Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta

Anna Hellen ja Juri Joensuun toimittama "Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran verkko-antologia Esseitä suomalaisesta kokeellisesta proosasta julkistettiin eilen perjantaina Keski-Suomen Kirjailijatalolla Jyväskylässä. Antologia löytyy osoitteesta

http://mahdollisenkirjallisuudenseura.net/"

Minulta kokoelmassa on mukana laajahko teksti Keijo Virtasen Leimuavasta hiljaisuudesta.

vavista matolla ja huokaista syvään kohti ikkunaa, jonka yllä puiden latvat ja niitä koskettamatta tuulessa kiertää kaksi kurkea, nousevat mataliin pilviin ja vapauttavat spiraalinsa kohti pohjoista

Tiernapojat, ydin

"sitä taivaallista ystävyyttä, joka meidän kaikkemme ylitse käy"

kirjaskorpioni vessapaperirullassa

yksikkö = monikko

aikava

Oma sivu Kaltiossa tänä vuonna

Tänä vuonna teen vapain käsin sivun kokoista vakipalstaa Kaltioon, joka on näteimpiä ja luettavimpia lehtiä Suomessa. Tiedossa on kuvaa ja tekstiä, runoa ja muotoa. Vuoden ensimmäinen Kaltio on ilmestynytkin (vaikka nettisivunsa tätä kirjoittaessa näköjään nrossa 6/2013), joten ottakaahan selvää, mitä oheisista hahmotelmansirpaleista lopulta todella kehkeytyi. Yhtään lehteen päätynyttä jälkeä tai viivaa ei tuossa alla ole nähtävissä, lähtökohtia vain. Jumala-teemaiseen kakkosnumeroonkin on jo valmiina sivu, jonkinsorttista painotuoteanimismia.

*    *    *

Kokemuslähtöisestä kritiikistä

(Peräisin Kritiikin uutisista 1/2014)

Kulttuurijournalismi on liian henkilökeskeistä. Teoskeskeinen näkökulma mahdollistaa kirjoittamisen kokemuksesta ja vaikutelmasta, mikä on taiteelle välttämättömin inhimillinen rakenne. Taiteen kytkentäkaaviossa nimenomaan kokemusten tai vaikutelmien kiertokulku yhdistää yleisöä, teosta, työtä ja tekijää. Kokemusten pitkäjänteinen ja tarkkanäköinen jakaminen laajentaa sekä kriitikon että yleisön taidekäsitystä ja vastaanottokykyä, mikä taas ruokkii tekijöiden ymmärrystä työstään. Tätä varten olisi hedelmällistä, jos eri alojen taidekritiikissä olisi tilaa esseistiikkaa lähentyville, yksittäisiä teoksia laajempia ilmiöitä tai yksittäisten teosten aivan yksittäisiä piirteitä valottaville teksteille. Kriitikon täytyy voida kuvailla ja tulkita laajimman ja pienimmän mittakaavan kulttuuri-ilmiöitä: yhden tekijän tai ryhmän tuotannon ja vuosikymmenen ilmiöiden laajuudesta yksittäisten säkeiden ja eleiden tarkkuuteen. Tällaisia artikkeleita tarvittaisiin aika paljon – niin ne myös tuottaisivat yleisöä, joka niiltä ensialkuun ehkä puuttuisi.

Tästä näkökulmasta esimerkiksi kirjallisuuden journalismia määrittävä sesonkiajattelu on harhapolku. Kulttuurijournalismin tulisi voida aktiivisemmin nostaa esiin kiinnostavia ja koskettavia teoksia ja ilmiöitä siitä riippumatta, miten ajankohtaisia ne tai niiden tekijät juuri tällä kvartaalilla sattuvat olemaan. Kriitikon näkemyksen täytyy olla laaja ja pitkäkestoinen. Ilman tällaista näkemystä yleisölähtöinen kirjoittaminen typistyy taiteen esittelyksi ja promootioksi. Näkemyksellistä on, kun kirjoittaja kykenee ymmärtämään taidetta suhteessa julkilausuttuihin estetiikkoihin, mutta sitoutumatta niihin kokee teoksia myös henkilökohtaisen taidekäsityksensä lävitse. Ei tarvitse olla kyse taiteentutkimuksesta.

