Kun runoilija ei usko tai on kyllästynyt tai pettynyt tai epäileväinen suhteessa runouteen, mihin hän silloin ei usko, on kyllästynyt, pettynyt tai mitä hän epäilee? Kuinka laaja (ajallisesti, metodisesti, sosiaalisesti, psyykkisesti, mitä näitä nyt on) näkökulma runouteen voi olla runoilijalle, yhdelle ihmiselle, mielekäs ja hedelmällinen lukemisen ja kirjoittamisen kannalta? Mitä lukeminen ja kirjoittaminen käyttävät polttoaineenaan? Mikä muu tuhlaa tuota polttoainetta? Voiko sitä mielekkäästi käyttää johonkin muuhun? Pitäisikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti