Tarve nähdä asiat ilman ulkopuolelta opittuja tapoja ja käsityksiä johtaa monenlaisiin ongelmiin. Lapsena oppii yhtä sun toista, mentaalisia ja emotionaalisia mekanismeja ja tajunnantapoja, joista on pyristeltävä eroon, vaikka on vaikea hahmottaa, mistä kaikesta luopuminen on välttämätöntä ja mistä ei missään nimessä pidä luopua. Kun kasvaa, joutuu ja pääsee erilaisiin sosiaalisiin ympäristöihin, joilla on vielä omat olemisentapansa, jotka ovat luultavasti jossain määrin ristiriidassa lapsuudessa opittujen tapojen kanssa. Eikä mikään niistä yleensä pyri ohjaamaan maailman, itsen, toisen ja olemassa olon riippumattomaan kokemiseen. Näissä jännitteissä oleminen vaatii ainakin kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja apua toisilta.

Virta#5 - laiha ja tuijottava kulttuurilehti?

Virta#5 on ilmestynyt. Lehti maksaa 2 rahaa ja sen voi ladata sähköisenäkin.

Etenkin Aleksis Salusjärven kirjoitus performanssitaiteen suhteesta kameravälitteiseen elämään on tärkeä: "pitäisikö performanssin ympäriltä siivota?"

Lehdessä on myös jotain tekstiä ja kuvaa minulta, tässä blogissakin muotoutunutta, Olli-Pekka Tennilän runoja, Joose Keskitalon haastattelu ja muuta. Virtaan kannattaa heittäytyä ainakin varpaanmitalla; Ossi Siriusta kehotankin riisuutumaan julkisesti.

kettu on saapunut huoneeseen

Täällä on tyhjää.

Ajattelin, että ajassa kaikki on yhtä: ajan kussakin hetkessä kaikki on yhteydessä keskenään, olennaisesti yhtä. Ajattelin, että ehkä kollektiivista tietoisuutta voi ajatella myös siten, että se on yksilöiden tietoisuutta ajassa olemisesta. Tämän ajatuksen mukaan, kun olemme tietoisia vain itsestämme (emmekä usein ole tietoisia edes itsestämme!), emme ole ajassa, vaan suhteessa aikaan. Ajassa oleminen taas on olemista suhteessa ikuisuuteen. Mutta tämä on vain ajatus. Kokemukset, jotka tähän ajatukseen johtivat, eivät ole tässä hetkessä. Tai ehkäpä sittenkin tämä hetki on auki niille.

Voi myös olla, että tietoisuus omasta olemisesta, joka minulta yleensä puuttuu, on ainoa tapa ylittää kynnys, joka eristää ajasta. Tämä ei ole vain ajatus, tämä on eräs keskittymisen arvoinen, olemisen käytäntöä koskeva kysymys.

vai ei ristiriita mihinkään yhdy

ahimsa, a-ahimsa, ahimsa, a-ahimsa

Ei ristiriita mihinkään murru

ristiriita ei ikänä halkea

En pelkää ikuisuutta

en sitä edes sinun kanssa

Kun runoilija ei usko tai on kyllästynyt tai pettynyt tai epäileväinen suhteessa runouteen, mihin hän silloin ei usko, on kyllästynyt, pettynyt tai mitä hän epäilee? Kuinka laaja (ajallisesti, metodisesti, sosiaalisesti, psyykkisesti, mitä näitä nyt on) näkökulma runouteen voi olla runoilijalle, yhdelle ihmiselle, mielekäs ja hedelmällinen lukemisen ja kirjoittamisen kannalta? Mitä lukeminen ja kirjoittaminen käyttävät polttoaineenaan? Mikä muu tuhlaa tuota polttoainetta? Voiko sitä mielekkäästi käyttää johonkin muuhun? Pitäisikö?

Turun kauppatorin alle ei tule rakentaa parkkihallia.

Toriparkki-blogissa aiheesta lisää.

"Lähde" - mistä - "Lähteestä"

lähdin näyttelystä
pian huomasin kännykkäni
muuttuneen: näytön vasemassa reunassa oli tullut pimeä
kuvittelen sen olleen valoisa
torilla, ennen taidemuseoon astumista
ennen rakennuksen sisäistä kuuta
ennen huutavien kasvojen jäykkiä ylähuulia, liikkumattomia
ne eivät liikahdakaan edes tuulettimen voimasta
toisin kuin valkea turkki
ihmiskonttaeläimen vartalossa
mitä huudat mitä tuijotat
miltä silmäsi peittoaa
varmuuden, mitä
suojaa kivinahka
ihosta
vuosituhansien saatossa kasvanut
vai manipuloiden esiinpujoteltu
haarniska, kivi-iho
suljettu tila
ja epäihmisen liikkumaton päällekäynti
tahdonko ottaa sen vastaan
tahdotko sinä juuri sen antaa
sen, minkä muun
annoit kulkea käden läpi
tuhansia liikkeitä
jotka muovailivat lihasmuistiasi
kohensivat takkatulta kylkiluiden alla
tai ehkä työnsivät pellit kiinni tai raottivat
kallon luita
näkivät
nahan
alle


Päivi Häkkinen: Lähde

Tällä viikolla Runoviikko Varsinais-Suomessa & Kuvarunouden näyttely Bar Kukassa marraskuun ajan

Meneillään on Varsinais-Suomen Runoviikko. Itse esiinnyn mm. keskiviikkona Klubilla, mutta suurin ilonaihe itselleni on eilettäin avattu kuvarunouden näyttely. Näyttely on marraskuun ajan esillä Kuka -baarissa, ja siinä on mukana keskeisiä suomalaisia visuaalisen runouden tekijöitä Aronpurosta Kokkoon, Koskesta Rinteeseen, Heikkisestä Lehikoiseen, ja muita. Käykää ja katsokaa pitkään!

Muutakin ohjelmaa kannattaa seurata.

Deleuze, äidinmaito ja banaali arki

(Tämän kirjoituksen laadin jo joskus aiemmin, jätin kesken ja julkaisen tässä nopeasti kokoonkursittuna:)


Olli Sinivaara Nuoren voiman Deleuze-teemanumeron pääkirjoituksessa sanoo, että hän on äidinmaidossaan imenyt jälkistrukturalistisen teorian. Minun äidinmaidossani tuli lähinnä helluntailais-luterilainen kristinusko ja jo menetetyt elämäntavan juuret pohjoisissa peräkylissä. Deleuze ja kumppanit olivat sitten myöhäismurrosiän vaarallisia leluja. En ole lukenut pitkään aikaan Deleuzea ja melko vähän myös mitään, missä häntä kommentoidaan, joskin jälkistrukturalistinen ynnä muu lingvistisen käänteen teoria on tullut tutuksi koulukirjoista. Kiinnostavaa onkin, että juuri tänään (kuukausia sitten) luin kirjastossa Nuorta voimaa, jossa Deleuzesta puhutaan, sekä erästä uskontoteoreettista artikkelia, joka viittailee Deleuzeen. Tähän täytyy siis palata. (En enää muista, mihin tarkkaanottaen pitäisi palata, enkä ole tuota paluuta myöskään tietääkseni tehnyt.)


"Banaalin arkisen maailmamme käytännön ongelmista Anti-Oidipuksella, kuten ei muillakaan Pyhillä Teksteillä, voi olla mitään kauaskantoista sanottavaa.", kirjoittaa Tommi Melender blogissaan. Mitähän tuo tarkoittaa? Jos pyhät tekstit mieltää niinkin perinteisesti kuin uskontojen perusteoksiksi, Bhagavad Gitasta Raamattuun ja Tao Te Chingistä Koraaniin, on kysyttävä, mitkä teokset, jos eivät juuri ne, sanovat jotakin kauaskantoista elämän käytännön ongelmista?

Anti-Oidipuksen tapauksessa rihmastolliset ja muut rakenteeltaan ja kokonaisuudeltaan epäarkisilta vaikuttavat tavat muodostaa ja prosessoida yhteisöjä, käsitteitä tai subjektiivisia toimintatapoja, ovat käytäntöä, eivät abstraktioita. Paitsi monet eläinyhteisöt ja käsitteelliset kokonaisuudet, myös ultramodernit armeijat järjestäytyvät senkaltaisten rakenteiden mukaan. Se selkeän lauseen estetiikka, jota Melender edustaa ja jossa hän on pätevä, ei kata kaikkiea inhimillisten ja epäinhimmillisten olemassaolojen muotoja. Tarkkarajaisia hahmoja ylläpitävä lause ei voi tehdä kaoottiselle laumalle juuri muuta kuin redusoida sen, jolloin koko ilmiö on menetetty. Lauma ja sen mahdollisuus ei kuitenkaan katoa todellisuudesta, joten on selvää, että tarvitaan muitakin ajattelun muotoja kuin tämä riittävän määrittelemätön, selvä ja ehkä arkinen lause. Arkinen myöskään ei rajoitu siihen, minkä tunnistamme arkiseksi tai tavanomaiseksi. Kulttuurissamme kaikella arkisella, kuten näillä tietokoneen näppäimillä, on kaootiinen määrä yhteyksiä erilaisiin tuotannon, riiston, ajattelun, vapautumisen ynnä muun prosesseihin. Mitä on banaali arki? Minä en tiedä.


Sinivaaralle jälkistrukturalismi on ajattelun itsestäänselvä lähtökohta, jotakin perittyä (mitä en täysin usko, koska en näe, miten se voisi olla mahdollista) ja Melenderille jotakin keinotekoista, joskin "pyhää" ajattelua, teoriaa joka jää etäiseksi banaalista arjesta. Näitä suhtautumistapoja en osaa jakaa. Ja tietenkin Sinivaaran ja Melenderin jälkistrukturalismi-suhteet ovat monipuolisemmat kuin tässä blogimerkinnässä annan ymmärtää. Minulle Deleuze ym. näyttäytyy yhtenä mielikuvitusta ruokkivana konepiirrustuksena ja epäonnistuneena, mutta silti ja juuri siksi hyödyllisenä vankilakartastonlaatimisperiaattena, jossa umpikujitetaan vertikaalinen olemassaolo ja paljastetaan sen horisontaaliset prosessit.

Tässä on taas kohta, johon hiljennyn löytääkseni tarkemman kysymyksen, johon en koskaan palaa.

lähtöaskelia; neljääntoista suuntaan; jalkainen käärme

^

nascire

anekānta

tajuoloilo

fibula, tibia, femur ja

polvi: vastakohta-ajattelun nielevä

saranakäsite

lihallistunut paine

\/

pieni kirje

Matkantekoa varten on valittava jokin polku, yhtä aikaa ei voi kävellä useaa reittiä. Tuskin kukaan haluaa kävellä moottoritien laitaa. Polut metsien halki tai joenmyötäisesti tai vuorensolassa tai aavikon halki ovat kauniimpia. Kaikki ne ovat todellisuuden synnyttämiä reittejä, joita ihmiset kulkevat.

