiedote kertoo meiningin pohjautuvan. En ole nähnyt muita ryhmän esityksiä, joten en voi verrata tätä kokemustani ryhmän yleiseen tasoon, vaan ainoastaan siihen mielikuvaan ja maineeseen, joka ryhmästä on kiirinyt korviini.

Pidin kyllä esitystilanteesta, jossa katsomon infrastruktuuri purettiin, ja odradek-nukkehahmoista tehtiin esityksen tarkkailijoita, mutta jotenkin analyyttinen prosessi omassa päässäni ei kytkeytynyt pois päältä, tai jokin toinen ei päässyt esiin. Osittain tämä on tietysti henkilökohtainen "ongelma", minun mielenihän oli osa tuota esitystä, etenkin itselleni. Merkittävää on myös, että esityksen saksofoni-trio oli mainio, eikä lainkaan ärsyttävä, kuten voisin saksofoni-triosta ensialkuun luulla.

Tarkempaan esityksen ruotimiseen en nyt ryhdy. Näitä asioita tulen pohtimaan enemmänkin, joten Toisissa tiloissa on aiheuttanut ainakin esitystaidetta koskevien perustavien kysymysten esiinnousemisen. Saa nähdä, kirjoitanko aiheesta tähän blogiin tulevaisuudessa.

ps. Kafkan Odradekista kirjoitetaan Maailmankirjoissa, tuossa mainiossa kirjallisuuskeskustelun portaalissa.

kirjeenvaihtajat jyväskylän runokentältä

Sekä Risto Niemi-Pynttäri että Ville Luoma-Aho kirjoittavat eräästä Jyväskylässä tapahtuneesta runouskeskustelusta varsin kiintoisalla tavalla toisiaan täydentäen. Kun Villen kirjoitusta kommentoi vielä kolmaskin keskusteluun osallistunut runouden ystävä, välittyy tilanteen kokemisen moninaisuus ja keskustelun luonne kiehtovasti. Jyväskylän runoskene, tai itse asiassa vain eräs merkittävä osa siitä, on paljastettu!

ilkkuvat lapset
voisiko lapsi tappaa itsensä
avata ja näyttää meille
mitä on nähnyt

hyperaktio
voisiko rannejänne jakautua
ja silti yhtenä kuin aarremato
tunkeutua syntymisen poimuihin

actus purus
voisiko sadepisaran pysäyttää ilmaan
kerämään vettä, ilmajärveä
jonka läpi sukelletaan

purussa
liimapalkkitehtaan kulmalla
hautautuneena vanha ikkuna
ja sen taakse painautuneet kasvot

elävää musiikkia sähkösäilykkeinä

Mikko Nenonen on laittanut lisää hyvää musiikkia kuunneltavaksi. Viisi uutta laulua löytyy linkkisivun alaosasta, mutta kannattaa kuunnella niitä edeltävätkin kappaleet.

Uusista biiseistä neljä ovat "Keskeneräisiä", joista M. kertoo näin:

"'Minä olen jokainen pääskynen' -kappaleen teksti on otettu Muinaisegyptiläisestä kuolleiden kirjasta ja 'Univirren' sanat ovat Kerttu-Kaarina Suosalmen samannimisestä runosta."

Minua keskeneräisyys, äkillinen loppuminen ja muutama tunnistettava "virhe" viehättää, kuten luonnosmaisuus yleisemminkin. Musiikkia joka on sukua Lichtenbergin Töherryskirjoille tai jollekin Novalikselle.

kuvien inspiraationa Karri Kokon juuri julkaistun
Avokyyhky, lattiaheroiini -kirjan kansi.


















toinen kuvien vaikutin on piirrosharjoitus, jonka Olli Marttila antoi Orivedellä pastellimaalauskurssillaan vuonna 2003: kirjoittakaa paperi mustaksi.

Tule on minun nimeni

Runoteokseni Tule on minun nimeni julkaisi tänään aamulla ntamo. Teosta voi tilata lulu.comista. (EDIT loka2010: mutta suosittelen kirjantamoa)

Teoksen takakansi kertoo muun muassa näin:

"Tule on minun nimeni on tuntevan ruumiin puhetta kaltaiselleen tuntemattomalle – kertomuksen katkelmat ja sirpaleiset havainnot sulavat virtaavaksi kieleksi, joka ei ole vain sanoja. Pitkät ilmestysrunot ja ristivalottavat sarjat kysyvät miten todellisuuteen ja kieleen tullaan kaikin aistein: ääni ruumiillistuu ja runo tekee saman kielessä ja kielelle."

Turku kulttuurikaupunkina - ohikulkijan näkökulma

Tänään kuljin Aurajoenrantaa ja Titanik-gallerian kohdalle kerääntynyt pieni ihmisjoukko veti huomioni puoleensa. Mielenosoitus Turun taiteilijoiden työtilojen puolesta oli alkamassa, samaan aikaan kuin jonkinlainen Turun kulttuuripääkaupunkihankkeen juhlaesitys käynnistyi Teatterisillalla. Mielenosoitus oli varsin rauhallinen ja katosi väkijoukkoon, joka oli tullut seuraamaan esitystä. Esitys sinänsä oli yhdentekevän oloinen pyrotekniikkaa ja kovaäänistä konemusiikkia yhdistänyt hässäkkä, jonka ohi kuljin poistuttuani mielenosoituksesta.

On selvää, että Turun kulttuurikaupunkius on rakenteeltaan vinoutunut. Taiteen ja turkulaisen kulttuurin kannalta merkityksettömiä spektaakkeleita ja epämääräisiä juhlapuheita pyöritellään samalla kun esimerkiksi taideopetus ja ruohonjuuritason taiteellinen työskentely ovat vailla kaupungin tukea. Tästä lisää esimerkiksi turkulaisten taiteilijoiden (Titanikin kannatusyhdistyksen) Verstas-blogissa.

Kiinnostavaa on myös se, että Verstas-blogissa ei mitenkään noteerata Turku Euroopan alakulttuuripääkaupungiksi -touhua, tai toisinpäin. Ulkopuolisena tarkkailijana, jota turkulaisen taiteen tila kuitenkin kiinnostaa ja koskettaa myös henkilökohtaisesti, ihmettelen, mikä on syynä, etteivät eri näkökulmista taidetta tekevät ihmiset tee yhteistyötä.

Ovatko "(nuorten) alakulttuuri" ja "taiteen ammattilaisuus", tai "ammattilaisuus" ja "aktivismi", muka jotenkin ristiriitaisia tai toisiinsa liittymättömiä alueita? Onko kyse jostain niin triviaalisesta, mutta yleisestä ongelmasta kuin näiden ryhmien välisestä ikäerosta? Suomessahan on helppo elää ilman sen kummempia kontakteja eri-ikäisten kanssa, jos ei satu olemaan perheellinen tai yhteydessä sukuun. Tätä voi pitää melko perverssinä seikkana.

Taideslummi, joka oli tämän alakulttuuripääkaupunki-hässäkän järjestämä mielenosoitus aiemmin syksyllä, pyrki samaan päämäärään kuin Titanikin kannatusyhdistys: herättämään Turun kaupungin päättäjät itse aiheuttamaansa taiteen tilapulaan. Taideslummissa kiinnostava piirre oli kuitenkin se, että paikalla viettivät eniten aikaa lähinnä Turun ulkopuolelta tulleet ihmiset. Tai näin minulle kerrottiin kun yhtenä iltana siellä kävin kylässä.

nyt on pimeän vuoro haljeta

eräitä kiintoisia blogeja

Tiesittekös näitä?

Performanssi ja aktio: Tero Nauha

Erään musikaalin sivutyöhuone: Nihilia

Eläinhahmoinen ja kärsivällinen runoblogi: Zookinesis

Kirjansidontaa: Paperiaarre

Noora Koin Hirtetty
ja matkapäiväkirja

Ei, vaan painua syvempään

Rannalle särkynyt ruuhi
Laho kokka etenee ajassa hitaasti, se läpäisee kaiken aikaa jotakin
katso kuinka se siirtyy pois
ensin sisäpuolelta

Sinä tiedät että siltoja rakennetaan
mutta minä en tiedä mikä minun olemisestani rakentaa, mikä on rakennusaineena

Painua syvempään

Ehkä jossain sumuisella pitkällä niemennokalla seisoessani
näen kuinka kuollutta puuta etenee ohitseni ohutta vedenpintaa
laho kokka läpäisee sumun ja tulen rajaa
Näin sen ehkä,

katolle tippui lintu taivaasta, koivet
painuivat syvempään

Runoviikon ensikokemukset

Kuulin eilen Kari Aronpuron puhuvan ja lukevan runoaan Tasanko 967. Olen kerran aiemmin Orivedellä kuunnellut häntä, ja tiesin että hän puhuu hiljaa. Tällä kertaa Turun pääkirjaston studio-tilassa, hyvin äänieristetyssä huoneessa, Aronpuron rauhallinen, vahvistamaton puhe ilmaisi selvästi sen, että hänellä on poikkeuksellinen suhde hiljaisuuteen. Tai ainakin hän pystyi luomaan tilanteen ja ilmapiirin, jossa poikkeuksellinen suhde hiljaisuuteen oli mahdollinen. Runon lukemista varten hän otti käyttöön mikrofonin, joka tietysti käänsi hiljaisuuden nurin, mutta oli silti mahtavaa kuulla tuota pitkää runoa, joka on yksi aivan keskeisimmistä kirjallisista teoksista, joita viime aikoina on syntynyt.

Tänään aamulla luin itse runoja Three Beans -kahvilassa. Luin ja lauloin. Lähtökohtani oli, että haastan itseni esittämään julkisesti sen, mitä teen itsekseni paljon: runojen spontaania laulamista. Julkisessa laulamisessa on se jännittämiseen liittyvä vaikeus, että äänenkäyttö ja melodinen vapaus rajoittuvat, jos ei ole tilanteen ja kehonsa kanssa sujut. Siten osa niistä teksteistä, joita aioin laulaa, ja joiden laulaminen esimerkiksi nyt kun en ole julkisessa tilassa voisi olla hyvinkin helppoa, jäi laulamatta. Mutta toisaalta lauloin osan niistä teksteistä, jotka alunperin aioin lukea, ja osa lauluaikeistakin onnistui itseni yllättävällä tavalla. Kokonaisen tekstin tai tekstin osan toistaminen on esitystilanteessa oiva keino monestakin syystä. Etenkin jos laulaa tai käyttää ääntään muuten monipuolisemmin, eikä vain lue tavanomaisesti, toistolla voi tuoda tekstin ilmi monesta näkökulmasta. Samoin tekstin toistaminen auttaa kuulijoita mieltämään sen sisältöä, joka usein on runoa kuultaessa työlästä, merkitykset katoavat. Ja niiden pitääkin. Esitykset ovat katoavia.

. (.)?

