Leviävä kommentti Leevi Lehdon tekstiin runouden julkaisurakenteista

Leevi Lehto sanoo, ettei mikään, joka kiinnostaa yli seitsemää ihmistä, voi muuttaa massojen tajuntaa. Georg Gurdjieff sanoi, että jos seitsemän ihmistä voivat keskittyä nähdäkseen Korkeimmasta Absoluutista johtuvia kuvia maan päällä, he muodostavat välilleen telepaattisen yhteyden ja ykseyden.

Samaisessa kirjoituksessa Lehto esittää myös runoilijoiden tai runouden yhteisön utopian, jossa lukijoista tulee kirjoittajia. Näinhän on toki tapahtumassa tai jo tapahtunut. Ja kuka sitten lukee, kysyy Lehto? Gurdjieff puhuu elämäkertansa alkupuolella, jos nyt mitään muistan, kirjoittamisen taudista, joka on vallannut länsimaiset ihmiset. Kaikki kirjoittavat, jos eivät kirjoja, niin artikkeleita, kolumneja, tai näitä blogeja. Yhteisön kansainvälistyminen, kirjoittaa Lehto, tapahtuu juuri runoilijoiden pienryhmien kautta ja kääntämisestä tulee keskeinen runouden alue omakielisen tuotannon rinnalle.

Lehdon Ntamolla on potentiaalia tällaisen yhteisöllisyyden luomisessa. On aivan selvää, ettei Ntamo, vaikka siitä ehkä tulisikin tunnustettu instituutio, voi olla eikä olekaan ainoa vastaava kanava Suomessa tai maailmassa. Tietysti Jukka-Pekka Kervisen Ankkuri-kustantamo Ntamon esikuvana on hyvä esimerkki, mutta se tavoittaa selvästi suppeamman yleisön (eli vaikuttaa Ntamoa tehokkaammin massoihin? juuri Ntamon kautta?) ja on vähemmän kunnianhimoinen.

En kovin täsmällisesti hahmota, mille perustalle runoilijoiden yhteisö Lehdon visiossa pohjaa. Siis, miksi runoilijat pyrkivät kansainväliseen tai kansalliseen yhteisöllisyyteen, mihin se yhteisö pyrkii (ei tietenkään yhteen ainoaan Päämäärään), ja miten...? Kysymyksiä olisi loputtomasti. Utopiat minun mielessäni yhdistyvät joko poliittiseen aktivismiin tai juuri Gurdjieffin neljännen tien kaltaisten henkistä elämää eri tavoin työstäviin yhteisöihin. Mikä on runouden paikka tällaisissa perspektiiveissä, vai katselenko ihan vääriin suuntiin?

Mitä runoudelle tapahtuu, kun se yhä selkeämmin jää, vaikka nyt sitten kansainvälisen runouskentän omaksi jutuksi? - Nimittäin siltä kerrassaan vaikuttaisi, jos lukijoiden roolia ei täytä kukaan. Kaikki vain kirjoittavat omia juttujaan, kukaan ei tajua mistään mitään, ja aina välillä käy haistelemassa, mitä muut ovat tajunneet, tai jotain. Tai, jos kaikkialla on ultimaattisia seitsemän ihmisen porukoita totaalisine runoineen, mitä helvettiä massat näiden porukoitten armoilla enää voivat! ( ei sellaisia porukoita missään ole, tietenkään, älkää peljätkö )

Ntamon suhteen on olennaista, että Lehto jättää kirjailijoille täydellisen vapauden julkaista ntamon kautta tulleita teoksia myös millä tahansa muilla tavoin, oma-aloitteisesti tai toisten kustantamojen avulla. Ja tässä tullaa kysymykseen, joka minulle heräsi: miksi Lehto asettaa tämän historiallisen kolmijaon ikään kuin nämä mallit (kustantaja-runoilija-kriitikko / runoilijoiden koulukunta / maailmanrunouden utopiayhteisö) olisivat toisensa poissulkevia tai erillisiä? Ilmeistä on, että nämä kolme mallia toimivat yhtä aikaa, ja terveessä (runous)julkisuudessa niiden tuleekin olla limittäisiä ja toisiaan ruokkivia & provosoivia. Ihmisten egoismi, vallanhalu ja varovaisuus, ynnä muu sellainen, tietenkin estää näiden kolmen (ja mahdollisten muiden) mallin vuorovaikutuksen. (Tuntuu aina kummalliselta, kun kuulee, että vaikkapa Helena Sinervo pitää jotain uusia runotouhuja aivan tuhoontuomittuina (en ole lukenut Kirjailija-lehteä, joten en tiedä asiasta enempää - huhut ovat tietysti myös mielenkiintoisia), tai kun runokilpailuja pidetään jotenkin täsmällisinä mittareina runojen olennaisuudesta.)

Minulle runous sinänsä on tärkeää (määrittelemättä sitä nyt tässä sen tarkemmin), joten näen teokset tärkeämpinä kuin niitä ympäröivät rakenteet (jotka toki niitä jossain määrin saattavat ohjata), tai niiden tekijät.

Ajatukseni alkaa levitä, eivätkä tämän kirjoituksen alkukappaleen kaksi seitsemään ihmiseen liittyvää sitaattia näytä nyt kohtaavan. Nehän muodostavat minua suuresti kiinnostavan risti-riidan, jonka yhteisöllistä toimintaa kysyvään polttopisteeseen voi heittää niin taiteen kuin henkisyydenkin.

Leevi Lehto on merkittävä runoilija ja teoreetikko, on hankala löytää yhtä laajoihin visioihin yhtä avoimesti suhtautuvaa ihmistä. Ehkä niitä on jossain. Laaja-alaisuuden sivutuotteena Lehdon ajattelussa tuntuu kaiken aikaa jäävän huomiotta tietty hitaus tai sisäänpäinkääntyneisyys, tai jokin, mitä en nyt tyydyttävästi sanoiksi saa, mutta joka on aivan täsmällinen ilmiöalue. Ehkä sellaiselle asenteelle on riittävästi huomioitsijoita toisaalla, mutta suurin osa runoilijoista (ja kaikista muista) kiinnittää huomiota aina vain hetkellisen sosiaalisen tilanteen määräämiin, ei-kovin-kapeisiin-muttei-laajoihin seikkoihin. Pitäisi oppia sietämään putkikatseisia ja panoraamakatseisia ihmisiä, ja epäilemään kaikkea siltä väliltä nukahdukseksi. Ja mitä minä tälläkin tarkoitan.

Lehdon kolmijaossa on myös suuria aukkoja, sillä en näin äkkiseltään tiedä, mihin tässä jaottelussa asettuu vaikkapa Palladium-kirjat.

Jätetään tämä nyt tähän hautumaan.