Hyvää matkaa! Ja nähdään tulevassa!

jumalista (2003)

Auenneen puunrungon sisään valettu betoni


Jumalallinen paikka


Aukio, jonka vaeltajat juuri jättivät


Jumalallinen paikka

myrkkykaappi (2006)

erillinen myrkkykaappi erittäin myrkyllisille, myrkyllisille
ja syöpää aiheuttaville aineille
tuuletettu, lukollinen kamikaalikaappi
Hetkellinen imu 90...100 l/s. 77067 Jatkuva imu 5...10 l/s Vaasan kaupunginkirjastossa
on esillä "myrkkykaappi", missä on sodan jälkeen lainattavasta aineistosta poistettua

sosiaalitiloihin alakertaan
rakennetaan myrkkykaappi kemikaaleja varten
sisältö tyhjennetään tarpeen mukaan.
Myrkkykaappi tyhjennettiin edellisen kerran
remontin yhteydessä Vaasan kaupunginkirjastossa
kunkin laboratorion kemikaalikortistoon. Myrkkykaappi
sijaitsee liuotinvarastossa (C2108) olevassa lukitussa kaapissa
huoneessa C1093. Myrkkykaappi sijaitsee laboratorio C1131:ssa olevassa
lukittavassa vetokaapin

MAOL ry, Kemian toimikunta 2002. Turvallinen.
työskentely koululaboratoriossa. Osat 4-6. 4. Kemikaalien pakkaaminen ja merkinnät.
4.1 Kemikaalien pakkausmerkinnät. 4.2 Kemikaaliryhmät... Puutelistaan
kuitenkin saatiin merkittyä lukittava myrkkykaappi, jossa kuulemma
säilytetään pesuaineita ...
erillinen myrkkykaappi erittäin myrkyllisille,
myrkyllisille ja syöpää aiheuttaville aineille. -jääkaappi. -kaapin hyllymateriaali,
syöpymätön, palamaton, Turvallinen työskentely koululaboratoriossa
Jos koulussa säilytetään myrkyllisiä (T) ja erittäin myrkyllisiä (T+),
niin niillä tulee olla erillinen lukittu ja tuuletettu myrkkykaappi
Myrkkykaappi tyhjennettiin edellisen kerran remontin yhteydessä vuonna

2001. Ongelmajätteet viedään lähellä olevaan Nekalan hyötyjätekeskukseen.
KOULULABORATORION LVI-VARUSTEET IS-VET
Myrkkykaappi. Jatkuva imu 5...10 l/s.
Uusimpien turvamääräysten mukainen. Neljä erillistä lukittavaa osastoa.
Kaatoaltaat, porrashyllyt ja ilmastointi, Suomen kirjastomuseoyhdistys -

poytakirjat
Vaasan kaupunginkirjastosta pitkä lasivitriini, ns. myrkkykaappi,
kirjavaunuja ja kustavilainen kalusto, - Teknisen koreakoulun kirjastosta
poistettuja Lisäksi museotilaan on saatu kalusteita
(mm. myrkkykaappi). Kustavilainen kirjahylly
täydentäisi jo saatua kustavilaista kalustusta.

LABORATORIOTYÖSKENTELY
Myrkkykaappi sijaitsee liuotinvarastossa (C2108) olevassa lukitussa
kaapissa. Avaimen säilytyksestä vastaa Anne Roivainen/Kaarina Pitkänen, kuten myös
Myrkkykaappi sijaitsee laboratorio C1131:ssa olevassa lukittavassa vetokaapin.
alakaapissa. Avaimen säilytyksestä vastaa Leena Oksanen

Kirkkoneuvoston pöytäkirja
sosiaalitiloihin alakertaan rakennetaan myrkkykaappi kemikaaleja varten.
· kirkon seinät ja torni kaipaavat pesua ja mahdollisesti paikkamaalausta

Kemijärven lukion uusi ops
Fysiikan ja laboratorion välissä välinevarasto, josta ovi
myrkkyhuoneeseen,
jossa myrkkykaappi. Kerroksiin kulku kahdesta erillisestä rappukäytävästä,
Energiankäyttölaskelma lämmönläpäisykertoimineen on esitettävä
rakennusvalvonnalle. - Siivouskomero ja "myrkkykaappi" tehtävä.
... kokoelmahuoneeseen. Fysiikan ja laboratorion välissä
välinevarasto, josta ovi myrkkyhuoneeseen, jossa myrkkykaappi. Kerroksiin

... LAVILAT.COM - Kai, Sanna ja Sakke Lavila rakentavat talon
Puutelistaan kuitenkin saatiin merkittyä lukittava myrkkykaappi, jossa
kuulemma säilytetään pesuaineita. Koskaan en tuollaisesta ollut aiemmin
kuullut tai
... muuttoliikenne muuttolintu myllykosken myöhäisteini myöskaikista

myötätuuli
myrkkyasia myrkkyhammas myrkkyjauhe myrkkykaappi myrkkykäärme myrkkykaasu
... Pitkärannan radiot ja muut

Vaasan kaupunginkirjastossa on esillä "myrkkykaappi", missä on
sodan jälkeen lainattavasta aineistosta poistettua kirjallisuutta.
myrkkykaappi = poisonlocker.
Yliopiston Apteekki palvelee ympäri Suomen Yliopiston Apteekki
Myrkkykaappi, johon ainoas-. taan apteekkarilla oli avai-. met,
sisältää mm. klassisella. ornamentilla koristetun suu-. rikokoisen

arsenikkipurkin,

toisiaan vasten painovoimaa uhmaamaan

Kirjoitan tulevina kuukausina enemmän kirjeitä kuin blogimerkintöjä.

herkkä kärsä, kipuruumiin ruokailuimuri
herkät kärsät, negatiivisen energian keruupillistö
herkkä kärsä, naamiotaan tunnustelevan käden
kauhistunut ihmetys kosketellessaan tuntematonta kasvonosaa ensikertaa

muista sairasta miestä jonka työ on yhdistää taivas ja helvetti
omissa ruumiissaan tällä planeetalla
hän ei tiedä pystyykö hän siihen

Tero Nauha on laittanut kuultavaksi musiikkia, ihmisääntä eniten, vähän kitaraa ja konettakin.

Kappaletta Jos nouset olen itsekin toisinaan esittänyt.

yksityisiä asioita voi olla vain sillä, joka on kaikki

kun piirtää kartan tuntemattomasta maasta
erehtyy varmasti, kun piirtää kartan
maasta jota ei ole, luo yhteyden
piirroksen materiaalina olevan tunnetun
ja jonkin alkion välille

5 kuvaa

Alla viisi kuvaa pienen tauon jälkeen.

rummun sisintä sinulle ei näytetä

herkkä kärsä

homeopaattinen ensiapu ylpeyteen: katso itseäsi
nenänvartta pitkin

Domique Starck

Kuuntele Dominique Starckia. Ääniä myös tästä.

tämäkin katoaa.
myös tämä tuhoutuu.
tämä on jo menossa ohi.

itsekeskeisiä verbejä

mättää
minättää
minutella
minuuttaa

hole in the sky

valtavia rypistettyjä ja sitten avattuja folioarkkeja

revitään pitkiksi suikaleiksi

huolellisesti, huomiota kiinnittämättä

kitka, mehiläisvaha, lanka ja lävistys

Lankojen vahaaminen on vanhempi taito kuin kirjansidonta. Pellavalanka vahataan vetämällä se muutamia kertoja mehiläisvahapalasen läpi. Näin lanka tulee jäykemmäksi, liukkaammaksi, ja sen äänitaajuus hieman nousee ja äänestä tulee sävyltään kovempi, ehkä terävämpi. Lanka myös menettää pölyisen tai nukkaisen pintansa, jota tarttuu mehiläisvahaan. Vahapalanen muovautuu lankojen vahauksessa viillellyksi, vähitellen pehmeytensä ja joustavuutensa menettäväksi, pellavapölyn likaamaksi ja tukkimaksi kokkareiseksi känsäksi.












Näin vahan hienojakoinen energia siirtyy lankoihin. Lankojen muuntuminen ja vahan kuluminen vastaavat monia ihmisenä olemisen prosesseja. Esimerkiksi meditaatiossa ihminen pyrkii nostamaan olemisensa herkkyyttä ja mahdollisesti muuttuu ominaisuuksiltaan ja taajuudeltaan kuin vahattu lanka. Kulunutta vahaa muistuttaa taas ihminen, joka auttaa toisia itseään säälimättä, kaikin voimin, niiden ehdyttyäkin, sellaisen rajan yli, jonka jälkeen hän ei enää sulattamatta toivu, puhdistu ja notkistu. Sulattaminen on kivuliasta, eikä siltikään puhdista känsäytynyttä psyykeä tai vahapalaa entisenlaiseksi. Sulaneena vaha irtoaa pölystä, joka kuumuudessa herkäsi kärähtää. Sulan vahan voi kaataa erilleen, mutta osa siitä takertuu likakasaan, liimaa sen yhtenäiseksi roskaksi. Vapautunut vaha jähmettyy viiletessään nopeasti ja on silminnähden helpottunut, muttei koskaan enää yhtä kirkkaan keltainen kuin mehiläispesästä varastettaessa.

likavesiliukumäki

hankkiudutaan likaisiksi ja mutaisiksi
peseydytään ämpärillisellä vettä hukkaamatta pisaraakaan
likavesi heitetään puiston tai vastaavan julkisen tilan pitkien portaiden kaiteelle
liu'utaan kaiteella

oi päivää, jonka kakkaratkin ovat valkeita ja kirkastuneita!

" - - yritti [...] sihteerinsä kanssa perustaa pientä puutarhaa siltarummun alle sen pimeimpään osaan mukulakivikatteen pieniin väleihin ja johtaa sinne edes vähän auringonvaloa peilien avulla - -"

Näin kirjoittaa Markku Siivola tuoreessa kirjassaan Unien opissa.

odota

ololo 3 - fragmenttien kudelma laajentaa

Erään voimakkaimmista kokemuksista Ololoa lukiessa olen toistuvasti kohdannut sivulta 19 alkavan runosarjan äärellä. Vaatii ainakin kymmenen sivun lukemista, jotta kielellinen ilmiö, jonka pian kuvailen, tapahtuu.

Ensin runosarja pirtää esiin huoneen, jota muutamat runot ihmettelevät, viettävät, kuluttavat aikaa. Sitten havaitaan: "Minuun on piilotettu kallo." Tämä havainto johtaa myös ihmettelyyn ja ajan kulumiseen puheen myötä. Kolmanneksi palataan huoneeseen, tällä kertaa huoneeseen kotina.

Sitten, prosessin neljäntenä askeleena, erään sivun ensimmäinen säe toteaa: "Avaraa on sen tapa olla auki" - ja näin välittömästi mielessäni huone ja kallo yhdistyvät, niiden merkityskentät sulautuvat yhteen. Sisäinen ja ulkoinen tila ovat välittömästi yhtä, koettavasti. Analogia on toistuvasti hämmästyttävä ja tapahtuu vain vihjeenomaisesti siinä, että sana "se" ei viittaa yhteen kohteeseen, vaan täsmällisesti molempiin runosarjan keskeisiin seikkoihin: kalloon ja kotiin.

Runosarjassa puheen levollinen aika ja hiljaisuuden syvennys virittävät piilossa analogian. Näin mahdollistuu näennäisen erillisten asioiden äkillinen ja täydellinen yhdistäminen tai yhteyden tunnistaminen yhdessä yksinkertaisessa lauseessa. Tämä analogia tai muodonmuutosprosessi tapahtuu kielen kuvallisella tai tilallisella tasolla, vaatien hieman lineaarista runojen äärellä vietettyä aikaa, joka muutoksen tapahtuessa taipuu jonkinlaiseksi sykliksi - tai jollei sykliksi, niin laajentuneeksi hetkeksi runossa. Erilliset runofragmentit ja lauseet kutoutuvat laajemmaksi kirjalliseksi kokonaisuudeksi.

Runosarjassa ihminen esiintyy lähinnä puhujana ja havaitsijana, taustalla, mutta kallon ja huoneen yhteys väittävät nähdäkseni ihmisen paikan olevan kallon ja kodin välissä. Kallo on ihmisessä, ihmisen osa, samoin kuin huone on maailmassa, sen maailman osa, jossa ihminen asuu ja elää. Analogia osien välillä luo analogian kokonaisuuksien välille. Hahmottuu mahdollinen luonnos ihmisruumiin muotoisesta maailmasta tai ruumiin määrittämästä kuvasta maailmasta.

Lisäksi minulle kallo-huone -analogian yllättävä kokemus avaa mielikuvan luomisen tilasta tai mahdollisuuksien maailmasta, josta konkreettiseen olemiseen havaintotodellisuudessa aktuaalistuvat hahmot ovat näennäisesti erillisiä, mutta tarkemmassa katsannossa yhtä. Ololon keskeinen toimintapa kuuluu näin: "raakaa uteliaisuutta". Tämä raakuus uteliaisuudessa kohdistuu pistävän tarkasti kielessä ja ympäristössä oleviin yksityiskohtiin. Etenkin säetasolla Ololon runot ovat lähinnä hyvin täsmällisten esineiden, piirteiden, hahmojen, hetkien tai väitteiden äärellä. Siten on kiehtovaa, miten tässä runosarjassa maailman laajempi kokonaisuus näyttäytyy hienovaraisella, tarkalla vihjeellä. En tiedä, onko tämä ollut Olli-Pekan päämäärä runosarjaa kootessaan tai onko hän jälkikäteen havainnut sarjassa piilevää analogiaa, mutta siellä se silti on luettavissa.