Jotta voitaisiin todentaa lauseen totuusarvo, kielen ulkopuolella on oltava toinen kieli - vähän samoin kuin ymmärtääkseen omaa ristiriitaisuuttaan tarvitsee toisten havaintoja -, mutta koska kulttuurivaihdon vuoksi on vaikea sanoa, missä vaiheessa suomi ja venäjä tai englanti todella eroavat, voi väittää, ettei mitään erillistä kieltä olekaan, ja vaikka mitään sanastollista yhteyttä ei olisikaan, kielten rakenteelliset samankaltaisuudet saattavat olla huomattavat, eikä tällöinkään päästä totaalisesti ulkopuoliseen kieleen. Onko tilanne sitten mitenkään erilainen keinotekoisten kielten suhteen, esimerkiksi matematiikan suhteen? Onko olemassa matematiikalle totaalisen vierasta kieltä, joka voisi toimia polttopisteenä matemaattisten lauseiden totuusarvon mittaamisessa? Minua ei toisaalta kiinnosta erityisesti matematiikka, paitsi sikäli kuin se on runoutta; kuulin juuri, olisiko se ollut Russelin määritelmän luvulle 1. Määritelmä meni kuta kuinkin näin: joukko, joka koostuu kaikista niistä joukoista, joista yhden olion poistamalla poistaa aina saman. Sinne päin. Suufeille numero kolme on ensimmäinen todellinen numero, sitä edeltävät eivät ole varsinaisia numeroita, mutta tähän minun on pitänyt kiinnittää huomiota jo ajat sitten "numerosarjassa", joka toivon mukaan jatkuu vielä tässä blogissa.

valaskuilu

sonnevi / marttila

Sonnevin Valtameren lukeminen on kuin saisi viettää viikon Olli Marttilan huoneistossa, katsellen yksityiskohtaisesti kymmeniä ja taas kymmeniä maalauksia, niistä avautuvia muistin näkymiä, niistä purkautuvia uusia maailmoja, vielä luomisensa hetkellä. Mutta Valtamerta voi kantaa olkalaukussa: Olli Marttilan maalaukset eivät kulje mukana, yksi on seinällä, vieressäni, näen sen silmäkulmassani kun kirjoitan. Maalaukset leviävät maailmaan. Näen kartan, johon on piirretty punainen tai valkoinen sormenjälki kunkin maalauksen kohdalle, niitä on kaikkialla Suomessa, Ruotsissakin, ehkä muuallakin, kartta hämärtyy. Maalausten välinen verkosto muistuttaa valtamerenpohjalla makaavien valaanruhojen elämää ylläpitävää matriisia, erästä kemosynteesin maailmaa.

...

Nyt olen palauttanut mieleeni ajatuksen, että kieli edellyttää toisen kielen. Muistan myös afrikkalaiseksi sanonnaksi luulemani lauseen: Jumala on vieraan kieli. Nämä ajatukset ovat yksi mahdollinen perusta poetiikalle, jolle voisin antaa nimen, jota olen pyöritellyt oikeastaan silkkana humoristisena keksintönä, mutta joka saattaa, ainakin näin hetkellisesti, tässä virkkeessä, kuvata aavistelemani poetiikan luonnetta. Tämä nimi on realmismi.

Lyhyesti: Poliittisen ymmärtäminen vaatii kokemuksellisen todellisuuden ymmärtämistä, kokemuksellisen ymmärtäminen vaatii metafyysisen ymmärtämistä. Maailmojen välissä on ihminen. Ihminen ei eroa maailmoista, ei yhdy.

+

Edellisessä merkinnässä onnistuin kirjoittamaan itseni ulos eräästä olennaisesta ajatuksesta, joka oli: samoin kuin kielen ulkopuolella on oltava toinen kieli (jos kielen kokonaisuus halutaan jotenkin todeta ja havaita täysin) on kosmoksen ulkopuolella oltava toinen kosmos. Ajatuksen voi varmaan helposti johtaa kahden edellisen merkinnän perusteelta.

...

Jos oletetaan, että vastavuoroisten aineenvaihduntojen kompleksi on yksi kokonaisuus, kosmos, johdonmukaisesti Gödelin epätäydellisyysteoreemaa seuraten on otettava huomioon, ettei kosmokseen kuuluva tietoisuus voi havaita kosmoksen kokonaisuuden ristiriidattomuutta tai ristiriitaisuutta sen sisältä, vaan havainnot ovat väistämättä keskeneräisiä, epävarmoja ja siten eläviä. Havainnot ovat siis väistämättä osa vastavuoroista aineenvaihduntaa, jossa eheäksikin kiteytynytkin havainnon tai olemisen muoto välttämättä sulaa tai murskaantuu, ei välttämättä heti, mutta väistämättä ajan painaessa ja kuumentaessa sitä milloin minkäkin säätilan ja ilmastonmuutoksen hahmossa. Kuolemattomuus on siis missä tahansa hahmossa vain väliaikaista, ja välitilat, joissa kuolevat olennot sijaitsevat ovat muuttuvaisia, joten kosmoksesta hahmotettuja karttoja, lakeja ja toisaalta tuotuja viestejä, jotka kenties ovat käyttökelpoisia löytämisen tai valmistumisensa hetkellä, ja ehkä jopa pitkän aikaa sen jälkeenkin, on myös pidettävä osittain epäluotettavina ja kuolevina siinä missä kaikkea muutakin. Aineen hahmot ja energian jännitteet eivät ole pysyviä, eivätkä aina toimi täysin yhdessä, vaikka usein näyttäytyvätkin synkronisesti, ja joskus käy niin, että jokin kappale luovuttaa energiansa ennen kuin sen muoto särkyy, tai toisinpäin, että sen muoto hajoaa, mutta energia jää sirpaleisiin - kaikkien eteensattuvien ilmaisujen ja muotojen suhteen on siksi oltava tarkkaavainen ja herkkä, jos pyrkimyksenä on ymmärtää niiden olemista.

) (

Gödelin epätäydellisyysteoreema, jonka mukaan - vapaasti ilmaisten - kielen ristiriidattomuutta ei voi perustella sillä itsellään, vaan kielen ristiriidattomuuden voi todentaa vain toisella, ulkopuolisella kielellä, johtaa nähdäkseni paitsi siihen Sonnevin havaintoon, että Jumala ei voi tuntea itseään täysin, eikä siis myöskään ihmisiä siinä määrin kuin olemme Jumalan kuvia, vaan myöskin siihen, että kaikki olemassaoleva - kuten esimerkiksi matematiikka, kielet yleensä, ihmiset ja jumalat - on riippuvaista vastavuoroisuudesta, kaikkien kielten ja olentojen välisestä energian ja informaation, eli muodon antamisen, jatkuvasta ketjuuntuvasta, kiteyttävästä ja sulattavasta vaihdosta, kierrätysten, virtausten, eri mittakaavojen välisten säiden ja ilmastojen, ja perustavien syntymän ja kuoleman kaltaisten muutosten monimutkaisista, kaikki olemassaolon tavat yhteensolmivista sykkeistä. Tämä on kaikkeus.

musiikin loppu

Last.fm on juuri sellainen väline musiikin kuunteluun, joka tuhoaa musiikin. Musiikki tuhoutuu, kun ihminen voi vapaasti valita äänitteitä, joista "pitää", ja hallita näin ympäröivää äänimaailmaansa täysin oman egonsa varassa. Musiikki, joka on todellisuudessa kaikkea ääntä, äänien synkronisiteettia läsnäolevassa tilassa ja ihmisen korvissa ja aivoissa, menehtyy, kun se muuttuu sisustuselementiksi, tunne-elämän hallinnan välineeksi tai vastaavaksi, jota levymusiikki ja jokin last.fm on. Tämä ajatus seurailee John Cagen jossain esittämää ajatusta.

No, tietysti olen ollut tappamassa musiikkia, ja havainnut että last.fm on ärsyttävän kategoriakeskeinen, ja kategoriat ovat lisäksi täysin satunnaisia. Last.fmhän kysyy, mikä on kuulijan lempiartisti, ja soittaa tämän perusteella "samankaltaista" musiikkia, useimmiten genreperusteisesti. Olen löytänyt ehkä noin kolme nimeä, jotka eivät johda jatkuvaan paskalle altistumiseen, vaan melko hyvään taustamusiikkiin tai mitä sen nyt sitten olisi: Leonard Cohen tuottaa folk ja sensellaisen musiikin kanavan, Morphine vähän hienostuneemman rock/blues tai jonkin kanavan, ja Arvo Pärt kiinnostavasti kanavan, jolla minimalistisen ja muun klassisen musiikin lisäksi kuuluu ainakin kokeellisempaa konemusiikkia ja sellaista. Näin Pärt on näistä sanoista ainoa, joka ylittää genret. Aivan hyvin Morphinen kohdalla voisi tulla jotain Miles Davisia. Ei tule.

(EDIT: Nyt kun kuuntelen tätä "Arvo Pärt's Similar Artists" -musaa, niin ei tällä kertaa kyllä tule mitään muuta kuin klassishenkistä matskua, jos se nyt mitään haittaa.)

kirjallisuus / internet / kirjat

Voi olla, että blogien ja nettijulkaisujen tullessa yhä keskeisemmäksi lyhyen ja nopean runouden julkaisutavaksi, korostuu laajan muodon ja ilmaisun mahdollisuus kirjaan painetussa runoudessa. Harva on valmis lukemaan ruudulta raskasta runoutta pitkiä aikoja. Sikäli kuin kirjallisuus on nimenomaisesti ajan ja ajattelun taidetta, netti- ja kirjarunouden rinnakkaiselo paljastaa, mikä julkaisumuoto sopii lyhyille ja mikä pitkille rytmeille ja jaksoille. Laajaa runoutta lukiessa taas paljastuu, millaisia kokonaishahmotuksen ja aikojen päällekkäisyyden ilmaisun mahdollisuuksia kirjallisuudella on. Toisaalta internetin hyperteksti- ja multimediakeinot synnyttävät oman tarkkuutensa ja ikään kuin mielikuvitusta hallinnoivan ja samalla assosiaatioiden määrän moninkertaistavan (post?) kirjallisuuden. Tämä yleinen huomio syntyi pohtiessani Sonnevin Valtamerta.

kuoltuaan puut, nuo valtavat yhteyttäjät, päättävät kasvaa
eläimiksi, kulkea kohti vieraan hengitysmuodon murenemista
ja parhain väline tähän kasvuprosessiin, he päättelevät, on
taiteilija, joka ei voi vastustaa, joka rakentaa, hoivaa

ja katso! Spectrescope

oi, löytäisinpä itsestäni naisen raivon
joka tihentää ajan, niin
että kosmeettiset muutokset kasvavat kosmisiksi

Ja kirjoittaa sinun lävitsesi

Jos tyhjästä ei voi lähteä

on jäätävä

”Enkä hetkeäkään katunut, että sinne isä ja äiti vei mut”

äänistä

jotka puuttuva, täytyy sanoa, että niitä on maailmassa, mutta välineet ovat rikkoutuneet ja maltetaan nyt pitkä hetki vielä.

Romahtavan järjestelmän sisällä asetun kehon rytmiin. Unen keskelle iskeytyy vieraan läsnäolon paine. Enää kuvitelma ei riitä runoksi, eivätkä sanat kieleksi.

Kun ihminen kysyy olemisen mieltä, sinut välttämättä on havaittu ja kaikkea sinussa, hiljaisuuttakin, kuunnellaan: sitä mistä ei voi puhua, mikä silti on kielessä.

Kun ryhtyy kirjoittamaan kaaoksesta on pian myönnettävä että vaikka runo voi tulla ikään kuin tyhjästä ja ohjata kaivattuun tuntemattomaan, se itse ilmaisuna on aina rajanvetoa.

jos se päästetään:

vaelluskala suussaan korpi
laahus repii sammaleeseen vakoa
paljastuu betonia, vene aloillaan sumussa
sukellan nousen veri kohisee
laiturin alta ei mutta etääntyvästä sumusta
vene, sen varassa että veden haavat eivät vuoda
eivät tyrehdy, lähestyy puen
karmista seuraavassa karmiininpunaista
laahustaa kivenjärkäleen ympäri, kykki
lapsena sen alla nurmettomassa huoneessa
saamassa muistoa, saamaisillaan
pakokauhua, kotiinpaluun askelia
tätä pidemmäksi ei
kala ei tätä pidemmäksi kasva
eikä suomujen pinta rikkoonnu
vaikka kuinka sätkii
vasta kun veitsi perkaa

häiriöaltis
sinulle kaavailtu tasku
ajanvierteiden huuh jyrkkään rinteeseen
laskettu, maksimaalinen pyöreys, halkeaminen
vasemmalla
aivoissa tuntuu
oikealla silmäkulmassa näkyy
keskeneräinen kieli
se ja toinen yhtä laiha kirja pöydällään
väliaikaisella
kahvilla, kääntyy tuijottamaan silmiin
juoksee ylös
vasten liukuportaita ja huutaa

akselirasva poistaa kitkaa kunnes se on täysin imeytynyt kämmeniin ja nahka alkaa palaa ja revetä - vuorenrinteelle valettu tinapeite polttaa hetken männyn kilpikaarnaa kunnes jäähtyy - ohuessa ilmanalassa hän lukee kuin kivelle omalle kielentunnolleen ja meridiaaneja myöten, noita tuhansia pikkuruisia kelloja kuiduistaan roikottavia karhunlankoja myöten hänen tietoisuutensa valuu korvastani sisään kun nukun - löydän aamulla sylkeä poskelta, sitten tyynyltä, pyyhin kämmenselkään - aasin selkään kiipeää mies joka pystyy tekemään matkan aasille hyvin kevyeksi vaikka se tekeekin kaiken työn - soudan keskelle saaren järveä jota ei enää ole: se on puhkaistu mereen, suolavesi on vain kerran tunkeutunut makeaan veteen, ja vuosikymmeniä tätä järveä ei ole ollut - hän painaa kynsillään tarkasti selkääni, talirauhasen kohdalle, reidestä nahanpinnasta hän kaivaa esiin ihonsisään kasvaneen karvan, voi kuinka pitkä se on - yllättävää tyyneyttä kritiikinpurkauksen sisällä, päähän nousee kuumuutta ja minua naurattaa kun huudahdan sinulle että jos et kerran ymmärrä naisia, etkä sä tunne K:ta, hän on enemmän kuin minä eikä vaihda mielipiteitään - katukivekset - seestyneenä estynyt - rei'itettyä nurmea - puhelin soi huomaan kyllä en vastaa -

kuuriistäjä

Sormi joka tuli japaninpaperin läpi kun se repesi on nyt kipeä. Ajelehtivaa tai maatuvaa kysymystä. Istuu rannalla tai sammalikossa, suon reunalla ja tarkkailee. Korkeasoinen alue, on tulenjuurisiemenet ja veteen hautautuneet metallikaaret, tässä paikassa. Haistoin altani, maasta nousevan ahtaan ja lämpimän todellisuuden. Talvellakin lämpimän. Jään allakin taipuisan, alttiin.

paskaa syövät loiset

Jos kerran kaikki puhe on ulostetta, silloin täytyy olla niin, että olemme joitakin loisia tai toukkia, jotka tarvitsevat joidenkin korkeampien olentojen ulostetta selvitäkseen hengissä, kyetäkseen sulattamaan muuten niin kovan ravinnon, ja ehkä, jos ovat toukkia, muotoillakseen, erittääkseen kuoren itselleen, aikuistuakseen. Hengitämme Jeesuksen uloshengitystä, suurin osa kuona-aineista poistuu hengityksessä. Joten kun erään väsyneen kirjakauppiaan oli sumeana joulukuun iltana paha olla, jotenkin liian täysi, tai tyhjä, vaikea selittää, vaikka hän kävikin juuri istumassa muovireunusteisella ontolla posliinituolilla. Sen täytyi johtua siitä, että hän ei uskalla muistaa hengittää. Hän hyperventiloi jatkuvasti. Ihan vähän, ihan riittävästi.

ihminen on ilmastointiteipillä sidottu
esimerkiksi tuulikaappiin
niin että teippi muodostaa lujan köyden
seinästä seinään, muiden kulkureitille
polvistuneen ihmisen pään korkeudelle
ja tämä pää on niskastaan, leuastaan ja poskistaan
kiinnitetty ilmastointiteippiin kuin teippi olisi kasvanut häneen kiinni ja hän sen sisään
suu ja muut ruumiinaukot ovat vapaita
leuan liike ei ole täysin estetty
ihminen laulaa tai huutaa
kuiskii ja puhuu
ohikulkua yrittäville
jonkun on täytynyt auttaa hänet siihen tilaan
olisiko hän onnistunut sitomaan itsensä sillä tavalla
metreittäin ilmastointiteippiä

onnistuttiin järkkäämään tanssit jotka ei olleet kellekään ennalta tutut

turha etsiä ruumiistairtaantumista jos ei ole asettunut ruumiiksi

Ystävien kanssa ollaan lähdössä lentokoneella
Alas maahan, ehkä saarelle, puistoon kuitenkin, puiston penkeille sorapolun varteen
penkeille jäävät laturit ja piuhat, jotain tärkeää
näen kun etäännymme niistä, olen huolissani
Lentokone on ristinmuotoinen kuin jokin matala putkimainen ristikirkko
En tiedä sen suuntaa
Kiidämme, puhun puhelimessa isän kanssa, olemme matkalla Hartolaan
isä on keksinyt jonkin keinon estää ilmastonmuutosta
maailmaa voi viilentää, kun ovia pitää auki, ja kuluttaa ilman kuumuutta
siihen on metodi, jonka seurauksena valtavat puhurit paiskautuvat sisään taloon
isää se ei tunnu haittaavan, olen puhelimessa huolissani
Onko meillä johonkin kiire vai miksi

Jää järkyttyy kyttyräselkäinen selitys tyrehtyy yyterin hiekkaan hienossa nostokurkinostossa nokikolari kolahtaa lahtarin leukaluuta vasten vasemmalta kaartaa kaamea traktori tuulilasin railosta tulvii verta ja venyvää kudospoimua poimurin piikit lävistävät mustikan mustissa vaatteissa valahtaa vankikarkurin veri nilkkoihin toivo on mennyt merisairas kalottipäinen väkäviisas vanhapoika veistää järvenpinnasta kaloja airoilla joiden kärjissä puunsyyt katki kuin katkeran ihmisen hengitystietoisuus

Kirjoitan sinulle. Olemme nyt tässä.
Miten me olemme? Miten se on
mahdollista, ja millä tavalla?
Olen ponnistellut ymmätääkseni,
tehdäkseni ymmärryksestä osan
minua, sitä miten olen. Oletko jo
lukenut tämän kaiken, toisista jäljistä?
Sattui vain olemaan avoin haava,
istuin siihen ja en palellut. Siinä
kaikki. Huomasinko edes
kun haava umpeutui? Joskus istun kauan,
tarpeettomasti, ja toisaalla en kestä
tuoleja, kuinka ne romauttavat nikamia
kohti vaikeaa ja ärtynyttä unta.

Hän tekee 365 hengitystä, eikä yksikään ole samanlainen
Pidät häntä kädestä ja pyörität itsesi ympäri
Sinun kätesi ovat niin pitkät ja lukuisat
että hän alkaa nauraa aina nähdessään pienen sisarensa
tai ison veljensä kiitämässä yhä kauemanpana itsestään
ja viimein ohitse niin läheltä että kasvot heijastavat toisiaan
Hänestä tuntuu aina siltä, että hän on täysin sisarustensa armoilla
mutta hän unohtaakin aina mitä on heille antanut
syntymälahjanaan
Jokainen hengityksistään on erilainen
joskus kättä varten, joskus vihanpuuskahdus
Sinusta tuntuu että hän on kohdannut jotain vaikeaa
ja muistutat, ettei hän unohtuisi hengityksensä alle,
kieltämään sen puhdistavaa ja parantavaa vaikutusta
joka ei ulotu yksin häneen

Esitys 7: Kukkia! ja jotain ajatuksia

Tässä on teksti, jonka olen kirjoittanut vuosi sitten jolle kulle. Nuo ajatukset tuntuvat ihan hauskoilta vieläkin, ja se mitä Karolina Kucian ja Tero Nauhan Kukkia-projektista tuossa kirjoitan on minusta mielekästä julkistaa.

---

On myös niin, että vaikkapa performanssitaide, joka joskus saavuttaa jotain hyvin laajaa ja olennaista, voi olla kaikesta huolimatta hyvin kevyesti järjestettävää, hyvin vähän osaamista ja taitoa vaativaa, mutta silti mahdollistaa niin intensiivisen läsnäolemisen, että jo se pelkästään ohjaa teosta vättämättömien ilmaisujen äärelle. Nerous voi olla ihmisen omaa, harjoituksella hankittua, tai läsnäolevasta maailmasta esiin astuvaa, tilannekohtaista, tai myöskin ehkä paikkakohtaista joskus. Eikä vaikkapa nyt performanssin keinot välttämättä ole mitään uusia - niissä on usein kyse jonkin aivan arkisen (tai jumalallisen sitten) esityksellisestämisestä tai rituaalin tuomisesta johonkin ei-rituaaliseen tilaan.

Ehkä ei ole laajemmin katsoen kyse uusista keinoista vaan uusista konteksteista sekä uudesta tarkkaavaisuudesta.

miten meneilläänolevasta voi tislata läsnäolevaa
miten jäljelläolevasta voi jalostaa läsnäolevaa
miten poissaoleva
voidaan jäljittää

Helsingissä asuvat Tero Nauha ja Karolina Kucia tekevät Kukkia-projektissaan parhaimmillaan jotain aivan huikeaa. Olen nähnyt heidän kahdesta useamman tunnin esityksestä (Turussa ja Kuopiossa) pitkiä pätkiä, ja niissä oli kyllä tavoitettu... Oopperaan verrattuna ne ovat hyvin resuisia esityksiä. Intensiteetti on paljon vähittäisempi, paljon odotusta, paljon hitautta, esityksellinen tiheys jota esiintyy myös, voi olla hyvinkin kömpelöä, mutta se sattuu.
Katsojia ei voi olla paljon. Katsojat voivat olla esitykselle hyvin läheisiä - mutta Nauha ja Kucia eivät ole ns. yleisöystävällisiä: Turussa esitys oli Wäinöaaltosenmuseon atriumissa, sisäpihalla, jonne näki ikkunoista neljästä suunnasta, siis näyteikkunassa tai akvaariossa, yleisö oli eristetty. Kuopiossa esitys oli rinteessä ja vanhalla kiviportaikolla tienvieressä, yleisö koostui enemmän ohikulkijoista kuin ihmisistä jotka tulivat katsomaan vartavasten (hekin viipyivät yleensä vain hetken, minä kävin useamman kerran siinä olemassa parin ystävän kanssa) Mutta olisi mahdollista että yleisö jalostuisi toisistaan erkaneviksi ihmisiksi, ja sitäkin toki tapahtuu... ja se on yksi asia mitä oopperassa ei varmastikaan huomioida.
oopperassa ei huomioida esityksellisyyden tekniikkaa (siten kuin siitä nyt puhun mutta voi olla ettei merkitys välity näin äkisti enkä heti jaksa selittää ehkä myöhemmin nyt pitäis tehdä töitä vähän)

"Jos se polttaa, se on taideteos" tai jotain sanoi Hasan Shushud

Uudistuvat ja katoavat blogit, kuvallinen ja keskustelun jännite

Näyttää vähän siltä, että suomalaiset "kirjallisuusblogit" ovat muuttamassa muotoaan. Ainakin Leevi Lehto ja Sven Laakso ovat ryhtyneet julkaisemaan paljon videota, ja Laakso Käymälässään myös musiikkia. Samoin kuvallisuus on muuttunut, esimerkiksi käy tämä blogi, tai Tomi Sonsterin Venuksen sääsket.

Teemu Manninen uudistuneessa blogissaan näyttää julkaisevan vain kuvia.

Erityisen kiinnostava on Teemun merkintä syyskuun kuudennelta päivältä. Siinä hän on rinnastanut kaksi kuvaa. Vasen kuva on itseasiassa kuvatiedostoksi muutettua tekstiä, jossa melko tuntematon kirjailija Mariaana Jäntti puhuu englanniksi julkisuudesta poistumisesta, ilmaksi tulemisesta, kuolleiden kielen opiskelusta. Oikeassa kuvassa nuoren miehen profiili katsoo tiiviisti pimeän yli vasempaan. Jäntin tekstiä klikkaamalla saa suurennoksen kuvasta, miehen profiilia klikkaamalla löytyy linkki Ylen elävään arkistoon, kirjalija Hans Selon haastatteluun vuodelta 1971. "Mistä kannattaa kirjoittaa, kysytään "Diivan" tekijältä Hans Selolta. "Rahasta", kuuluu vastaus."

En ole kuunnellut Selon haasttatelua, enkä lukenut Jäntin tai Selon kirjoja, joita ilmeisesti pidetään kokeellisina ja haastavina romaaneina.

Nämä kaksi kuvaaja hahmoa rinnastamalla syntyy olennainen jännite, jossa taiteilijan hiljaisuuden, lähtökohtien ilmaisun, julkisuuden ja karnevalismin ilmapiirit lomittuvat siten, että esiin nousee olennaisia kysymyksiä. Kuten: Missä määrin julkisuus hallitsee taiteilijaa, missä määrin julkisuutta voi hyväksikäyttää? Mikä on taiteellisen työn ja julkisen esiintymisen suhde? Voiko julkisuudessa vitsailu pilata taiteilijan hahmon siten, että se vaikuttaa teoksiinkin? Voiko julkisuudesta pidättäytyminen estää teoksen ja yleisön kohtaamista?

Erittäin kiinnostavaksi tämän kuvan tekee lisäksi se, että se on toinen merkintä Teemun uudessa , ymmärtäkseeni ainakin noin kolmannessa Kesken kaiken -nimisessä blogissa. Teemuhan on poistanut blogimerkintöjään julkisuudesta pariinkin otteeseen - ymmärtääkseni, ainakin kahdesta syystä: 1) koska keskustelu on johtanut turhiin ristiriitoihin tai huonoon ilmapiiriin, ja 2) koska jokin prosessi on tullut valmiiksi, ja on ollut syytä aloittaa puhtaalta pöydältä (Kesken kaiken muuttui viimeksi kun Teemun uusi kirja ilmestyi). Varmaankin näiden lisäksi voi olla muita syitä ja nuohan lomittuvat myös.

Jäntin ja Selon rinnastuksella tällaiset (blogi)julkisuuden mutkat ja esteet saavat ilmaisunsa tavallaan vihjauksien kautta, mutta myös suoraan. Tietysti tämä on omaa tulkintaani - voi olla että vähän etäistä.

(blogimaailman) keskustelun aggressiivisuus näyttää olevan haitallista kirjalliselle keskustelulle - Arto Virtasen ja Teemu Mannisen aktiivisten, osallistuvien blogien katoaminen tai muuttuminen ovat minusta riittäviä osoituksia tästä.

Yleisesti ottaen, keskustelujen ongelmat kärjistyvät, kun keskustelusta tulee henkilökohtaista - ristiriitaisten näkemysten välisien jännitteiden ei pitäisi sinänsä estää mitään. Henkilökohtaiseksi keskustelu voi mennä joko silloin kun kommentoija puuttuu henkilökohtaisuuksiin tai kirjoittaa sävyllä, joka loukkaa, tai jos kommenttien kohde ottaa kommentit henkilökohtaisesti. Nämä ovat monimutkaisia kysymyksiä - mikä on milloinkin henkilökohtaista ja missä määrin ongelmat ovat vain väärinkäsityksiä? jne., millaisia ristiriitoja ja jänniteitä ihmiset sietävät ja mitkä ovat todella tarpeellisia tai hedelmällisiä? Nämä ovat kysymyksiä joita täytyy pitää mielessä. Tiedän kokemuksesta, kuinka helppoa on loukkaantua turhaan, tai typeryyttään esittää asiat väärällä tavalla kärjistetysti. Ilman jännitteitä mitään ei tapahdu tai kasva, mutta jännite on kestettävä ennen kuin kasvua voi tapahtua, ja tarpeettomat jännitteet on sulatettava ennen kuin olennaiset jännitteet voivat ohjata oikeaan suuntaan.

Kritiikin kirjoittamisesta (jotta välttäisin kirjoittamisen tässä hetkessä)

Vain jos menettäisin täysin vastuuntuntoni voisin tienata kritiikien kirjoittamisella. Tietysti ainoa mielekäs motiivi kirjoittaa arvosteluja toisten tekeleistä, kuten runoista, on jokin tarve reagoida siihen, mitä tapahtuu, ehkä jonkinlainen tarve kiinnittää jonkun toisenkin huomiota niihin seikkoihin joita itse pitää tärkeinä mutta liian vähän huomioituina.

Toisaalta kritiikin kirjoittaminen on aina mahdollisuus arvioida uudelleen myös omia käsityksiä, mieltymyksiä, lukutottumuksia tai hahmotustapoja. Parhaat kritiikit pitävät sisällään ainakin kaksi näkökulmaa tai kokemusta samasta teoksesta. Näkökulman tai kokemuksen muuttaminen yhdestä toiseksi voi olla jopa tuskallista, joten kriitikolla on aina mahdollisuuksia oppia. Tässä mielessä liian monien kritiikkien kirjoittaminen lyhyessä ajassa todennäköisesti laskee niiden tasoa, mutta toisaalta tietty rutiini voi auttaa löytämään empatiaa itselle vieraaseen tai vastenmieliseen ilmaisuun, tyyliin, aiheeseen tai muuhun.

Kirjoitan paraikaa eräästä uudesta runokirjasta. Työ on minulle aika tyypillisessä välivaiheessa: tekstiä on liikaa ja se on suhteellisen jäsentymätöntä. Vaikka tähän blogiin kirjoitan yleensä täysin spontaanisti, kritiikkini syntyvät yleensä jonkinsortin muistiinpanojen pohjalta, ja ovat siten sirpaleisia. Sirpaleiden hiominen ja yhteen sulattaminen on joskus turhankin työlästä, ja esimerkiksi nyt huomaan vältteleväni työntekoa, ja olen ryhtynyt tälläiseen metakritiikin kirjoittamiseen.

Usein on hyödyllistä ajatella, kenelle jotakin tekee, teki sitten taidetta tai taidekritiikkiä. Kirjoitanko esimerkiksi nyt isälleni, tai jollekin tutulle tai puolitutulle kriitikolle, tai jollekin ihannelukijalle, ja kuka hän sitten olisi? Kritiikkien ihannelukija saattaisi olla avoin tekijä - ja siinä määrin kuin vaikkapa runoteoksen kirjoittaja ja lukija ovat molemmat sen tekijöitä (tai potentiaalisia tulevien runojen tekijöitä), avoin tekijä voi olla kuka tahansa, mutta ilman muuta avoin tekijä pitää sisällään myös kuvitelman kohdeteoksen "oikeasta" tekijästä. On tavallaan epäkohteliasta ja typerääkin suunnata kritiikkiä tekijälle - tässä on aina opettamisen tai ylimielisen asenteen vaara -, mutta jos kuvittelen tilannetta, jossa omia tekeleitäni julkisesti arvioitaisiin, mielelläni ajattelisin, että edes osa palautteesta olisi ikään kuin minulle, tai että kritiikki keskustelisi tekstieni kanssa. Tässä pitää mainita, että enhän minä mitään tekstejä omista tai hallitse, mutta tietyssä määrin kyllä samastun niihin ja niiden syntyprosessiin, jossa olen ollut mukana keskeisenä - uh - tekijänä. Ja kyllä, minusta opettaminen on joskus aivan terveellistä - nimenomaan tekona, ei opettaja-roolina. Ja siinä mielessä kriitikon on oltava tarkkana, vältettävä opettajuus, mutta opetettava (niin itseään, potentiaalisia lukijoita kuin runoilijoitakin) silloin kun siihen on syytä. Erehtymisen riski on valtaisa. Ilman epävarmuutta ja täydellisen epäonnistumisen riskiä kaikki taide ja kritiikki pitäisi lopettaa.

Sauli Niinistö,

sattuma ei pelastanut sinua. Kenties
jokin vieras järjestys
tarvitsee sinun kasvojasi
puhuakseen läpi, kenties
sinua tarvitaan tämän järjestelmän romauttamiseen
Tai ehkä julkinen empatiasi
ja julkea lyhytnäköisyytesi
vielä törmäävät yhteen, ja mitä siitä seuraa
ei ole sattumaa
Ja voi olla ettei niin käy,
voi olla että sinun merkityksesi
on verhota vielä hetken, vielä yhdellä
unen kerroksella
kummallisia asentojasi ympäröivää
julkista narkoosia

Minun ystäväni näkevät näkyjä
kaupungit hautautuvat
nesteeseen, tai
Euroopan hautaavat
arabit
Minun ystäväni tietää
että ne ovat kollektiivisia pelkoja
Luotan häneen, mutta mitä on pelko
Ennakkoa tulevasta
tuntemattomasta, jota
sattuma ei paljasta

Pyydän ettet kuvittelisi
järjestyksen
olevan puolellasi, jos se sinut herätti
lukemaan suomalaista proosaa
Armo siinä mielessä kuin minä sen kuvittelen
on vain yksilökeskeistä toiveajattelua
jonka suorat suhteet todellisuuden ilmiöihin
eivät kerro välttämättä mitään armosta
Pyydän, että
voisimme ymmärtää rakkauden ylipersoonallisena
jossa kuoleman kasvoilta puuttuu
katsomisen salliva verho
jonka levottomat lapset kuitenkin repisivät alas

Sentimentaalisuus sekoittaa täyden egon tyhjään itseen
ja emootiot intensiteetteihin

Meni hyvin kauan
Kun päivä painoi kasvojaan alas
Ahtaudessa, vasten hikirauhasia, kauan
Opin tunkeutumaan sieraimesta sisään
Tuuhean metsän läpi, siellä minut haistettiin läpikotaisin
Ja nousin rinnettä metsän ylle, eikä siellä ollut enää mitään
Päivän yllä, läpikodan yllä
Ajalta paennutta savua
Ja sitäkin ohuempaa kirjepaperia
Tähdenläpien ulkopuolella

Hänelle sanottiin, että herkkyyttä voi käyttää muuhunkin kuin ihmisiltä ja maailmalta suojautumiseen. Sitten hän jäi odottamaan. Ei tapahtunut mitään. Hän vähitellen tajusi, että hän odotti kohtalonviivojensa syvenemistä.

Heistä tuli huonekaluja kuolemansa jälkeen.
Heidät pakotettiin huonekaluiksi.
Pakottamisen välineet olivat niin kehtityneitä ja oikeassa terässä
että kaikki sujui miltei pehmeästi ja liukkaasti
joskin äänekkästi.

Olen kateellinen koivuille, minuun
eivät tiaiset tule sukeltelemaan, laulamaan
ja sukeltamaan. Minä rakastan
koivuja ja lintuja. Eniten rakastan
sinitiaista, joka hakee laastia tiilten välistä.

"Oman kokemukseni perusteella 90-luvun olennaisinta runoutta kirjoittivat ja lauloivat Jeff Buckley My Sweetheart the Drunk -levyllään ja Aki Yrjänä parilla-kolmella CMX:n levyllä."

Niin mitähän tällä nyt yleensä saatoin tarkoittaa? Lause olisi ihan ymmärrettävä ilman ajanjakson rajausta ja ylisanoja. Mutta niiden kanssa se on käsittämätön. Tietysti väitin, että oman kokemukseni perusteella, jolloin väite on täysin subjektiivinen ja siinä mielessä vastaansanomattoman yhdentekevä, paitsi jos on kiinnostunut minusta tai kokemuksistani, mikä olisi kovin hassua.

Tietysti tiedän, missä tilanteessa kirjoitin tuon lauseen. Olin juuri kuunnellut CMX:n Aurinko-levyn ja paraikaa kuuntelin Jeff Buckleytä. Muistelin sitä, kuinka olen aiemmin kuunnellut niitä, ja kuinka tietyt kappaleet ovat avanneet tai avautuneet tavoilla, joiden vaikutus ei häviä koskaan minusta.

Ja tähän, ettei oikeastaan mikään muu 90-luvulla tehty runous tai laulumusiikki ole aiheuttanut minussa samaa, vaikka Nick Caven Mercy Seat voisi yltää lähelle, ja jokin muukin, esimerkiksi Gösta Ågrenin eräät runoteokset. Ja tähän? Juuri tällä tavalla blogikirjoituksessa muisti pätkii.

Tietysti pyrkimyksenä oli kai myös aiheuttaa itselleni tiettyä häpeää, sillä nykyään on kovin vaikeaa suhtautua Yrjänään ja orkesteriinsa täysin vilpittömästi, vaikka minä tuskin kirjoittaisin runoja (tai no, sellaisia runoja kuin kirjoitan) ilman Kanniaisen ajan CMX:ää.

Törmäsin muuten tänään Isaac Bashevis Singerin lauseeseen, jossa kutakuinkin tuomittiin itsestään kiinnostunut kirjoittaja maailman surkeimmaksi olennoksi. Se on ihan hyvä muistutus. Olen kirjoittanut tässä blogissa paljon itsestäni. Se varmaan jatkuu, matka ylös tästä kuilusta on vaikea, mutta matka on ehkä silti alkanut. Tai jotain.

Buckleystä voisin todeta, että levynsä My Sweetheart the Drunk viimeiset neljä laulua (ja ehkä joku muukin laulu) edustavat minulle parhaimmillaan ja hetkittäin sekä kirjoituksena että musiikkina sellaista olennaista tunneilmaisua, johon ei useinkaan huomaa kenenkään pääsevän. En jaksa nyt eritellä tätä tarkemmin.

90-luvun olennaisista täytyy mainita kyllä myös Cohenin Future-albumi, jota olen alkanut vasta tämän vuoden aikana tajuta paremmin.

Mutta mikä ihmeen "90-luku", miksi hahmotin koko asiaa alunalkaenkaan sellaisen kuvitelman kautta?

Vieläkö laulaa satakieli
elämänsä tarinaa
rajalla jota ei ole
olemisen avarassa
hiljaisuudessa



---

Lähteenä Jan Kaplinskin, Helen Kellerin ja Johannes Salmisen teokset

Esitys 6: äänirunouden seminaari oli Kuopiossa 8.9.

Kuopion äänirunousseminaari oli minulle avartava kokemus. Ensinnäkin se oli harvinainen tilaisuus kohdata kokeneita, laaja-alaisia, vapautuneesti työskenteleviä äänitaiteilijoita, nimittäin Juha Valkeapää ja Charlie Morrow. Toisaalta se oli myös itselleni koetus: olin seminaarissa jonkinlaisen kommentoijan roolissa, ja se tarkoitti välttämättä kuunteluun herkistäytymistä ja esiinnousevien kysymysten nopeaa (muttei liian nopeaa) ja täsmällistä ilmaisua.

Taustani performanssi- ja äänitaiteeseen on melko vakava, joten Juha Valkeapään rento ja leikkiin paneutuva ilmaisu oli hyvä esimerkki vastapainosta, jota jonkinverran kaipaan. Kiinnostavaa esimerkiksi on hänen tapansa tehdä muotokuvia ihmisistä äänen kautta. Seminaarin puhetta johti Leevi Lehto, josta Juha muotoili äänikuvan. Äänimuotokuva perustuu, sikäli kuin sitä ymmärsin, tietoisten ja tiedostamattomien havaintojen kääntämiseen hetkellisessä improvisaatiossa vapaaksi ääneksi, joka oudolla tavalla onnistuu kuvaamaan kohdettaan aika tarkastikin. Prosessia ei siis oikeastaan voi helposti analysoida (mikä olisi kiinnostavaa).

Jotain hauskaa on siinäkin, miten Valkeapää on lanseerannut 90-luvun alkupuolella termin "äännelmä" tarkoittamaan kutakuinkin (jos oikein muistan) teatterin ja musiikin väliin sijoittuvaa ääni-ilmaisua, joka kertoo tarinoita vailla sanoja ja jossa äänten käyttö on täysin vapaata (usein improvisoitua tai improvisaatiota hyödyntävää) (musiikin konventioista) - ja miten itse käytän termiä paljon väljemmässä merkityksessä. Nokturno.orgista löytyy eräs äännelmäni, jossa on keskeisessä roolissa sanat.

Charlie Morrow aloitti esityksensä lauluilla ja munniharpun soitolla, jotka toivat esiin hänen tekemisensä kytköksen alkuperäiskansojen musiikkiin. Kiehtova oli unilaulu, joita hän esitti ainakin kaksi, ensin selvittääkseen mistä on kyse, ja sitten jotta yleisö voisi osallistua siihen. Unilaulu kuullosti hieman rauhalliselta joikaamiselta tai vastaavalta sanattomalta laululta, ja sen aikana Morrow siirtyi unennäkötilaan, ja laulun loputtua kertoi mitä oli nähnyt. Toisen laulun jälkeen hän halusi kuulla yleisön mahdollisia unikuvia - joista kaikki liittyivät veteen, kalastamiseen, koukkuihin, veneisiin. Laulu siis avasi jonkin yhteisen kuvittelun tilan, mikä on aika häkellyttävää.

Morrowin taiteellinen työskentely on muodoiltaan hyvin laajaa, eikä rajoitu vain noihin äärimmäisen kiinnostaviin pienimuotoisiin lauluihin. Tarkastakaa vaikka hänen sivuiltaan.

Miten seminaari sitten liittyi (ääni)runouteen? Ääni kielenä on kielten välinen, ja osittain ne ylittävä, osittain kielten ulkopuolinen. Sen yhteys hengitykseen ja keholliseen olemiseen värähtelyjen kautta on tärkeää. Ihminen voi kuunnella myös suurilla luillaan, ja luuttomalla tilalla luiden ympärillä ja alla. Morrowin laulujen kuuntelemisella oli minuun maadoittava vaikutus: asetuin kehooni ja painovoimaan normaalitilaa täsmällisemmin. Luulen, ettei ilman tarkkaavaista kuuntelua tuollaista maadoittumista ehkä tapahdu, ainakaan yhtä helposti. En muistakaan enää, oliko minulla tämän kappaleen kysymystä kirjoittaessani jotain muutakin sanottavaa kuin tämä. Joka tapauksessa, äänellä on suora yhteys kuuntelijan olemiseen: se ehdottaa rentoutumista tai jäykistymistä, välittää informaatiota ja mielikuvia. Ääni läpäisee aineen. Kaiken taiteen olennainen kysymys on, millaista olemista se mahdollistaa tai ehdottaa.

Tässä nyt joitakin päällimmäisiä muistikuvia ja keskentekoisia ajatuksia viikontakaisesta Kuopiosta. Kenties lisää myöhemmin.

päin vastoin kuin d&g sanovat
mikään keho ei ole kvalitatiivisesti sama kuin toinen
mikään laji ei ole kvalitatiivisesti sama kuin toinen

I didn't get a google poem

Active Server Pages error 'ASP 0113'

Script timed out

/google/poem1.asp

The maximum amount of time for a script to execute was exceeded. You can change this limit by specifying a new value for the property Server.ScriptTimeout or by changing the value in the IIS administration tools.

Esitys 5 - joitakin ideoita

Minua kiinnostaa esitystaide vain tietyissä olosuhteissa, ja siksi koen juuri näiden olosuhteiden luomisen opiskelun tärkeäksi. Sellaisen ryhmätyön, jossa päämääränä ei ole määritelty estetiikka, hyvä esitys, tai edes välttämättä esitys lainkaan. Esikuvia tällaiselle työlle on paljon, Grotowskin työskentely, tai Gurdjieffin työskentely Grotowskin esikuvana, tai Kirkkopellon luotsaama Toisissa tiloissa -projekti, tai moni muu toiminta jossa en ole itse ollut mukana.


Itseäni kiinnostavia seikkoja, joiden kokeilu ryhmässä olisi mahdollista

Tilan muuttaminen - miten saada aikaan ilmapiirin muutos jossakin tilassa teoilla tai ilmaisuilla

Pysyminen - miten pysyä jossakin (mielen) tilassa pitkiä aikoja

Ideoiden ja ruumiillisuuden suhde - kuinka ruumiillistaa idea tai tulla idean ruumiiksi?

Tarkkaavaisuuden ja aistien avaaminen - erilaisia harjoituksia ryhmässä havaintokyvyn ja tietoisuuden terästämiseksi

Ja keskeisesti haluaisin pitää esillä myös kysymystä, miten näitä tai muita opintoja tai harjoituksia voi tuoda sosiaaliseen todellisuuteen, kenties esitysten, kenties aktioiden tai tapahtumien tai sattumien kautta.

En ole koskaan ollut ryhmässä, jossa olisin kyennyt pitkäjänteisesti toteuttamaan tällaisia asioita.

Oman kokemukseni perusteella 90-luvun olennaisinta runoutta kirjoittivat ja lauloivat Jeff Buckley My Sweetheart the Drunk -levyllään ja Aki Yrjänä parilla-kolmella CMX:n levyllä.
Tästä en pääse vielä eteenpäin.

Luin Islamic patterns -teoksen alkusanoja ja oivalsin jotain. Referoin tähän sotkien mukaan omaa ajatteluani:

Alkuperä ei löydy palaamalla ajassa taakse, vaan kulkemalla tässä sisään päin. Kaksiulotteinen ideoiden ja arkkityyppisten muotojen maailma on paratiisillinen, lähempänä todellisuuden ykseyttä kuin kolmiulotteinen maailma jossa elämme. Alkuperän etsintä länsimaisittain menneestä, neljännestä ulottuvuudesta, on siis alkuperästä etääntymistä.

Ruumiillistumisen, tähän ruumiiseen henkenä syntymisen ajatus taas pyrkii tuomaan alkuperän kolmanteen ulottuvuuteen. Joten, jos epäperspektiivinen kirkkotaide on muodollilta perusteiltaan lähempänä todellisuuden ykseyttä kuin renessasnssin realismi, voi silti kuvitella taiteen, joka etenee uusiin ulottuvuuksiin, tilaan ja aikaan, muttei hukkaa yhteyttään alkuperään, sisäiseen todellisuuteen, vaan on sen ruumiillistuma.

Näin voin ymmärtää jotain lisää 'anhavalaisesta kuvarunoudesta', ja siitä että korkeamman ulottuvuuden, ikuisuuden tai ideamaailman olennot ovat liikkumattomia ja kuolleita
- ilman ihmistä joka idean tuo aikaan ja tilaan työssään. 'Kuvaruno' koskettaa ideoita - on miltei vain ideoita, juuri ja juuri maailmaan tulleita.

Haluan taidetta, jossa suurimmat ja sisäisimmät iedat elävöittyvät kaikille aisteille, kaikkiin ulottuvuuksiin, joille se saa ihmisen herkistymään ja joiden kautta ihminen havaitsee oman paikkansa ja suuntansa.

