ololo 3 - fragmenttien kudelma laajentaa
Erään voimakkaimmista kokemuksista Ololoa lukiessa olen toistuvasti kohdannut sivulta 19 alkavan runosarjan äärellä. Vaatii ainakin kymmenen sivun lukemista, jotta kielellinen ilmiö, jonka pian kuvailen, tapahtuu.
Ensin runosarja pirtää esiin huoneen, jota muutamat runot ihmettelevät, viettävät, kuluttavat aikaa. Sitten havaitaan: "Minuun on piilotettu kallo." Tämä havainto johtaa myös ihmettelyyn ja ajan kulumiseen puheen myötä. Kolmanneksi palataan huoneeseen, tällä kertaa huoneeseen kotina.
Sitten, prosessin neljäntenä askeleena, erään sivun ensimmäinen säe toteaa: "Avaraa on sen tapa olla auki" - ja näin välittömästi mielessäni huone ja kallo yhdistyvät, niiden merkityskentät sulautuvat yhteen. Sisäinen ja ulkoinen tila ovat välittömästi yhtä, koettavasti. Analogia on toistuvasti hämmästyttävä ja tapahtuu vain vihjeenomaisesti siinä, että sana "se" ei viittaa yhteen kohteeseen, vaan täsmällisesti molempiin runosarjan keskeisiin seikkoihin: kalloon ja kotiin.
Runosarjassa puheen levollinen aika ja hiljaisuuden syvennys virittävät piilossa analogian. Näin mahdollistuu näennäisen erillisten asioiden äkillinen ja täydellinen yhdistäminen tai yhteyden tunnistaminen yhdessä yksinkertaisessa lauseessa. Tämä analogia tai muodonmuutosprosessi tapahtuu kielen kuvallisella tai tilallisella tasolla, vaatien hieman lineaarista runojen äärellä vietettyä aikaa, joka muutoksen tapahtuessa taipuu jonkinlaiseksi sykliksi - tai jollei sykliksi, niin laajentuneeksi hetkeksi runossa. Erilliset runofragmentit ja lauseet kutoutuvat laajemmaksi kirjalliseksi kokonaisuudeksi.
Runosarjassa ihminen esiintyy lähinnä puhujana ja havaitsijana, taustalla, mutta kallon ja huoneen yhteys väittävät nähdäkseni ihmisen paikan olevan kallon ja kodin välissä. Kallo on ihmisessä, ihmisen osa, samoin kuin huone on maailmassa, sen maailman osa, jossa ihminen asuu ja elää. Analogia osien välillä luo analogian kokonaisuuksien välille. Hahmottuu mahdollinen luonnos ihmisruumiin muotoisesta maailmasta tai ruumiin määrittämästä kuvasta maailmasta.
Lisäksi minulle kallo-huone -analogian yllättävä kokemus avaa mielikuvan luomisen tilasta tai mahdollisuuksien maailmasta, josta konkreettiseen olemiseen havaintotodellisuudessa aktuaalistuvat hahmot ovat näennäisesti erillisiä, mutta tarkemmassa katsannossa yhtä. Ololon keskeinen toimintapa kuuluu näin: "raakaa uteliaisuutta". Tämä raakuus uteliaisuudessa kohdistuu pistävän tarkasti kielessä ja ympäristössä oleviin yksityiskohtiin. Etenkin säetasolla Ololon runot ovat lähinnä hyvin täsmällisten esineiden, piirteiden, hahmojen, hetkien tai väitteiden äärellä. Siten on kiehtovaa, miten tässä runosarjassa maailman laajempi kokonaisuus näyttäytyy hienovaraisella, tarkalla vihjeellä. En tiedä, onko tämä ollut Olli-Pekan päämäärä runosarjaa kootessaan tai onko hän jälkikäteen havainnut sarjassa piilevää analogiaa, mutta siellä se silti on luettavissa.
5 kommenttia:
Kallo-huoneesta ja raa'asta uteliaisuudesta tulee mieleen Tere Vadénin varsin runollisen filosofian keskeinen sisäkkäisten kehien sarja korpi-piha-koti.
Runous (vaiko lyriikka!?) etsii polkua kodista korpeen. Siksi runous on aina ihan pihalla.
Varmaan toi Vadén-yhteys on Ololossa jossain määrin olemassakin, en tosin tiedä noista kehistä. Sun pitäis tarkistaa, onko ne siellä.
(En juurikaan käytä sanaa lyriikka. Se viittaa johonkin musiikkiin, mikä taas liittyy kiinnostavasti runouteen vain toisinaan.)
No sen takia juuri joitain pihalla olevia runokirjoja viitsii lueskella ja blogeja seurailla, että niissä korpikin kuiskii. Että niissä kodin ja pihankin muurit ovat "murtumisen raunioreunoja", Anarktis-runon sanoja lainaten.
Tässä yhteydessä sopinee muistella myös Hyvärisen lävistystä kallo-huoneeseen:
Oikeastaan pää on pallo
jonka lävitse tuulet puhaltavat,
ja pum! pum! raikaa siellä
kun ukkoset ohitse kiiruhtavat,
on peltoja siellä ja kukkuloita,
ja metsää, jokea, allikoita,
ja illasta puut hiljaisen maan
syttyvät uniksi loimuamaan.
(Hassusti ajattelen lyriikan ja runouden eron hieman toisin, lyriikan ikään kuin puuna joka Lesbos-saareen langenneesta siemenestä kohosi isoksi tammeksi, perintökerrannaisten myyttis-kirjalliseksi taakaksi. Sanassa runo oleilee mielestäni vielä mahdollisuus nähdä metsä puulta, kuulla metsä vaikkapa Mielikin lauluna, korven lauluna sellaisenaan, alkuperäisyytenä joka ei ole edes inehmolta suljettu vaan johon voidaan hyräilymme yhyttää.)
Kun tuli sanottua että "sanassa runo oleilee..." niin siitä tuli mieleen säe:
"käyvät ylitseni muistin ohuet rihmat,..."
Niin, eikö sanoillakin voi olla muisti, joka itsessään ei ole riippuvainen kallonsisäisistä muistajista mutta voi avartuessaan niillekin muistuttaa, muistua tietoisuutta kohti valuen.
"...kohtelen niitä aisteina ja 'nyt' laajenee."
Kielen muisti... niin, ehkä se on riippumaton meistä, mutta me emme kai voi tietää siitä muuta kuin itsemme läpi.
(Lyriikkaa tai sen merkitystä olet selvästi miettinyt - minäpä en ole. Ehkä siksi en siitä puhukaan. Sun toi filosofis-poljennollinen lauseenkuljetus on potentiaalisen lyyristä ja virkistävää.)
Pää sisäavaruudellisena pallona ja kallon löytäminen päästä (tai ihan vain kallona) ovat hyvin erilaiset tavat havaita pää/kallo, jopa toisilleen vieraat tarkkaavaisuuden tai kielellisesti aktiivisen aistimisen tilat (- - tai esimerkit sellaisista, tai sellaisten ilmenemisistä). On niillä toki yhteytensä, mutta ainakin sävyt ovat perin erilaiset.
Lähetä kommentti