Paganusta kuunnellessa - huomioita melusta ja ilmeistä

Jo pari kuukautta sitten olin katsomassa Turun TVO:lla Paganusta, jossa soittaa ystäväni Mikko Nenonen. Samana iltana esiintyi myös pari muuta raskaanoloista bändiä.

Mikosta on mainittava Virta-lehti ja Markku Lahtelan Sirkus -orkesteri.

Konsertissa tein pari havaintoa, joita tässä koetan palauttaa mieleen:

Paganuksen musiikissa rummut olivat ainoa minua kiinnostava soitin, melodisinta koko musiikissa.

Laulajan ilmeet olivat hämmentäviä: täysin jäykkiä, irvistäviä, jonkinlaista demonisuutta tai katkeraa vihaa tavoittelevia kasvoja. Nämä ilmeet liittyvät suoraan kysymyksiin kuten:Mihin metallikonsertti pyrkii? Millaisia vaikutuksia sillä on ihmisiin ja ympäristöön? Missä määrin näistä ollaan tietoisia tai kiinnostuneita? Millaiseen olemisen tapaan pyritään tai joudutaan? En muista, minkä bändin haastattelua joskus luin jostain musiikkilehdestä, kun ihmettelin orkesterin jäsenten kasvojen muotoja.

Tiedän kyllä että ihminen pystyy kaikenlaisiin ilmeisiin, usein kadulla voi tavata vanhoja ihmisiä, jotka ovat eläneet jossakin tunteessa ja sen fyysisessä vastineessa vuosikymmeniä, niin etteivät enää voi mitään ilmeelleen, joka usein on kivuliaan ja tavallaan kuolleen oloinen. (edit: jännityksessä on toisaalta loputtomasti puhdasta jännitystä, joka voi laueta yhtä hyvin orgasmiin, joukkomurhaan, uneen, itkuun tai lopulta väistämättä kuolemaan)


En nykyään käy livekonserteissa usein, joten äänenvoimakkuus vaikuttaa minuun suoraan, välittömästi ja rajusti. Kerran kävin jossain diskossa ja oli kuin olisin astunut sydänkohtausefektihuoneeseen. Melulla on huomattavan energisoiva ja toisaalta puuduttava vaikutus.

Kehooni tutustuessani (uskomatonta on että siihen on todellakin tietoisesti tutustuttava - se ei tapahdu automaattisesti!) olen muutamia kertoja huomannut toisaalta täysin yllättäviä jännitystiloja kehossani, toisaalta täysin käsittämätöntä rentoutta, joka johtaa aivan hämmästyttäviin aistimuksiin, esimerkiksi ihon herkkyyden moninkertaistumiseen tai kehon sisäisyyden aukenemiseen. Syvä rentoutuminen johtaa myös aivan uusien jännitysten paljastumiseen, mm. juuri kasvoissa.

Täytyy myöntää, että olen hivenen huolissani siitä, millaista olemista itselleen tuottaa esim. Paganuksen laulaja tahallisilla ilmeillään - vaikka näyttelijöistä olen paljon enemmän huolissani. En paljon.

Paganuksen jälkeen soitti jokin bändi, jota en muista, mutta soitto oli ala-arvoista. Se olisi mennyt punkista, jos tempo olisi ollut viisinkertainen, mutta hidas, tylsä, huonosti soitettu, yhdentekevä ja äänekäs musiikki muistutti kuitenkin paljon punkkia: periaatteena näytti olevan että kaikki voi soittaa ja että konsertilla on jonkinlainen yhteisöllinen heimorituaalin merkitys. Mitään punkin energiasta ja innosta musiikissa ei ollut läsnä, ja se kertonee jotain jonkin nuorison jostain olemisen tolasta.

---

Ps. Olen jo moneen kertaan kyllästynyt tähän blogiin, vaikka aloitin sen vasta, joten koetan vastedes kirjoittaa harkitummin, mitä se sitten kulloinkin tarkoittaa. Nuo pari kommenttia joita aiempiin postauksiini on ilmaantunut kuitenkin kannustavat hakkaamaan lisää sormia muovia vasten. Edelleen olen epävarma siitä, onko tämä 1) liian addiktoivaa, 2) liaan stressaavaa ja 3) liian egoistista. Mutta mitäs sitten. "Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen" - Alangosta ehkä lisää myöhemmin.