Näin häiritseviä unia. Oli jotain metapsyykkistä riitaa ystävän kanssa. Jotain perimmäisen olennaista. Päivällä, valveilla, tai ainakin luulen niin, keskustelimme torin yllä kahvilassa perusteellisesti, ja junat katkaisevat painollaan kaiken kaupunkien välillä. Näin unia, aamulla hyväksyin vangituksi, tuomituksi tulemisen, vuosi ahtaassa huoneessa toisten nuorten ihmisten kanssa oli edessä, en enää muista miksi. Kädetön enkeli jolla on rinnat ja joka suu auki tanssii kuin peura tai susi, nyt sen aurinko lävistää enkä voi enää nähdä sitä.

"moralismin kategorinen konditionaali"
kirjoittaa Hannu Helin

Moralismi kaikissa muodoissaan näyttää johtavan ihmisen harhaan, pois läsnäolosta, kuvittelemaan että minun tai sinun tai maailman pitäisi olla toisin - joka on totta, mutta ei koskaan moralismin vuoksi. Laki tai anarkia päämäärinä ovat harhaisia, paskaa, mutta välineenä välttämättömiä, niin kuin paska on välttämätöntä sille joka syö ja kosmokselle kaikissa muodoissaan.

Moralisti haluaa tietää mielipiteet ja mieliteot ja että ne ovat yhtä keskenään, ja samat toisilla ja hänellä itselleen. Moralistin piteet ja teot ovat ristiriidassa (toisten mielten kanssa).

Alkoholismin ja moralismin välisen ristiriidan voi ratkaista todellisuudentajua kasvattava toiminta. Sekasortoisen olemisen ja moralistisen jäsennyspyrkimyksen voi sovittaa huumorintajuun kompastuminen.

Jos ihmisen jumalkuvat syntyivät eläinhahmoissa, kehittyivät eläinpäisiksi tai -hahmoisiksi ihmisiksi ja edelleen ihmisenmuotoiseiksi, nyt ollaan kehitysvaiheessa, jossa symboliton ihmisruumis vailla eläintä ja jumalaa on palvonnan tai huolenpidon kohteena näyteikkunoissa, joiden nukkeja hoivataan kuin jumalpatsaita Babylonissa tai balsamoituja kuninkaita Egyptissä.

Tietysti tämä kehityskulku on valheellinen, mutta on hauska laulaa duettoa perämoottoreiden kanssa kun istuu saaren sisäjärven rannalla keskentekoisella laiturilla.

Kuva jumalasta muodostuu siitä mitä olen kohdannut elämässä, se ei ole jumala, mutta mitään muutakaan ei ole mistä voisin luopua.

Jumalan kuvat kehittyvät hämärässä
silmäluomen reikä, rako,
camera obscura

Esitys 4: improvisaatiota ja sisäänpäästön kuusi elintä, eli lisää musiikin kehollisuudesta

Kirjoitin aiemmin eräästä raskaan musiikin iltamasta, jossa musiikki pahimpina hetkinä vaikutti hidastetulta punkilta ilman energiaa. Elokuun ensimmäisenä päivänä olin Dynamossa, koska Mikko kehoitti menemään Six Organs of Admittancen keikalle. En tuntenut orkesteria, mutta tunnen ystäväni musiikkimaun, joten menin. Lämmittelijänä oli kuulemma samana päivänä perustettu bändi, jonka nimen olen unohtanut, mutta jossa soitti muun muassa Pauliina Haasjoki. Bändin musiikkia vertasin mielessäni kaikesta paitsi hälystä ja säröstä riisuttuun junnausmetalliin: samaa oli juuri tietty riisuttu rakenne, mutta tässä bändissä, joka soitti vain yhden improvisoidun pitkän kappaleen, äänenvoimakkuus oli siedettävä, sävyjä ja dramaturgiaa oli löydettävissä muustakin kuin volyyminvaihtelusta, ja ilmaisu oli melkolailla vapaata. Toisaalta, tässä improvisaation luonteeseen näytti kuuluvan se, ettei täsmällisiä komppeja tai melodioita nostettu esiin, vaan pikemmin vältettiin. Rytmi koostui enemmän tai vähemmän kiihkeistä iskuista, esimerkiksi viululla, sähköhammasharjalla tai tuollaisilla tiibetiläisillä kulhoilla. Kitarat oli etäännytetty soitinluonteestaan erilaisin efektein. Musiikki oli kokonaisuutena orgaanista, mutta yksityiskohdiltaan monesti mekaanista tai manipuloitua. Jotain meditatiivisen kaltaista saattoi olla läsnä - tai ainakin sisäänpäinkääntyneisyyttä: sivussa istui joku pitkät hiukset kasvoillaan ja puhui hiljaa ja epäselvästi mikrofoniin.

Parasta esityksessä oli aivan selvästi lopussa soittajien kasvoille spontaanisti ilmestynyt kollektiivinen hymy. Avaruksessakin vaikuttava Tero, joka myös orkesterissa soitti, kuvasi soittamista ainutlaatuiseksi läsnäolon hetkeksi. Jos nyt oikein muistan.

Six Organs of Admittance oli myös hyvä. Kahdella kitaralla ja nais- ja mieslaululla saatiin esiin yllättävänkin monia sävyjä aina lakonisista balladeista majesteetilliseen yhden soinnun tilanvalloituksiin. Taas kiinnitin huomiota keholliseen ilmaisuun. Yhtyeen naisjäsenen kitaransoittoon, silloin kun kitarasta piti saada irti kitkerimpää kitinää ja ulvontaa, liittyi usein ruumiillinen vääntyminen, tuskainen ilme ja jännittyneet raajat. Sellaisella tavalla, että kyse oli keinotekoisesti mutta ehkä osittain spontaanisti ylläpidetystä olemisen umpisolmusta. Olennaista on tietysti mainita, että Six Organs of Admittancen naisjäsen oli juuri se hiukset kasvoillaan mumissut henkilö illan ensimmäisessä orkesterissa. Miehen esiintyminen oli hillitympää, ajoittain kasvoilla häivähti jopa jonkinlaisen kosmisen kyllästymisen tai väsymisen ilmeitä. Silloin saattoi tulla mieleen, että pitäisi herättää laulaja heittämällä ämpärillinen kylmää vettä niskaan. Samantapaista väsymystä oli erään aika nuoren kuuntelijan kasvoilla, kun hän istui lavan vieressä ehkä äänenvahvistimella tai sen vieressä poikaystävänsä kanssa, en muista. Mutta ilmeen muistan. Minusta siinä oli jotain suurta tylsyyden väärinkäsitystä, tai jonkinlaisen sosiaalisen masennuksen ilmaisua tavalla, jota en osannut pitää oikein muuna kuin esityksenä. Toisaalta siinä oli jotain laiskaan nautiskeluun tai ankeuden romantisointiin viittaavaa, mikä kai on ihan ok niin kauan kuin se on väliaikaista ja leikillistä... Ja jotain outoa on siinäkin, että mainitsen lähinnä itseäni häirinneitä ilmaisuja, koska muutakin oli. Ehkä olen unohtanut, että Six Organs of Admittance oli lavalla parhaimmillaan voipuneen, jopa raukean tai matkasta uupuneen oloinen kaikkensa kitaroille vuodattanut kaksikko.

Jos siis tuollaisen jyrkimmän ja jarrutetuimman metallimusiikin kuuntelijat seisovat melkolailla liikkumatta, tai hieman huojuen, loputtoman metelin ajallisessa tunnelissa, jonkinlaista passiivista aggressiota imien, tämän neofolk-orkesterin konsertissa oli kyse vähän samanlaisesta passiivisesta tanssittomuudesta, tosin paljon vivahteikkaammasta, älykkäämmästä ja vaikkapa lyyrisemmästä. Ja siten mahdollisuudet jonkin olennaisen kokemuksen tai havainnon syntymiseen olivat ainakin minun kannaltani ylivertaiset Six Organs of Admittancen ja lämppärinsä musiikeissa kuin siinä degeneroituneen tuntuisessa musiikissa, jota aiemmin olin kuuntelemassa TVO:lla. Toisaalta, kun musiikki lähestyy täydellistä musiikin poissaoloa (niin mitä sekin sitten muka olisi), sunnasta tai toisesta, lähestytään myös hiljaisuutta, mutta ei hiljaisuutta ulkotilassa vaan sisätilassa, jolloin täytyy pystyä sulkeutumaan. Ja siinä mielessä totaalinen meteli voi olla rauhoittavaa, outoa kyllä, tai ehkä vain tavallaan.

Ajattelin jo jättää tämän tekstin kirjoittamatta ja julkaisematta, kun se ei heti luonnistunut, mutta tulipa nyt tehtyä. Jotain tästä tuntuu puuttuvan, mutta en enää muista konserttia tarpeeksi hyvin, joten jääköön unholaan.

Esitys 3: jotain mitä en tunne, jotain mitä tunnen

Todellisuuden tutkimuskeskus ja Nälkäteatteri, ja etenkin siellä tapahtuva Toisissa tiloissa, ovat eräitä niistä esitystaiteen ryhmistä, joiden teoksia en ole nähnyt, mutta olen ollut erittäin kiinnostunut näkemään jo pidemmän aikaa. Ei tule lähdettyä Helsinkiin katsomaan esityksiä kovin usein, ja silloin kun jokin noista on esiintynyt Turussa, en ole tietenkään onnistunut olemaan paikalla. Toivon, että tähän tulee muutos.

Sen sijaan näin noin vuosi sitten Porissa Houkan veljesten esityksen Lapsia, lintuja ja kukkasia. Se oli ytimiin kaluava musikaali Fransiskus Assisilaisesta, ja minulle päällimäiseksi tunteeksi esityksen jälkeen jäi valtava kodittomuus - se, että kuinka vaikeaa on jättää edes osa siitä rojusta, jota eri aistielimillään ja sosiaalisella olemisellaan kaiken aikaa nielee. Esitys onnistui luomaan illuusion hetkellisestä, täydellisestä vapaudesta esittää vaarallisia kysymyksiä ja perustavanlaatuisia tekoja lavalla, joka liukui kaikkiin suuntiin ulos teatteritilasta. Myös yleisössä saattoi tämän avoimen tilan aistia, mutta sinne astuminen vaatisi 1) esiintyjän kutsua, joita esityksen aikana tulikin joillekin yleisössä, 2) itsekeskeistä esiintymisviettiä, jota olen pyrkinyt vastustamaan, tai 3) itsekeskeisen esiintymisvietin jalostamista joksikin muuksi energiaksi, joka pistäisi käyntiin saman esiinastumisen. Miten vain, esityksen jälkeen minun teki mieli vain jäädä istumaan sille metalliputkien ja vanerin muodostamalle tuolille, odottaa että ketään ei ole missään, itkeä ja olla tyhjä. Olla tyhjä Porissa. Mustavaristen kaupungissa.

Marja Kangaksen (vai Kankaan?) Rakkauden kaupunki on myös eräs esitystaidehässäköistä, joista olen ollut kiinnostunut, mutten osallinen. Äskeinen linkki johtaa Marjan blogiin, joka ei ole ollut aktiivinen ihan viime aikoina, ja Rakkauden kaupungista enemmän asiaa löytyy sieltä vanhemmista kirjoituksista, ovat kiinnostavia. Jotakin tuollaista kaupunkitilan ihmettelyä, sosiaalisten ja henkilökohtaisten tunteiden ja käyttäytymismallien ja vapauksien ja rajoitusten kokemista ja kartoittamista, väliaikaisten yhteisöjen ilmestymistä, useinkin kaipaan tai visioin, mutta täytyy myöntää että sosiaalinen lahjakkuuteni on niin vajaata ja itsekeskeinen (ei välttämättä negatiivisessa mielessä egoistinen) tapani olla esiintyessäni ovat estäneet yleensä kaiken tuollaisen tekemisen minulta. Siis liikaa pelkoa, epäilystä ja varovaisuutta. Mutta Rakkauden kaupungissa noita päin on ilmeisesti kuljettu sellaisella rohkeudella, että tieto siitä, että Marja Kangas ohjaa jotain Ylioppilasteatteriin täällä Turussa tulevana aikana saa minut jopa harkitsemaan teatteriin menemistä.

haluan palaa kuin katkarapu
- ei, sinun tehtäväsi on palaa kuin ihminen

kun saa ensimmäisen askeleen otettua
toinen ja kolmas helpottuvat
ongelma on vain etten läheskään aina näe
mikä on ensimmäinen askel
- kysy, mitä sinun on nyt tehtävä, osaat kyllä vastata
tai jos en osaa, sinä vastaat
- miten siis voit kuunnella minua
pelkään vain että harhaudun elämässä yhä uudestaan
- ei niin ole pakko tapahtua
mitä sitten tekisin että en harhautuisi kaiken aikaa
- et ole harhautunut kaiken aikaa
miten säilyttää jokin suunta
- suroaan ei voi mennä, täytyy kiertää jotain itseä suurempaa
kuten mitä
- toista ihmistä tai todellisuutta

voiko niistä sanoa jotain tarkempaa
- ajattelet tietysti että ei voi
niin ajattelen
- mutta se ei ole totta
mitä siis voi sanoa
- että todellisuudessa on yhtä monta raaja kuin sinulla
mutta tarkoitatko sitten sitä että minä olen todellisuus ja kiertäisin itseäni
- tavallaan, mutta myös jotain muuta

ei toimi, ei onnistu

Kokemus ei voi onnistua. Kokemuksen kuvaaminen onnistuneeksi ei kerro kokemuksesta mitään. Se kertoo ainoastaan puhujan asenteista ja odotuksista suhteessa kokemukseen. Tässä nyt sanotaan, että kokijan suhde kokemukseen ei kerro kokemuksesta mitään. Kuitenkin oli tarkoitus kirjoittaa siitä, että kokemukset ovat absoluuttisesti onnistumisen ja epäonnistumisen tuolla puolen, ja tästä tulee mieleen, että en ymmärrä sitä, kun runot "toimivat". Kokemus, esimerkiksi se, kun kävelee kauppakeskuksessa eikä huomaa hälyä ympärillä, koska se on itsestäänselvää ja turruttavaa, ei voi onnistua. Kun havahtuu hälyyn ja alkaa kuunnella, kuulee askeleensakin, kuulee muutakin kuin hampaittensa kahinan, kokemus ei ole onnistunut. Onnistuminen liittyy joihinkin kriteereihin, jonkinlaiseen moraaliin tai arvostelmaan. Kokemus ei liity. Moraali ei ole kokemuksen tasalla, mutta ihminen joka reagoi automaattisesti tai tietoisesti johonkin havaintoonsa, voi toimia moraalin vallassa tai kohti moraalista päämäärää, joten mikä silloin on moraalin ja kokemuksen suhde? Näyttää siltä, että siellä missä on moraalia, on jotain pielessä, jokin ei toimi, ja siellä missä jokin onnistuu, on läsnä potentiaalisesti moraali. Missä ei ole? On mahdoton kuvitella, että tietokoneen tuulettimen hurina kuuluisi tuolla pölyssä, kaapin alla.

paskavoi on yksi niistä todellisuuden ihmeistä joita internetistä ei voi löytää

Black Sabbath (romaani)

Mitä minun edessäni on
Laihat kasvot verta määrittävät ihopoimut kuivat
Ylhäältä satavaa roskakuilun helminauhaa
Yhteenkytkettyjä pakkausjätteitä ja videonauhurit
Etääntyvät pankkikorttien tunnusluvut
nelinumeroiset niin kuin
jotkin jutut joita löysin netistä
toisin kuin
äyräpääskysymyslikoavat hajuajurit
Niiden varaan voisi perustaa sävellyksiä
pian se tarkoittaisi uutta postrockin alalajia
lajityypillistä käyttäytymistä olisi
vasemmanpuolimmainen tanssi, riuhtominen
vain vasemmilla elimillä
oikeiden pysyessä täysin tyyninä
Sitä tämä on
oh please god help me
Keksin uuden kompinkin muttei ole orkesteria sitä soittamaan
ei soittimia, mitä nyt näppäimistö, vierassänky sohvana
ja vuokraparketin ja omitun maton saundierot jalan alla
Aloitin kirjoittamaan tätä romaania
koska oli voimaa! Eikä mitään sanottavaa
Anker-Larsenilta varastettuja visioita
uuden ajan henkisestä romaanista
joka olisi yhtä pian vanhanaikainen ja vavisuttava
Ilmaisun toinen puoli puuttuu
Jätän sanomatta jotakin etten toistaisi
sitä mitä jo on kirjoitettu

Varmasti voisi olla paremminkin
aseteltuja valheita
totuutta voi lähestyä vain
valheita polttamalla
ja miten niitä polttaa jos niitä ei löydä
roskakasojen uumenista, taskusauman ratkettua
vuorin ja kankaan väliin tippuu hiekkaa
pakkohan minun jotain on näperrettävä sormissani
teiltä piilossa
Hyvä bassosoolo
En kestä sitä että asiat loppuvat kesken
ja niin käy aina
jään ehkä yksin johonkin
tai on pakko lähteä ennen sitä
Olisin tosiaan voinut jäädä siihen istumaan
selkä suorana, silmät ummessa
kehimään sitä että
rytmi ei puutu vaikka sen kaiken aikaa
pudottaisi, koko ajan
tiputtaisi rytmin
pois, ja vähitellen keskustelu olisi laantunut,
askeleet etääntyneet
Joku olisi ehkä kysynyt: voitko hyvin,
odotatko jotain, enkä olisi voinut vastata
odottavani sitä että menisit pois, se olisi ollut
vale
kitaralla kirjoiteltua kaipuuta ja ikävää

Se mun uusi komppini olisi kuullostanut kyllä paljon
sielun veljien ikävältä
tai circleltä
joten ihan samahan se on vaikken itsekään sitä enää muista
siinä oli sellaista hakkaamista vaikea sitä on näin
runoon kirjoittaa
paljon iskuja

Leviävä kommentti Leevi Lehdon tekstiin runouden julkaisurakenteista

Leevi Lehto sanoo, ettei mikään, joka kiinnostaa yli seitsemää ihmistä, voi muuttaa massojen tajuntaa. Georg Gurdjieff sanoi, että jos seitsemän ihmistä voivat keskittyä nähdäkseen Korkeimmasta Absoluutista johtuvia kuvia maan päällä, he muodostavat välilleen telepaattisen yhteyden ja ykseyden.

Samaisessa kirjoituksessa Lehto esittää myös runoilijoiden tai runouden yhteisön utopian, jossa lukijoista tulee kirjoittajia. Näinhän on toki tapahtumassa tai jo tapahtunut. Ja kuka sitten lukee, kysyy Lehto? Gurdjieff puhuu elämäkertansa alkupuolella, jos nyt mitään muistan, kirjoittamisen taudista, joka on vallannut länsimaiset ihmiset. Kaikki kirjoittavat, jos eivät kirjoja, niin artikkeleita, kolumneja, tai näitä blogeja. Yhteisön kansainvälistyminen, kirjoittaa Lehto, tapahtuu juuri runoilijoiden pienryhmien kautta ja kääntämisestä tulee keskeinen runouden alue omakielisen tuotannon rinnalle.

Lehdon Ntamolla on potentiaalia tällaisen yhteisöllisyyden luomisessa. On aivan selvää, ettei Ntamo, vaikka siitä ehkä tulisikin tunnustettu instituutio, voi olla eikä olekaan ainoa vastaava kanava Suomessa tai maailmassa. Tietysti Jukka-Pekka Kervisen Ankkuri-kustantamo Ntamon esikuvana on hyvä esimerkki, mutta se tavoittaa selvästi suppeamman yleisön (eli vaikuttaa Ntamoa tehokkaammin massoihin? juuri Ntamon kautta?) ja on vähemmän kunnianhimoinen.

En kovin täsmällisesti hahmota, mille perustalle runoilijoiden yhteisö Lehdon visiossa pohjaa. Siis, miksi runoilijat pyrkivät kansainväliseen tai kansalliseen yhteisöllisyyteen, mihin se yhteisö pyrkii (ei tietenkään yhteen ainoaan Päämäärään), ja miten...? Kysymyksiä olisi loputtomasti. Utopiat minun mielessäni yhdistyvät joko poliittiseen aktivismiin tai juuri Gurdjieffin neljännen tien kaltaisten henkistä elämää eri tavoin työstäviin yhteisöihin. Mikä on runouden paikka tällaisissa perspektiiveissä, vai katselenko ihan vääriin suuntiin?

Mitä runoudelle tapahtuu, kun se yhä selkeämmin jää, vaikka nyt sitten kansainvälisen runouskentän omaksi jutuksi? - Nimittäin siltä kerrassaan vaikuttaisi, jos lukijoiden roolia ei täytä kukaan. Kaikki vain kirjoittavat omia juttujaan, kukaan ei tajua mistään mitään, ja aina välillä käy haistelemassa, mitä muut ovat tajunneet, tai jotain. Tai, jos kaikkialla on ultimaattisia seitsemän ihmisen porukoita totaalisine runoineen, mitä helvettiä massat näiden porukoitten armoilla enää voivat! ( ei sellaisia porukoita missään ole, tietenkään, älkää peljätkö )

Ntamon suhteen on olennaista, että Lehto jättää kirjailijoille täydellisen vapauden julkaista ntamon kautta tulleita teoksia myös millä tahansa muilla tavoin, oma-aloitteisesti tai toisten kustantamojen avulla. Ja tässä tullaa kysymykseen, joka minulle heräsi: miksi Lehto asettaa tämän historiallisen kolmijaon ikään kuin nämä mallit (kustantaja-runoilija-kriitikko / runoilijoiden koulukunta / maailmanrunouden utopiayhteisö) olisivat toisensa poissulkevia tai erillisiä? Ilmeistä on, että nämä kolme mallia toimivat yhtä aikaa, ja terveessä (runous)julkisuudessa niiden tuleekin olla limittäisiä ja toisiaan ruokkivia & provosoivia. Ihmisten egoismi, vallanhalu ja varovaisuus, ynnä muu sellainen, tietenkin estää näiden kolmen (ja mahdollisten muiden) mallin vuorovaikutuksen. (Tuntuu aina kummalliselta, kun kuulee, että vaikkapa Helena Sinervo pitää jotain uusia runotouhuja aivan tuhoontuomittuina (en ole lukenut Kirjailija-lehteä, joten en tiedä asiasta enempää - huhut ovat tietysti myös mielenkiintoisia), tai kun runokilpailuja pidetään jotenkin täsmällisinä mittareina runojen olennaisuudesta.)

Minulle runous sinänsä on tärkeää (määrittelemättä sitä nyt tässä sen tarkemmin), joten näen teokset tärkeämpinä kuin niitä ympäröivät rakenteet (jotka toki niitä jossain määrin saattavat ohjata), tai niiden tekijät.

Ajatukseni alkaa levitä, eivätkä tämän kirjoituksen alkukappaleen kaksi seitsemään ihmiseen liittyvää sitaattia näytä nyt kohtaavan. Nehän muodostavat minua suuresti kiinnostavan risti-riidan, jonka yhteisöllistä toimintaa kysyvään polttopisteeseen voi heittää niin taiteen kuin henkisyydenkin.

