keskiviikko 15. elokuuta 2018

Mutta onko löydettyä tapaa puhua tarpeen ja tarkoitus käyttää - milloin - miksi - ?


Järvi pysäyttää ihmisen.

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Olen nyt löytänyt tavan kirjoittaa tätä blogia uudesta kulmasta ja uuteen tarpeeseen.

Sosiaalinen kokonaisuuden tarve


Sosiaalinen kokonaisuuden tarve

Tarvitaan kuuntelua. Vihollisenkin. Erimielisyyksien nyt ainakin.

Siten tulee tilaa ilmaista tietoa, kysymyksiä, aikeita, ideoita ja tunteita, jotka näyttävät vääriltä, vahingollisilta tai ovat muutoin torjuttuja.

Se tekee mahdolliseksi kokonaisuuden hyvinvoinnin.

Tässä maailmassa olemme enemmän kuin summa joka tulee kun puolustajamme ja vihollisemme lasketaan yhteen.


Ilman vihollisen kuuntelua omistakin tulee vihollisia.

Kuuntelu ei ole samaa mieltä olemista, hyssyttelyä, alistumista tai väkivallan sallimista.

Mitä kuuntelu on?



Lisäksi tarvitaan ristiriitaisten tietojen tuomista yhteen kokonaisuuden hahmottumiseksi.

Toisilleen yhteensopimattomia tietoja ja niiden lähteitä tulee tarkastella kriittisesti ja avoimesti, pitäytyen ideologisista päätelmistä niin kauan että tietojen todellisuus, todistusvoima hahmottuu.

Siten on mahdollista muodostaa kokonaisuuksia, joissa ristiriidat on huomioonotettuina edes jotenkin - - siis konteksteja jotka eivät muodostu jo valmiiden kontekstien ehdoilla.

Ajattelen tässä sosiaalista ajattelun prosessia joka käyttää tieteellistä metodia poliittisten ja historiallisten kiistojen ymmärtämiseen laajempaa taustaa ja akuuttia nykytilannetta vasten.

Näkisin, ettei tällaista juuri tapahdu tällä hetkellä.

Siihen tarvitaan vain muutama suostuvainen henkilö, jotka näkevät maailman riittävän eri tavoin, eli ristiriitaisesti, ja joilla on kyky tästä huolimatta tarkastella pitkäjänteisesti erilaisia lähteitä, tietoja ja konteksteja - hahmottaakseen yhdessä laajemman kontekstin, jossa nuo ristiriidat suhteutuvat, saavat näkyä ja alkavat paljastaa jotakin ko. yksilöiden ajatteluja suurempaa.

Jonkinlaista yliyksilöllistä ajattelua kokonaisuuden hyväksi.

torstai 21. kesäkuuta 2018

Ahtaus






Kirjoittaessani tätä en koe kirjoittavani julkista tekstiä.

On sattumanvaraista, lukeeko tätä joku, jota en tunne, ja uskoakseni tuntemattoman lukijan saapuessa on kulunut aikaa niin, että tekstin julkisuuden suhteellisuus näyttäytyy:

On kirjoitusta yksin, nyt

josta myöhemmin tulee muutaman lukemaa,

eikä ehkä koskaan laajemmin julkista,

ja jos tulee, kirjoittaja on jo muualla, joku muu.

Ellen sano tässä jotakin, mikä nyt tai tulevassa kiihottaa mieliä ottamaan selvää, kantaa, ja niin edelleen, ja joudu julkiseen vastuuseen sanoistani. Yksityisen vastuun kirjoittamisesta otan nyt.

Julkiseen keskusteluun osallistuminen tällä hetkellä näyttää uskomattoman vaikealta ja epätoivottavalta: en ymmärrä nykyisiä keskusteluja, enkä näe merkitystä niiden oppimiseen, niiden merkitysten omaksumiseen ja niiden merkitysten vivahteiden julkiseen punnintaan, säätöön tai puolenottoon. En ole teidän puolellanne enkä teitä vastaan - nähdäkseni olette harharetkellä. Näin tekisi mieli sanoa, mutta en tiedä, olisiko siinä mitään perää. Saatanhan olla jonkun puolella tai jotakin vastaan, tai samalla retkellä, en vain hahmota. En halua, enkä jaksa enkä ehdi hahmottaa.

