torstai 24. maaliskuuta 2016

Erottelu / yhdistävät tekijät ovat perustavampia kuin erottavat tekijät


Ilmeisesti ei sellaista valtakulttuuria olekaan, joka ei näkisi omiaan ylempinä kuin vieraita. Ja jos puheissa ihmisoikeuksista ja ihmisten tasa-arvoisuudesta mainitaankin, käytännöissä erottelut toteutetaan ja koetaan. Harvassa lienevät myös ne alistetut kulttuurit, joissa ihmisten yhdistäviä tekijöitä korostettaisiin erottavien tekijöiden yli. Erottelut ryhmien - olivat ne etnisiä, sukupuolisia, uskonnollisia, taloudellisia tai muita - perusteella ovat aina liian karkeita erotteluja. Meidät tulee erotella paljon tarkemmin, itsessämme: kunkin on nähtävä sisäiset ominaisuutensa, toimintonsa, jäsennyksensä, virtauksensa ja assosiaationsa. Erottelu voi tapahtua vain meissä itsessämme ja se on vietävä paljon pidemmälle, syvemmälle kuin olemme tottuneet tai kuin meille on opetettu tai kuin olemme oppineet. Ahneus on erotettava toivosta, viha näkökyvystä, inho myötätunnosta, häpeä itsetunnosta, ylimielisyys rohkeudesta... Kun erottelu viedään loogiseen johtopäätökseensä, ovat yhdistävät tekijät, samuuden muodot ja liikkeet, tulleet näkyviin. Ylemmät ja alemmat ovat meissä sisäisesti, ja niiden tunnistamattomuus projisoi ne ulkopuolellemme. Valheelliset ja totuudelliset ovat meissä. Ne jotka yrittävät ja ne jotka luovuttavat, kaikki meissä, ja vielä enemmän. Mikä ne meissä synnyttää? Siinä ei välillämme liene suurta eroa. Mikä niistä meitä hallitsee? Vai kenties jokin muu?

Mutta tätä erottelua ei ole vielä tehty minussa eikä sinussa (vaikkenhän minä sinua tunne). Kuolemaan liitetään tarinoita, joiden perusteella kuolemassa tuo erottelu tapahtuu kullekin, vastoin omia aikeita. Entä jos aion erotella jo nyt, tänään kun vielä elän?


tiistai 22. maaliskuuta 2016

"Runo puhuu meille"


Vesa Haapala sekä 5 muuta kriitikkoa kirjoittavat tämän vuoden ajan pääkaupunkiseudun kirjastojen nettisivuilla Runo puhuu meille -otsikolla kritiikkiä uusista runokirjoista. Pitkäjänteisen ja yhteenkutoutuvan oloista runonluentaa, jollaista mieluusti näkee nyt kun kritiikki-instituution perinteiset kanavat ovat tukkeutumassa. Haapala aloittaa Jyrki Kiiskisen uudella, johon ilmeisesti tulee vertaamaan seuraavaksi Olli Heikkosen uutta kirjaa toiston teemalla. Tällaisia laajempia kirjallisia kaaria kokoavia kriittisiä luentoja nähdäkseni tarvittaisiin paljon enemmän kuin mitä niitä kukaan jaksaa kirjoittaa tai maksaa niiden kirjoittamisesta. Ja kenties vielä perusteellisemmin kuin ko. kritiikkisarja tulee tekemään. Myös keskustelu kritiikeistä tai teoksista kritiikkien valossa tai kritiikkejä vastaan, ja niin edelleen, olisi runoudelle/kirjallisuudelle laajemmin hyödyllistä, joskaan ei kovin tavallista täällä.

Mielenkiintoista on myös kirjaston valinta ottaa roolikseen kirjallisuuskritiikin isännöinti. Tämä on hyvä asia - onhan kirjastoissa jo pitkään kehitetty kirjallisen toiminnan ulkoisia asioita, miksei siis voisi kehittää kirjallisen kirjaston luonnettakin.

Keskustelun puuttuminen on eräs syy miksi en itse ole kritiikkejä tehnyt juurikaan sitten vuoden 2009 tai -10. Nyt hitaasti tunnustelen kriitikon roolin mielekkyyttä ja toimintatapoja, erityisesti siihen ajaa ystävien ja kollegoiden toistuvasti esittämät kysymykset, "etkö sä enää kirjoita kritiikkejä?", "ootko ajatellut vielä kirjoittaa kritiikkejä?", "etkö sä ollut kriitikko?".

perjantai 18. maaliskuuta 2016

satamaradanvarsipihaorava


näyttää, kun en näe tuonne niin hyvin
että orava omenapuun juurella
kumartelee: kumartaa ja kumartaa

se tietenkin syö jotain
kuten ortodoksit messussa

jotenkin se on niin pieni varjoineenkin auringon kovassa sivuvalossa