modernin maailman koskemattomat

Futiskisojen lisäksi eteläisessä Amerikassa tapahtuu muutakin; toistaiseksi tuntemattomasta syystä Perun alueelta on havaittu siirtyneen Brasiliaan joukoittain vielä modernin maailman koskemattomia intiaaneja. Luultavasti syynä on laittomat hakkuut tai vastaavat intiaanien kotialueilla. Kohdatessaan modernin maailman ensi kertaa nämä ihmiset altistuvat taudeille, joille heillä ei ole resistanssia. Flunssakin on tällöin tappava. Kansainvälisten sopimusten ja kansallisten lakien mukaan Perussa että Brasiliassa olisi taattava näiden heimojen oikeus elää alueillaan häiriöttä.

Lisää aiheesta: Survival International.

"Kynnys kutsuu yli"

Nuoren Voiman Runous 2013 -numerossa julkaistiin esseeni "Kynnys kutsuu yli - eräitä kokemuksia runokirjoista", josta on näköjään tekstinäyte lehden sivuilla.

Essee on suppea versio itsestään ja uuden runouden lukemisen kokeilusta, jota enteilin tässä blogissa aiemmin. En siis ollut lukenut uutta runoutta juurikaan ehkä muutamaan vuoteen. Alkuvuonna otin lukeakseni isot pinot viime vuosien runokirjoja lähinnä kirjastosta. (Rajauksena tosin oli, ettei Poesian tai Palladiumin kirjoja, niiden vastaavat kun toimittivat NV:n runousnumeroa.)

Noista pinoista muutamat kirjat jäivät ensivaikutelmien jälkeen tarkempaan lukuun ja noista muutamista neljää käsittelen tuossa esseessä. Jos tilaa olisi ollut, olisin pohtinut esseessä vielä ainakin Antti Salmisen Nollankuoren ja Kai Niemisen Alan oppia -kirjan kynnyksiä ja tapoja koskettaa tai muuttaa lukijaa, ehkä joitain muitakin kirjoja. Kynnystä kuvailen esseessä näin: "Kynnys edustaa havainnon tai ymmärryksen rajaa, jonka ylitys muuttaa lukijaa ja suhdetta kirjaan. Silmän edessä hius hajottaa huhtikuun valoa väreiksi. "

Prosessissa kävi ilmi pari juttua: runouden lukeminen siitä kirjoittaakseen on edelleen varsin raskasta työtä ja runouden lukemisen kuvaaminen toisille ymmärrettävällä tavalla on sekin varsin työlästä. Mielekästä se on siinä määrin kuin siitä oppii itse ja ehkä myös siinä määrin kuin mahdollinen lukija oppii myös jotakin. Pedagogista kirjallisuusesseistiikkaa? No, ehkä sitten niin.

Nyt kävi vanhanaikaisesti niin, etten jaksa muistaa, mitä muuta tästä aiheesta piti sanoa, joten jätän tähän.

Kutsutaiteilijaksi Saaren kartanoon

Koneen säätiö kutsui minut Saaren kartanoon syyskuusta ´14 huhtikuuhun ´15. Se on lahja aikaa ja tilaa, joita pitkäjänteiseen työskentelyyn tarvitsen.

Terveisiä Houtskarista. Täällä olen pääasiassa ollut toukokuun alusta Visuaalinen partituuri -ryhmän kanssa, ylihuomenna poistuminen.

Olemisen taiteen ja esitystaiteen ristiriita (Satu Rekolalle)

Sille, joka tekee olemisen taidetta esiintyminen on outo harhapolku. Sama koskee vaikkapa kirjoittamista, joka pyrkii havahduttavaan prosessiin ja sen suhdetta kirjoitusten julkaisuun, kirjalliseen julkisuuteen.

Kuitenkin esiintyminen on yhdessä olemisen muoto. Kenties omituinen muoto ja tarpeettomien tapojen kuorruttama, mutta esiintyminen rakentuu yhdessä olemisen perustalle.

Ihminen ei ole yksin. Ihmisenä oleminen on mahdollista vain suhteessa toisiin ihmisiin sekä ei-inhimillisiin olentoihin.

