eräs runo David Kherdianin kirjasta Letters to My Father

Sattumalta ja Armenian kansanmurhaan liittyvän tutkailun myötä päädyin kääntämään seuraavan runon, joka ei liity sattumaan eikä kansanmurhaankaan mitenkään suoraan.



David Kherdian
Teoksesta Letters to My Father (Kirjeitä isälleni)


Sen täytyi olla vuosi 1950. Racine, Wisconsinissa.
Olinko yhdeksäntoista? Oliko isäni kuusikymmentä
vai kuusikymmentäyksi - kuten minä olen nyt?
Sen täytyi olla ensimmäinen autoni, Plymouth.
Isäni ei koskaan ajanut, eikä äitini.
Vain yksi armenialaisperhe,
niin muistan, omisti silloin auton.

On ilta ja ajan häntä
Veteraanien talolle johonkin tapahtumaan
tai tapaamiseen jonne hän on menossa.
Olemme keskikaupungilla ennen kuin tajuan,
hän on epävarma osoitteesta.
Hän on tottunut kävelemään kaikkialle,
ja on menettänyt suuntavaistonsa autossani
(mutta en tajua sitä lainkaan
silloin). Hän tekee minut kärsimättömäksi.
En halua olla hänen kuskinsa,
haluan eteenpäin omassa elämässäni, en
olla apuri hänen elämässään.

Aja tiensivuun, hän sanoo, lukien ajatukseni.
Teen niin, vaivaantuen,
omatuntoni kamppailee
kärsimättömyyteni kanssa. Mutta
ajan sivuun. Hän nousee autosta ja nopeasti
aloittaa kiirehtivän kävelynsä -
kävelyn josta tulen aina tuntemaan
hänet, ja jonka tulen aina muistamaan
kun ajattelen häntä ja ajattelen itseäni.

Hän nousee autosta Woolworthin edessä.
Ulkona on pimeää, mutta katuvalot
eivät pala, ja olen täällä, yksin
puolipimeässä,
jähmettyneenä, autoni pysäköitynä kadunvarteen

Ja olen siellä yhä, katsomassa,
tuijottamassa hänen selkäänsä kun hän liikkuu pois,
tietäen että Veteraanien talo
on vain kolmen korttelin päässä.
Kutsuisin häntä jos hän voisi kuulla minua
mutta hän on omillaan ja yksin
kuten minä
tämän kanssa mitä minä sitten olenkin.