runon syntymä

Jo muutaman vuoden olen tullut tehneeksi pitkiä runoja. Yleensäkin intohimonani on ollut runojen välisten karhunlankapuhelimien epäselvät keskustelut, ja kun vielä kirjoittamisrytmini on usein vuolas, on kai vain luonnollista, että jossain vaiheessa olen pyrkinyt pitämään rytmejä ja jännitteitä yllä pidempään kuin yhden sivun verran. Toisaalta jatkuvasti syntyy myös fragmentteja, jotka eivät asetu kohdakkain sepäselvästä sukulaisuudestaan huolimatta, ja olen jotenkin päätynyt sulattamaan niitä yhteen. Ainakin näillä kahdella tavalla on hahmottunut eripituisia pitkiä runoja.

Samalla olen oppinut arvostamaan uudella tavalla aivan lyhyttä muotoa. Lyhyen ja pitkän muodon erossa on kyse samantapaisista asioista kuin lumen kanssa. Kun ensilumi sataa, se korostaa kaikkia muotoja, jokainen kanto näkyy selvemmin. Mutta kun muutaman viikon on satanut, lumi peittää alleen kaiken, eikä sen alta enää erotu juuri mitään.

Eilen sain valmiiksi, jos niin voi sanoa, runon, jota kirjoitin kesäkuun alusta lähtien. Siinä on lähtökohtana Eeva-Liisa Mannerin Kromaattiset tasot, joka on hänen runoistaan minulle läheisin ja tärkein. Runon muoto ja sisältö seurailevat jossain määrin Kromaattisia tasoja (puhun nyt vain Mannerin runosta, en musiikin rakenteista). Epäilemättä runo tulee joskus löytämään yleisönsä, tavalla tai toisella, mutta tietokoneen ruudulta luettavaksi se on minusta liian pitkä ja raskas. Tässä blogissa tai muuallakaan sitä ei toistaiseksi siis voi lukea.

EDIT syys/2009: Runo, josta viimeinen kappale puhuu, on siis esikoiskirjani päättävä runo, jonka nimi muistaakseni on: "Shekhinah, ainoa askel, eli äänen lähestyminen kaikkialle käännetyin kasvoin".