Komiikasta, huumorista, Kulmalasta ja Heikkisestä

Komiikan ja huumorin erosta


Olin kuuntelemassa Runous, nauru, huumori -aiheista keskustelua Kirjakahvilassa perjantaina. Keskustelemassa olivat Jyrki Pellinen, Tapani Kinnunen, Marjo Isopahkala ja Ville-Juhani Sutinen. Keskustelun loppupuolella esitin kysymyksen huumorin ja komiikan erosta, mutta kukaan keskustelijoista ei nähnyt mitään eroa: Tapani Kinnunen sanoi ajattelevansa asiaa, Pellinen naurahti, ettei mitään eroa ole.

On aivan täsmälliset ilmiöt, joiden erosta aion kirjoittaa. Selvää on, että jokainen tunnistaa nämä ilmiöt, jos kuvailen ne, mutta ilmeisesti on täysin epäselvää, millä nimillä näitä ilmiöitä pitäisi kutsua, tai miten niitä voisi analysoida. Niitä ei siis älyllisesti tunneta ja niitä koskeva kieli on vajaa. Siksi on myös epäselvää, pitäisikö toista sanoa komiikaksi ja toista huumoriksi, mutta minulle ne ovat selkeät ja hyvät käsitteet.

Nyt kun jonkinverran on peräänkuulutettu huumoria runouteen, minusta on vaikuttanut siltä, että ei ole kovinkaan hienojakoisesti pystytty hahmottamaan huumorin tai komiikan vivahteita. On suhteellisen omituinen väite, ettei suomalaisessa runoudessa ole ollut huumoria. Ehkä se ei ole ollut järin keskeinen sävy, mutta kuitenkin miltei kaikkialta sitä löytyy.

Ville Hytönen, joka myöskin paikalla oli, rinnasti nykyisen aforismi-innostuksen ja "liiallisen kielirunouden": hänen mielestään, jos muistan oikein ja ymmärsin mistä hän puhui, kirjoitus joutuu ongelmiin, jos se rakentuu vain kielen itsensä varaan, pelkästään kielessä tapahtuvan varaan. Jotain sinne päin. Esimerkkinä tällaisesta aforismista hänellä oli: "Aurinko paistaa meidät." "Liiallinen kielirunous" ei konkretisoitunut esimerkkiin, mutta jonkinlaiseen vakavuuden puutteeseen ja loputtoman kepeän ironian epätoivoisuuteen viitattiin, kokonaisvaltaisen analyysin mahdottomuuteen. Minulle nämä ilmiöt, sellaisina kuin ne kuvittelen, näyttäytyvät komiikkana - siis sellaisena sosiaalista naurua tuottavana ilmaisuna, joka perustuu vastakohtaisuuksien törmäyttämiseen, ristiriidan räikeyteen, nokkeluuteen, kenties rivouteen, tai johonkin muuhun, mutta joka tapauksessa nopeisiin hoksottimiin. Huumori puuttuu niistä siksi, että huumori on ennenkaikkea suhteellisuudentajua, yhteyksien ja laajuuksien samanaikaisuutta mielessä ja kielessä.

Antiikin humoraaliteorian puitteissa huumori asenteena tai ilmaisuna puhtaimmillaan tuottaa iloa, joka ei johda nauruun, vaan hymyyn. Tässä siis karikatyyrisesti huumorin ja komiikan ero. Komiikka on törmäyksien ja epäsuhtien nopeaa naurua, huumori taas laajuuksien ja suhteellisuuksien melko pysyvää hymyä. Huumori ja komiikka eivät toki ole toisistaan erillisiä, ja mielelläänkin ne liukuvat toisiinsa, ja ennenkaikkea niiden kokeminen ja ilmaisu on hyvin subjektiivista - on huonoja vitsinkertojia, jotka nauravat omille jutuilleen, ja on kuoliaaksinaurattajia, joita ei mikään itseään huvita, ja sitten on surumielisiä klovneja (jotka eivät ehkä tiedä olevansa klovneja), tai sitten sellaisia humoristeja, joiden oleminen lähenee hiljaisuutta, tai jotakin aivan muuta. Komiikkaa on "ei kai kukaan voi olla nauramatta" - siis sosiaalinen oletus ja naurureaktio. Huumori voi ilmetä samalla tavoin, mutta se on paljon laajempi ilmiö. Komiikka lähenee helposti aggressiota tai älyllistämistä, huumori lähenee surua ja parhaimmillaan empatiaa.

