maanantai 14. huhtikuuta 2008

dys, dys

Suomi on sellainen maa, jossa jotain omaehtoista poliittista aktivismia yrittävät ihmiset pistetään supon tarkkailuun, viedään kuulusteluihin ja laitetaan dna-rekisteriin, pelotellaan apaattisiksi, ja jossa itsenäistä taiteellista työtä tai käsityötaidetta harjoittavilta ihmisiltä evätään kaikki mahdollinen taloudellinen tuki, niin että on pahimmillaan kannattavampaa tuhota työvälineet kuin ponnistella työn eteen, ja jossa instituutioiden ulkopuolista henkistä työtä tai tutkimusta harjoittavat ihmiset nauretaan ja vaietaan yksinäisyyteen. Luu kurkkuun, ja jos luiden imeskely näyttää maistuvan vahvemman ravinnon puutteessa, kaikki rustotkin viedään. Tarkoitan siis sitä, minkä tiedätkin: liikaa tukea ei ole millekään yllättävälle pitkäjänteiselle työlle tarjolla.



edit: Minusta ei ole satiirikoksi, vai mikä se nyt olisi palopuhuja, ainakaan tänään, sillä ilmaisut kuten "kaikki mahdollinen" alkavat äkkiä näyttää perin suhteellisuudentajuttomilta.

edit: Älkää kuunnelko! kuunnelkaa!

16 kommenttia:

hra nutz kirjoitti...

editoijalle: Linkolan joskus ottaissa kantaa kielen iskevyyttä ihastellaan ja syystä. Luulisin että sanoja edeltää kuitenkin muutaman kalareissun verran sapenpyörittelyä
& sanainpunnintaa. Eli puoli vuotta mökkeilyä = puoli liuskaa satiiria?

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Minun kohdallani sapen ja sanojen sotkemisen lisäksi on kyse siitä, että kun saa jonkin asian artikuloitua, saattaa ilmaisun vapautuminen viedä mennessään, jolloin tulee sanoneeksi myös ne asiat, joita ei ehtinyt punnitsemaan. Se on enimmäkseen hyvä asia. Jälkikäteen, usein hyvin piankin, minuuden repaleisuus tuo kuvioon lisäksi erilaisia toisia näkökulmia, kuten suhteellisuudentajuisuuden vaatimuksen. Ketä pitää kuunnella jos itse puhuu itseään vastaan?

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Huomattakoon, että jätin kaikki näkökulmat töröttämään tuohon tekstiin, alkuperäiset ja jälkiepäröivät.

hra ntz kirjoitti...

En ollut opetus/ moitosmielellä, tai tarjoamassa linkolaa esikuvaksi, siksi kohdistin "editoijalle".

Tuli mieleen pari näennäistä vastakohtaisuutta, jotka liittyvät kirjallisuuden voimiin:

A: kirjoittaa auki epäilyksineen päivineen asiaa, jonka tuntee tai jota ei tunne

B: kirjoittaa vakuuttavasti ja aukottomasti asiasta, jonka
tuntee tai jota ei tunne

- kenties tulisi antaa voimain
puhua vrt. potsmodernismi, mi voimat kastroi.

dahl kirjoitti...

jos herra nutz hakee jaollaan modernismi/postmodernismi-välistä (keinotekoistakin) vastakkainasettelua, niin p-modernismi sopii lähinnä tuohon a)-luokkaan. mutta, kuten tiedetään, luokat aukeavat, poksahtelevat ja menevät päällekkäin.

minusta kirjoittamisessa ei pitäisi olla itseisarvona kumpikaan, epäileminen tai vakuuttavuus, vaan molemmin parempi.

tämä teksti toimii kyllä minusta tavallaan, mutta johtuneeko omasta satiirikäsityksestäni, että satiirina se ei minulle aukea.

hra nutz kirjoitti...

Dahl: kirjoitin "näennäinen vastakohtaisuus", minkä ei tulisi antaa aihetta luokkajakoihin tai -taisteluihin,

ja "kenties kannattaa antaa
voimain puhua", kirjoitti sitten miten hyvänsä, vakuuttavasti tai kompastellen - tarkoitan voimalla tekstin vaikutusta lukijassa.

potsmodernismihöläys on lähellä ilmaisun a-suuntaa, mutta yritän nyt vielä .. amerikkalainen kirjallisuudentutkimus on opettanut meille, että tuli potsmodernismi, joka osoitti mimeesiksen, supjektin yms. huijauksiksi (jonkun mielestä näin opetti joku muu kuin kirjallisuus). Näin ollen kuvailemieni voimien vanhakantaisilta muodoilta vedettiin matto alta, ja tilalle tuli sitten muuta, metavixönii, zonee yms. Nyt orastavassa tilanteessa pitäis päästä jo yli tästä mimeesis ja supjekti on huijausta -rellestelystä (jota suomessa on harjoittanut korkeintaan 1,5 romaanikirjailijaa) mutta otettava toki niistä opix, ja jatkettava; romaani kehittyy, suomessa se pitäisi tosin ensin synnyttää ennen kuin sitä voi ruveta kehittämään.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

(sillä välin kuin kirjoitin tätä oli hra Nutz ehtinyt laittaa yllä olevan kommenttinsa, jota en ole vielä lukaissut)

Niin, eihän se satiiria olekaan, kuten kirjoitinkin. Jätin vain lauseen sellaiseksi kuin se tuli, joten määritelmän horjunta on näkyvissä.

Toimivuudesta sen sijaan en tiedä. Toimii miten? Toimii minä? Minusta "tekstin toimiminen" on aina jotenkin epäilyttävää. Tarkoittaako se vastaanottajan tyytyväiseksi tulemista? Tarkoittaako se viestin perille menoa tai ymmärrettävyyttä (hyvin epäilyttäviä asioita)? Tai peräti hyväksyttävyyttä? Tarkoittaako se sitä, että teksti on jokin väline? Tai ettei se ole "rikki"?

Siinä ollaan ehkä turhan lähellä kuvitelmaa, että kirjoittamista (tai tekemistä ja elämää yleensä) voisi hallita. Hillitä voi, mutta ei se taas johda mihinkään. Olen tietenkin tätä mieltä, sillä en usko ammattilaisuuteen taiteessa. Tietysti on virtuooseja ja muita ihmisiä, jotka osaavat tehdä. Osaamisessa on vaaransa & hyötynsä. Ammattilaisuus sinänsä on kuitenkin nähdäkseni vain sosiaalinen asema, mikä ei saisi olla liian kiinnostavaa.

Tässä ollaan tietenkin varmasti jo hyvin kaukana siitä, mitä Rita tarkoitti, mutta tästä päästään luontevasti tuohon "antaa voimain puhua" -kysymykseen.

Minua miellyttää ajatus, että kirjoitus on jotain, mikä kulkee ihmisen läpi. Missä määrin voi tunnistaa, mikä voima tai mitkä voimat kulloinkin puhuu? Päällekkäiset intensiteetit? Ja voiko olla mitään omaa, henkilökohtaista, subjektiivista intensiteettiä tai voimaa? Jostainhan kaikki tulee. Ja mikä on "oman" ja "omistamisen" ero?

Vakuuttavuus ja epäily ym. ovat usein vain retorisia hahmoja, jotka sisältävät käytännössä toisensa (ja muuta) sekoittuneena. Sekoittuneena kaikenlaisiin voimiin ja voimattomuuksiin.

Joskus kirjoittaminen vain on miellyttävää puuhaa.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

"pitäis päästä jo yli tästä mimeesis ja supjekti on huijausta -rellestelystä"

Kannatettavaa.