Leevi Lehto on merkittävä runoilija ja teoreetikko, on hankala löytää yhtä laajoihin visioihin yhtä avoimesti suhtautuvaa ihmistä. Ehkä niitä on jossain. Laaja-alaisuuden sivutuotteena Lehdon ajattelussa tuntuu kaiken aikaa jäävän huomiotta tietty hitaus tai sisäänpäinkääntyneisyys, tai jokin, mitä en nyt tyydyttävästi sanoiksi saa, mutta joka on aivan täsmällinen ilmiöalue. Ehkä sellaiselle asenteelle on riittävästi huomioitsijoita toisaalla, mutta suurin osa runoilijoista (ja kaikista muista) kiinnittää huomiota aina vain hetkellisen sosiaalisen tilanteen määräämiin, ei-kovin-kapeisiin-muttei-laajoihin seikkoihin. Pitäisi oppia sietämään putkikatseisia ja panoraamakatseisia ihmisiä, ja epäilemään kaikkea siltä väliltä nukahdukseksi. Ja mitä minä tälläkin tarkoitan.

Lehdon kolmijaossa on myös suuria aukkoja, sillä en näin äkkiseltään tiedä, mihin tässä jaottelussa asettuu vaikkapa Palladium-kirjat.

Jätetään tämä nyt tähän hautumaan.

The Sun Tryst

The Sun Tryst on myös kuuntelemisen arvoinen orkesteri. Ovat julkaisseet musiikkiaan vapaasti netissä albumikaupalla. The Sun Tryst tekee progressiivista metallista taiderokkia, englanninkieliset lyriikat kertovat myyttien ja kaupunkien puistoissa vaeltelusta - Antti Filppu onkin todellinen älyn romantikko.

Ihmeellistä tämän orkesterin suhteen on, ettei heidän musiikkiaan enemmälti kuunnella!

Tenhi

Tenhi on orkesteri, jota olen salaa ihaillut jo vuosia, mutta kuunnellut yhteensä ehkä kymmenen kertaa, ja ehkä suunnilleen yhtä monta biisiä. Ovat julkaisseet juuri kokoelmalevyn, johonka tekee mieleni tutustua. Ihmeellistä tässä hyvinkin suomalaiskansalliseen mielikuvitukseen folkin ja hevin laitureilta sukeltavassa bändissä on, että se on suositumpi Keski-Euroopassa kuin Suomessa, eikä esimerkiksi tulevana syksynä tee yhtään keikkaa Suomessa, toisin kuin Saksassa. Ehkä Suomessa ollaan jotenkin huomattu, etteivät tällaiset kalevalaishenkiset mielentilat ole todellisuutta, ja siksi illuusiot haetaan amerikkalaisesta viihteestä. Luit oikein, jonkinlaisesta paradoksistahan suomalaisessa antisuomalaisuudessa on kyse kaikkine sinivalkoisine trikoineen. Ehkä Keski-Euroopassa Tenhin orastava banaalius jää täysin eksotiikan verhoon. Toisaalta Tenhin musiikki on sikäli hidasta ja sisäänpäinkääntynyttä, että ei ehkä löydy riittävästi suomalaisia, joille tuo rytmi yhdistettynä kansallisromanttisiin fiiliksiin olisi sulatettavissa. Ja ehkä siksi minäkin olen kuunnellut tätä vain noin kerran kolmessa vuodessa. (Eräs harvoista bändeistä, joita olen kuunnellut melkein pelkästään netistä.)

Lisäsin nuo labelit. Jäsentävät mukavasti, mutta näyttävät typeriltä. edit: saavat olla nyt rauhassansa.

Katsoin silti vähän noita Leevi Lehdon kuvaamia videopätkiä esityksestäni (ks. edellinen postaus).

Karmeaa on tietenkin, miten kaikki virheet ja kömpelöys korostuvat tuhatkertaisesti noinkin suttuisella videolla. Omituista on myös, miten tilanne ja hetki katoavat, ja tilalle tulee digitaalisen audiovisuaalisen simulaation epämääräisyys ja julkisuus

Ei tässä muu auta kuin etsiä lisää herkkyyttä.

Kukaanhan ei toki tiedä, että lauloin väärin, kun olen kutakuinkin ainoa, joka tietää miten omat lauluni menevät, ja miten ne nyt yleensä menevät, mutta onhan se hassua. Ja ei se nyt niin vakavaa jos laulaa nuotinvierestä, mutta jos koko laulun sävy vääntyy, se on hankalaa.

Ei tässä muu auta kuin etsiä lisää herkkyyttä.

Ohhoh. Leevi Lehto on laittanut sivulleen jotain videoa viime viikonloppuisesta esityksestäni Jyväskylässä. En mä kestä kattoo.

runon syntymä

Jo muutaman vuoden olen tullut tehneeksi pitkiä runoja. Yleensäkin intohimonani on ollut runojen välisten karhunlankapuhelimien epäselvät keskustelut, ja kun vielä kirjoittamisrytmini on usein vuolas, on kai vain luonnollista, että jossain vaiheessa olen pyrkinyt pitämään rytmejä ja jännitteitä yllä pidempään kuin yhden sivun verran. Toisaalta jatkuvasti syntyy myös fragmentteja, jotka eivät asetu kohdakkain sepäselvästä sukulaisuudestaan huolimatta, ja olen jotenkin päätynyt sulattamaan niitä yhteen. Ainakin näillä kahdella tavalla on hahmottunut eripituisia pitkiä runoja.

Samalla olen oppinut arvostamaan uudella tavalla aivan lyhyttä muotoa. Lyhyen ja pitkän muodon erossa on kyse samantapaisista asioista kuin lumen kanssa. Kun ensilumi sataa, se korostaa kaikkia muotoja, jokainen kanto näkyy selvemmin. Mutta kun muutaman viikon on satanut, lumi peittää alleen kaiken, eikä sen alta enää erotu juuri mitään.

Eilen sain valmiiksi, jos niin voi sanoa, runon, jota kirjoitin kesäkuun alusta lähtien. Siinä on lähtökohtana Eeva-Liisa Mannerin Kromaattiset tasot, joka on hänen runoistaan minulle läheisin ja tärkein. Runon muoto ja sisältö seurailevat jossain määrin Kromaattisia tasoja (puhun nyt vain Mannerin runosta, en musiikin rakenteista). Epäilemättä runo tulee joskus löytämään yleisönsä, tavalla tai toisella, mutta tietokoneen ruudulta luettavaksi se on minusta liian pitkä ja raskas. Tässä blogissa tai muuallakaan sitä ei toistaiseksi siis voi lukea.

EDIT syys/2009: Runo, josta viimeinen kappale puhuu, on siis esikoiskirjani päättävä runo, jonka nimi muistaakseni on: "Shekhinah, ainoa askel, eli äänen lähestyminen kaikkialle käännetyin kasvoin".

Kommentti Unabomberin manifestiin

Kaczynski on väärässä siinä, että ihmisen perustarpeet olisivat tyydytetyt yhteiskunnan toimesta modernissa järjestelmässä, nimittäin kukaan ei voi hengittää tai aistia toisen puolesta. Hienojakoisinkaan teknologia ei voi hengittää tai aistia ihmisen puolesta – happea voidaan kyllä tuoda mekaanisesti kehoon ja erilaisin menetelmin voidaan korvata puuttuvia aisteja tai laajentaa olemassa olevia, mutta aistimus ei tapahdu aistinelimessä tai –välineessä, vaan aivoissa. Samoin hengitys ei tapahdu ainoastaan siinä, että happea yhtyy verenkiertoon, vaan hengitys on koko kehossa tapahtuva asia, josta ihminen voi olla hyvin monilla eri tavoilla tietoinen. Näin ollen Kaczynskiltä jää välttämättä huomaamatta täysin olennaisia vallan prosessiksi kutsumansa ihmisen itsenäisyyden mittarin toteutumismahdollisuuksia. Totta on, että ravinnontuotanto on etäännytetty ja riistetty pienyhteisöiltä, ja tämä onkin laaja ongelma. En voi paneutua siihen nyt. Samoin sosiaalinen arvonanto määräytyy pitkälti yhteiskunnassa normitetuin tavoin, mutta toisaalta ihmisillä on taipumus muodostaa myös omat ystäväpiirinsä, ja on myös asetettava kyseenalaiseksi se, kuinka paljon ja millaista sosiaalista arvostusta ihminen yleensä todella tarvitsee. Hengitys ja aistiminen eivät ole korviketoimintoja, vaan ihmisen olemisen välttämättömiä osia: meillä ei ole kovin monia muita tapoja olla yhteydessä ulkoiseen ja sisäiseen maailmaan. Näin ollen Kaczynskin käsitys vapaudesta ja ihmisen olemisesta on vajaa. Tämä näkyy myös hänen kirjepommikampanjastaan: ihmisten hengen tahallinen uhkaaminen ei osoita missään olosuhteissa tietoisuutta, vaan epätoivoa tai jotakin muuta tietoisuudelle vastakkaista negatiivista energiaa. Tietoinen ihminen ei pyri tappamaan, sillä tappaminen on teko, jonka seurauksista voi tietää minimaalisen vähän. Mitä kuolemassa tapahtuu? Kaczynski oletettavasti ei myönnä ihmisen tietoisuudelle muita tiloja kuin unen ja arkitajunnan. Muuten hän käsittäisi vapaudenkin laajemmin kuin vain yksilön mahdollisuutena itsenäisesti tyydyttää perustarpeensa ja suojella omaa lähipiiriään. Kaczynski ilmeisesti olettaa, että ihminen on vain biologinen olento, ja että biologia käsittää vain tiettyjä aineellisia prosesseja. Kaczynski on oikeassa siinä, että ainoastaan todellisiin olemisen tarpeisiin liittyvä toiminta ei ole korviketoiminto, mutta hän näkee olemisen tarpeet liian kapeasti. En väitä, että esimerkiksi tämän tekstin kirjoittaminen olisi muuta kuin korviketta, mutta väitän, että näiden huomioiden kautta on mahdollista nähdä jotakin niistä ihmisenä olemisen puolista, joita Kaczynski ei ota huomioon manifestissaan.

K:n näkökulma olemiseen on se, että ihmisen tulisi tapa tai pakene –mekanismin avulla selviytyä elämänsä ristiriidoista. Mutta koska tämä mekanismi ei nyky-yhteiskunnassa pääse toteutumaan, ihmisen oleminen on rajoitettua, orjuutta. Enää ei ole mitään sellaista taistelua, jonka voitettuaan ihminen olisi vapaampi: sodat jatkuvat kyllä, uutiset tipahtelevat postiluukuista ja kuvaruuduilta. Kysymys siis on, kuinka ylittää tämä tapa tai pakene –mekanismi, kuinka kestää ylenmääräistä stressiä, tai kuinka muuttaa se toiseen muotoon. K. itse pyrki tappamaan, ei pakenemaan, mutta teollinen yhteiskunta ei ole vielä kumoutunut. En sano, että hänen työnsä oli turhaa. Sanon, että se ei riitä. Mikään vallankumouspyrkimys, konkreettinen tai teoreettinen, ei riitä, jos se ei ota huomioon ihmisen henkistä olemista, ja ennen kaikkea, jos se ottaa huomioon vain ihmisen. Ihmiskunta hirvittävine ongelmineen on nähtävä suhteessa niihin ympäristöihin, joissa ihminen elää, ja nämä ympäristöt on käsitettävä äärimmäisen tarkasti sekä äärimmäisen laajasti: mittakaavat globaalista lokaaliin eivät riitä, tarvitaan mittakaavoja kosmisesta molekyyliseen.