sonnevi / marttila

Sonnevin Valtameren lukeminen on kuin saisi viettää viikon Olli Marttilan huoneistossa, katsellen yksityiskohtaisesti kymmeniä ja taas kymmeniä maalauksia, niistä avautuvia muistin näkymiä, niistä purkautuvia uusia maailmoja, vielä luomisensa hetkellä. Mutta Valtamerta voi kantaa olkalaukussa: Olli Marttilan maalaukset eivät kulje mukana, yksi on seinällä, vieressäni, näen sen silmäkulmassani kun kirjoitan. Maalaukset leviävät maailmaan. Näen kartan, johon on piirretty punainen tai valkoinen sormenjälki kunkin maalauksen kohdalle, niitä on kaikkialla Suomessa, Ruotsissakin, ehkä muuallakin, kartta hämärtyy. Maalausten välinen verkosto muistuttaa valtamerenpohjalla makaavien valaanruhojen elämää ylläpitävää matriisia, erästä kemosynteesin maailmaa.