Toisaalta, minusta on vähän hätiköityä olettaa, että Suomessa ei olisi romaanitaidetta. Olennaisia romaaneja on vähän, mutta kyllä ne pitäisi muistaa mahdollisimman tarkasti ennen kuin ruvetaan väittämään, ettei niitä ole. Minä luen niin vähän kaunokirjallista proosaa nykyään, etten ole pätevä arvioimaan romaanitaidetta laajasti, mutta olen aivan varma, että siellä on kaikenlaisia helmiä.

Kiinnostavaa on myös se seikka, että tämä teksti on herättänyt aika monta kommenttia, jotka liittyvät melko vähän siihen, mistä alunperin kirjoitin. Se on toki hyväkin asia, kunhan havaitsin.

dahl kirjoitti...

Kyllä minä tarkoitin tekstin toimimisella lähinnä sitä, että käsitin, mitä yritit sanoa, vaikka en ole välttämättä kaiken kanssa samaa mieltä. Minusta ei ole epäilyttävää siinä, että kirjoittaja yrittää saada kontaktia vastaanottajaan.

Oman kirjallisuuskäsitykseni mukaan samat retoriikan ydinkuviot kirjoittamisessa pätevät kuin muussa inhimillisessä toiminnassa. Kontaktin voi saada hyvin monella eri tavalla - myös vastenmielisellä, henk. kohtaisella tekstillä. Puhuja puhuu vastaanottajalle ja yrittää saada tämän vakuuttuneeksi. Puhe, joka hänen suistaan tulee, voi olla sitten vaikka kuinka monihahmoista. Puhujan yhtenäisyys ei sitä estä.

"Toimiminen" voi olla hyvin monenlaista eikä tarkoita välttämättä tekstipintojen eheyttä tai koheesiota. Hyvin rikkinäinen, fragmentoitunutkin teksti voi toimia. Viestin korostaminen liittäisi kai kirjoittamisen jälleen pikemminkin sille p-modernistiselle puolelle.

Kyllähän kirjoittamisen voi ajatella vaikka tuhannella eri tavalla - myös jonkinlaisena voimakenttien vaikutuskentässä olemisena, kuten sinä - eikä sillä kai ole mitään merkitystä, miten ajattelee, jos vain sillä tavalla "legitimoi" oman tekemisensä ja kokee sen itselleen tärkeänä. Ne kaikki kukat kukkikoon ja sitä rataa.

Minusta suomalaisessa proosassa - jota en kyllä myöskään ole tuhottomasti lukenut, tunnustan - nimenomaan on kysymys mimesiksen ja subjektiuden tavoittelusta.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

(Mitä siis yritin sanoa?)

Kontakti on riittävän laaja... siinä ei ole juuri mitään epäilyttävää, siihen mahtuvat kaikki, kommunikoimattomatkin kukat, lihansyöjäkasvit ja loiset. Kontakteja tarvitaan aineenvaihtoon.

Millainen teksti ei toimi (lainkaan, millään tavalla - kenelle)?

Haen kai tuolla kysymyksellä sitä aluetta tai niitä alueita, joita ei tunneta, jotka ylittää alittaa ohittaa tai muuten hämää vaikkapa juuri nuo mainitsemasi retoriikan ydinkuviot.

dahl kirjoitti...

Muistan, kun esiinnyit Dubrovnikissa pari vuotta sitten. Se oli varsin vaikuttavaa. Jotain voimastasi siirtyi minuun ja vaikka en kokenut tuota siirtynyttä kokemusta miellyttävänä, se oli pikemminkin epämiellyttävää paljautta, kuin joku olisi tunkeutunut omassa paljaudessaan liian lähelle minua.

Mutta tämä oli siis positiivinen kritiikki/palaute. Harvoin näkee esitystä, joka tulee iholle.

Ymmärrän kyllä, jos pyrkimykseesi eivät sovi mitkään sosiaaliset roolit/asemat/asennot. Etsinet kai ikiomiasi.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Kiitos, kaikki palaute on aina tervetullutta. Kritiikkiäkin saa esittää, ja jos jokin väite tai esitys tunkeilee, on asiallista torjua se.

Voima, jos sellaista jossain touhussani on, ei ole minun. Aloitin Dubrovnikin esityksen lauseella: "Minä en ole sinun veljesi, minä olen tämä huone." Tietenkin tuossa lauseessa nyt toistuu kahdestikin "minä", joka viittaisi johonkin "omaani", hmmh... se ei ollut ajatuksena. Esityksen jännite nähdäkseni muotoutui paljon muustakin kuin jostain omastani. Esimerkiksi tilanteesta, kuuntelijoista (niistä jotka tunsin ja niistä joita en tuntenut), äänentoistosta (joka yllätti ainakin minut), illan aiemmista esityksistä, valmistautumisesta, jne.

Ikioma... Asento ehkä korkeintaan voi olla oma, harvoin sekään. Tykkään ajatella, että "oma ääni on aina välttämättä vieras".

Sosiaalinen liittyy kyllä välttämättä tekemiseen - esimerkiksi tämä blogi on myös sosiaalinen, vaikka kirjoittaisin tänne mitä. On sosiaalinen valinta kirjoittaa yleisölle. Onhan se muutakin, riippuen kirjoituksista. En ole mitenkään pääasiallisen sosiaaliskielteinen, vaan ehkä vain neuroottinen sosiaalisuuden suhteen, ja tietoinen siitä, miten jokin saavutettu asema voi pilata hyvätkin jutut.

dahl kirjoitti...

Niin, Dubrovnik-esityksen jännite muodostui siitä yhteisestä voimakentästä, jonka sinä, kuulijat, paikka ja tilanne yhteisesti muodostivat.

En tarkoittanut "sosiaaliskielteisyyttä" (blogistahan en puhunutkaan, vaan eri asiasta, tavasta tehdä "taidetta"), vaan juuri niihin voimakenttiin menemistä, joka kai kuitenkin edellyttää yritystä olla samaan aikaan sekä itsessä, että jollakin tavoin myös muissa, heitä, heidän reaktioitaan aistien.

Näin sen koin.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Edelleen kiinnostavaa kuulla kokemuksestasi, kiitoksia.

Tässä keskustelussa on nyt aika epätarkasti puhuttu "voimista", toisaalta esitykseen, toisaalta kirjoitukseen tai puheeseen liittyen. Se on ihan ok. Jossain toisessa yhteydessä niitä pitäisi jotenkin täsmentää: mitä? miten? kenelle? miltä? Onko "voimia" erilaisia? Miten ne havaitaan? Mihin ne liittyy? jne.

dahl kirjoitti...

Epätarkkuutta omalta osalta aiheuttaa gradun jälkimainingit: kaikki ajatteluenergia on sinne sysätty ja nyt voi mennä rennommin.

Toisaalta kaikilla on tässä keskustelussa ollut jonkinlainen oma teksti/esityssabluuna, johon on liittynyt tai ollut liittymättä voimakentät. Miten? Kenelle? Millä keinoin? -kysymyksiä saisi kysyä yksi kerrallaan jokaisen eri sabluunan lävitse.

Siitä (esityksen/tekstin) epämiellyttävyydestä vielä. En minä ainakaan toivo tekstiltä lähtökohtaisesti miellyttävyyttä, vaan ihan banaalia mukaanvievyyttä. Mukaan voi viedä monella tavalla, myös tavalla joka ei ole mieluisa, esimerkkinä vaikka Oliviero Toscaninin osteoporoosivalokuvat.

A kirjoitti...

en jaksa lukea tätä keskustelua vaikka mielenkiintoiselta se vaikuttaakin, mutta soitan suutani ketun sanojen tahtiin tässä asiassa, siis viitatetn tuohon pääviestiin, ei näihin kommentteihin (joita en ole lukenut). nimim. "Henkinen työ ja tahto"

P.S vielä kulkee......ja sanan säilä lyö!!!!!!!!!!!!