Onneksi näen kirjallisuuden, jota teen, sikäli hitaana, etten koe tarvetta asemoida sitä nykyiseen julkiseen keskusteluun. Koen kirjoittaessani runoutta, esseistiikkaa, proosaa olevani vapaa, tiettyyn rajaan saakka, ajankohtaisista mielipiteistä ja niiden ruotimisesta.

On ajankohtaisia keskusteluja, jotka saavat minut kirjoittamaan tätä, mutta en mene nyt niihin - en kykene, sillä minulla ei ole siihen aikaa eikä tahtoa. Halua on - ajankohtaiset keskusteluthan tapahtuvat usein sillä psyyken alueella, jossa on halua, torjuntaa, kiihotusta, lamaannusta. En toivo viettäväni kovin paljon aikaa kirjoittaen sillä alueella, jos vain voin sen välttää.

Aloin kirjoittaa tätä reaktiona ahtauden tunteeseen. On lukuisia aiheita, joihin näen jatkuvasti ihmisten ottavan kantaa, ilman että kokonaisuus, johon ne kuuluu - tältä vaikuttaa --, tulee huomioon otetuksi. Näissä aiheissa ja kannanotoissa on ahtaus: on oltava sillä tai tällä puolella, siihen on kiire ja sitä vahdataan: kenen puolella? Näyttää siltä, että tätä pohtien saattaa jo ajautua jonkun puolelle. Kirottua. Pohdinta nimittäin saattaa sinänsä paljastaa sen, etten ole teidän puolellanne, joten olen vihollisenne. Missä tahansa teitä polttaen koskettavasta aiheesta! En ole nimennyt vielä muuta aihetta kuin julkisen keskustelun ja kannan ottamisen. Luultavasti olen juuri teidän tärkeimmän taistelunne kentällä teidän vihollisenne. Tätä lukiessanne ruokitte vihollistanne, ylläpidätte sen voimaa, valtaa, sen kykyä tehdä vastaiskuja, sen taantumuksellista edistystä sen edistyvää taantumusta, sen vastenmielisen värin, hajun ja maun, merkitysvääristymän uusintamista, tuottamista, uudistumista, ylivoimaa, joka painajaisissanne kelmeänä nousee suuhunne kuin oksennus tai ientulehduksen paiseet.

Noniin.

Tämä helpottaa jo.

Irvokas huumori tekee hyvää.

Oletteko tulleet ajatelleeksi että lempiaiheenne saattaa olla triviaali? Todella. Että sen merkityksellisyys on nähtävissä vain laajemmassa kuvassa, taustaa vasten, ja ettei taustaa ole vielä aiheenne käsittelyissä huomioitu kylliksi. Ei kyllin laajasti, ei kyllin tarkasti, ei kyllin syvästi merkitysten muodostumisen, historiallisten prosessien, vaikutusten tai seurausten osalta. Että lempiaiheenne on vain pakopaikka kokonaisuudelta, jota elämä tässä maailmassa on.

Ei se mitään. Niin, eihän se mitään.

Mutta miksi sitten olla niin kiivas? Niin tunteissaan siitä.

Tai tästä. Miksi tämä liikuttaa minua?

Ilmeisesti en koe voivani puhua vapaasti, toisaalta näiden kuvaamieni ahtauksien vuoksi, monitahoisesti yhteismitattomien moraalien partioidessa julkisen keskustelun saastumassa mielessäni, toisaalta koska koen tunteellisesti raskauttavana sosiaalisen median jossa julkinen keskustelu nykyään paljolti pesii.

Opin jo varhain jyrkän oikeudentunnon: tarpeen puolustaa pienempää, sorrettua, heikompaa. Olin niin pieni ja kokemukseni epäoikeudenmukaisuudesta sikäli raju ja väkivaltainen, että raivo ja rajanveto eivät voineet purkautua ja toteutua turvallisesti. On kauheaa sulkea silmiään epäoikeudenmukaisuudelta. Mutta on kauheaa, kun sille ei voi mitään.