"Nordic Poetry Center"

Lainaan tähän tiedotteen, jonka ovat laatineet Marko Niemi ja Leevi Lehto.

"
After a longish hibernation period, we have now given rebirth to the
EPC Scandinavian Portal (formerly at www.leevilehto.net/epc) as
"Nordic Poetry Center", which is part of the renewed Nokturno site, at

http://npc.nokturno.org/.

Both Nokturno and the Center will feature as EPC portals at

http://epc.buffalo.edu/connects/portals.html

and the Center will be jointly edited by poets Marko Niemi, the editor
of Nokturno, Leevi Lehto, Eiríkur Örn Norðdahl, and Martin Glaz Serup.

We are now soliciting for work by poets from Scandinavia (and nearby).
We are specially interested in

* translations from poetry in native languages into English and other
"world" languages
* poetry written in non-native languages, English and others
* all kinds of cross-language and trans-national work in all possible
languages and non-languages
* work that attempt at disfiguring, disturbing and destroying
languages, native and otherwise

We encourage you to send your contributions / suggestions in an email
to the editors:

nordicpoetrycenter@gmail.com

Let's work together to make this project a success, not as one of
cultural import/export in a narrow sense, but of immediate global
relevance to the development of the World of Poetry (World Poetry).
"

En juurikaan ymmärrä, mitä käytännössä olisi World Poetry (kertokaa, jos ymmärrätte!), mutta vaikuttaa kannatettavalta touhulta.

laulaa vanhoja lauluja
joissa löyly on vielä henki ja hengitys sielu,
hahmo rinnallansa peilikuvaa vapaampi
ja vaimo sydän, minä itse

"Pidä mielesi helvetissä äläkä vaivu epätoivoon!"
Pyhä Siluan Athosvuorelainen

"maailmankaikkeuden ääni"

Lyhyttavaraliike ehdottaa bändejä, joista yhteen olen päässyt.

rationaalinen ajattelu ja sentimentaalinen tiedeusko

Monesti oletetaan, että tieteellisen maailmankuvan yleistyminen on tehnyt ihmisistä rationaalisempia ja vähemmän sentimentaalisia arvioissaan maailmasta. Kuitenkin kaikenlaiset tiedeuskovaisten "humanisti hiljaa!" -huudahdukset, kun joku ei-asiantuntija julkisesti pohtii vaikkapa teoreettista fysiikkaa, sekä erilaisten virallisten skeptikkojen ponnistelut avoimen keskustelun tukahduttamiseksi kertovat selvästi, ettei ole mitenkään harvinaista, että tieteelliseen maailmankuvaan sitoudutaan aivan yhtä sentimentaalisesti kuin herätysliikkeisiin. Tiede tullessaan tiedeuskoksi kerää ympärilleen papiston ja seurakunnan, jotka yhdessä hallinnoivat vahtikoirina dogman ja konsensuksen rakenteita. Eikä siinä mitään, järjestelmä vain toistaa isiensä virheitä aina kolmanteen ja neljänteen polveen.

kirjoittamisen ja julkaisun erilläänpito

Oulussa Maija Jelkänen väitti, että olen jossain kirjoittanut jotakin siihen tapaan, että koetan pitää kirjoittamiseni ja tekstien julkaisun toisistaan erillään. En ollut muistanut tuota ajatusta, mutta se tuntuu hyvältä tavalta säilyttää suhde omasta kokemuksesta lähtevään kirjoitukseen, joka ei tarpeettomasti sosiaalistu tai teeskentele sen enempää kuin mielikuvitus tekee.

Pohdin tänään, mitä käytännössä voisi tarkoittaa kirjoittamisen ja tekstien julkaisun erillään pitäminen. Löysin aika nopeasti viisi seikkaa: kirjoittamisen ja tekstien julkaisun erottaminen tarkoittaa:

1) Kirjallista itsetuntoa riippumatta yleisön tuesta tai tuen puutteesta.
2) Pitäytymistä kirjoittamisprosesissa tiettyyn rajaan asti jopa välittämättä siitä, ovatko prosessin lopputulokset "erilaisia" tai "samanlaisia" kuin jo julkaistut ja siten prosessista poistuneet lopputulokset.
3) Lupaa kirjoittaa mitä tahansa. Tämä vaatii turhien sovinnaisuuksien ja kriittisyyksien luomien esteiden ylittämistä.
4) Uskollisuutta omimmille lähteille ja päämäärille.
5) Sen kysymistä, kenelle kirjoittaa.

tarkkuuden vaatimuksesta ja yleisen kriitikkouden mahdollisuudesta

Tulin pohtineeksi kritiikin tekemistä:

Tyypillinen kritiikin lukijoita tai kohteita ärsyttävä kriitikon puhetapa on opettajamaisuus. En tiedä, kuinka täsmällisesti opettamisen voi erottaa kriittisten huomioiden esittämisestä. Onko opettamisen ärsyttävyys jossakin retoris-tunteellisessa sävyssä, vai siinä, että kriitikko puuttuu tekijän tulevaan tekemiseen ehdottamalla jotakin toisenlaista esteettistä tms. ratkaisua kuin kritisoitavassa teoksessa käytetään? Kaikki tällainen riippuu tietysti tilanteesta ja monista seikoista, eikä mitään kategorisia sääntöjä voi asettaa. Opettajamainen puhe, kenties jopa hyvin kyyninen sellainen, voi kritiikissä olla myös nautinnollista luettavaa - etenkin, jos lukija sattuu inhoamaan kritisoitavaa teosta. Toisaalta, jos pohditaan, mikä on kritiikin tehtävä ja päämäärä, voi todeta, ettei kyynisyys tai hetkellisen nautinnon tuottaminen kuulu sen olennaisiin päämääriin.

Kritiikin hetkellinen päämäärä on tiedottaminen, esittely ja sen sellainen, mitä jotkut kutsuvat esimerkiksi tuoteselosteen laatimiseksi. Kritiikin laajempana päämääränä on taiteen arvottaminen, mutta tämä itsestäänselvyys, joka aina kritiikeistä puhuttaessa todetaan, on aivan liian epäselvä ja ympäripyöreä. Arvottaminen voi sisältää miltei mitä tahansa, ja juuri tästä syystä kriitikon täytyy olla tietoinen omista lähtökohdistaan, päämääristään ja keinoistaan kulkea niiden välillä. Yleinen kritiikki jättää väistämättä toteuttamatta arvottavan tehtävänsä ja mitä luultavimmin toistaa jo olemassa olevia arvoja.

Siksipä mielestäni opettajamaista setäilyä tai täteilyä häiritsevämpää kritiikeissä on se, jos kriitikko palauttaa itselleen hankalan teoksen omaan tuskaiseen (tai miksei innostuneeseen) luku-, katselu-, kuuntelu- tms. kokemukseensa ("teos ahdistaa minua", "en ymmärrä"), vallitseviin esteettisiin stilisoinnin ja tyylittelyn normeihin ("tämä noudattaa viimeaikojen muoteja" - tästä onkin näköjään nyt vaikeampi keksiä esimerkkiä), tai taidehistoriaan tai vallitsevaan käsitykseen siitä ("tämähän on jo tehty monituiset kerrat, ja vieläpä paremmin kuin nyt!"). Hedelmällisintä lienee, jos arvot, joihin teosta kritiikissä suhteutetaan, ovat sekä kriitikon henkilökohtaisten näkemysten että teoksen itsensä ja näiden kahden välisen kohtaamisen muodostamia.

Tietenkin vallitsevat normit, perinteet ja niiden tulkinnat vaikuttavat sekä teoksen että kriitikon esteettisiin arvoihin, mutta jotta olisi olennaista taidetta ja taiteen kohtaamista, teosten ja niiden tarkastelijoiden täytyy olla suhteellisen itsenäisiä käsityksissään ja havainnoissaan. Pelkästään yleisten normitusten muodostamaa taidetta ei kai silti tarvitsisi arvioida pelkästään yleisten normitusten kannalta.

Lisäksi painava kritiikki yleensä sisältää joko useampia näkökulmia tai sen ainoaa näkökulmaa on syvennetty niin, että se itsessään alkaa haarautua. Tämä asettaa tiettyjä vaatimuksia joko kritiikin pituudelle, mikä monissa medioissa on varsin rajoitettua nykyisin, tai kritiikin ilmaisun rytmille. Lyhyt, tiheä ja tarkka kritiikki voi olla aivan hyvä, mutta se implisiittisesti tuottaa lyhytkestoista teossuhdetta, sen muoto ehdottaa nopeaa tarkastelua.

Moninäkökulmaisuus auttaa pääsemään eroon teoskokemuksen tunteellisimmista seikoista ja kenties siten tuskaileva kritiikki muuttaa muotoaan, neutraloituu tms. Samoin itsestäänselvimpien tyylimääritelmien ja perinteeseen vetoamisten ansat vältetään paneutumalla teokseen useammalta puolelta. Lisäksi on aina tärkeää myöskin pyrkiä kielellistämään teoksesta tehdyt havainnot mahdollisimman tarkasti, esimerkiksi määrittelemällä ja kuvailemalla kritiikissä mainitut teoksen piirteet tai kokonaisuudet (rytmit, tyylit, ilmaisukeinot, teemat, väitteet, piilevät väitteet, luodut maailmat, hahmot, jne) ja havainnollistamalla, millaisia vaikutelmia ja kokemuksia nämä piirteet tuottavat.

Positiivinen palaute ei muka itsestäänselvästi kaipaa perustelua, mutta negatiivinen palaute on melko yhdentekevää, jollei se ole tarkkaa ja täsmällistä, jollei sitä voida konkreettisesti hahmottaa suhteessa teokseen, jollei teoksen ongelmallisia piirteitä voida siitä paikallistaa ja tunnistaa. Palautteen tarkkuus vaatii sitä, että ymmärretään, mistä näkökulmasta teosta tarkastellaan. Jotta kriitikko huomaisi näkökulmansa, hänen täytyy oikeastaan arvostella paitsi teosta, myös omaa tapaansa tarkastella sitä.

Siten kritiikin olennaisena päämääränä ja välineenä taiteen arvottamiseen on taiteen kokemisen uudelleenopettelu (teos tai kokemus kerrallaan) yhdistettynä kokemusten kielellisen artikuloinnin tarkentamiseen. Näin kritiikin tekeminen tulee hyvin lähelle taiteen tekemistä, filosofiaa ja itsehavainnointia.

Kun kokemisentapa tottumuksen ja syventämisen myötä alkaa saada kiinteän hahmon, haasteena on sen ylläpitäminen yhdessä hahmo-, kieli-, havainto- tai vastaavan herkkyyden rinnalla. Jähmettynyt luku- tai kokemistapa on sinänsä karmeaa ja taiteen kuolemaksi, mutta ollessaan riittävän laaja, tarkka, perusteltu ja näkemyksellinen, se on hyväksyttävissä ja itseasiassa välttämätöntä taiteelle. On vaikea sanoa, mikä on riittävää. Myöskään loputon herkkyys teosten vastaaonttamisessa ei kriitikolle riitä, mikäli häneltä puuttuu laajojen kokonaisuuksien hahmotuksen kyky, joka vaatii tiettyjä ajattelun ja havaintotavan perusrakenteita. Pelkästään herkkä kokeminen lienee jonkinlaisen optimaalisen yleisön piirre, ainakin sellaissa taidekäsityksessä, jossa yleisön tehtävä on olla hiljaa ja ottaa vastaan. Kaikesta pitävässä kriitikossa on jotain epäilyttävää.

Protestanttisten kirkkojen yleisen pappeuden oppia voidaan käyttää analogiana mahdolliselle kritiikkikulttuurin muodolle, jota kutsuttakoon yleiseksi kriitikkoudeksi. Runouskentästä (hiekkakentästä, pelikentästä, sotakentästä, miinakentästä, kuinka haluatte) nykyään monesti todetaan, että sieltä puuttuvat lukijat: vain runoilijat lukevat runoutta. Mutta kaikkihan kirjoittavat runoja! Kenties juuri tällainen tilanne voi tuotta yleisen kriitikkouden. Tällä hetkellä yleistä kriitikkoutta ei kuitenkaan ole kuin mahdollisuutena (ainakaan laajassa mitassa), sillä kovinkaan moni ei kerro lukukokemuksistaan, saati paneudu niiden artikulointiin. Kritiikkiä tulee kehittää samoin kuin runousoppejakin - mutta tällainen yleinen vaatimus ei tietenkään voi koskea jokaista: yleinen kriitikkous on vain mahdollisuus tai jonkinlainen kutsu:

Haluaisin kuulla, mitä luit ja miten.

kritiikkikartoitusta

Kirjastani Tule on minun nimeni on kirjoitettu juttuja, joihin linkit tässä:

Jouni Tossavainen Keskisuomalaisessa

Virpi Alanen Kiiltomadossa

Janna Kantola Helsingin Sanomissa

Juhani Tikkanen sivuillaan

Lisäksi Erkki Kiviniemi kirjoitti arvion Kirjoon (muistaakseni 1/2008) ja Kristian Blomberg Tuli&Savuun (1/2008). Näitä tekstejä ei netistä löydy, lue siis lehdistä.

Turun Sanomissa on lyhyt maininta, jossa hassusti teos yhdistetään language-runouteen ja lainaukseen on lipsahtanut ylimääräinen kieltosana.

Tulevassa Parnassossa ilmeisesti on katsaus ntamon runoteoksiin ja voi olettaa, että sielläkin on jotain kirjasta.

Edit: Unohdin vallan, että Itä-Hämeessä oli myös jokin aika sitten arvio. En tosin vieläkään muista päivämäärää tai kirjoittajan nimeä. Netistä tekstiä ei löydy.

Kaikki voisi olla aivan toisin
Kun katsot sisääsi
katsot ympärillesi ja
Huomaan kuinka mikään ei ole aivan niin kuin
Muistimme viime hetkellä, kaikki kuolee
Kyllä, hänessä on jotakin, vaikkakin elävää,
kuolematonta
ei vielä, antaa ajan kulua ja omistamatta olla


---

Kun ajattelee yhtä sun toista, pitelee mielessään tai harhautuu pohtimaan, on hyvä välillä istua kirjoittamaan, antaa ajatuksen harhautua tai kääntyä kirjoituksen muistin varassa... niin on hyvä, en kuitenkaan muista tästä päivästä kuin hetket pöydän ääressä, kun joku takanani (tulevaisuudessa) asteli, enkä tiennyt uhkasiko hän keskittymistäni siihen, etten ole tämä ajatus, minä en ole mikään täällä.

on miltei mahdoton uskoa että sanoilla siis ja niin on noinkin paljon yhteisiä äänteitä
on siis hyvin vaikea pitää mielessään että sanat niin ja siis eivät eroa toisistaan ollenkaan niin paljon kuin luulisi
ne yllättävällä tavalla alkavat muistuttaa toisiaan

... ja coressa tuo olenta

ola 1948: 294, 1953: 25, 1986: 463
olake 1942: 337
olallinen 1937: 325
olas 1958: 373, 1986: 463
olastaa 1979: 173
Olavi 1944: 377, 1963: 90, 1991: 100
olde 1991: 137
ole 1897: 31, 32, 1897: 108, 1898: 14
oleellinen 1898: 14, 1931: 123, 1950: 198
oleilla 1977: 257
oleksia 1977: 257
olema 1897: 31, 108, 1990: 100
olemassaolo 1897: 32, 108
olemassaolo (n )taisteiu 1915: 106
olematon 1950: 58
oleminen 1897: 108, 1979: 378, 1990: 100
olemisto 1899: 31, 1903: 14
olemus 1898: 14, 1902: 13, 1990: 100
olennainen 1931: 123, 1950: 198
olennin 1978: 238
olennoi |ma, -nta 1910: 93
olennoi (tse )minen 1950: 192
olennoitua 1903: 47
olennollinen 1898: 24
olenta 1886: 108, 1897: 31, 108, 1898: 15
olento 1902: 13, 1939: 439, 1973: 100, 1990: 100
oleskella 1977: 257, 1987: 345
oletella 1949: 151
olettaa 1949: 151, 1992: 368
oletus 1972: 293
ole (u )t (u )a 1909: 68
oleva 'preesens' 1950: 38
olevainen 1977: 55
olevaisuus 1897: 32, 108, 1899: 31
olevalaltainen, olovalaltaanen 1989: 448
olev |inaan, -oinaan 1948: 80
olhava 1962: 363
Olhava, -nniitty, -njoki 1934: 58, 1962: 363, 1975: 74
-oli. 1951: 500
olija 1959: 142
olike 1936: 9
olima 1920: 76
olio 1898: 14, 1950: 59, 1970: 116, 1989: 169
olioiminen 1950: 192
oljamet 1937: 330
oljeta 1936: 167, 1958: 65, 1964: 28
olka 1934: 405, 1951: 369, 1976: 263
olkaa hyvä 1955: 203-, 309
olkaimet 1897: 39
olkamus 1973: 385
olki 1901: 11, 1939: 109, 1991: 3
olkihakkula 1942: 241
olkikodiksin 1932: 385
Olkiniemi 1942: 192
olkipulsteri 1883: 29
olkisuova 1924: 13
Olkko 1924: 147
olla 1886: 166, 1901: 45, 1930: 252, 1939: 174, 1947: 169, 1959: 393, 1960: 380, 1962: 195, 309, 1965: 69, 1966: 240, 1967: 281-, 293-, 1968: 227, 1969: 298, 1970: 189-, 317-, 1971: 388, 1972: 152, 1973: 190-, 1975: 40, 467, 1977: 257, 367, 1978: 377, 1979: 69, 1981: 248, 1987: 345, 1990: 309, 1991: 259-, 328
olla (luonteeltaan) 1975: 236
olla (olen lausuva fut.) 1950: 39
olla (on ostaminen, ostettava ) 1973: 220-
olla (on pakko) 1974: 438-
olla esiliinana 1956: 171
olla hulaassa 1944: 349
olla ihmisiksi 1910: 88
olla jklla 1972: 491
olla pakotettu 1932: 85
olla tilaisuudessa 1932: 85
olla vakautettu 1932: 85
olla : ombi 1967: 14
olla : oon 1933: 24
Olla 1902: 69
ollenkin, -kaan 1942: 285, 1978: 78, 1988: 418, 1989: 304
Ollinheikkilä 1989: 491
olma 1963: 138
oloaine 1897: 108, 1898: 15
olokohtainen 1903: 14
olomuoto 1947: 48
olonni 1978: 231
-olosuhteet 1977: 471-472
olot 1958: 144
olovahko 1964: 28
olssi 1991: 137
Oltava 1965: 45
oltavat 1973: 196

Lähteet
Virittäjä-lehden hakemistot
19.10.2005

Milti teit noin?
Mitä?
Mistä huolimatta.

ololo 2 - hahmotusero

Sven Laakso kirjoittaa Käymälässä Tennilän Ololosta olennaisella tavalla toisesta näkökulmasta kuin minä: "Ehkä tämä vain täytyy hyväksyä runoudeksi, keskittyneeksi ja amorfiseksi." Se, miten Sven kuvailee kirjasta luopuvaa ja siihen kuitenkin palaavaa lukemistaan, vastaa yllättävän paljon joitakin Ololon runojen toistorakenteita. Käykää katsomassa. Tällaiset kielen tai taiteen hahmottamisen tapojen erot ovat hyvin kiinnostavia, perustavanlaatuisia. Mistä erosta on kyse ja kuinka syvälle se menee? Ero minkä välillä? Onko se ylitettävissä ja miten, miksi ja kenen pitäisi? Voihan se olla parhaimmillaan sellaisenaan. Tämä eron havainto perustuu tietysti linkitsemääni Käymälän merkintään, mutta olennaisesti myös Laakson ja Tennilän runouksien erilaisuuteen.

Edit: Laakson analyysi on täydentynyt, joten tämäkin kirjoitus vaatisi täsmentämistä, mikä ei tapahdu vielä.

ololo - luennan alku

Olen siis aloittanut taas lukemaan Olli-Pekka Tennilän Ololoa, tällä kertaa sanoakseni siitä jotakin täällä blogissa. Nämä ensimmäiset huomiot perustavat muistiinpanoihin, joita olen tehnyt lukiessani teoksen alkupuolta viikko-pari sitten. Tekisin kirjasta tietysti kritiikin johonkin julkaisuun, ellen olisi seurannut sen syntyä niin läheltä, että miten väljät jääviyden määritelmät tahansa kieltäisivät sen itsestäänselvästi. Blogiin toki mahtuu tekstiä juuri niin paljon kuin haluan kirjoittaa, joten mitään ongelmaa tilanteessa ei ole.

Ensin tekee mieleni todeta, että kirjassa on kahtalaista säelogiikkaa: minimalististen, etymologisenkaltaista kielisuhdetta viljelevien rinnakkaisten ja sarjallisten fragmenttien kerrostuvaa logiikkaa, sekä pidemmän, irtonaisen puheen vaeltelevaa logiikkaa, joka ei juurikaan perustu siihen kiteyttämiseen, jota usein pidetään heppoisin perustein runouden olemuksena, vaan varioivaan toistoon. Tähän toistoon tai "takaisinkytkentään", kuten runoilija itse kenties kuvailisi, liittyy olennaisesti se, että runo, sen kieli ja rakenne, on kaiken aikaa purkamisen ja rakentamisen kohteena: kahtalaisesti kesken. Muun muassa tästä puhuu eräs pitkistä runoista, Anarktis.

Halusin todeta tämän, sillä ihmettelin Keskisuomalaisen muuten melko tarkkanäköisessä arvioissa esitettyä väitettä, että lyhyisiin runoihin verrattuna Ololon pitkät runot sisältäisivät ihmeteltävän paljon turhaa. Juuri mitään turhaa siellä ei ole. Kenties hämmentävyyksiä ja harhautuksia tai sellaista paneutumista ajatusprosessiin, mikä pakenee ainakin tietynlaisia logiikoita, mutta jos vaikkapa Anarktista kahlataan kohta kohdalta, voidaan kummallisimpienkin säkeiden mielekäs suhde kokonaisuuteen löytää. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki lukijat pitäisivät Anarktiksesta. Lisäksi voi todeta, että teoksen kaksinainen logiikka, sirpaleen ja kuljeskelun logiikka yhtyvät, sillä lyhyiden runojen sarjat muodostavat yhtälailla suurempia kokonaisuuksia kuin pidempään puheen vuolauteen heittäytyvät runotkin.

Sitten muutamia yksityiskohtiin liittyviä havaintoja kirjan ensimmäisten fragmenttisarjojen tiimoilta - joskin tässä vaiheessa on syytä todeta harmistukseni siitä, kuinka kappaleeni Ololoa alkaa jo särkyä, kuten pehmeäkantiset liimaselkäläpyskät tapaavat toisinaan tehdä -, erityisesti seuraavat havainnot tai kommentit koskevat säkeitä, jotka yhteydessä ympäröiviin säkeisiin ja runoihin ja kielelliseen atmosfääriin avaavat minulle syveneviä näkymiä maailmaan ja sen ilmiöihin.

Sivulla 6 "fossiilien ummistunut vuodenaika" kirjan neljännessä runossa ilmaisee täsmällisesti eron maanpäällisen vuodenaikojen rytmin ja maanalaisen rytmin erosta: maan alla ei muutosta muuta kuin kohti muuttumatonta, jota planeettatektoniikka uhmaa. Tällainen seikka on näennäisen irrallinen, mutta perustavanlaatuinen. Sen ilmaiseminen julkisesti jää väistämättä sekin fragmentiksi, mutta luotan siihen, että kun se kiehtoo minua, kiehtoo se jota kuta muutakin.