Kokemuslähtöinen, tarkkuuteen pyrkivä journalismi ottaa huomioon lukijan uteliaisuuden ja tarpeen vaikeita kysymyksiä kiertelemättömään elävään kohtaamiseen. Ajattelun ja kirjoittamisen laatu on ensiarvoisen tärkeää. Lähtökohtani on, että havainnoimalla tarkasti ja ajattelemalla selkeästi voi taiteesta kirjoittaa erilaisia yleisöjä kiinnostavalla tavalla. Jos tämä ei ole mahdollista, kulttuurijournalismilla ei nähdäkseni ole mitään syytä tavoitella asianharrastajia suurempaa yleisöä. On kuitenkin selvää, että taiteella ja taidekirjoittelulla voisi olla laajempi yleisö kuin nyt.

Rainer Maria Rilke Kirjeissä nuorelle runoilijalle asettaa kritiikin ja taiteen rakastavan ymmärtämisen vastakkain – tämä vastakkainasettelu on turha. Rakkaus ei merkitse leväperäistä myötämielisyyttä eikä kritiikki sydämetöntä politikointia. Kritiikki, kuten esseistiikkakin, on taidemuoto. Tärkeää on, että kritiikki, esittely, esseistiikka tai haastattelu pyrkii välittämään kokemuksiin perustuvia vaikutelmia teoksesta, sen kontekstista ja/tai tekijästä. Vedin kevään 2013 Kaarinan kirjastossa runopiiriä, jossa tavalliset kiinnostuneet lukijat jakoivat lukukokemuksiaan. Idea, joka myös toteutui, oli tehdä runojen kokeminen ja ajatteleminen helposti lähestyttäväksi.

Tällä voisi olla journalistisia sovelluksia eri muodoissa ja tekstityypeissä. Teoskokemuksen korostaminen ja teoksen ja muiden elämänilmiöiden yhteyksien osoittaminen voi olla joillekin yleisöille innostava kulttuurijournalismin muoto, kun etsitään tapoja tehdä eri taiteita ymmärrettäväksi ja kohdattavaksi. Onko mahdollista kirjoittaa niin, että syntyy uusia yleisöjä? Hypoteesini on, että kokemuslähtöinen, kirjoittaja-katsojan ruumiillista ja tajunnallista kokemusta korostava näkökulma on eräs mahdollisuus tähän.

Pari kasvia (tekstiviestejä)

Vanha uutinen.

Malmin lentokentän laidalla
suunnitelma purkaa luonto, rakentaa.

Noidat suojelivat seudun, seutunsa.

Löytyi ketonoidanlukko,
hiljainen,

kaavojen haaksirikko


 * * *


Oon nähnyt tänään vuorenkilvet jotenkin...
Kuukausiin ne ei oo tulleet nähdyiksi.
Juttelen näköjään sulle mielessäni.
Lähdin vähän ulos.


 * * *


Ensimmäinen kasviviesti on Salmisen Antille; luin Nollankuorta ja nukahdin sitten herätäkseni kohta. Kirjan rytmi oli jäänyt päälle, huomasin mieleni tuottavan samankaltaista. Luonteeni mukaisesti vähän laveampaa. Kirjoitin sitten Antille tekstiviestin, kertoakseni mieleen muistuneen vanhan uutisen. Antti tunnisti ketonoidanlukon saniaiseksi. Toinen kasviviesti on päivän kasvihavainto, jonka lähetin sille jolle näköjään mielessäni juttelen.

(repost, 12.11.2010)

”Katoavuus virittää kielen suurelle preesensille.

Näe jo nyt läsnä ja poissa niin et hänen mentyään joudu sanomaan: vasta nyt ymmärrän.”

- Mirkka Rekola, Maailmat lumen vesistöissä

Kolme ystävää tuli luokseni. Söimme ja puhuimme. Tuli puhe kuolleista läheisistä ja kuolemasta, mikä keskustelu yllättäen taukosi. Tuli hiljaista. Hiljaisuus jatkui, se oli hyvin kaunista. Se jatkui minuutteja. Sitten yksi heistä avasi kurkkunsa ja lauloi. Pian puhuimme jälleen. Hänen piti lähteä aiemmin kuin muiden. Mutta hänen jälkeensä tuli vielä eräs ihminen. Taas tuli puhe kuolemasta - ja tuli hiljaista. Hiljaisuus kesti sen aikaa, että sen varmasti kuuli. Jatkoimme keskustelua muusta.

Taiteiden oppimisesta

Monialla sanotaan, että oppiakseen jonkin taiteen täytyy tuntea sen traditio, sen tavat, ennen kuin niitä voi mielekkäästi rikkoa.

Huomaan, että oma tapani oppia taiteet on ollut vähän toisenlainen.

Mulla ei ollut juurikaan runouden tuntemusta, kun aloin kirjoittaa runoja. Opin kirjoittamalla. Valtavia massoja tuotettuani, alkoi näkyä, mikä on olennaista, missä voi kehittyä, mikä kiinnostaa ja innostaa, millainen työskentely on mahdollista.

Samoin opin tussimaalausta niin, että alan vaan sotkea ja vähitellen tajuan, millainen jälki kiinnostaa ja missä tilassa minun täytyy olla, että sellaista syntyy.

Myös esitystaiteen suhteen prosessi on ollut hyvin tämänkaltainen: luopua esityksen rakenteista, jotta paljastuu, mitä esiintyminen on, mikä siinä voi tuottaa kiehtovia ja eläviä hetkiä.

Paljon on vielä opittavaa. Tradition ja poetiikkojen ja tekniikkojen oppiminen on eräs tuki kaikelle taiteen opiskelulle, mutta ei kovin keskeisen tuntuinen omalla kohdallani.

Suunnaton lintu Rekolan, Trungpan ja Lehikoisen teksteissä – kysymys kirjallisuuden ruumiillisuudesta

(Essee on alunperin julkaistu Kaltiossa 4/2013 -- ja kerro Paavo toki, jos et halua sen olevan esillä tässä. Lehti kannattaa lukea paitsi siksi, että se on hyvä, myös koska esseeni on siinä kuvineen taitettu aikas hienosti. Tässä blogissa vain osa kuvista, joskin tää ensimmäinen kuva Kaltiosta taisi puuttua.)

Etsin ruumiillisesti vaikuttavaa kirjallisuutta, koska olen oivaltanut, miten organismin kyky tajuta sisäisyytensä ja ympäristönsä on keskeistä kirjallisuuden synnylle ja kokemiselle. Kutsun tuota sisäisen ja ympäröivän ruumiillisuutta 'somaattiseksi avaruudeksi'. Se on ruumiillisesti koettu tila, joka pitää sisällään ruumiin kielineen ja äärillään ruumista ympäröivän tilan ja aineen kirjallisuuksineen.

Koska me, lukijat ja kirjoittajat, aistimme kirjoituksen intensiteetit suoraan kehon ja mielen kokonaisuudella, muokkaa kirjoitus suoraan somaattisen avaruutemme kokoa, suuntia, tiheyksiä, painoja ja liikkeitä siellä. Mutta emme huomaa tätä muokkausta, koska emme huomaa somaattista avaruutta, eikä suuri osa kirjoituksesta, jota luemme tee mitään mainittavaa muutosta vakiintuneeseen, mutta epänormaaliin tilaan jossa tajuamme itsemme ja maailman hyvin vaillinaisesti. Vakiintunut somaattinen avaruus on epänormaali, koska se on seurausta tunnottomuudesta, turtumuksesta, ei vastaanottavuudesta, huomiosta tai herkkyydestä. Se on vakiintunut tavanomaisia elämässä selviämisen, persoonan kasvattamisen ja sosiaalisen toiminnan kaltaisia tarpeita varten. Samalla olemme unohtaneet sitä suppeammat ja sitä laajemmat somaattiset tilat sekä sen rytmejä radikaalisti hitaammat tai nopeammat sykkeen, paisumisen, romahduksen tai hengityksen rytmit. Niinpä meidän on varsin hankalaa löytää luettavaksemme tai luotavaksemme kirjoitusta, jossa havahdumme kielen somaattista avaruutta muokkaavaan luontoon.