Opin hieman ennen kuin lukemaan, että ihmisten maailmat ovat yhteismitattomia, uskomukset, jotka ihmisiä ohjaavat eivät mitenkään liity toisiinsa ja se mikä yhdelle on elämän perusta on toiselle halveksittava vitsi ja se mikä yhdelle päämäärä ja tavoittelemisen arvoinen aarre on toiselle vastenmielinen vääryyden merkki.

Oikeudentunnon ja inhimillisten todellisuuksien yhteensopimattomuuden yhdistelmä on tuskallinen.

Se pakottaa selvittämään taustoja, konteksteja, kontekstien välisiä suhteita, kokonaisuuksien mahdollisuuksia.

Tähän ristiriitaan lisättynä omanarvontunnon vääristynyt heikkous ja soppa on valmis. Vanhat ihmiset joskus sanovat, että nyt he voivat sanoa mitä huvittavat, heitä ei enää kiinnosta mitä heistä ajatellaan. En ole ihan siinä vielä - mutta muistan olleeni joskus aiemmin, ja se oli kyllä railakasta. Siihen on päästävä. Mutta.

Näyttää siltä että oikeudentunnon ja ristiriitojentajun yhdistelmä yhdistettynä itsetunnon epävakauteen on jollain tapaa sosiaalisesti vammauttava mentaliteetti: en voi kuulua juuri mihinkään, enkä siis voi myöskään toteuttaa oikeudentuntoani aktiivisesti, ainoastaan passiivisesti, tutkimalla. Kenties hyvänä päivänä keskustelemalla, mutta ei koskaan julkisesti. "Ei koskaan" on tietenkin tunteellinen ilmaus, eikä varsinaisesti totta. Tunteellisuudet tietenkin ohjaavat todellisia olentoja toimimaan epätodellisin tavoin. Lakkaa uskomasta valheisiisi, Jonimatti. Kyllä, se on mahdollista. Ne sopivat sinulle erityisen huonosti.

Kate Bush, Cloudbusting

https://www.youtube.com/watch?v=GQ4DeDIh5c0

"Ooh, I just know that something good is going to happen.
 And I don't know when,
But just saying it could even make it happen."











torstai 8. maaliskuuta 2018

jatkan
kunnes
tajuan
kunnes
jatkan

tajuan
kunnes
jatkan
kunnes
tajuan
kunnes

kunnes
tajuan
jatkan

tajuan
kunnes
jatkan
kunnes
tajuan

perjantai 2. helmikuuta 2018

tulen
värinä

torstai 1. helmikuuta 2018

TOTUUS
HALAA

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

MUISTA
"muista"

keskiviikko 10. tammikuuta 2018


Juhani Tikkanen - kiitos vain - toteaa "Blogissaan Joutsijärvi kehittelee sellaisia kuvia että niiden edessä sitä vaan hiljenee, ja lukee." Sen johdosta pohdin tähän ääneen, että pitäisikö tämän blogin aineksesta siis koota jokin tiiviste, kokonaisuus, irrottaa kudosnäyte, tai muuta? Olisiko siitä jotain etua näille teksteille?

tiistai 31. lokakuuta 2017

pehmeä kohta


pehmeä kohta josta ihminen alkaa itkeä
on elävintä myös minussa
se kasvaa ja antaa
virrata ulos kaiken
mikä siihen virtaa sisään
tuntemattomastakin

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Mirkka Rekola -lukupiireistä

Vedin tässä keväällä Tampereella kolme Mirkka Rekola -seuran lukupiiriä, joissa kussakin luettiin yhtä Rekolan teosta. Tässä alla huomioita lukupiireistä.

I

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", ensimmäinen tapaaminen 9.3.2017
Aiheena "Ilo ja epäsymmetria", 1965


Minä olen aistieni runoelma


Kahvila Runon yläkerrassa, lähellä taloa, jossa Eeva-Liisa Manner aikoinaan asui, kokoontui eilen torstaina 9.3. Mirkka Rekola -seuran lukupiiri keskustelemaan Rekolan kokoelmasta Ilo ja epäsymmetria (1965).