Samankaltainen, maailman tiettyä ilmiötä kielessä tarkasti ilmaiseva säe on sivun 8 keskimmäisen runon aloittava: "ulkona sade lukee ääneen. peltikattoon." Säkeessä huomioni kiinnitti se, miten suomen kielessä luetaan ääneen: sen sisään. Ensin ääni soi, sitten kieli kutoo sen sisään lukeakseen, lukeutuu äänen joukkoon. Teoksen runoissa usein tarkennetaan tällaisiin kielen sisäisiin ilmauksiin, jotka ovat huomaamattomia, koska kielenkäyttö on tottunut niihin, turtunut. Runous herkistää kielelle, joten vaikka säkeestä löytämäni äänen ja lukemisen suhde ei ole täysin ilmeinen, ei esimerkiksi voi väittää, että tämä nimenomainen merkitys olisi ollut kirjoittajan mielessä, mutta se kuitenkin on siellä.

Samaisessa runossa sivulla 8 on ensi kertaa säe "ilman ajatuksia, ilman ajatuksia", joka toistuu Ololossa muistaakseni ainakin kolmessa yhteydessä. Toiston kautta yksinkertainen ilmaisu paljastaa moninaiset merkityksensä. Samankaltaisia kielen raja-arvoja mikrotasolla avataan myös sellaisissa säkeissä kuin "kuuro noin kuuro!", joka viittaa sateeseen.

Peltikatto-säkeessä näkyy myös eräs teoksen välimerkitykseen liittyvä erityispiirre: isoja alkukirjaimia ei aina ole edes pisteen jälkeen, vaikka toisinaan on. Näin ollen lauseen tai ajatuksen päättyminen pisteeseen kyseenalaistuu: ajatus jatkuu. On vielä oltava tässä ajassa. On vielä sanottava.

kootut hiatukset

Mutta ei enempää,
Niin, voisi todeta vielä, että
Tarkempaan ruotimiseen en nyt ryhdy.
Näitä asioita tulen pohtimaan enemmänkin,
joten on aiheuttanut ainakin perustavien kysymysten
esiinnousemisen. Saa nähdä, kirjoitanko tulevaisuudessa.
mutta tähän minun on pitänyt kiinnittää huomiota jo ajat sitten,
joka toivon mukaan jatkuu vielä
Nyt olen palauttanut mieleeni ajatuksen
Edellisessä merkinnässä onnistuin kirjoittamaan itseni ulos
eräästä olennaisesta ajatuksesta
voi olla ettei merkitys välity näin äkisti
enkä heti jaksa selittää
ehkä myöhemmin nyt pitäis tehdä töitä vähän)
Tässä nyt joitakin päällimmäisiä muistikuvia ja keskentekoisia ajatuksia.
Kenties lisää myöhemmin.
Ajattelin jo jättää kirjoittamatta ja julkaisematta,
mutta tulipa nyt tehtyä. Jotain tästä tuntuu puuttuvan,
mutta en enää muista,
jääköön unholaan.
Jätetään tämä nyt tähän hautumaan.

herra-armada

>>
Vanhuksen laulusta erottuvat sanat
"Herra armada, armahda meitä". Jossain
miehen sielun syvyydessä tämä rukous
on säilynyt elävänä. Sieltä se nyt kumpuaa.
Herra/ armada minun poicani/
sillä hän on cuutaudillinen/
ja cowin waiwatan/ sillä hän lange usein tuleen/
ja usein myös weteen.
Jos vaikapa lyön vasaralla sormeen,
niin ei minun suustani ensimmäiseksi ole tulossa, että
Herra armada, Herra armahda.
Kyllä minä koen se vahvasti oleva-
n paholaisen aikaansaanosta, eikä Jumalan rangaistus.
Herra/ armada minun poicani päle/
sille hen on kuutaudhilinen/
ia hartasti waiuatan/
sille wsein hen langepi tuleen ia wsein weteen.
<<

jotakin kerrostumisesta

Lumisade hangelle tai maakerrosten järjestyminen toistensa lomaan tai metsän kerrostumat aluskasvillisuuksineen, pensaineen, nuorine ja vanhoine puineen ovat kaikki hyviä esimerkkejä kerrostumisen prosesseista, jotka runoudessa ovat tärkeä reitti ilmaisun täydentämiseen, joka voi johtaa siihen, että runolla on useampia kosketusyhteyksiä itsensä ulkopuolelle. Runon kerrostaminen käytännössä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jonkin säkeen ilmaisurajat havaitaan, jolloin voidaan tätä rajaa vasten kirjoittaa toinen säe, joka laajentaa ilmaisua. Kerrostuva puhe voi olla sisäisesti jännitteistä niin, että säkeiden liikemäärät ja suunnat vaihtuvat ja ne törmäilevät, sulavat toisiinsa tai taivuttavat toisiaan. Mitä pidemmälle kerrostumista viedään, sitä vapaammaksi runo tulee - tietyllä tavalla, sillä myöskin yksittäinen, hyvinkin lyhyt säe tai runo voi sisältää kerroksia ja paradoksaalisia suunnanvaihdoksia. Kirjoitus voi kerrostua siis paitsi tilassa (säe säkeeltä), myös ajassa (yhden säkeen erilaisissa luennoissa tai monimerkityksisyydessä). Lisäksi tilassa ja ajassa kerrostumisen prosessit kiihdyttävät toinen toistaan.

vaatiiko runous,
joka suhtautuu kaikkeen elämään ja kuolemaan
kaikella kokoonkerättävissä olevalla rakkaudella
arvottamatta elämän ja kuoleman muotoja
niiden loputtomat erot tajuten
käyttäen valtaansa
kuoleman ja elämän muotoja uhkaavien muovipurutyhjiöiden kadotukseensaattamiseen
vai luontoonpalauttamiseen
vai ulossulkemiseen
vai öljyksipalauttamiseen
vai saartamiseen
vai päivittelyyn
vai kääntelyyn vai sylkemiseen,
toisen kielen ja runousopin
kuin tämän
logiikkaa tavoittelevan
ihmettä vartioivan
mahdollisuuksiaan kysyvän
rajojaan hakevan
voimaansa tuntemattoman
elämää palvelevan
esseistisen säkeen
?

tekijättömaa
jättömaatuminen
maatumainen
jättömaine
silkka aine

Sain tuossa viikko sitten käsiini Olli-Pekan Ololon, joten voitte odottaa jotakin kirjoitusta siihen liittyen lähitulevaisuudessa. Sillä välin voitte lukea vaikkapa blogiansa, josta löytyy linkkejä kirjasta tehtyihin kritiikkeihinkin.

sienen määritelmä on tuntematon

järjestelmä joka tuottaa maailmanlaajuista nälänhätää, toimii
äärimmäisen hallitsemattomasti tai väärin

"nälällä on uudet kasvot": maapallo
kaupunkipaiseineen ja autiomaalautumineen
haisevine kaasuineen ja pakolaiskeskitysleireineen
roskalaatikkokarhuineen ja miljoonapäisine haamulintuparvineen
rykivine merivirtoineen ja seksikulkutauteineen
sukupuuttoonkuolevine mehiläisineen ja aseteollisuuksineen

henkinen stagflaatio

"Stagflaatio on yhdistelmä sanoista stagnaatio (pysähtyneisyys) ja inflaatio (hintojen nousu). Termi stagflaatio tuli käyttöön 1970-luvulla, kun länsimaiden taloudessa oli öljykriisin yhteydessä samaan aikaan lama, suurtyöttömyys ja korkea inflaatio." - Wikipedia -

kansainvälinen pimeä taivas -järjestö valosaastetta vastaan

tajunnansupistuksia

kirkkautta se tahallaan kiertelee kuin nälkäinen perhonen kukkivaa haaskaa

Bubblic sphere

suomi on kieli jossa sfäärin ja pallon yhteys
on katkaistu, sfääri on menettänyt pintansa

dys, dys

Suomi on sellainen maa, jossa jotain omaehtoista poliittista aktivismia yrittävät ihmiset pistetään supon tarkkailuun, viedään kuulusteluihin ja laitetaan dna-rekisteriin, pelotellaan apaattisiksi, ja jossa itsenäistä taiteellista työtä tai käsityötaidetta harjoittavilta ihmisiltä evätään kaikki mahdollinen taloudellinen tuki, niin että on pahimmillaan kannattavampaa tuhota työvälineet kuin ponnistella työn eteen, ja jossa instituutioiden ulkopuolista henkistä työtä tai tutkimusta harjoittavat ihmiset nauretaan ja vaietaan yksinäisyyteen. Luu kurkkuun, ja jos luiden imeskely näyttää maistuvan vahvemman ravinnon puutteessa, kaikki rustotkin viedään. Tarkoitan siis sitä, minkä tiedätkin: liikaa tukea ei ole millekään yllättävälle pitkäjänteiselle työlle tarjolla.



edit: Minusta ei ole satiirikoksi, vai mikä se nyt olisi palopuhuja, ainakaan tänään, sillä ilmaisut kuten "kaikki mahdollinen" alkavat äkkiä näyttää perin suhteellisuudentajuttomilta.

edit: Älkää kuunnelko! kuunnelkaa!

esitys 11: Tero Nauha Orivedellä

Löysin kuvauksen Tero Nauhan esityksestä Orivedellä ehkä vuonna 2003 tai 2002. Esitys oli eräs ensimmäisistä näkemistäni performansseista. Erityisesti sen dynaaminen tilankäyttö, liikkeen rytmin vaihdokset ja eräät materiaaliset yllättävyydet jäivät mieleen. Esityksessä oli, näin jälkikäteen ajatellen, kiinnostava japanilaisen butohn tai ennemminkin zenin ja suomalaisen metsän yhteys. Se oli hyvä tila.

---

Tero Nauha kantoi nuoren koivun karsittua runkoa oikealla kädellään, puun tyvi ei aivan koskettanut lattiaan. Hänen lahkeistaan valui nestettä, hitaitten askeleiden jäljet jäivät. Vasemassa kädessä hänellä oli kivi. Intensiteetin katkos: hän kääntyy vasempaan, kohti yleisöä, kääntäen koivunrungon poikittain. Hän työntää yleisön seinänviereen - laskee koivun heidän jalkojensa juureen - halaa jokaista sen taakse jäänyttä kivellä selkää koskettaen. Lopuksi hän asettaa kiven lattialle rungon puolivälin kohdalle, kumartaa syvään ja poistuu. Suitsukkeen sauhu tavoittelee yhä korkean huoneen kattoa.

asiaton oleskelu kevään merkkinä,
valkoiseen pressuun peitetty joentörmä, kevään merkkejä:
kannabiksen lemu rakennustyömaalla,
polkupyörän kitkamelu takaraivossa,
sellofaaniin käärittyjä muurikiviä,
sininen muste kevään merkkinä
liukenee lammikoksi laminaatin alla, Toisto
tOisto toIsto
toiSto toisTo toistOrakenne kevään merkkinä, kevättä
merkitsevää pienhiukkaspölyä,
tuhkaa ja siemeniä, kevään merkkejä,
merkitsevän keveitä käden eleitä,
nuoren naisen avoin hymy katseen peilinä,
kiiltäviä kipsikehoja kuvataiteen keväässä,
olosuhteet huomioiden taitaa olla kevät tulossa,
leskenlehdet verkkoaidan tuollapuolella,
silti vankilanmuurien ulkopuolella
keltakurottujat keveinä merinä

Vaikkakin on selvää, että esimerkiksi Australian alkuperäiskansojen käsitykset ja käytännöt liittyen uniaikaan, näin omaan kieleeni käännettynä luomisen ja mielikuvituksen kaikkiaina-tilaan ovat olennaisesti ruumiin ylittäviä, olen hyvin epäilevä sen suhteen, että länsimainen ihminen (halutessasi lue: minä) voisi saavuttaa mitään perustavaa, jatkumollista ja kestävää henkistä kokemisen tapaa ruumiistairtaantumisen tai kolmi- tai neliulotteisen todellisuuden hylkäämisen menetelmillä, kuten huumeavusteisilla telepatia- jne. kokeiluilla, ainakaan ilman hyvin maadoitettua olemista ruumiissa, hengityksessä ja maassa.

takanasi
ei kuvia
pelkkiä ruumiita
ei koskaan pimeää

Kiitos

(psuedo-)tosiasana, Cat-Shit-Ananda!

vitivalkea silkkiäistoukan kotelo haisee venäläiseltä suklaalta
sen sisällä kolisee kuollut toukka

eräs runo David Kherdianin kirjasta Letters to My Father

Sattumalta ja Armenian kansanmurhaan liittyvän tutkailun myötä päädyin kääntämään seuraavan runon, joka ei liity sattumaan eikä kansanmurhaankaan mitenkään suoraan.



