"titanik marraskuussa"

Astuin sisään ja jäin odottamaan. Kuvittelin että he aikoivat keskustella myöhään yöhön suuresta muodosta, laivan kannella tuijottaen pysäytettyä merta, pysähtynyttä jäävuorta. Joku kaatoi punaviiniä kuraiselle kengälleni. Liian synkkää. Mutta heille esitettiin kysymyksiä, jotka oli laadittu leikkisällä ruumiinavauksella ja muovisella kaukoputkella. Koko huone ohjelmoitui teeskentelemään että emme ole haaksirikkoutuneet. Puin päälleni ylettömän hitaasti ja astuin viisi askelta ulko-ovelle. Poistuin, siinä hetkessä kahden paon yhtymäkohdassa. Kaikki tavat paeta tämän sekunnin kuurosta, jonka on yletyttävä pohjattomaan pelkoon, pohjattomaan rakkauteen.

Puistossa kivet olivat, tulin niiden vaikutuspiiriin, se oli hidasta ja epävarmaa, pysähtymisesta riippuvaista, hiljaisuuden tila-aisti.

Kun heräsin, kuolleita oli viisi enemmän. Ensin en käsittänyt mihin olin nukahtanut. Myöhemmin, tänä aamuna, heräsin, se oli keveämpää, olin jo unohtanut, vaikka tiesin mihin heräsin.