Niinpä esiintymisen pelkistäminen, yhdessä olemisen ytimen löytäminen siitä, voi auttaa silloittamaan olemisen taidetta esiintyvään taiteeseen tai esitystaiteeseen.

Esiintymisen pelkistäminen saattaa tehdä jotakin tilanteille ja tavoille, joissa ja joilla esiinnytään.

Tässä kaikessa ei ole mitään ns. uutta esitystaiteen kannalta, mutta kenties yksittäisten esiintyjien tai esitysten kannalta uutuutta on jäljellä. Uutuutta olennaisempiakin laatuja voi löytyä.

Esiintymisen pelkistäminen yhdessä olemisen ytimeensä mahdollistaa erilaatuisten esiintymisen tapojen kasvua.

kääntämättä jää (Kimmo Ylöselle)

sikäli kuin omaa hajuaan ei tunnista
voi itseltään piiloutua
ja piiloutuessaan hajuihinsa
nenältään
syödessään jotain ulkomaisia makeita hedelmiä
muuttaa hajuaan
tai kun alavatsaleikkauksen jälkeen
virtsankarkailun tullessa tiheäksi
kuin juomalasin täyttäminen
ei enää tunnista
huoneeseen muuttanutta
pistävää pilveä
pälvikaljuisia zhu zhu petsejä mekkaloimassa
lastensängyssä kiemurtelevien unien
ympärillä
ja näppäriä runoilijoita, jotka laatii
tällaisia amerikkalaisen
saati japanilaisen
nukketuotannon huomioonottavia
huulikireitä säkeitä
sitäpaitsi onko sellaisia kirjoittelijoita vielä jossain?
seinän takana surmataan hyttystä
se sotkee kämmenet
käsien omaan vereen
äänetön kännykkä hiertää hermoston sähkökemiaa
en olisi uskonut
että saunakuntoni
on enää edes näin hyvä; reilusti yli
alikapeiden maalien
du ska översätta dit hela livet och sen pituinen se
vetoketjut niskassa tai takapuolessa
kananmunia ja pannu
hukatut esineet
löytymättömät esineet
pilaantumattomat maitotuotteet
muovikalvotetut pahvilootat
sirpaloituvat kiteet
niiavat ranta-aitat
salaisuudet ja paljaat jalkapohjat
soratiellä hypähdellessä
reitille läsähtää korkeuksissa sulateltu hyönteisenjäänne
ja siihen voi pysähtyä
tunnustamaan heikkoutta
tunnustelemaan rajoja
auringon ylivoimaa
kuumuuden vaivihkaista
sisäelinten kääntämistä
hymyä huolimatonta
kun aallot näkökentässä
läheisten ja etäisten kaislikoiden välissä
yksilöityvät koko poukaman laajuudelta
ja korppi
nimeää
karkeilla melodioillaan
kaikki sukulaiseni

gradu

Graduni epävirallisten hoitojen sääntelykysymyksestä on julkaistu sähköisesti.

En ole varma, miten suhtaudun siihen mahdollisuuteen, että analyysiäni käytetään poliittisen keskustelun välineenä. Selvää tietenkin on, että poliittista aihetta tutkiessa näin voi käydä. Olen helpottunut ja tyytyväinen, että tuo on nyt valmis.

Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta

Anna Hellen ja Juri Joensuun toimittama "Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran verkko-antologia Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta julkistettiin eilen perjantaina Keski-Suomen Kirjailijatalolla Jyväskylässä. Antologia löytyy osoitteesta

http://mahdollisenkirjallisuudenseura.net/"

Minulta kokoelmassa on mukana laajahko teksti Keijo Virtasen Leimuavasta hiljaisuudesta.

vavista matolla ja huokaista syvään kohti ikkunaa, jonka yllä puiden latvat ja niitä koskettamatta tuulessa kiertää kaksi kurkea, nousevat mataliin pilviin ja vapauttavat spiraalinsa kohti pohjoista