David Kherdian
Teoksesta Letters to My Father (Kirjeitä isälleni)


Sen täytyi olla vuosi 1950. Racine, Wisconsinissa.
Olinko yhdeksäntoista? Oliko isäni kuusikymmentä
vai kuusikymmentäyksi - kuten minä olen nyt?
Sen täytyi olla ensimmäinen autoni, Plymouth.
Isäni ei koskaan ajanut, eikä äitini.
Vain yksi armenialaisperhe,
niin muistan, omisti silloin auton.

On ilta ja ajan häntä
Veteraanien talolle johonkin tapahtumaan
tai tapaamiseen jonne hän on menossa.
Olemme keskikaupungilla ennen kuin tajuan,
hän on epävarma osoitteesta.
Hän on tottunut kävelemään kaikkialle,
ja on menettänyt suuntavaistonsa autossani
(mutta en tajua sitä lainkaan
silloin). Hän tekee minut kärsimättömäksi.
En halua olla hänen kuskinsa,
haluan eteenpäin omassa elämässäni, en
olla apuri hänen elämässään.

Aja tiensivuun, hän sanoo, lukien ajatukseni.
Teen niin, vaivaantuen,
omatuntoni kamppailee
kärsimättömyyteni kanssa. Mutta
ajan sivuun. Hän nousee autosta ja nopeasti
aloittaa kiirehtivän kävelynsä -
kävelyn josta tulen aina tuntemaan
hänet, ja jonka tulen aina muistamaan
kun ajattelen häntä ja ajattelen itseäni.

Hän nousee autosta Woolworthin edessä.
Ulkona on pimeää, mutta katuvalot
eivät pala, ja olen täällä, yksin
puolipimeässä,
jähmettyneenä, autoni pysäköitynä kadunvarteen

Ja olen siellä yhä, katsomassa,
tuijottamassa hänen selkäänsä kun hän liikkuu pois,
tietäen että Veteraanien talo
on vain kolmen korttelin päässä.
Kutsuisin häntä jos hän voisi kuulla minua
mutta hän on omillaan ja yksin
kuten minä
tämän kanssa mitä minä sitten olenkin.

Websterin suomi-englanti-sanakirjassa on jotain hämärää, joka paljastui, kun tarkastin, puhutaanko netissä mitään sanaa "ainous" käyttäen. Ei juuri muuta löytynyt.

särkymisen ja synkronisiteetin havaintoja

K heräsi joskus ennen kahdeksaa ja luuli että on jo yli yhdeksän. Hän puhui kanssani, ja sanoin, että nukun vielä, minulla on kymmeneltä herätys. En muista mitään tuosta keskustelusta. K nousi vähän kahdeksan jälkeen. Minun herätyskelloni soi 8.20, kuten olin illalla säätänyt. En jaksanut nousta. Laitoin sen soimaan puolen tunnin päästä, mutta en jaksanut nousta, ja nukuin vielä - kymmeneen.

Siis, ilmeisesti joku sellainen osa minussa, josta en juuri mitään tiedä, ja jota en muista lainkaan, oli päättänyt herätä kymmeneltä, ja se osa, jonka tunnen jotenkuten, turhaan yritti päättää nousta 8.20... koska sillä ei ollut tahdonvoimaa tuon päätöksen toteuttamiseen, sillä tämä tuntematon, voimakastahtoisempi osa oli päättänyt herätä kymmeneltä. Harvoin tulee tällaista suoraa todistusaineistoa minuuksien moneudesta.

Toinen yhtä älytön tapahtuma sattui juuri äsken. Luen Colin Wilsonin Sivullinen ihminen -teosta (Sanasato 2007). Termi sivullinen kyllästyttää minua tässä vaiheessa totaalisesti. Se on jonkin älykkömiesten yhteisön rakennelma, itsepetoksen menetelmä, jonka avulla nämä sivulliset ylläpitävät omaa sivullisuuttaan, vaikka todellisuudessa juuri tätä termiä käyttämällä liittyvät harhailevaan yhteisöönsä. Jauhoin jotain tälläistä, joten K totesi, katkaistakseen monologini ja muuttaakseen tilanteen turhautuneen sävyn, että luepa ääneen jokin Färdingin runo. Avasin Färdingin Valitut runot ja luin eteeni ilmestyneen runon, joka päättyy: "Niinä hetkinä enemmän kuin koskaan, kohtaan / täydellisen sivullisuuden."

En ilmeisesti ansaitse minkäänlaista armoa, sillä olen ajatuksin, sanoin ja teoin loukannut sivullisten yhteisöä, mutta nämä maagiset, vihjailevat syytökset eivät minua pelota, enkä kadu, enkä aio lopettaa sivullisuutta loukkaavaa käytöstäni, mutta en myöskään ryhdy kannattamaan ja kehittämään Eero Ojasen osallisuus-filosofiaa. Kerrassaan latteaa. Turhautumisen synnyttämä synkronisiteetti, jos tästä nyt siitä on kyse, ilmeisesti voi olla vain tympeää ja koomista.

sinulle on sanottu "sinä pelkäät kohdata itseäsi"

ehkä tämä planeetta on jonkin toisen maailman taivas

ihminen menee tyhjyyteen muuttuakseen

itsemuistanta: "puolet ainetta, puolet armoa"

helvettiplaneetta

syy
ksi
kse
ksi

Kukkia-ryhmän esityksiä Helsingissä 7.3.-30.3.2008

Karolina Kucian ja Tero Nauhan KUKKIA-ryhmän esityksiä MUU-galleriassa Helsingissä 7.-30.3. Menkää sinne vaikka joka päivä, jos pääsette. Itse menen ehkä vasta kuun loppupuolella.

"No city should be so large that a man cannot walk out of it in a morning" - Cyril Connolly -

Turussahan tuo onnistuu hyvin helposti, olen kerran kävellytkin täältä ulos mantereen suuntaan. Merta päin temppu on vielä helpompi. Kaupunkeja ympäröivät vallihaudan tavoin moottoritiet silmukoineen ja ramppeineen, ja ne ovat aivan päteviä kävelijän lannistajia.

Näin muuton jälkeen kävin läpi vanhoja kuvia.

menkää katsomaan, 1.-23.3., tampere

Epäilemättä kiinnostava ja potentiaalisesti vavahduttava näyttely avataan tänään Taidesalonki Husassa Tampereella. Näyttelyssä on töitä Olli Marttilalta, Teemu Mäenpäältä, Iida Airasmaalta, Kalle Leinolta ja Antti Ruuhelalta (enpä löytänyt tähän hätään erityistä linkkiä Ruuhelaan liittyen), eli yhdeltä vanhalta mestarilta ja liudalta nuoria lahjakkuuksia.

kanna raskasta ja haurasta kodistasi ihmisten ilmoille

heitä joenrannalta tai jonkin veden ääreltä ohikulkevaan veneeseen kirja

lue tuntemattomalle ääneen marguerite duras’n ei muuta

lue rautatieasemalla heinrich böllin erään klovnin mietteitä rekvisiittana samat esineet kuin klovnilla kirjan lopussa

Hän on minua paljon lyhyempi. Kohtasin hänet arvaamatta keittiön ovensuussa. Pimeässä huoneessa luulin häntä tuolinkarmilta roikkuvaksi mustaksi villapaidaksi, mutta kun hän kääntyi kasvotusten, en pelästynyt. Hän liikkui hitaasti ja katsoessani hänen paljaita kasvojaan ja tummaa turkkia, johon hän oli pukeutunut, minusta tuntui kuin kasvomme olisivat yhtyneet. En ollut nähnyt ketään niin pientä. Palasin sänkyyni ja hän seurasi perässä. Ojensin hänelle viltin, johon hän tarttui ja kävi nukkumaan nojatuoliin kuin kissa.

Hänen läsnäolonsa on kuin pyhää vierautta. Minun ei tarvitse katsoa häntä, jotta tuntisin oloni varmaksi, voin puhua itsekseni ja hänkin kuuntelee. Tätä ennen en ole puhunut ääneen ollessani yksin. Jos hän avaa huoneiston ovet rappukäytävään ja häipyy sulkematta ovia, jään hengittämään, keitän teetä. En kaada hänelle. Hän kaataa itse, jos palaa. En voi olla varma.

Hänen turkkinsa ulottuu maahan asti ja estää häntä nostamasta jalkojaan kovin korkealle. Hän on liikkeissään hillitty. Hänen aikansa on mennyt, kallioiden aika. Hänen kasvonsa ja kätensä ovat tummat, jalkapohjat kuivat ja kovat. Hitaasti vaihtuvat ilmeet muokkaavat ihon uurteita, vanhemmiksi, syvemmiksi. Olen täysin lumoutunut, saatan istua vastapäätä häntä kauan ja kun hän nousee lattialta, missä istui polviensa päällä, turkki kahahtaa ja minä jään tuijottamaan tyhjää paikkaa, joka matolle jää. Hän ei tuoksu, hän on kuin viikkojen odotus: montako hengitystä vielä ennen kuin kohtaamme?

hiukset ja hyönteiset, hiusten kosketus

ihminen ja kuolleiden kuolleiden lähestyminen

ruokkii tuhat lasta parkkihallissa

tyhjästä kasvaa rasvattu puu

Joonas Salusjärven "Ahtaan paikan provokaatio" on veistos tai pieni installaatio

Ahtaan paikan provokaatio

Tässä näemme miehen lasikaapissa. Hän on alasti, niin kuin ihminen on. Kaapin pohjalla on vaatemytty, violettia ja mustaa. Aiemmin paikalle tulleet kertovat, että alun perin hänellä oli toisenlaiset vaatteet, jotka hänen käskettiin vaihtaa tuohon asialliseen pukuun. Asialliseen, mutta lastenvaatteilta näyttävään pukuun.

Nyt hän on alasti. Hän on kiivennyt lasikaapin seinämiä takaperin ja roikkuu kaapin seinämissä. Hän painaa naamaansa lasia vasten. Hänen kielensä on punainen ja valkea, posket pullottavat puhalluksesta. Myöhemmin hän saattaa veren painuessa päähän pyörtyä ja tipahtaa lasikaapin pohjalle. Mutta tästä ei voi sanoa mitään varmaa, ei tiedetä, aikooko hän kivuta pohjalle omin avuin. Jos hän kuolee ja jää roikkumaan tuohon asentoon, hän luultavimmin kuivuu.

AIVOARKKI

Minä muistan Uudentuvankatu kuduen pimeän vaatekaapin täynnä paperia
Minä muistan valkoisen seinän Amiraalistonkadun treenisalissa
Minä muistan takapihalla sinut istumassa bussipysäkillä, sinä lauloit
Minä muistan musteeseen tulvivan maidon

Minä muistan repineeni täällä pakkausteipit pahvilaatikon ympäriltä
Minä muistan mustan saven ehkä hajonneen

Kirjallisuuden kaupallistuminen on johtanut taiteen ja tieteen julkisuuden kannalta melkoisen absurdiin kirjavuodenkiertoon, jonka väjäämätön eteneminen ja spektaakkelinomaiset kalendaaririitit ovat määritelleet kirjan elinkaaren hyvin lyhyeksi. "Perinteinen suomalainen kustannusmaailma", jonka hahmoon suuret kaupalliset kustantajat mielellään verhoutuvat, jää yhä enemmän pienkustantajien toiminta-alueeksi. Etenkin olennaisen tietokirjallisuuden ja myös kaunokirjallisuuden osalta tämä on nähtävissä.

