Sokeiden maailmassa kokeva on kuningas
Olen aina ollut viehättynyt ja kosketettu sokeista ihmisistä, jotka elävät täyttä elämää. En ole varma miksi, mutta ehkä se liittyy siihen miten koen olevani jollakin paljon epämääräisemmällä ja subjektiivisemmalla tavalla "sokea" ja kuitenkin tämän kaiken elämän keskellä kohtuullisesti toimiva olio. Toiset syyt liittyvät keholliseen tietoon, kehon viisauteen.
Helen Keller oppi kielen kosketusaistin avulla - vesi kämmenellä. Nuorina sokeutuneet Jacques Lusseyran ja Brian Bushway kuvaavat tilan aistimista, jonka avulla he "näkevät" maailman. Lusseyranin Valo tuli pimeydessä on eräs parhaita lukemiani kirjoja. Bushwayn tarinaan törmäsin juuri Youtubessa, mikä sai minut kirjoittamaan tämän.
Alkuvuonna tuli katsottua myös Johan Vennisestä kertova dokumentti, ja se miten hän rakensi ja hoiti ympäristöään paljon taitavammin kuin moni näkevä kertoo myös näköaistin tarpeettomuudesta täydessä elämässä.
Kehollinen tieto aukeni minulle lukiossa jotenkin seuraavalla tavalla: Muistan erään performanssikurssin Oriveden opistolla. Sitä vetivät kuvantekijä Joonas Salusjärvi ja tanssija Jouni Järvenpää. Kurssiin kuului yhden aamupäivän mittainen sokeistuna oleilun ja tekemisen aika. jotenkin pimeässä toilailu juurrutti tajuntaani, ettei keho ole mikään kuva, ettei mikään kuva jota minulla on kehostani pidä paikkaansa, koska keho on tuota kokevaa pimeyttä, elävää ainetta, joka ei näytä miltään. Olen kirjoittanut tästä joillakin muilla sanoin ja kirjoittamisen kontekstiin liittyen esseekokoelmassani Ei mikään itsessään, jota ei ole toistaiseksi saatavilla kuin kirjastoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti