Esitykset, esityksellisyys, esiintyjä 1: Mannila puhui kehopsykoterapiasta

Aloitan tällaisen miniesseiden tai huomioiden sarjan koskien esitystaidetta, esittämistä, esityksellisyyttä ja esityksiä, joita olen todistanut tai toteuttanut. Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa, joka on viime keväältä, ja joka on kirjoitettu alunperin ihan toiseen yhteyteen, muistelen Laura Mannilan esitelmää Reichin kehopsykoterapian ja esitystaiteen suhteesta.


Kolmas toukokuuta Turun Kirjakahvilassa Laura Mannila esitelmöi Wilhelm Reichin kehittämän kehopsykoterapian ja esitystaiteen risteyskohdista. Hän on sekä esitystaiteilija, että vasta valmistunut kehopsykoterapeutti. Tilaisuuden järjesti Iholla ry, joka tunnetaan kokeellisen esitystaiteen yhdistyksenä.

Mannilan esitelmän ympärille muodostunut väliaikainen yhteisönkaltainen oli mielestäni esityksessä keskeinen: useimmat olivat selvästi joko terapia- tai esitystaidekulttuurista kotoisin, ja kiinnostuneet tästä risteysalueesta, jonka Mannila esitelmässään rakensi. Huomionarvoista on, että minun lisäkseni tilaisuudessa oli läsnä yksi mies. Ennen tilaisuutta vallitsi hymyilevä hiljaisuus, mikä kertoi siitä, että osa läsnäolijoista tunsi toisensa ennalta. Sitten ihmisiä tuli lisää ja Kirjakahvila täyttyi intiimillä hälyllä, kahvilla, puheensorinalla ja nälällä. Kello 19.00 esityksen on määrä alkaa, ihmiset hiljenevät odottamaan – he siirtyvä kahvilan asiakkuudesta yleisörooliin; tilaisuuden juontaja ja esiintyjä siirtyvät valmistautumistilastaan puheilmaisun tilaan, esiintyjän rooliin. Jos esitelmä ei olisi kahvilassa, se olisi hyvin tyypillinen puheluento; mitään oheismateriaalia tai havaintoesimerkkejä kehotyöskentelystä Mannila ei tarjoa. Minun kannaltani tilanne on hieman hämmentävä, satun istumaan samassa pöydässä kuin esiintyjä – pohdin siirtymistä ja yleisön ja esiintyjän välistä tilallista rajaa. Esityksen tapahtuminen tilassa muodostuu lähinnä eri puolilla istuvien ihmisten uteliaista, välttelevistä, tunnistavista tai hajamielisistä katseista kohti toisiaan, toistensa ohi, tai muistiinpanoihinsa, joita joku muukin kuin minä tekee. Ajallisesti esitys rakentuu selkeästi Mannilan jäsentyneen puheen ja sen jälkeisen keskustelun varaan. Yhteisöllisyyden vaikutelmaa korostaa keskustelun avoimuus, humoristisuus ja se, että hieman henkilökohtaisen oloisiakin kysymyksiä esitelmöijältä kysytään. Tämä liittyy suoraan hänen terapeutti-rooliinsa.

Esityksen aikana huomaan, että puhe psyko-fyysis-sosiaalisista ilmaisuesteistä tai jännityksistä tekee minut kohosteisen tietoiseksi läsnä olevista jännityksistäni ja antaa minulle mahdollisuuden rentoutumiseen tai ainakin jännityksen syiden pohdintaan. Keskustelun aikana taas saan haasteen samastua vieraaseen kokemukseen: eräs paikallaolijoista on selvästi ajatuksellisesti ja myös kehollisesti ja psyykkisesti hieman jumissa joissakin asioissa, mikä herättää minussa ärtymystä ja jännitystä, josta koetan päästää irti ja suunata jännitykseen liittyvän energian empatiaan. Juuri tällaisista asioista Mannilan esityksessä on kyse, ja niiden käytännön kokeilu tulee välittömästi minulle mahdolliseksi.

Erittäin kiinnostavaksi käsitteelliseksi yksityiskohdaksi Mannilan esityksestä nostaisin jaon hengittävään seksuaaliseen kehoon ja jännittyneeseen pornografiseen kehoon. Tämä liittyy suoraan esityksen etiikan kysymykseen: millaista (kehollista) olemisen tapaa esiintyjän tulisi tarjota tai mahdollistaa yleisölle, millaista vallankäyttöä esiintyjän kehollinen oleminen on suhteessa yleisöön, tai päinvastoin, millaista valtaa yleisö käyttää esiintyjää kohtaan. Mannila tuo esiin peilisolu-teorian, jonka mukaan ihmisen seuratessa toisen toimintaa hänessä itsessäänkin aktivoituu niitä aivojen alueita, joita toiminnan suorittaminen aktivoisi. Tekoni tulevat sinun kehoosi, katseeni tulevat sinun kehoosi. Näin mikä tahansa esitys on poliittinen: se käyttää suoraa kehollista valtaa suhteessa ympäröiviin olentoihin. Tunteva ihminen kykenee luovuuteen ja vastuunkantoon, tunteensa menettänyt ihminen pystyy tuhoamiseen ja välinpitämättömyyteen. Mannilan esitys viritti ainakin minut, ja ymmärtääkseni myös suuren osan tästä ikään kuin sisäpuolisista koostuneesta yleisöstä, hetkellisesti tarkempaan tietoisuuteen omasta kehollisesta olemisestani suhteessa tilaan ja toisiin ihmisiin. En halunnut kommentoida tai kysyä mitä tahansa, vaan avasin suuni vasta kun sille oli selkeä tarve ja koetin kuunnella ääntäni tarkkaavaisesti.