Nauru ja hymy universaaleina mielentiloina, akteina tai ilmaisuina suhtautuvat tuntemattomaan todellisuuteen hyvin eri tavoin: nauru on toisaalta pelon ilmausta, toisaalta järjen viimeinen jälki, järjenylityksen ääni, ja nauru voi olla myös täydellisen kieltämisen ele; hymy on toisaalta täydellisen hyväksynnän ele, toisaalta rauhan, vastaanottamisen ja ymmärryksen tila. Näin siis tuntemattomuuden totaalisessa katsannossa, tästä suppeasta näkökulmastani.

Myöhemmin keskustelin Tiina Lehikoisen kanssa Jyrki Heikkisen ja Juha Kulmalan runoista. Meillä oli kiinnostavia eroja lukutavoissa ja tulkinnoissa. Tiinalle Heikkinen on ironinen, minulle sentimentaalinen. Tiinalle Kulmala on moralistinen, minulle säälimätön. Tässä on kyseessä selvä ero komiikantajussa ja huumorintajussa, lukutottumuksissa ja -mieltymyksissä ja havainnoinnissa, ero on oikeastaan hyvin perusteellinen maailmankatsomuksen ja kokemisen ero. Tällainen ero tuottaa hedelmällistä keskustelua, jos eron ilmaantumiseen liittyy myös riittävä myötätunnon tai samastumiskyvyn tai itsestäirtaantumisen mahdollisuus.

Kulmalan ja Heikkisen runoutta yhdistää, paikka paikoin, ihmisjoukon tai ihmisen näkeminen mekaanisena, ulkopuolisten ja ihmistä suurempien sosiaalisten tai kosmisten voimien nukkena tai kuolleena suorittajana, kulkueen tai rituaalin välineellistettynä osasena. Kulmalan mahdollista moralismia voi nähdä kenties siinä, miten hänen runojensa puhuja tai minä on usein ikään kuin sivustakatsoja, ei-osallinen mekaanisten vappuhumujen keskellä - mutta puhuja on kuitenkin (tietoisesti?) valinnut nämä mekaaniset ihmissurkimukset runoonsa esiintymään tai puheensa kohteeksi. Tämän moralismin voi nähdä myös raakana havainnointina, ja jossain määrin Kulmala on myös varsin empaattinen kuvauksissaan. Lukutavoista riippuen.

Heikkisen sentimentaalisuus ilmenee valitusvirsinä, jonkinlaisena esitettynä kyvyttömyytenä ryhtyä toimeen tai irrottautua elämän olosuhteista, ja kärsimyksen estetisointina. Voi tosin nähdä niinkin, että Heikkisen valitus on valituksen ironisointia, ja sitä kautta ei ainoastaan voimattomuutta. Ihmisjoukko esiintyy Heikkisen runoissa hyvin nukkemaisina hahmoina, jotka palvelevat kaikkivaltiaanoloisia isä-tms. hahmoja, kykenemättä valitsemaan alistavasta rituaalista poisastumista. Heikkisen puhuja on monesti ikään kuin ulkopuolinen näihin nukkeihin nähden, mutta koska nuket eivät erotu toisistaan, ne muistuttavat myös yhtä yksikköä, jonka voi samastaa puhujaankin. Tätä analyysiä voisi jatkaa syvemmälle.

Voi ehkä väittää, että sentimentaalisuus on huonoa huumoria, ironia hyvää komiikkaa, moralismi huonoa komiikkaa ja raaka havainnointi hyvää huumoria.