Lukiessani Mirkka Rekolan kolmatta runoteosta Syksy muuttaa linnut viime keväänä pidin mielessäni, että runoilija itse kertoo kokoelman kirjoittamiseen liittyneen kokemuksen "poistumisesta". Vaikken ollut varma, mitä se merkitsi, se kiehtoi. Kenties oli kyse havaitsijattomasta havaitsemisesta. Tai ehkä jostakin muusta. Valmistauduin siihen että kirjalla voi olla vaikutus, jota en ennalta tunne. Liian harvoin luen sillä tavoin. Yleensä lukiessa havahtuu itseä koskettavissa kohdissa, jos käytössä on vähimmäismäärä uteliaisuutta. Nyt yritin kuitenkin lukea muutakin kuin sitä, mikä minua koskettaa. En yhäkään tiedä ”poistumisesta”, mutta erästä runoa lukiessani tilankokemus avautui kaikkiin suuntiin:

"Olet näkevä toisin, et näin,

tämä olisi ajatuksen lento,

suuren keinusi kuviteltu

ihme että putoaisit

linnun hahmoon

syöksyisit yhdessä kuilussa

kaikki ilmansuunnat

katoamatta."

Myöhemmin luin esseetä, joka lainasi tiibetiläisen Chögyam Trungpan Shambhallah -kirjaa. Trungpa kirjoittaa pelon ja toivon ylittämisestä. ”Outrageousness”, joka tästä seuraa on Sarvamitran suomennoksessa ”riehakkuus”, mutta kääntyy myös ”hillittömyydeksi” – tai ”suunnattomuudeksi”:

"Riehakkuuden vertauskuva on garuda, tiibetiläinen tarunomainen lintu, josta perinteisesti puhutaan lintujen kuninkaana. Garuda kuoriutuu munasta täysikasvuisena ja kiitää kauas avaruuteen levittäen ja kurottaen siipiään yli kaikkien rajojen. Samalla tavoin riehakas soturi, joka on voittanut toivon ja pelon, tuntee suurta vapautta. Riehakas mielenlaatu on siis hyvin nopea. Ihmisen mieli käsittää koko avaruuden. Se ylittää kaikki mahdollisuudet pidätellä ohjaksia. Se suuntautuu vain yhä laajemmalle. Garuda-kuninkaan tapaan riehakas soturi ei kohtaa mitään, mikä estäisi hänen avaraa mieltään.

Riehakkuuden soturi ei pyri mittaamaan avaruutta, koska esteitä ei ole missään. Ihmistä ei huolestuta, kuinka kauas hän pystyy etenemään ja missä määrin hänen pitäisi hillitä itseään. Hän on hylännyt kokonaan oman edistymisensä mittaamisen viitekohdat. Hän on tavattoman vapautunut. Riehakkuus on laaja mieli, joka on ylittänyt tuonpuoleisen."

Ruumiillinen lukukokemus tilan vapaasta aukeamisesta ympärilläni toistui tätä lukiessa. Kokemus ei ollut sama, mutta siinä määrin yhteisellä tavalla poikkeuksellinen, että aloin pohtia, onko tällainen linnun kirjallinen hahmo yleinen, ja miksi en ole ennen kohdannut sitä tällä tavalla. Ibn Arabin universaalin puun oksilta puhuvat neljä lintua edustavat todellisuuden olemuksen prinsiippejä tavalla, jossa lentämisen tai tilan kokemus ei nouse keskiöön. Marja Mattlarin Lintu-kappaleessa linnun suunnattomuus nähdään ulkopuolelta toisessa ihmisessä kuoleman hetkellä. Samaa laatua en myöskään kohtaa Richard Bachin Lokki Joonatanissa: Joonatanin lentämisen vapaus ja lintuus on ensin ajassa kehittyvää, sitten hyppyä rajoitteiden yli, ei tilallista rajattomuutta. Trungpan ja Rekolan linnut ovat hetken suunnattomuudessa, laajentuvassa tässä.

Etsin turhan kaukaa. En muistanut lukeneeni jotain tällaista jo pari vuotta aiemmin. Kun sattumoisin löysin tekstin uudelleen, ymmärsin, että jo ensi kertaa lukiessani olin kokenut Tiina Lehikoisen Isoympyräkatu-kokoelman tekstin ”16.6.2007/klo 06.37” erityisellä tavalla.

"Piirrän kokoistasi valoa, aamu-sinä, jättiläishaukka, männynkäpy, kuukkeli -- sormien oksastoissa taivasvärit, lakeus, lakipiste. Olemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyttä, yhtä rajaa."