Kokoelma on Rekolan neljäs, mutta voinee sanoa, että toinen kirja jossa hänen omin runoilijanlaatunsa ja estetiikkansa alkoi hahmottua. Syksy muuttaa linnut (1961) oli hänen irtiottonsa vanhasta mitallisesta kohti omaperäistä modernia runoa. Samalla näissä kirjoissa on nähty uudenlaisen kokemistavan ja tavanomaisen identiteetin purkautumisen teemoja. Aiheesta voi lukea esimerkiksi Katja Seudun tutkimuksesta Tyhjä pöytä on tilattu (WSOY, 2016).

Lukupiiri oli juuri sopivan kokoinen, että keskustelu säilyi intiiminä, hiljaiset jäsenet saattoivat upota haluamaansa kuuntelijan asemaan ja innokkaimmat jakaa huomioitaan, lukukokemuksiaan ja ääneenlukua toivottavasti kukin kyllikseen.

Ilo ja epäsymmetria kenties juuri epäsymmetrisyyttään on paikoin erittäin haastava luettava. Yhdessä lukien hahmotustavat laajenevat ja ilmaisuista saadut vaikutelmat moninkertaistuvat, mikä on erittäin antoisaa tällaisen runouden äärellä. Tajuamisen tavat, joihin runot viittaavat, joita ne kielellään vihjaavat, tulevat helpommin maistettaviksi tai oivallettaviksi.

Annan esimerkin: Eräs lukupiirin osallistuja luki ääneen tämän parisäkeen, alkuperäiskokoelman sivulta 19:

"Kun veneitä sousi sulavedessä jään ympärillä
tunsin että voin lähteä sieltä"

Mikään runossa tai sen ympärillä ei kerro, mistä "sieltä" puhuja koki voivansa "lähteä". Tämä tuntui lukiessani hämmentävältä ja peräti turhauttavalta, kun valmistauduin lukupiiriin itsekseni. Vaikkakaan en enää muista, mitä osallistuja kertoi runosta, muistan, miten hänen lukukokemuksensa sai minut ymmärtämään runon. Eristyisesti ymmärsin ensi kertaa ilmaisun "lähteä sieltä".

Avartui mahdollisuus, että puhuja kokee eksistentiaalisen alkuperänsä havaintonsa kohteissa. Että olen aistieni runoelma - jos sallitaan tällainen muunnelma Mannerin tunnetusta säkeestä.

Tavanomaisen kielen kannalta parisäe on hyvin epäsymmetrinen ja peräti epätarkka, sen viittaussuhteet ohjaavat hämärään. Epäsymmetriasta aukenee kuitenkin toinen tapa katsoa, ja kenties se on kokoelman otsikon iloa.

Epäilemättä runot ovat paikoin vaikeita. Lukupiiri pyrki sallimaan myös hämmentyneen hiljaisuuden. Usein yhdessä lukien esiin nousi myös muuta kuin hiljaisuutta ja hämmennystä, usein myös yhteisesti ymmärrettyä, jaettuja kokemuksia.

Eräs hauska seikka oli, miten konkreettisen tulkinnan sai seuraava runo, sivulta 42:

"Päiväni
pieni vieras tuli pyörimään tuolilla.
Laskin istuimen alas.
Kun hän lähti, putosin tähän."

Tämän lukija avasi muulle lukupiirille sen hätkähdyttävän ja arkisen tapahtuman, jossa tavanomaista alemmas lasketulle tuolille istuessaan putoaa penkkiin. En ollut tätä (kenties ilmeistä) tulkintamahdollisuutta huomannut. Toisaalta hän totesi myös tulkinnan, jossa viimeisessä säkeessä "pienen vieraan" lähdettyä pudotaan yksinolemisen hetkeen.

Juuri mitään emme lukupiirissä saaneet sanottua kirjasta kokonaisuutena, mutta sen toistuvia teemoja kuten katseen kokemisen kerrostumat, sisä- ja ulkopuolen sulautuminen toisikseen tai niiden välisen eron katoaminen tunnistettiin kyllä monista runoista. Luettavaa riittää, eikä runokirja tyhjene edes yhdessä lukien. Useampi silmäpari näyttää kuitenkin yksittäistä lukijaa paremmin löytävän reitit sisä- ja ulkopuolen erillisyydestä avarampaan näkemykseen. Kiitoksia!

