Runoviikon ensikokemukset

Kuulin eilen Kari Aronpuron puhuvan ja lukevan runoaan Tasanko 967. Olen kerran aiemmin Orivedellä kuunnellut häntä, ja tiesin että hän puhuu hiljaa. Tällä kertaa Turun pääkirjaston studio-tilassa, hyvin äänieristetyssä huoneessa, Aronpuron rauhallinen, vahvistamaton puhe ilmaisi selvästi sen, että hänellä on poikkeuksellinen suhde hiljaisuuteen. Tai ainakin hän pystyi luomaan tilanteen ja ilmapiirin, jossa poikkeuksellinen suhde hiljaisuuteen oli mahdollinen. Runon lukemista varten hän otti käyttöön mikrofonin, joka tietysti käänsi hiljaisuuden nurin, mutta oli silti mahtavaa kuulla tuota pitkää runoa, joka on yksi aivan keskeisimmistä kirjallisista teoksista, joita viime aikoina on syntynyt.

Tänään aamulla luin itse runoja Three Beans -kahvilassa. Luin ja lauloin. Lähtökohtani oli, että haastan itseni esittämään julkisesti sen, mitä teen itsekseni paljon: runojen spontaania laulamista. Julkisessa laulamisessa on se jännittämiseen liittyvä vaikeus, että äänenkäyttö ja melodinen vapaus rajoittuvat, jos ei ole tilanteen ja kehonsa kanssa sujut. Siten osa niistä teksteistä, joita aioin laulaa, ja joiden laulaminen esimerkiksi nyt kun en ole julkisessa tilassa voisi olla hyvinkin helppoa, jäi laulamatta. Mutta toisaalta lauloin osan niistä teksteistä, jotka alunperin aioin lukea, ja osa lauluaikeistakin onnistui itseni yllättävällä tavalla. Kokonaisen tekstin tai tekstin osan toistaminen on esitystilanteessa oiva keino monestakin syystä. Etenkin jos laulaa tai käyttää ääntään muuten monipuolisemmin, eikä vain lue tavanomaisesti, toistolla voi tuoda tekstin ilmi monesta näkökulmasta. Samoin tekstin toistaminen auttaa kuulijoita mieltämään sen sisältöä, joka usein on runoa kuultaessa työlästä, merkitykset katoavat. Ja niiden pitääkin. Esitykset ovat katoavia.