Hieman 2004 vuoden työpäiväkirjasta

1:47 p.m. 2004-01-04


Alussa oli eläviä ja kuolleita.


Tiettyä ehdottomuutta tarvitaan, kun kirjoittaa. Mutta kun kokoaa kirjoituksistaan runoteosta, tarvitaan tiettyä miellyttämishalua, halua saattaa jokin ydin lukijan ymmärrykseen. Onko kyseessä kompromissi? Kompromissit tuskin koskaan ovat taiteentekemisessä hyviä. En tiedä, ehkä ei olekaan kyseessä lukijan miellyttäminen, vaan sellainen veistämistä muistuttava tapahtuma, jossa jonkin halon sisältämä ketunmuoto kaivetaan puukolla esiin.

Ruuanlaitto on hyvä vertauskohta taiteentekemiselle. Ja sitäpaitsi: mitä muuta makutaidetta on kuin ruoka? En usko, että haluan maistaa niitä muita-kuin-ruokia.

Ruuanlaitossa on ensin hankittava ainekset ja mausteet. Se vastaa jotakuinkin runojen kirjoittamista. Yksittäisiä runoja voi katsella ja maistella yhtä intohimoisesti kuin cayanepippuria tai kurkumaa. Mutta se on silti eri asia kuin valmistettu ruoka. Ja kun ruokaa valmistetaan, on kaiketi tarkoitus tehdä hyvää ruokaa, ja lisäksi ravitsevaa. Omituistakin kenties, tai yllättävää.

Kun ruoka valmistetaan varatuista aineksista, kun runot laitetaan yhteen, ne alkavat kuumuudessa menettämään nestettä ja luovuttamaan makuaineita toisilleen. On huolehdittava siitä, että ruoka ei pala pohjaan, ettei neste pääse kokonaan häviämään, ja maustamisesta on myös huolehdittava.

Joskus on sellainen tilanne, että runot pitää haudata sammutettuun kalkkiin pitkäksi ajaksi ja sitten nostaa, ja huomata että ne ovat kypsiä, valmis teos.

Minä en nimittäin ollenkaan usko sellaiseen hiomis- ja työntekokulttuuriin, josta ns. kirjoittajakoulutuksessa saa kuulla. Tietysti täytyy olla pitkäjänteisyyttä ja kykyä luopua turhiksi osoittautuvista säkeistä ja runoista. Eihän ruokaakaan tehdä pilaantuneista sipuleista, vaikka ne eilen olivatkin aivan hyviä. Ja toisaalta, kaikkiin ruokiin ei tule sipulia, oli se sitten kuinka tuoretta hyvänsä. Tai joku ei vain suostu käyttämään kuin kotimaisia kasviksia. Mutta kirjoittajakoulutuksessa kirjoituksen etäännyttäminen kirjoittajasta ja hiomisen ja uudelleenkirjoittamisen mekaniikka on aivan liian usein itsestäänselvänä lähtökohtana.

Tärkeämpää kuin tehdä muodollisesti puhdasta ja vaikuttavaa tekstiä, on syventyä omaan puheeseen. Tekstin ulkokohtaisesta tarkastelusta hiomistarkoituksessa on vain pieni askel puhekyvyn menettämiseen. Höpöttäminen ja sekava puhe ovat ainoa tapa löytää jokin oma puhetapa tai kenties jopa oma totuus. Ja oma kieli on aina jonkinlainen totuus, kenties totuus joka perustuu kaikkien totuuksien hataruuteen ja maatumiseen.

Ruoka on valmista eräässä vaiheessa.

Palava aine tulee painavammaksi.

Puheella ja tekstillä on sellainen ero, joka paljastuu, kun kirjoitusta luetaan ääneen. Aronpuron Rihmasto-kokoelma on tekstiä, sen ääneenpuhuminen on jokseenkin erikoista. Ihmisestä tulee merkintoistolaite. Rihmasto on kuitenkin loistavaa runoutta. Puhetta se ei silti ole. Nordellin Tomunhäikäisyvalo on puhetta, erittäin hidasta ja sisäänpäinkääntynyttä puhetta, niin kuin rukousta, liturgiaa. Mutta puhetta se on, heti kun Tomunhäikäisyvaloa lukee ääneen, puhuu. Jos siihen puheeseensa keskittyy, löytää varmasti jotain olennaista, vaikka ei ymmärtäisi ainoatakaan sanaa. Sillä runous ei koostu sanoista, vaan yhteydestä, joidenkin olentojen tai asioiden kohtaamisesta.


10:48 p.m. 2004-01-04

Miten minä kirjoitan:

Minun on käveltävä paljon. En uskalla asua ulkona, etenkään talvisin, joten minun on käveltävä nähdäkseni maailmaa, eläimiä ja maata.

Minun on pelättävä paljon. Pelkoa on kohdattava ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. On puhuttava ihmisten kanssa, mutta ennen kaikkea on oltava altis ihmisille. Minun alttiuteni on toisinaan hyökkäävää, rikon tanssimalla toistenkin sosiaalisia todellisuuksia. Sitä en pahoittele. Myös älyllisiä pelkoja on kohdattava, ja mielikivun ja mielikuvituksen pelkoja: Jumala ja Saatana eivät ole mielikuvituksen rajoja.

Minun on alistuttava riittieläimeksi. Hankala lause. Selkeämmin ilmaistuna: Minun on tehtävä esityksiä, jotka ovat minulle rituaalista maailmanrajojen koettelua.

Minun on herättävä aikaisin ja valvottava myöhään. Usein, paikasta riippuen, aamu ja yö ovat hedelmmällistä aikaa kirjoittamiselle.

Minun on annettava kaikkien sanojen tulla. Harvoin olen tyytyväinen runoihin, jos olen jotenkin rakennellut ne, tavoitteena on tajunnanvirta. "Anna kasvot mene tähän virtaan". Ennen saatettiin talonpaikka valita seuraavasti: tukki laitettiin jokeen, ja sinne, minne tukki pysähtyi, rakennettiin.

Minun on kerättävä roskaa ja kuolleita. Ruosteromua. Posliinia pellosta. Sulkia ja yhä lisää sulkia. Kuolleita eläimiä, hyönteisiä, linnunsiipiä. Lokkeja. Minun on yritettävä saada niihin yhteyttä, maatumiseen ja maatumisen kokijoihin, palamiseen ja palaviin olentoihin.

Kirjoittamiseni on hyvin konkreettista toimintaa. Se syntyy performanssinkaltaisen tietoisen elämisen hedelmänä. Liikennemerkin päälle voi kiivetä. Teitä voi ylittää, polkuja voi ylittää. Jäätä minä en uskalla ylittää vielä, muutama pakkasyö niin sitten.

Kirjoittamiseni on yksinäisyyttä vaativaa toimintaa. Tarvitsen yksinäisyyttä kävelläkseni, on vaikea lähteä ihmisten luota kävelylle, ja harvan kanssa on todella hyvä kävellä, harva lähtee kummallisiin paikkoihin. Ja vaikka lähtisikin, niissä ei ole välttämättä hyvä olla kuin yksin.

Kirjoittamiseni vaatii lukemista. Käytän älyllisiä ja esteettisiä rakenteita jonkinlaisina nappuloina, joilla pelailen. Sillä tavalla synnytän lähinnä jonkinlaisia johdantorunoja, johdantoja varsinaiseen kirjoittamiseen. Tietysti lukeminen on paljon muutakin kuin rakenteiden vääristelyä!

Elokuvista saa monesti energiaa. Berliinin taivaan alla. Hiroshima, rakastettuni. Eraserhead.

Minun on kirjoitettava paljon, että löydän jotain ytimiä ja hahmoja, joita seurata loppuun asti. Väsymiseen asti. Sitten tietää olevansa jossain. Siitä jostakin voi ehkä ottaa palan mukaan, laittaa kirjaksi, veistää sitä.


---

Nämä olivat siis merkintöjä nettipäiväkirjastani vuodelta 2004. Kokosin silloin runokäsikirjoitusta, jota ei ole julkaistu.

Jotain tuosta voisin kirjoittaa vieläkin, jotain tuosta haluaisin yhä kirjoittaa, jotain tuosta minun ei enää onneksi tarvitse uudelleen kirjoittaa.