Tiernapojat, ydin

"sitä taivaallista ystävyyttä, joka meidän kaikkemme ylitse käy"

kirjaskorpioni vessapaperirullassa

yksikkö = monikko

aikava

Oma sivu Kaltiossa tänä vuonna

Tänä vuonna teen vapain käsin sivun kokoista vakipalstaa Kaltioon, joka on näteimpiä ja luettavimpia lehtiä Suomessa. Tiedossa on kuvaa ja tekstiä, runoa ja muotoa. Vuoden ensimmäinen Kaltio on ilmestynytkin (vaikka nettisivunsa tätä kirjoittaessa näköjään nrossa 6/2013), joten ottakaahan selvää, mitä oheisista hahmotelmansirpaleista lopulta todella kehkeytyi. Yhtään lehteen päätynyttä jälkeä tai viivaa ei tuossa alla ole nähtävissä, lähtökohtia vain. Jumala-teemaiseen kakkosnumeroonkin on jo valmiina sivu, jonkinsorttista painotuoteanimismia.

*    *    *

Kokemuslähtöisestä kritiikistä

(Peräisin Kritiikin uutisista 1/2014)

Kulttuurijournalismi on liian henkilökeskeistä. Teoskeskeinen näkökulma mahdollistaa kirjoittamisen kokemuksesta ja vaikutelmasta, mikä on taiteelle välttämättömin inhimillinen rakenne. Taiteen kytkentäkaaviossa nimenomaan kokemusten tai vaikutelmien kiertokulku yhdistää yleisöä, teosta, työtä ja tekijää. Kokemusten pitkäjänteinen ja tarkkanäköinen jakaminen laajentaa sekä kriitikon että yleisön taidekäsitystä ja vastaanottokykyä, mikä taas ruokkii tekijöiden ymmärrystä työstään. Tätä varten olisi hedelmällistä, jos eri alojen taidekritiikissä olisi tilaa esseistiikkaa lähentyville, yksittäisiä teoksia laajempia ilmiöitä tai yksittäisten teosten aivan yksittäisiä piirteitä valottaville teksteille. Kriitikon täytyy voida kuvailla ja tulkita laajimman ja pienimmän mittakaavan kulttuuri-ilmiöitä: yhden tekijän tai ryhmän tuotannon ja vuosikymmenen ilmiöiden laajuudesta yksittäisten säkeiden ja eleiden tarkkuuteen. Tällaisia artikkeleita tarvittaisiin aika paljon – niin ne myös tuottaisivat yleisöä, joka niiltä ensialkuun ehkä puuttuisi.

Tästä näkökulmasta esimerkiksi kirjallisuuden journalismia määrittävä sesonkiajattelu on harhapolku. Kulttuurijournalismin tulisi voida aktiivisemmin nostaa esiin kiinnostavia ja koskettavia teoksia ja ilmiöitä siitä riippumatta, miten ajankohtaisia ne tai niiden tekijät juuri tällä kvartaalilla sattuvat olemaan. Kriitikon näkemyksen täytyy olla laaja ja pitkäkestoinen. Ilman tällaista näkemystä yleisölähtöinen kirjoittaminen typistyy taiteen esittelyksi ja promootioksi. Näkemyksellistä on, kun kirjoittaja kykenee ymmärtämään taidetta suhteessa julkilausuttuihin estetiikkoihin, mutta sitoutumatta niihin kokee teoksia myös henkilökohtaisen taidekäsityksensä lävitse. Ei tarvitse olla kyse taiteentutkimuksesta.

Kokemuslähtöinen, tarkkuuteen pyrkivä journalismi ottaa huomioon lukijan uteliaisuuden ja tarpeen vaikeita kysymyksiä kiertelemättömään elävään kohtaamiseen. Ajattelun ja kirjoittamisen laatu on ensiarvoisen tärkeää. Lähtökohtani on, että havainnoimalla tarkasti ja ajattelemalla selkeästi voi taiteesta kirjoittaa erilaisia yleisöjä kiinnostavalla tavalla. Jos tämä ei ole mahdollista, kulttuurijournalismilla ei nähdäkseni ole mitään syytä tavoitella asianharrastajia suurempaa yleisöä. On kuitenkin selvää, että taiteella ja taidekirjoittelulla voisi olla laajempi yleisö kuin nyt.

Rainer Maria Rilke Kirjeissä nuorelle runoilijalle asettaa kritiikin ja taiteen rakastavan ymmärtämisen vastakkain – tämä vastakkainasettelu on turha. Rakkaus ei merkitse leväperäistä myötämielisyyttä eikä kritiikki sydämetöntä politikointia. Kritiikki, kuten esseistiikkakin, on taidemuoto. Tärkeää on, että kritiikki, esittely, esseistiikka tai haastattelu pyrkii välittämään kokemuksiin perustuvia vaikutelmia teoksesta, sen kontekstista ja/tai tekijästä. Vedin kevään 2013 Kaarinan kirjastossa runopiiriä, jossa tavalliset kiinnostuneet lukijat jakoivat lukukokemuksiaan. Idea, joka myös toteutui, oli tehdä runojen kokeminen ja ajatteleminen helposti lähestyttäväksi.

Tällä voisi olla journalistisia sovelluksia eri muodoissa ja tekstityypeissä. Teoskokemuksen korostaminen ja teoksen ja muiden elämänilmiöiden yhteyksien osoittaminen voi olla joillekin yleisöille innostava kulttuurijournalismin muoto, kun etsitään tapoja tehdä eri taiteita ymmärrettäväksi ja kohdattavaksi. Onko mahdollista kirjoittaa niin, että syntyy uusia yleisöjä? Hypoteesini on, että kokemuslähtöinen, kirjoittaja-katsojan ruumiillista ja tajunnallista kokemusta korostava näkökulma on eräs mahdollisuus tähän.

Pari kasvia (tekstiviestejä)

Vanha uutinen.

Malmin lentokentän laidalla
suunnitelma purkaa luonto, rakentaa.

Noidat suojelivat seudun, seutunsa.

Löytyi ketonoidanlukko,
hiljainen,

kaavojen haaksirikko


 * * *


Oon nähnyt tänään vuorenkilvet jotenkin...
Kuukausiin ne ei oo tulleet nähdyiksi.
Juttelen näköjään sulle mielessäni.
Lähdin vähän ulos.


 * * *


Ensimmäinen kasviviesti on Salmisen Antille; luin Nollankuorta ja nukahdin sitten herätäkseni kohta. Kirjan rytmi oli jäänyt päälle, huomasin mieleni tuottavan samankaltaista. Luonteeni mukaisesti vähän laveampaa. Kirjoitin sitten Antille tekstiviestin, kertoakseni mieleen muistuneen vanhan uutisen. Antti tunnisti ketonoidanlukon saniaiseksi. Toinen kasviviesti on päivän kasvihavainto, jonka lähetin sille jolle näköjään mielessäni juttelen.

(repost, 12.11.2010)

”Katoavuus virittää kielen suurelle preesensille.

Näe jo nyt läsnä ja poissa niin et hänen mentyään joudu sanomaan: vasta nyt ymmärrän.”

- Mirkka Rekola, Maailmat lumen vesistöissä

Kolme ystävää tuli luokseni. Söimme ja puhuimme. Tuli puhe kuolleista läheisistä ja kuolemasta, mikä keskustelu yllättäen taukosi. Tuli hiljaista. Hiljaisuus jatkui, se oli hyvin kaunista. Se jatkui minuutteja. Sitten yksi heistä avasi kurkkunsa ja lauloi. Pian puhuimme jälleen. Hänen piti lähteä aiemmin kuin muiden. Mutta hänen jälkeensä tuli vielä eräs ihminen. Taas tuli puhe kuolemasta - ja tuli hiljaista. Hiljaisuus kesti sen aikaa, että sen varmasti kuuli. Jatkoimme keskustelua muusta.

Taiteiden oppimisesta

Monialla sanotaan, että oppiakseen jonkin taiteen täytyy tuntea sen traditio, sen tavat, ennen kuin niitä voi mielekkäästi rikkoa.

Huomaan, että oma tapani oppia taiteet on ollut vähän toisenlainen.

Mulla ei ollut juurikaan runouden tuntemusta, kun aloin kirjoittaa runoja. Opin kirjoittamalla. Valtavia massoja tuotettuani, alkoi näkyä, mikä on olennaista, missä voi kehittyä, mikä kiinnostaa ja innostaa, millainen työskentely on mahdollista.

Samoin opin tussimaalausta niin, että alan vaan sotkea ja vähitellen tajuan, millainen jälki kiinnostaa ja missä tilassa minun täytyy olla, että sellaista syntyy.

Myös esitystaiteen suhteen prosessi on ollut hyvin tämänkaltainen: luopua esityksen rakenteista, jotta paljastuu, mitä esiintyminen on, mikä siinä voi tuottaa kiehtovia ja eläviä hetkiä.

Paljon on vielä opittavaa. Tradition ja poetiikkojen ja tekniikkojen oppiminen on eräs tuki kaikelle taiteen opiskelulle, mutta ei kovin keskeisen tuntuinen omalla kohdallani.

Suunnaton lintu Rekolan, Trungpan ja Lehikoisen teksteissä – kysymys kirjallisuuden ruumiillisuudesta

(Essee on alunperin julkaistu Kaltiossa 4/2013 -- ja kerro Paavo toki, jos et halua sen olevan esillä tässä. Lehti kannattaa lukea paitsi siksi, että se on hyvä, myös koska esseeni on siinä kuvineen taitettu aikas hienosti. Tässä blogissa vain osa kuvista, joskin tää ensimmäinen kuva Kaltiosta taisi puuttua.)

Etsin ruumiillisesti vaikuttavaa kirjallisuutta, koska olen oivaltanut, miten organismin kyky tajuta sisäisyytensä ja ympäristönsä on keskeistä kirjallisuuden synnylle ja kokemiselle. Kutsun tuota sisäisen ja ympäröivän ruumiillisuutta 'somaattiseksi avaruudeksi'. Se on ruumiillisesti koettu tila, joka pitää sisällään ruumiin kielineen ja äärillään ruumista ympäröivän tilan ja aineen kirjallisuuksineen.

Koska me, lukijat ja kirjoittajat, aistimme kirjoituksen intensiteetit suoraan kehon ja mielen kokonaisuudella, muokkaa kirjoitus suoraan somaattisen avaruutemme kokoa, suuntia, tiheyksiä, painoja ja liikkeitä siellä. Mutta emme huomaa tätä muokkausta, koska emme huomaa somaattista avaruutta, eikä suuri osa kirjoituksesta, jota luemme tee mitään mainittavaa muutosta vakiintuneeseen, mutta epänormaaliin tilaan jossa tajuamme itsemme ja maailman hyvin vaillinaisesti. Vakiintunut somaattinen avaruus on epänormaali, koska se on seurausta tunnottomuudesta, turtumuksesta, ei vastaanottavuudesta, huomiosta tai herkkyydestä. Se on vakiintunut tavanomaisia elämässä selviämisen, persoonan kasvattamisen ja sosiaalisen toiminnan kaltaisia tarpeita varten. Samalla olemme unohtaneet sitä suppeammat ja sitä laajemmat somaattiset tilat sekä sen rytmejä radikaalisti hitaammat tai nopeammat sykkeen, paisumisen, romahduksen tai hengityksen rytmit. Niinpä meidän on varsin hankalaa löytää luettavaksemme tai luotavaksemme kirjoitusta, jossa havahdumme kielen somaattista avaruutta muokkaavaan luontoon.

Lukiessani Mirkka Rekolan kolmatta runoteosta Syksy muuttaa linnut viime keväänä pidin mielessäni, että runoilija itse kertoo kokoelman kirjoittamiseen liittyneen kokemuksen "poistumisesta". Vaikken ollut varma, mitä se merkitsi, se kiehtoi. Kenties oli kyse havaitsijattomasta havaitsemisesta. Tai ehkä jostakin muusta. Valmistauduin siihen että kirjalla voi olla vaikutus, jota en ennalta tunne. Liian harvoin luen sillä tavoin. Yleensä lukiessa havahtuu itseä koskettavissa kohdissa, jos käytössä on vähimmäismäärä uteliaisuutta. Nyt yritin kuitenkin lukea muutakin kuin sitä, mikä minua koskettaa. En yhäkään tiedä ”poistumisesta”, mutta erästä runoa lukiessani tilankokemus avautui kaikkiin suuntiin:

"Olet näkevä toisin, et näin,

tämä olisi ajatuksen lento,

suuren keinusi kuviteltu

ihme että putoaisit

linnun hahmoon

syöksyisit yhdessä kuilussa

kaikki ilmansuunnat

katoamatta."

Myöhemmin luin esseetä, joka lainasi tiibetiläisen Chögyam Trungpan Shambhallah -kirjaa. Trungpa kirjoittaa pelon ja toivon ylittämisestä. ”Outrageousness”, joka tästä seuraa on Sarvamitran suomennoksessa ”riehakkuus”, mutta kääntyy myös ”hillittömyydeksi” – tai ”suunnattomuudeksi”:

"Riehakkuuden vertauskuva on garuda, tiibetiläinen tarunomainen lintu, josta perinteisesti puhutaan lintujen kuninkaana. Garuda kuoriutuu munasta täysikasvuisena ja kiitää kauas avaruuteen levittäen ja kurottaen siipiään yli kaikkien rajojen. Samalla tavoin riehakas soturi, joka on voittanut toivon ja pelon, tuntee suurta vapautta. Riehakas mielenlaatu on siis hyvin nopea. Ihmisen mieli käsittää koko avaruuden. Se ylittää kaikki mahdollisuudet pidätellä ohjaksia. Se suuntautuu vain yhä laajemmalle. Garuda-kuninkaan tapaan riehakas soturi ei kohtaa mitään, mikä estäisi hänen avaraa mieltään.

Riehakkuuden soturi ei pyri mittaamaan avaruutta, koska esteitä ei ole missään. Ihmistä ei huolestuta, kuinka kauas hän pystyy etenemään ja missä määrin hänen pitäisi hillitä itseään. Hän on hylännyt kokonaan oman edistymisensä mittaamisen viitekohdat. Hän on tavattoman vapautunut. Riehakkuus on laaja mieli, joka on ylittänyt tuonpuoleisen."

Ruumiillinen lukukokemus tilan vapaasta aukeamisesta ympärilläni toistui tätä lukiessa. Kokemus ei ollut sama, mutta siinä määrin yhteisellä tavalla poikkeuksellinen, että aloin pohtia, onko tällainen linnun kirjallinen hahmo yleinen, ja miksi en ole ennen kohdannut sitä tällä tavalla. Ibn Arabin universaalin puun oksilta puhuvat neljä lintua edustavat todellisuuden olemuksen prinsiippejä tavalla, jossa lentämisen tai tilan kokemus ei nouse keskiöön. Marja Mattlarin Lintu-kappaleessa linnun suunnattomuus nähdään ulkopuolelta toisessa ihmisessä kuoleman hetkellä. Samaa laatua en myöskään kohtaa Richard Bachin Lokki Joonatanissa: Joonatanin lentämisen vapaus ja lintuus on ensin ajassa kehittyvää, sitten hyppyä rajoitteiden yli, ei tilallista rajattomuutta. Trungpan ja Rekolan linnut ovat hetken suunnattomuudessa, laajentuvassa tässä.

Etsin turhan kaukaa. En muistanut lukeneeni jotain tällaista jo pari vuotta aiemmin. Kun sattumoisin löysin tekstin uudelleen, ymmärsin, että jo ensi kertaa lukiessani olin kokenut Tiina Lehikoisen Isoympyräkatu-kokoelman tekstin ”16.6.2007/klo 06.37” erityisellä tavalla.

"Piirrän kokoistasi valoa, aamu-sinä, jättiläishaukka, männynkäpy, kuukkeli -- sormien oksastoissa taivasvärit, lakeus, lakipiste. Olemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyttä, yhtä rajaa."

Minulle "[o]lemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyyttä" kuvaa tätä samaa suunnatonta lintua kuin Rekolan näkemisen lintu ja Trungpan Garuda. Yhdistin Lehikoisen runon muinaisegyptiläisen veistotaiteen motiiviin, jossa valtava Horus-haukka suojelee jaloissaan seisovaa pikkuruista faaraota. Kenties viidennen kerran Lehikoisen tekstiä lukiessani näen sanan "jättiläishaukka", vaikka itsekin naputtelin sen tietokoneelle tekstiä kopioidessani. Näin vain kottaraisen, lempilintuni; en nähnyt lukemiseni rajaa. Keskustelussa Lehikoinen vahvisti egyptiläisen assosiaation: hänelle merkittäviä ovat haukkaveistoksista ne, joissa haukka nousee pään takaa ihmisen ylle.