Book on demand -menetelmä ohittaa kirjavuosikierron, sillä teokset ovat saatavilla aina, eivät vain uutuusajankohtanaan. Book on demand -julkaisu on toisaalta myös ns. perinteistä kustantamista nopeampi menetelmä. Perinteisestihän käsikirjoituksen valmistumisen, julkaisupäätöksen ja kirjan painamisen ja jakelun välillä kestää erinäisiä kuukausia. Digitaalinen painotekniikka mahdollistaa nopeamman toiminnan. Nopeus herättää osittain perusteltuja kysymyksiä laadunvalvonnasta.

Toisiakin keinoja kirjavuosikierron ohittamiseen on, nimittäin tahallinen hitaus, jonka saavuttaa vaikkapa ottamalla haltuun koko kirjan tuotantoprosessin kuten J. K. Ihalainen Palladiumeineen on tehnyt.

Kun ajatellaan suomalaista kirjallisuutta ja kustannusjärjestelmää ja niiden välistä suhdetta, voi väittää, että sellaisena kuin se on totuttu tuntemaan, sitä ei enää ole, eikä vielä sata vuotta sitten ollut. Tämä on linjassa kaiken muunkin kulttuurisen muutoksen kanssa. Taide ja teollisuus tai kaupankäynti eivät ole niistä riippumattomia.

blogimerkintä suoritettu.

teoreettinen fragmentti, joka voisi liittyä muuhunkin kuin uskontoon

Uskonnot ovat yksilöiden olemisen tapoja muuttavia ja tuottavia sosiaalisia järjestelmiä. Sosiaalisuus voidaan nähdä eriasteisena: sekä insituutiot että ystävyyssuhteet ovat sosiaalisuutta. Sosiaalisuus ei merkitse kommunikoivuutta ja ymmärrettävyyttä vaan lähinnä subjektien välisyyttä, vuorovaikutusta. Järjestelmä terminä on jäykkä ja herättää mielikuvia suhteellisen pysyvistä instituutioista, jotka ovat vain eräs uskonnon tai uskonnollisuuden muoto, joten voitaisiin puhua myös jostain muusta, kuten verkostoista, rihmastoista tai muista orgaanisemmista kokonaisuuksista. Olemisen tapoja on myös lukemattomia erilaisia ja siksi uskonnollisuus ei vaadi minkään yliluonnollisen uskomuksen läsnäoloa, vaan lähinnä jotakin arvoja, käsityksiä, tajunnantiloja, emootioita tai käytäntöjä, jotka mielletään perustaviksi ja luovuttamattomiksi. Siten uskonnollisuuden ulkopuolelle eivät rajaudu urheilun, kapitalismin, tieteen, taiteen tai muodin kaltaiset banaalitkaan sekulaarit olemisen tapoja tuottavat sosiaaliset ilmiökentät. Uskonto on ihmisten toimintaa suhteessa itseensä, toisiinsa ja erilaisiin ei-inhimillisiin ympäristöihin. Se, millaista, mihin keskittyvää tai miten ilmenevää tämä toiminta on tai vaikuttaa olevan, vaihtelee riippuen paitsi kulttuurisista tekijöistä, myös tarkastelijan näkökulmista.

Uskonto tai uskonnollisuus ilmenee aina lukuisissa konteksteissa, jotka ovat vuorovaikutteisessa suhteessa toisiinsa aineenvaihdunnan kaltaisesti. Konteksteja ei siis voi erottaa kuin keinotekoisesti, mutta niiden väliset rajat voivat silti olla melko selviä. Selvät rajat ovat kuitenkin yleensä vähintäänkin puoliläpäiseviä, eri tavoin ylitettäviä. Esimerkiksi kehon kontekstin rajat vaativat jatkuvaa ylittämistä, jotta rajojen ylläpito olisi mahdollista: keho joka ei ota vastaan tai poista mitään ei ole keho vaan ruho. Eri kontekstit ovat paitsi rinnakkaisia, usein myös eri tavoin sisäkkäisiä tai hierarkkisia. Hierarkioita kontekstien välillä on kenties samanaikaisestikin useita erilaisia, riippuen näkökulmasta. Kirkollinen esimerkki: instituution näkökulmasta diakoni on piispan alainen, mutta paikallisseurakunnassa diakonilla voi olla suurempi vaikutus, ja yksittäisen seurakuntalaisen ajatusmaailmassa voi vallita henkinen hierarkia, jossa piispa ja diakoni asettuvat samalle tasolle . Samalla tavalla tutkijan näkökulma vaikuttaa siihen, miten uskonto näyttäytyy. Mm. spatiaalinen analyysi tai gennepiläinen rituaaliteoria tuovat aika yviä tapoja hahmottaa konteksteja ja niiden vuorovaikutusta.

Kaikki ruumiit ja kokemukset voidaan suhteuttaa yhteisöön tai sen rajoihin. Jokin kokemus voi jossakin yhteisössä olla transsendentiksi määriteltävä, kun taas toisessa yhteisössä se on arkipäiväinen. Tällaiset kielellis-kulttuuriset määrittelyt vaikuttavat siihen, miten yksilö havaitsee, kokee ja kielellistää kokemaansa. Sosiaalinen ja yksilöllinen konteksti ovat toisistaan riippuvaiset, voisi sanoa että niiden alkuperä on toisissaan. Jostain syystä sosiaalisuus on nykyisin paljon paremmin ymmärretty ja siksi korostetun merkittäväksi nostettu alue. Kaikki inhimillinen oleminen vaatii kuitenkin kokemuksia, jotka taas ovat väistämättä kehollisia. Kognitiiviset prosessit kuten muisti tapahtuvat koko kehossa, eivät vain aivoissa. Ihmisen kehollinen ilmaisu ja mentaaliset kehonrajat voivat olla hyvin vaihtelevat ja ristiriidassa keskenään, ne ja niiden ristiriitaisuudet ovat tärkeä osa ihmisen olemisen ja kokemisen tapaa. Kaikki uskonnollisuus, kuten ihmisen ja yhteisön oleminen ja kieli muutenkin, perustuu kokemuksellisuuteen. Kokemuksellisuuteen liittyy vieraus, eli tiedollinen epävarmuus ja ajallinen muutos, joita voidaan pyrkiä hallitsemaan erilaisin käytäntein ja käsittein. Kieli ei ole erotettavissa kokemuksesta, vaikka minkä tahansa kokemuksen täsmällinen kielellistäminen onkin äärimmäisen ongelmallinen asia. Jos tehdään havainto, läsnä ovat myös kieli ja kokemus. Esikielellinen on myös havainnon tuolla puolen - kieli tunkeutuu kaikkeen havaintoon, se ei ole erotettavissa aisteista.

miten hyvä on olla jossain itseään suuremmassa

(negatiivista) ruokaa koomapotilaille


lasipurkin pohjalla hiekalla
margariininapillinen sokerivettä
kun ensin ei opi tuntemaan ikkunalasia
ja tulee sitten saalistetuksi
tyhjään hillopurkkiin
alkaa kirota sitä että on saanut siivet
imemällä sokeria ja vettä
ja pesemällä itseään
aika kuluu, pyristelee kuolemaa vastaan
siksi nälkä jäädyttää silmät valkeiksi
ei enää tarvitse pitää kiinni
roikkuakseen lasissa

syökö koomapotilas, muurahaiset söivät
siltä silmät
taas junalla läpi
aina uudestaan parantuvan immenkalvon
lähestyen värisevää kaupunkia, identiteettikriisin
hypotalamuksen
vuoristojenkokoisilla kivihyllyillä
hissit rikki, neljännessä kerroksessa
sinne kerran kannetussa pyörätuolissa istuu
mies joka ei yllä katsomaan ovisilmästä
ei enää halua ulos
loputtomien perse- ja säärilaumojen
tuijotusta ruokottomalle naamalle
sataa kärsimystä ja yksinäistä
häpeää - ei
vaikka punaisin kynsin kaivauduttaisiin
kasvoja peittävien irtokerrosten läpi
valkeat silmäverkot
särkyneen selkärangan kärjessä tuskasta tulehtunut aivopoimusto
sen hypotalamus
käsittelee unen ja valveen rajalla
muistiin kuroutuvaa näkyä jossa terveet kädet ammentavat
punaisesta pesusoikosta viileää vettä kasvoille
kelluvaa päästäistä väistellen

jotenkin pärjää suoneen pulppuavalla nesteellä
ja toisaalla ei voi olla varma
kuka kuluttajista on kuluttaja
koomassa
toisin kuin yleensä luullaan
voi kävellä
liikuttaa silmiään
jopa puhua
normaalisti
hengitys on kuitenkin automaattista
aistimusten vastaanotto
ennakkomainonnan mukaista
ja kun se on kerran työnnetty alas
ruoka katoaa, edes nälkää ei jää

ololo

Olli-Pekka Tennilän ololo! Juuri ntamolta.

Ololon fragmentaarinen hitaus muistuttaa Guillevicin sarjallista minimalismia, kokonaisuudentaju ja puhujan rentous tuovat mieleen Saarikosken Hämärän tanssit ja periksiantamattoman kysyvä suhde kieleen Paul Celanin. Teoksen typografisesti tarkka ja kuriton kirjoitus on hahmojen ja merkitysten muodostumisen herkkää havainnointia, jossa korostuu kirjoituksen ja lukemisen ajallinen luonne.

Ololo on nähdäkseni eräs kiinnostavimmista uusista runoteoksista - mielletään uutuus sitten melkein millä perspektiivillä tahansa.

Olen lukenut Olli-Pekan runoja jo pitkään, joten itselleni tuoreiden, tarkkojen havaintojen teko siitä on vaikeaa näin äkisti. Palaan asiaan toiste, mutta nyt annan äänen jollekin muulle. Ismo Puhakka luonnehtii teosta ntamon sivulla näin: "Kun pieniltä, haurailta ja kuolleilta näyttävien ilmiöiden rinnalla jaksaa viipyä kyllin kauan niiden sisältämä elämä ja rikkaus paljastuvat."

Ntamo julkaisi tänään myös Tiina Lehikoisen, JP Sipilän ja Rea Lehtosen teokset. Onnittelut teille kanssa!

"titanik marraskuussa"

Astuin sisään ja jäin odottamaan. Kuvittelin että he aikoivat keskustella myöhään yöhön suuresta muodosta, laivan kannella tuijottaen pysäytettyä merta, pysähtynyttä jäävuorta. Joku kaatoi punaviiniä kuraiselle kengälleni. Liian synkkää. Mutta heille esitettiin kysymyksiä, jotka oli laadittu leikkisällä ruumiinavauksella ja muovisella kaukoputkella. Koko huone ohjelmoitui teeskentelemään että emme ole haaksirikkoutuneet. Puin päälleni ylettömän hitaasti ja astuin viisi askelta ulko-ovelle. Poistuin, siinä hetkessä kahden paon yhtymäkohdassa. Kaikki tavat paeta tämän sekunnin kuurosta, jonka on yletyttävä pohjattomaan pelkoon, pohjattomaan rakkauteen.

Puistossa kivet olivat, tulin niiden vaikutuspiiriin, se oli hidasta ja epävarmaa, pysähtymisesta riippuvaista, hiljaisuuden tila-aisti.

Kun heräsin, kuolleita oli viisi enemmän. Ensin en käsittänyt mihin olin nukahtanut. Myöhemmin, tänä aamuna, heräsin, se oli keveämpää, olin jo unohtanut, vaikka tiesin mihin heräsin.

