Esitys 3: jotain mitä en tunne, jotain mitä tunnen

Todellisuuden tutkimuskeskus ja Nälkäteatteri, ja etenkin siellä tapahtuva Toisissa tiloissa, ovat eräitä niistä esitystaiteen ryhmistä, joiden teoksia en ole nähnyt, mutta olen ollut erittäin kiinnostunut näkemään jo pidemmän aikaa. Ei tule lähdettyä Helsinkiin katsomaan esityksiä kovin usein, ja silloin kun jokin noista on esiintynyt Turussa, en ole tietenkään onnistunut olemaan paikalla. Toivon, että tähän tulee muutos.

Sen sijaan näin noin vuosi sitten Porissa Houkan veljesten esityksen Lapsia, lintuja ja kukkasia. Se oli ytimiin kaluava musikaali Fransiskus Assisilaisesta, ja minulle päällimäiseksi tunteeksi esityksen jälkeen jäi valtava kodittomuus - se, että kuinka vaikeaa on jättää edes osa siitä rojusta, jota eri aistielimillään ja sosiaalisella olemisellaan kaiken aikaa nielee. Esitys onnistui luomaan illuusion hetkellisestä, täydellisestä vapaudesta esittää vaarallisia kysymyksiä ja perustavanlaatuisia tekoja lavalla, joka liukui kaikkiin suuntiin ulos teatteritilasta. Myös yleisössä saattoi tämän avoimen tilan aistia, mutta sinne astuminen vaatisi 1) esiintyjän kutsua, joita esityksen aikana tulikin joillekin yleisössä, 2) itsekeskeistä esiintymisviettiä, jota olen pyrkinyt vastustamaan, tai 3) itsekeskeisen esiintymisvietin jalostamista joksikin muuksi energiaksi, joka pistäisi käyntiin saman esiinastumisen. Miten vain, esityksen jälkeen minun teki mieli vain jäädä istumaan sille metalliputkien ja vanerin muodostamalle tuolille, odottaa että ketään ei ole missään, itkeä ja olla tyhjä. Olla tyhjä Porissa. Mustavaristen kaupungissa.

Marja Kangaksen (vai Kankaan?) Rakkauden kaupunki on myös eräs esitystaidehässäköistä, joista olen ollut kiinnostunut, mutten osallinen. Äskeinen linkki johtaa Marjan blogiin, joka ei ole ollut aktiivinen ihan viime aikoina, ja Rakkauden kaupungista enemmän asiaa löytyy sieltä vanhemmista kirjoituksista, ovat kiinnostavia. Jotakin tuollaista kaupunkitilan ihmettelyä, sosiaalisten ja henkilökohtaisten tunteiden ja käyttäytymismallien ja vapauksien ja rajoitusten kokemista ja kartoittamista, väliaikaisten yhteisöjen ilmestymistä, useinkin kaipaan tai visioin, mutta täytyy myöntää että sosiaalinen lahjakkuuteni on niin vajaata ja itsekeskeinen (ei välttämättä negatiivisessa mielessä egoistinen) tapani olla esiintyessäni ovat estäneet yleensä kaiken tuollaisen tekemisen minulta. Siis liikaa pelkoa, epäilystä ja varovaisuutta. Mutta Rakkauden kaupungissa noita päin on ilmeisesti kuljettu sellaisella rohkeudella, että tieto siitä, että Marja Kangas ohjaa jotain Ylioppilasteatteriin täällä Turussa tulevana aikana saa minut jopa harkitsemaan teatteriin menemistä.