Minulle "[o]lemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyyttä" kuvaa tätä samaa suunnatonta lintua kuin Rekolan näkemisen lintu ja Trungpan Garuda. Yhdistin Lehikoisen runon muinaisegyptiläisen veistotaiteen motiiviin, jossa valtava Horus-haukka suojelee jaloissaan seisovaa pikkuruista faaraota. Kenties viidennen kerran Lehikoisen tekstiä lukiessani näen sanan "jättiläishaukka", vaikka itsekin naputtelin sen tietokoneelle tekstiä kopioidessani. Näin vain kottaraisen, lempilintuni; en nähnyt lukemiseni rajaa. Keskustelussa Lehikoinen vahvisti egyptiläisen assosiaation: hänelle merkittäviä ovat haukkaveistoksista ne, joissa haukka nousee pään takaa ihmisen ylle.

Yhteistä näille kolmelle tekstille on paitsi linnun ja suunnattomuuden ilmaisut, myös pyrkimys ”läsnäolon” tai ”näkemisen” muutokseen. Trungpalla tämä on ilmeistä – olla lintu on pelon ja toiveen ylittävä mahdollisuus. Rekolan runo lupaa ”näkemisen” muuttuvan – ja sitten muuttaa sen avoimessa lukijassa. Lehikoisella pyrkimys ilmenee epäsuoraan kielellisissä hahmoissa, jotka haastavat tavanomaista käsitystä maailmasta: valon piirtäminen, lintujen jättiläismäisyys, ihmisen raajan samaistaminen puun oksaan ja puhe ”meidän” olemisesta erottelematta subjekteja ehdottavat lukijalle tiettyjä tapoja kokea. Kaikki suunnat on suunnaton, "yhtä rajaa" – rajan kaikkiallisuudessa voi kokea äärettömyyden.

Kenties kirjallinen lintukokemus on linnunhahmoisen vapauden kokemista sisäpuolelta, "lintuna". Sisältä koettavat kielelliset hahmot eivät edes runoudessa ole liian yleisiä, sillä kielen esineellistävät kyvyt ovat yleisemmin käytössä kuin kielen kyvyt herättää meissä sisäinen aistimus ja tunne jonkin toisen olemisesta.

Edellä tarkoitukseni ei ollut vain kuvailla erästä toistuvaa lukukokemusta. Toivon esimerkillä kirjallisten lintujen suunnattomuudesta herättäväni lukijoiden kiinnostuksen siihen, miten kukin kirjoittamisen tai lukemisen hetki haastaa kokemuksen tajuisesta ruumiista ympäröivässä maailmassa. Tällainen käsitys kirjoituksen ja ihmisorganismin yhteydestä sivuuttaa tarpeettomana kysymykset, kuten ”voiko esikäsitteellistä kokea”, sillä käsitteellinen kokemus asettuu vain yhdeksi kerrostumaksi tai sävyksi monitahoisessa tajunnallisessa kokonaisuudessa. Miksi me luemme ja kirjoitamme?

Hartolassa 31.12.2012

Jyväskylän taidemuseossa Olli Marttilan Muistikuvia Litorinamereltä ja 6 taiteilijaystävää

Jyväskylän taidemuseon Holvissa 11.10.2013-12.1.2014 on esillä Olli Marttilan retrospektiivinäyttely Muistikuvia Litorinamereltä ja alagalleriassa Marttilan koollekutsuma näyttely 6 taiteilijaystävää (sivun alalaidassa). Taidemuseo toteaa retrospektiivistä:

"Marttilan taiteen kokonaiskuvaan kuuluvat varhaiset 1970-luvun surrealistis-naivistiset öljymaalaukset, 1980-luvun omaelämäkerralliset vesivärimaalaukset, Gloria Witosen nimiin kirjattu lyhyt tuotannon kausi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa sekä keskeisimpänä 1990-luvulta lähtien omaperäiset pastellimaalaukset."

Mulla on ilo olla mukana yhtenä Ollin taiteilijaystävänä muuannella tussimaalausinstallaatiolla. Muut näyttelyn tekijät ovat Aaron Hiltunen, Teemu Mäenpää, Antti Ruuhela, Joonas Salusjärvi ja työryhmä sekä Jaakko Tornberg.

Laitan tähän kuvan, "Luonnollisia, keinotekoisia ja koettuja hengityksiä", josta osa on julkaistu vuoden alussa Parnassossa kuvarunojutussa, joka edesauttoi osallistumistani näyttelyyn. Kuva on nykyisin jossain päin Arabiaa, ei näyttelyssä, mutta antaa riittävän vaikutelman tekemiseni sarjallisuudesta ja yleisluonteesta.