"itseään syövä sormi"

Kynsien syönti voi liittyä siihen, että on jotakin annettavaa tai jonkin psyykkisen aineenvaihdunnan ulostustarvetta, joka ei pääse ulos luonnollista kautta, kuten kirjoituksena, puheena, tekoina tai muulla ilmaisulla, mutta joka ei myöskään voi pysyä sisällä tajuntakehossa aloillaan ja alkaa kiertää muotoaan muuttaen, mutta samalla energiaa ja erilaisia hivenaineita menettäen niin kuin ulosteelle käy jos sitä syö. Samalla myrkyt kerääntyvät ja niiden polttaminen ja prosessointi vaatii yhä enemmän energiaa, painetta ja lämpöä. Erikoinen kierre.

Olen viime aikoina ollut innoissani Talking with Angels -kirjasta, joka riippumatta alkuperästään ja syntytilanteestaan (profetointi, kanavointi ja sen sukuiset kielellisen ilmaisun tuottamistavat ja runoudet ovat eräs jatkuvan kiinnostuksen kohde ja aivan oman huomionsa arvoisia seikkoja), joihin lukijalla ei ole suoraa pääsyä, esittää enkelit intensiivisinä, kiiltokuvaesineydestään vapaina dialogisen opetuspuheen ja ahtaiden maailman- ja minäkuvien polttamisen hahmoina, joiden ihmiselle suunnattua puhetta lukiessa tulee ajatelleeksi, kuinka voisi löytää samankaltaisen lempeän, ankaran, ehdottoman ja ymmärrystä tulvivan suhteen omaan pikkumaiseen pelkuriegoonsa, josta ei voi päästä eroon, jonka hallitseminen on mahdotonta väkivalloin ja jonka tuomitseminen vain kiihdyttää kynsienpureskelun regressiivistä ja hivuttavaa, joskin lähinnä symbolista itsetuhoa.

Lapsuudessa leikit ja lorut iskostuivat häneen kuin iilimadot, mutta sillä erotuksella että pahaa-aavistamattomat imijät tulivatkin sulatetuiksi vilkkaaseen pojan verenkiertoon. "Laiva on lastattu" oli eräs näistä leikeistä. Se oli syöpynyt hänessä sellaisiin psyykkisiin puskureihin, jotka aktivoituivat aikuisenakin ihmissuhderistiriitoja tai muita ongelmia ajatellessa, ja mieleen juolahti usein lause, jota suu ei kyennyt pitämään sisällään, kuten tänäkin aamuna hän istuessaan paikallaan tuli ajatelleeksi eilistä keskustelua, joka ei mennyt aivan niin kuin joku olisi halunnutp, ja tokaisi vakavalla äänellä tuntemattomalle yleisölle: "Laivat on lastattu."

hautuumaallako turhautuminen hautuu

Aloitin tämän blogin kirjallisen työskentelyn ja ajattelun apuvälineenä sekä osana prosessia, jonka yksinkertainen päämäärä oli ja on edelleen turhautumisen vähentäminen suhteessa tekstien julkaisemiseen ja sen sellaisiin julkis-taiteellisiin ja muihin seikkoihin. Tällä hetkellä minua ei kiinnosta laittaa tänne blogiin kuin kuvia ja ehkä jotain "runoja" - tai, kiinnostaa kyllä, ja eräitä laajempia poetiikkaan ja esimerkiksi taidekritiikkiin liittyviä tekstejä on jo jonkin aikaa ollut valmisteilla. En ole kuitenkaan varma, onko tämä oikea paikka niille teksteille. En myöskään ole varma, ovatko käsitykseni ja muotoiluni ja mielipiteeni sellaisia, että niiden julkituominen olisi välttämätöntä. Tässä blogissa ei tosin moni muukaan asia ole välttämättömyydestä, mikä osittain suoraan seuraa päämäärästä vähentää turhautumista ja suhtautua asioihin kevyesti, mutta koska turhautumisen vähentäminen on pohjimmiltaan suunnankorjausele, jonka varsinainen päämäärä on olennaisuuden ja välttämättömyyden havaitseminen, on kyseenalaista, kannattaako ei-välttämättömiä seikkoja tuoda julki tässä yhteydessä. Mielipiteissä esimerkiksi on sellainen ongelma, että ne ovat satunnaisia, hetkellisiä, provosoivia ja rajaavia, ja jotta sen kaltaista ainesta olisi mielekästä suoltaa, tulisi olla jonkinlainen varmuus siitä, että juuri kyseinen mielipide satunnaisuudessaankin johtaa kohti olennaisempia seikkoja. Ja se nyt ei ole aivan varmaa. Tämä kaikkinainen sekavuus johtaa tietysti siihen, että tällä hetkellä tämä blogi tuottaa turhautumista, lähinnä juuri julkisuudellaan. En ole varma, haluanko, parahin lukija, jakaa kaikenmaailman pohdintoja kanssasi. Onko siis niin, että tämä blogi tulisi jäädyttää tai jotain? Tuskin, mutta koetan muodostaa tähän jonkin tuoreemman suhteen ja lähestymistavan. On kyse myös siitä, että on aika paljon muutakin tekemistä juuri nyt ja kirjalliseen työskentelyyn keskittyminen ei ota onnistuakseen sillä täysipainoisuudella, joka mahdollistaa blogin kaltaisen sivutuotteen ylläpitämisen. Blogihan voisi olla muutakin kuin sivutuote, jolloin motivaatio sen kanssa räpläämiseen olisi helposti korkeampi. No katotaan nyt.

logging in the hollow world?


(+rainforest deforestation + keskustelua metsien hoitelusta)

Kohopainon jälki on jotain sellaista, mihin nykysuomalainen degeneroitunut kirjapainokulttuuri yltää vain unissaan...

Poeettinen huudahdus ja sen esimerkkisovellus

Tärinää, ei tarinaa!

Esimerkiksi:

jumala
you my love
juu maalaa vaan

Löysin sattumoisin mainion runosarjan, joka käsittelee monipuolisesti Nokian kaupungin ajankohtaisia ilmiöitä.

Runous on vaarallista.

myönnytys lukijalle

" , en tosin aivan yksin, avasin Jumalan ruumiin… Mitä sieltä löytyi? Negaation teologiaa ja jokin tartaruoja: ”liian tyhjä ihmiseksi, liian vapaa jumalaksi”. Tartaruoja, tuo yllättävä päähänpälkähdys, riivaaja tai harhakuva, joka myöhemmin löytyi tartarien, noiden helvettiläisten, eli mongolien historiallisesta hahmosta ja löytyi siis Hesiodoksen Tartaros, Kaaoksen alta. Mongolithan olivat barbaareja – heillä oli latinankielen tulkit, ja katolisesta Euroopasta ei meinannut löytyä mongolien kielen taitajia. Tartaruoja muistuttaa herkästi jotakin pahan personoitumaa koska se on pimeä, mutta luulen, että se on olemukseltaan olemuksia ja hahmoja pakeneva siten, ettei siitä millään saa Pahan Arkkityyppiä tai edes virkamiestä. Ennemmin se on säteilevän muodottomuuden ja salaisuuden kulkurihahmo, jolle en olisi antanut nimeä, ellei nimi olisi ensin itse tullut… ”vesitytön isä”, ”alkulähdettä vartioidaan muistikulkurilta”. Mutta ei tartaruojasta enempää, "

minulla on ystävä joka kantaa lihaa
ja toiselta suunnalta kaataa
lämpöaalto kottaraisia läpilikaiseen tuulikaappiin
museo on haudattu rasvaan
nokat vavisten kaivaudun kivilattiaan
arvaatko jo käteen
osuneen mustan pisteen alkuperän
tuhat unissakävelijää hakkaa kämmeniään märkään asvalttiin
syy ja seuraus
purkautuvat hämmennykseen
joka on ainoa mahdollisuus ottaa vastaan todellisuus
ne syyt
ja seuraukset joita
vapautettu näkökenttä kohtaa jokainen aisti on
tunto
riittämätön kieli
on puhjennut ja levittää kaikkeen aineeseen
ja
kokemukseen
toista tietoisuutta, loputonta sillä
se
vuotaa
ystävälläni on haulikkometodi
rakkaus on ottanut hänet
tarkkailuun eikä häntä
enää palella
katulampun
kuvussa
.

olennaista esseistiikkaa kielestä ja poetiikasta

Blogeissa julkistuu toisinaan hyvää esseistiikkaa. Tässä linkit Olli-Pekka Tennilän esseeseen kirjoituksesta ja Jean-Luc Nancysta, sekä Antti Salmisen esseeseen avantgarden mahdottomasta mahdollisuudesta. Tutustumisen arvoinen on myös Karri Kokon versio Jukka Koskelaisen tekstistä.

Kaikkia näitä voisi kommentoida, mutta en tee sitä nyt.

"So there seems to be certain rhythms of different energies going on during
the day. If I try to force my attention to be in one thing or another, but I
don't have enough or right kind of energy available for the attention, I
cannot concentrate. I need to learn to recognize the energies and to let
them flow freely, like conscious breath. This connects my questions about
energy to the question of relaxation. And also to the question of
visualisation. I think that visualisation is a method of directing energy
consciously to certain time and work. I have not practiced the Decision
Exercise lately, but my experience from it are clear: sometimes it creates
situations where things happen like "magic", or situations where different
things come together synchronically."

puhe subjektin tuhoutumisesta on, tietenkin, meille tuttua
vaikken ole koskaan kuullutkaan alexandre kojévesta
mä olen leego, minä olen seos, aineosat eivät pelkää
subjektin tuhoutumisesta puheenollen, emme, tietenkään
ylläty lainkaan, mitään ei tapahdu, tai, vain kaikki
legioonalaiset tietävät välttää punaista kovakuoriaista
sillä sen kiiltävä kuori ei ole enää kitiiniä vaan muovia
äärettömästä ja äärettömästä on äärettömästi puhe
uimahallin saunassa istuessani olen kuuntelukone
ja joku voisi luulla että meditoin, mutta päivän sana
siniset savikerrokset kaupungin alla viidenkymmenen metrin syvyyteen
ja puheen tapa iskostuvat, minusta tulee teidän iässänne
isässänne se joka kuumassa huoneessa puhuu, tietenkin
tämäkin on hyvin tuttua, poika joka istuu alalauteella
heittää lisää löylyä, minä olen saunassa kuunteluoppilas
kun hän tulee sisään häntä tervehditään kovaan ääneen
ja sitten poistutaan, poika on oppinut
delfiinien kielen
hän kirskuttaa sitä hampaillaan
tästä on vain rajoittuneita käsityksiä
elämän hampaat takertuvat ansalankoihin,
varisten murteet ja puheen lasilaskokset sulavat yhteen kun sukellan
uimahousut tippuvat reisiin, kielessä elävä
ekosysteemi, ruumiiden läpi vaeltava
influenssan heimo, fluent inglish uni
versaali lankun A, lopuksi, tietenkin, kysymyksiä on pidettävä auki
eivätkä olkavarret jaksa pidellä, pakko
ruumis astuu sisäänsä ja kipu näyttää terävältä valolta
johon tietenkin tottuu, grotowskin
ajattelun universalistiset piirteet ovat nykyisissä monikulttuurisuuden ja postkolonialismin diskursseissa räjähtävän ongelmallisia, niin kai hän olikin
hitaasti hitaasti
räjähtävien ruumiiden opettaja
ei sinne ole pakastettu mitään
tuonpuoleista
olemuksestaan riisuttua
jumala-termiä
en, tietenkään
huomatessani
sitä luenut
jos emme voi kohdata ihmisestä riippumatonta maailmaa
kaikki riippuu meistä
en jaksa pitää tätä auki enää kauaa
lintu paskansi kartalle
katajistossa
korpit katajissa katajien takana
uskonnossa tämä piirre
on huomattavan silmiinpistävä
sen sijaan voimme kyllä sanoa, tietenkin, ja sitten
hän sanoo jotain niin yksinkertaista, tietenkin,
sillä meillä on tarpeita, ja selkäranka asettuu lantion varaan täysin rennosti
sitäkään ei kauaa kestä

negatiivi H

"We shake hands with the dead, who send us encouragement from beyond the body."
- Tatsumi Hijikata -