Seuraavaksi lukupiiri tapaa Kahvila Runon yläkerrassa torstaina 6.4.2017, jolloin luetaan Rekolan aforistista kokoelmaa Maailmat lumen vesistöissä. Kolmas ja kevään viimeinen tapaaminen on torstaina 4.5.2017, jolloin luetaan kokoelmaa Kuka lukee kanssasi.



II

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", toinen tapaaminen 6.4.2017
Aiheena "Maailmat lumen vesistöissä", 1978



Hieman toisenlainen ryhmä kuin ensimmäisellä kerralla kokoontui Kahvila Runon yläkerrassa lukemaan ja keskustelemaan Mirkka Rekolan aforistisesta kokoelmasta "Maailmat lumen vesistöissä".

Teos on matka syksystä kevääseen, joka oli tapaamisen aikaan jo hyvässä vauhdissa. Mustat ja valkeat linnut olivat palanneet Tampereelle.

"Linnut täplittävät jäänraunaa, lokit ja nokikanat, valkeat linnut ja mustat. Ja kun jäät lähtevät, ne nousevat siiville, yöt ja päivät."


Joillakin osallistujilla oli jaettu kaipaus runoilija, ystävä ja opettaja Rekolan luokse. Monille runot tarjosivat lohdutusta, jotakin elämän vaikeuksia ylittävää ymmärrystä ajasta, läsnäolosta, itsestä ja toisesta.
Lohtua löydettiin muun muassa seuraavasta tekstistä, jossa yksinäisyys ja yhteys rinnastuvat, hauraus ja voima tulevat toisikseen:

"Minun oli aina käännyttävä teiltä. Se on merenranta.

Näköisensä se on, autio, kadonneen tilassa. Mutta veneesi vahvistetaan, terälehti on suoja, vedensileä."

Eettinen näkökulma, joka lukupiirin perusteella nousee Rekolan teksteistä, pohjaa siihen, että minä en ole - muuten kuin aina suhteessa sinuun, toiseen.
Kohtaamisten myötä hahmottuu kysyvä elämänmuoto.

Yhdessä lukemisen voimaa ja mahdollisuutta kuvastaa se, miten lukupiirissä nostettiin eräs teksti lähes käsittämättömäksi, mutta kun sitä yhdessä luettiin, saatettiin sen jokaisesta kuvasta unenomaisuuden lisäksi löytää suoria yhteyksiä vanhoihin mystisiin traditioihin
Joku teksti ei auennut jollekulle
Yhdessä se avartui moneen suuntaan ja monella tavalla


"Minä olin huutanut nimesi vanhaan ruukkuun, sinne vain, ja sinne satoi vettä. Se oli pilven hyvä kappale maata. Yöllä se alkoi kävellä, kreikaksi, ei, latinaksi se alkoi kysellä korvia, se halusi juopotella. Se sanoi olevansa se ainoa, mikä on jäljellä täällä ja menevänsä pian rikki. Pilvi minua ympäröi, sama pilvi, minä kiedoin käteni sen ympärillä."

Niin, onko tässä yllä lainatussa tekstissä unen tolkuttomuuksia, vai onko ruukku siinä vanhan egyptiläisen tai juutalaisen hääseremonian rikottava symboli - onko pilvi kenties kristillisen mystiikan tietämättömyyden pilvi - onko juopumus päihtymystä olemassaolosta? Tällaisia ja muita kysymyksiä ihmettelimme.

Lukupiirissä "Maailmat lumen vesistöissä" näyttäytyi tiheänä kudelmana, jossa aforismisarjoissa hahmottui mitättömyyttään ja toisen kohtaamisen ensisijaisuutta ihmettelevän puhujan hahmo. Mitättömyys tai autius, jota sanaa teos toistaa, tässä yhteydessä on ymmärrettävä tilaksi, joka kannattelee ihmistä persoonattomana voimana, johon kuka vain ohikulkija mahtuu.