Esitykset loppukesältä 2013 / En ole yksin & Luento kuuntelemisesta

En ole yksin; yksin en ole. Joen ylitys ihmisten vetämän köyden varassa, laulaen.
TaidePiknik, Mynämäki, syyskuu 2013. Kuvat Santtu Sandell.
Esitys demonstroi sitä, että ihminen ei pysty mihinkään yksin.
Siksi on harmillista, että kuvaa köyttä vetävästä vastarannan yleisöstä ei mulla ole näyttää.

Luento kuuntelemisesta. Ensiesitys.
Performance on the Boat, elokuu 2013. Kuva Roope Pellinen.
Kolme varttia puhetta makuupussin uumenissa ja laivan hytissä kuuntelemisesta kokemuksena reitillä Turku-Rymättylä. Luento kuuntelemisesta on ensimmäinen esitykseni, jonka toistaminen tuntuu ja on osoittautunut mielekkääksi. Toinen esitys tapahtui juuri viime sunnuntaina Vuosaaressa Jenni Koistisen ja Anna Krogeruksen kanssa keskustellen ja syöden. Esitys etsii aktiivisesti uusia toteutumistilanteita. Siitä voi sovittaa paitsi luennon myös työpajan tai pitkäkestoisen ääniperformanssin

Pari

tuokaa mulle, kuukammolle
guacamolee! kuka mä olen?!?

 * * *

Puistonpeitossa.

Mitkä 10 tämän vuoden runokirjaa pitäisi lukea?

Hyvä lukija, mitkä 10 tämän vuoden runokirjaa mielestäsi pitäisi lukea? En seuraa, mitä runoteoksia nykyään julkaistaan, koskei siihen ole aikaa ja koska luen ja teen muuta. Tästä syystä en myöskään kirjoita tällä hetkellä kritiikkejä - en yksinkertaisesti pystyisi asettamaan kirjoja nykyrunouden kontekstiin. Ilmiselvä syy on, ettei tuo konteksti tunnu kovin olennaiselta. Tästä voisi kirjoittaa paljonkin ja koska minua on viime vuosikymmenellä suhteellisen yleisesti pidetty jotenkin tärkeänä runokriitikkona voisi ajatella, että minulla on jonkinlainen velvollisuus selittää, mitä tarkoitan, ja mieluusti niin tekisinkin. Vaan vetoan tällä erää vain siihen, ettei se tunnu olennaiselta. Ei se ole mikään argumentti, jota tarvitsee perustella. Kuitenkin, toivon lukevani 10 hyvää tänä vuonna julkaistua runokirjaa. Ehdottakaas! Salmenniemen Kivirivit mulla on, ehdottakaa jotain muita.

EDIT 6/2014: tähän liittyen ks. "Kynnys kutsuu yli"

merten muovimoskamantereet ja niiden puhdistamisen mahdollisuus

On tunnettua, mutta melko vähän käsitettyä, että valtamerissa velloo muovimoskamantereita, muovipakkauksien ja -esineiden pikkuruisiksi hajonneiden sirusten koostamia alueita, joilla kalat ja muut merieläimet syövät planktonin mukana ja ehkä muutenkin vahingokseen muovijätettä, jotka päätyvät ravintoketjuihin. Muovinsirujen on tutkittu myös keräävän itseensä saasteita moninkertaisesti hiekansiruja enemmän. On pidetty mahdottomana tai hyvin vaikeana puhdistaa meriä tästä saasteesta. Kuitenkin uutinen kertoo, että on keksitty mielekäs menetelmä tuohon puhdistamiseen. Puhdistaminen veisi vain 5 vuotta, väitetään. Tämä on eräs parhaista uutisista, joita muistan lukeneeni, sikäli kuin keksintö osoittautuu myös käytännön todellisuudeksi.

supernormal stimulus suomeksi

Miten suomeksi käännetään tai voisi kääntää käsitteen supernormal stimulus? Yliluonnollinen ärsyke ei tietenkään käy, vaikka olisi tarkalleen merkitsevä. Kohtuuton ärsyke ei tarkoita samaa. Superstimulus sen sijaan voisi olla yliärsyke.

jostain joulukuulta and then some

otsa. vaikutelma joka raastaa

ota. vastaan
pura rakenne
ja ammenna sisään
vettä, valoa
harmaata savua
lämpöä, multaa
elokuun tuulta