Yhteistä näille kolmelle tekstille on paitsi linnun ja suunnattomuuden ilmaisut, myös pyrkimys ”läsnäolon” tai ”näkemisen” muutokseen. Trungpalla tämä on ilmeistä – olla lintu on pelon ja toiveen ylittävä mahdollisuus. Rekolan runo lupaa ”näkemisen” muuttuvan – ja sitten muuttaa sen avoimessa lukijassa. Lehikoisella pyrkimys ilmenee epäsuoraan kielellisissä hahmoissa, jotka haastavat tavanomaista käsitystä maailmasta: valon piirtäminen, lintujen jättiläismäisyys, ihmisen raajan samaistaminen puun oksaan ja puhe ”meidän” olemisesta erottelematta subjekteja ehdottavat lukijalle tiettyjä tapoja kokea. Kaikki suunnat on suunnaton, "yhtä rajaa" – rajan kaikkiallisuudessa voi kokea äärettömyyden.

Kenties kirjallinen lintukokemus on linnunhahmoisen vapauden kokemista sisäpuolelta, "lintuna". Sisältä koettavat kielelliset hahmot eivät edes runoudessa ole liian yleisiä, sillä kielen esineellistävät kyvyt ovat yleisemmin käytössä kuin kielen kyvyt herättää meissä sisäinen aistimus ja tunne jonkin toisen olemisesta.

Edellä tarkoitukseni ei ollut vain kuvailla erästä toistuvaa lukukokemusta. Toivon esimerkillä kirjallisten lintujen suunnattomuudesta herättäväni lukijoiden kiinnostuksen siihen, miten kukin kirjoittamisen tai lukemisen hetki haastaa kokemuksen tajuisesta ruumiista ympäröivässä maailmassa. Tällainen käsitys kirjoituksen ja ihmisorganismin yhteydestä sivuuttaa tarpeettomana kysymykset, kuten ”voiko esikäsitteellistä kokea”, sillä käsitteellinen kokemus asettuu vain yhdeksi kerrostumaksi tai sävyksi monitahoisessa tajunnallisessa kokonaisuudessa. Miksi me luemme ja kirjoitamme?

Hartolassa 31.12.2012

Jyväskylän taidemuseossa Olli Marttilan Muistikuvia Litorinamereltä ja 6 taiteilijaystävää

Jyväskylän taidemuseon Holvissa 11.10.2013-12.1.2014 on esillä Olli Marttilan retrospektiivinäyttely Muistikuvia Litorinamereltä ja alagalleriassa Marttilan koollekutsuma näyttely 6 taiteilijaystävää (sivun alalaidassa). Taidemuseo toteaa retrospektiivistä:

"Marttilan taiteen kokonaiskuvaan kuuluvat varhaiset 1970-luvun surrealistis-naivistiset öljymaalaukset, 1980-luvun omaelämäkerralliset vesivärimaalaukset, Gloria Witosen nimiin kirjattu lyhyt tuotannon kausi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa sekä keskeisimpänä 1990-luvulta lähtien omaperäiset pastellimaalaukset."

Mulla on ilo olla mukana yhtenä Ollin taiteilijaystävänä muuannella tussimaalausinstallaatiolla. Muut näyttelyn tekijät ovat Aaron Hiltunen, Teemu Mäenpää, Antti Ruuhela, Joonas Salusjärvi ja työryhmä sekä Jaakko Tornberg.

Laitan tähän kuvan, "Luonnollisia, keinotekoisia ja koettuja hengityksiä", josta osa on julkaistu vuoden alussa Parnassossa kuvarunojutussa, joka edesauttoi osallistumistani näyttelyyn. Kuva on nykyisin jossain päin Arabiaa, ei näyttelyssä, mutta antaa riittävän vaikutelman tekemiseni sarjallisuudesta ja yleisluonteesta.