Esitys 4: improvisaatiota ja sisäänpäästön kuusi elintä, eli lisää musiikin kehollisuudesta

Kirjoitin aiemmin eräästä raskaan musiikin iltamasta, jossa musiikki pahimpina hetkinä vaikutti hidastetulta punkilta ilman energiaa. Elokuun ensimmäisenä päivänä olin Dynamossa, koska Mikko kehoitti menemään Six Organs of Admittancen keikalle. En tuntenut orkesteria, mutta tunnen ystäväni musiikkimaun, joten menin. Lämmittelijänä oli kuulemma samana päivänä perustettu bändi, jonka nimen olen unohtanut, mutta jossa soitti muun muassa Pauliina Haasjoki. Bändin musiikkia vertasin mielessäni kaikesta paitsi hälystä ja säröstä riisuttuun junnausmetalliin: samaa oli juuri tietty riisuttu rakenne, mutta tässä bändissä, joka soitti vain yhden improvisoidun pitkän kappaleen, äänenvoimakkuus oli siedettävä, sävyjä ja dramaturgiaa oli löydettävissä muustakin kuin volyyminvaihtelusta, ja ilmaisu oli melkolailla vapaata. Toisaalta, tässä improvisaation luonteeseen näytti kuuluvan se, ettei täsmällisiä komppeja tai melodioita nostettu esiin, vaan pikemmin vältettiin. Rytmi koostui enemmän tai vähemmän kiihkeistä iskuista, esimerkiksi viululla, sähköhammasharjalla tai tuollaisilla tiibetiläisillä kulhoilla. Kitarat oli etäännytetty soitinluonteestaan erilaisin efektein. Musiikki oli kokonaisuutena orgaanista, mutta yksityiskohdiltaan monesti mekaanista tai manipuloitua. Jotain meditatiivisen kaltaista saattoi olla läsnä - tai ainakin sisäänpäinkääntyneisyyttä: sivussa istui joku pitkät hiukset kasvoillaan ja puhui hiljaa ja epäselvästi mikrofoniin.

Parasta esityksessä oli aivan selvästi lopussa soittajien kasvoille spontaanisti ilmestynyt kollektiivinen hymy. Avaruksessakin vaikuttava Tero, joka myös orkesterissa soitti, kuvasi soittamista ainutlaatuiseksi läsnäolon hetkeksi. Jos nyt oikein muistan.

Six Organs of Admittance oli myös hyvä. Kahdella kitaralla ja nais- ja mieslaululla saatiin esiin yllättävänkin monia sävyjä aina lakonisista balladeista majesteetilliseen yhden soinnun tilanvalloituksiin. Taas kiinnitin huomiota keholliseen ilmaisuun. Yhtyeen naisjäsenen kitaransoittoon, silloin kun kitarasta piti saada irti kitkerimpää kitinää ja ulvontaa, liittyi usein ruumiillinen vääntyminen, tuskainen ilme ja jännittyneet raajat. Sellaisella tavalla, että kyse oli keinotekoisesti mutta ehkä osittain spontaanisti ylläpidetystä olemisen umpisolmusta. Olennaista on tietysti mainita, että Six Organs of Admittancen naisjäsen oli juuri se hiukset kasvoillaan mumissut henkilö illan ensimmäisessä orkesterissa. Miehen esiintyminen oli hillitympää, ajoittain kasvoilla häivähti jopa jonkinlaisen kosmisen kyllästymisen tai väsymisen ilmeitä. Silloin saattoi tulla mieleen, että pitäisi herättää laulaja heittämällä ämpärillinen kylmää vettä niskaan. Samantapaista väsymystä oli erään aika nuoren kuuntelijan kasvoilla, kun hän istui lavan vieressä ehkä äänenvahvistimella tai sen vieressä poikaystävänsä kanssa, en muista. Mutta ilmeen muistan. Minusta siinä oli jotain suurta tylsyyden väärinkäsitystä, tai jonkinlaisen sosiaalisen masennuksen ilmaisua tavalla, jota en osannut pitää oikein muuna kuin esityksenä. Toisaalta siinä oli jotain laiskaan nautiskeluun tai ankeuden romantisointiin viittaavaa, mikä kai on ihan ok niin kauan kuin se on väliaikaista ja leikillistä... Ja jotain outoa on siinäkin, että mainitsen lähinnä itseäni häirinneitä ilmaisuja, koska muutakin oli. Ehkä olen unohtanut, että Six Organs of Admittance oli lavalla parhaimmillaan voipuneen, jopa raukean tai matkasta uupuneen oloinen kaikkensa kitaroille vuodattanut kaksikko.

Jos siis tuollaisen jyrkimmän ja jarrutetuimman metallimusiikin kuuntelijat seisovat melkolailla liikkumatta, tai hieman huojuen, loputtoman metelin ajallisessa tunnelissa, jonkinlaista passiivista aggressiota imien, tämän neofolk-orkesterin konsertissa oli kyse vähän samanlaisesta passiivisesta tanssittomuudesta, tosin paljon vivahteikkaammasta, älykkäämmästä ja vaikkapa lyyrisemmästä. Ja siten mahdollisuudet jonkin olennaisen kokemuksen tai havainnon syntymiseen olivat ainakin minun kannaltani ylivertaiset Six Organs of Admittancen ja lämppärinsä musiikeissa kuin siinä degeneroituneen tuntuisessa musiikissa, jota aiemmin olin kuuntelemassa TVO:lla. Toisaalta, kun musiikki lähestyy täydellistä musiikin poissaoloa (niin mitä sekin sitten muka olisi), sunnasta tai toisesta, lähestytään myös hiljaisuutta, mutta ei hiljaisuutta ulkotilassa vaan sisätilassa, jolloin täytyy pystyä sulkeutumaan. Ja siinä mielessä totaalinen meteli voi olla rauhoittavaa, outoa kyllä, tai ehkä vain tavallaan.

Ajattelin jo jättää tämän tekstin kirjoittamatta ja julkaisematta, kun se ei heti luonnistunut, mutta tulipa nyt tehtyä. Jotain tästä tuntuu puuttuvan, mutta en enää muista konserttia tarpeeksi hyvin, joten jääköön unholaan.