"Ei nouse autiudesta ihmisiin vaan liikkuu sen tilassa heissä. Ja kaikki pyyhkäistyy, kaikki pyyhkäistyy."

Yhteydessä tähän sisäisen ja ulkoisen samuuteen tai vuorovaikutukseen on myös ajan kokeminen paikkana, johon myös tämä teos lukijaansa viittaa osallistumaan.

Seuraava ja tämän kevään viimeinen lukupiiri kokoontuu tämän viikon torstaina 4.5. klo 18-20, Kahvila Runon yläkerrassa. Luemme kokoelmaa "Kuka lukee kanssasi". Tervetuloa mukaan!



III

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", 4.5.2017
Aiheena runokokoelma "Kuka lukee kanssasi", 1990


"Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin"


Keväisen lukupiirimme päätti teos, jonka mukaan piiri oli nimetty. Huomion kiinnittäminen siihen, että sekä yksin että yhdessä lukiessaan on jonkun kanssa, jota ei täysin tunne, on keskeinen tapa jolla lukukokemukset syvenevät. Lukupiirissä ja muutenkin.

Umpikuja, jollaiseen keskustelu voi päästä, jos tavat tulkita tekstiä ovat kovin ristiriitaiset tai kilpailevat keskenään, muistuttaa umpikujaa, johon ihminen voi päästä löytäessään sisäisen ristiriidan, maailmankuvassaan hiertävän sopimattoman havainnon tai ajatuksen. Niin vahva yksilöllisyys tai keskustelutilanne, joka kestää umpikujan ja osoittaa sen avautuvan, kantaa ristiriidan horisontaalisen jännitteen ja umpikujan vertikaalisella näkökulmalla tai kokemistavalla. Minun ja sinun ero suhteellistuu, kun kysytään, mitä olemme. Umpikuja yli voi kiivetä, tai lentää.

Kuitenkin umpikujia on. Kaikkia niitä ei voi ylittää noin vain lehahtamalla.

Joidenkin ali voi kaivautua.

Näitä pohdin muun muassa sen runon seurauksena, jota lukupiirissa ensiksi käsiteltiin. Runo kuvaa runoilijan työtä, sen kahtalaista suhdetta maailmaan. Tässä koko pitkähkö runo:

"Myös tämä tehtävä on annettu, palveluksessa,/
siihen ei hevin suostuta, ja vaikka ajatteluni/
on pitempi, on pitempi kuin vuosisata, ei se riitä,/
ajattelun umpikuja on maailman umpikuja,/
eikä sen profeetta voi olla muuta kuin pyöveli,/
kiusana ne, jotka eivät ole ajatelleet sen vertaa,/
eivät tehneet tätäkään johtopäätöstä./
Tämä joka erkanee umpikujan maailmasta, suhteutuu/
siihen toiselta tasolta, miten se on mahdollista,/
elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin, ei niin,
että sillä olisi ajatteluni alku ja loppu./
Ei mikään hengitä niin kuin ennen, eivät linnut,/
joiden keuhkona on ilma, niiden siivet väsyvät,/
ja minä joka seison tämän puun alla viimeiset lehdet/
silmillä, hyvä on sanoa, etten näe, olen ja en/
ole, Hamlet, joka pitää pääkalloa kämmenellä,/
hänen se on, vaikka on isänsä, elämä, joka ei koskaan/
tule kokonaan esiin, se on kahden ajatukseni välissä."

Tätä epäilemättä monitulkintaista ja lukijaansa risteäville kujilleen eksyttävää runoa lukupiiri pohti melko kauan. Yhtä kauan luettiin monia virkistäviä pikkurunoja, joissa luonnon ja ihmisenä olemisen ihmetys kulkevat rinta rinnan umpikujien yllä.

"Järvellä, ja tuntee rintakehänsä aaltoilussa,/
ei siellä asu kukaan, sydämen seudulla,/
vedenpimeässä siellä ui sininen taivas."

Nämä pienet runot helpottivat muuannen lukupiiriin Mirkka Rekolan tuotantoa tuntemattoman osallistujan oloa, kun hänelle synkät ja ainakin ajattelua haastavat kiperämmät tekstit olivat ensin jääneet hämmentämään.

Kenties runous on paikallaan, kun se osoittaa umpikujat, joissa olemme, kiusaa meidät niiden ahtauteen, ja samalla aukoo muita reittejä, kenties huomaamattamme, siihen kiusaan.

Kiitos kaikille lukupiiriin osallistuneille, erityisesti Katja Seudulle joka kaikkina kertoina saapui paikalle lukukukokemuksineen! Kiitos myös Mirkka Rekola seuralle mahdollisuudesta kokoontua lukemaan yhdessä.

perjantai 5. toukokuuta 2017

olen päästä varpaisiin sotkeentunut elämään, elämään, "joka ei koskaan tule kokonaan esiin" (Rekola)

ja voi mun harakkaporukkaani, miten ne lehahtelee holtittomasti ympäriinsä pienimmästäkin tuulenvireestä!

toivottavasti ne ei ole pahasti törmäilleet autosi tuulilasiin pyöräsi pinnojen väliin
pyristellessään ties mihin turvaan.

tän kevään pesille on jo toimitettu uusia kasvusuuntia... oottakaa vaan, kun tyypit kuoriutuu (ette ehkä huomaa mitään).

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Essee Jano-lehdessä.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Uni noin vuoden takaa


"Lentävä saamelainen
painaa jalkansa
isokasvoisen putinistin
nenälle ja se murtuu"

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Uudet sivut


Uudet sivut uusia aikeita varten. Ja vanhojakin aikeita varten. Vaikuttaa siltä, että tää tilkeblogi saattaa jäädä jonkinlaiseen vähäenergiseen käyttöön entiseen malliin.

maanantai 8. elokuuta 2016

Maan pimeä yö, B galleria, Turku, 8.-21. elokuuta 2016



Maan pimeä yö 
on sarja piirroksia ja tussimaalauksia,
joka on esillä B gallerian projektitilassa Turussa elokuun 9.-21. päivinä 2016.


Kuvat ovat siveltimällä ajattelua, yrityksiä ymmärtää rakkauden kaksoiskäskyä,
hetkiä, joissa sotku leviää ja hahmojen yhteinen hahmo tarkentuu.

Avajaiset tiistaina 9.8. klo 17-19, tervetuloa.
Kuva Petri Laakso.


perjantai 27. toukokuuta 2016

vakavaa harkintaa



Harkitsen vakavasti tän blogin päättämistä.

Ensinnäkin, mulla ei ole selkeää tarkoitusta, päämäärää, ideaa tai aietta tän suhteen.

Toiseksi, tulen kuitenkin lähitulevassa tekemään uudet nettisivut, joille on selkeitä tarkoituksia, päämääriä, ideoita ja aikeita. Niinpä tän blogin olemassaolo ja keskenolo kenties jarruttavat uuden sivun toteuttamista syömällä käytettävissä olevaa psyykkistä energiaa, jota en nettipreesensiä varten muutenkaan niin intensiivisesti viitsi kerätä ja haalia.

Näistä syistä harkitsen vakavasti tän blogin päättämistä tähän tai pian.

tiistai 24. toukokuuta 2016

inventaario kala suussa?


sinä päivänä kun itseään ei-uskonnollisiksi kutsuvat selkeästi uskonnolliset ryhmät lakkaavat tiedostamattaan tai tietoisesti soveltamansa perhedynamiikan ja perheroolien ymppäämisen oppimistilanteisiin

nätti sää, oravat liikkeellä, saukko ui kaupunkijoen kivipengerten viertä

niin kuin tänään

kirskulinnut taivaalla

mustat valkovillavuorelliset nahkarukkaset käsissään juoksee olkapäitään eteenpäin rintakehän suojaksi ja niskaa etukaarelle hätäännyksen tukokseksi jännittävä radanvarsipolkua

viedessään lasta harrastuksiin nauhoittaa salaa toiminnan analysoidakseen sisimpänsä esilletuloa

myöhemmin mokkula tippuu usb-liittimestä lattialle ja säilyy



aikataulut peittyvät suunnitelmiin, ajat peittyvät suuntiin, nukkumapaikka pakkasenpuolella

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

iKoni