saukoton koski

ei ole jäätä, vesi korkealla

tasapainoiset hypyt sen ylitse

koskikara virtauksen partaalla

pitkin yötä äitini seuraa pegasuksen laukkaa pitkin yötä

niin suuri järvi että moottoritietäkin ajaessa on oltava tietoinen sen koosta ja muodosta

on oltava suuri järvi että moottoritiellä tajutaan koko ja muoto

valjastettu koski nuolee ja nuolee betoniseinää

muistin vuoksi

istun alas, myönnyn asentoon

tasapainottavat henkäykset sen lävitse

kokoomapisteen partaalla

taivaan halki isäni katse tavoittaa kuun saturnuksen yllä

katse joka halkaisee valon kahdeksi valoksi

on oltava suuri muki että kahvi muuttaa hengityksen

varmastikin rukous tapahtui muulloin kuin rukoiltaessa, niin sen täytyy olla

vuosikymmenten muodonmuutos

jota toisissamme seuraamme

kertoo moottoriteiden rakentamisesta, murtumisesta

suuren järven muovautumisesta ja tyhjenemisestä

hetkellinen laulu

pysäyttää veden

sisuksissasi

missä et ennen kääntynyt vasemmalle, käytävässä jonka koskemattomat ovet

olet kaikki itse nostanut saranoilleen

(

alan kuvitella seinättömiä käytäviä

lihaa joka on männnynrunko ajassa

ajassa koettuna tiheänä aineena, virtaava valo jokin toukka kaivautumassa syihin

koteloituakseen muodonmuutoksen hetkeen, talven yli

kuin maanpakolainen

aika tihentymässä lihaksiin

kuolleisiin ja eläviin, eroa tekemättä

... päivät verenkiertoja myöten

tai muita liian tiheitä ja siksi umpeutuvia lauseita

tai sanoja joihin katselen pitkään ja merkitykset jakautuvat muodostamatta yhtään uutta merkkiä

kirjoitustaidon menettäminen lukemisen partaalla

vastaanottaa, työntyä sisään päin niin kaikki tulee mukaan

on oltava suuri vesi

että umpeenrakennettu

kokee maan koon

on oltava valtava taivas

että tuoleille työstetty

kokee kätensä muodon, sormenmitan, nyrkinmitan, levitetyn kämmenen mitan

(

sähkökatkon aikaan huoltoasemalla on hämärää

vara-akulla piippaava kassakone

asvalttipihalla on kirkasta ja päällekäyvät ilmamassat

pidättelevät ihmisiä, miehiä ja naisia, tuulilasien alla

pysähtyneiden bensapumppujen äärellä

minulla on jonkun vanha vihreä villakangastakki joka hylkii vettä

ja kävelen edestakaisin hymyilemässä

männyn suuri oksa roikkuu vuodenkin päästä yhä puussaan

irrallaan toisten suurten oksien varassa

käpytikka tulee etsimään sen repeämästä toukkaa

(valoa nopeampi olento; kieleni superlatiivit osoittavat vain rajan josta alkaa ääretön)

))

meidän kielemme eivät ole kovin erilaiset

siksi ne voivat kohdata

oih! kuolleen kissan asennot ja liikkeet

tulevat vastaan talossa, nojatuolilla musta villapaita, ovea avatessa vilahdus jota ei ollut

...

tuhlata, laulaa

sulattaa, vaivautua (taikina, korpus)

antaa hengityksen lahja verenkierrolleen

antaa aivoilleen humaltumisen lahja

terveisin j.

ps. vietiin kynttilä lemmetyn haudalle; mikä pitääkin mielessäni sen, että huomiota saa kaiken aikaa, ja ajan päätyttyäkin, käsittämättömistä suunnista, syytä on siis pitää käsittämätön tarkassa syynissä, ethän sinäkään odottanut saavasi tätä kirjettä!

ilmeisesti tää taloususkonto perustuu erehdykseen, että talous=rahatalous, ja tiedeuskovaisuus näyttää perustuvan siihen, että se mitä tiedetään = se mitä on

makasin katolla katselin ilmakehässä palavia kiviä

mistä tiesin? valoviivoja ilmestyi ja katosi

tuntemattomuuteen ylläni

kirjallisuus on vain hidasta ainevälitteistä telepatiaa

vain harvoin on vain vain

Kaikenlaisilla fundamentalisteille, jotka kiireestä kantapäähän, pelon ja vihan raskaudella vastustavat jotakin aatetta tai toimintaa, on kadehdittavan helppoa päästä tilanteisiin, joissa heidän psyko-fyysinen kokonaisuutensa joutuu kosketuksiin tuntemattomuuden pelon kanssa. Tuntemattomuuden pelko on varmasti eräs hyödyllisimmistä tunteista kokea niin kauan kuin ei ole siitä vapaa, ja varmaankaan kukaan ei ole siitä täysin vapaa. Kiihkeä jyrkkyys jonkin asian suhteen stimuloi tuota tunnetta herkeämättä jokapäiväisessä elämässä, koska identiteetti on kytketty tuohon perustavaan kieltämiseen. Tietenkin juuri siksi voi olla erityisen vaikeaa ottaa vastaan tuntemattomuuden pelon kokemusta, mutta ainakin räikeitä tilaisuuksia siihen tulee vastaan kaiken aikaa. Ehkä niitä tulee muutenkin kaiken aikaa. (Älä nyt vesitä tätä!) Mutta selvää on, että jokin olemisen tilaan tyytymätön, äkillisistä reaktioista irtipysyvä tyyneys auttaa tuntemattomuuden pelon kohtaamisessa.

kaikki mikä tapahtuu isenheimin alttaritaulun toisessa osassa

on ihmiskontrollin ulkopuolella

ihminen voi vain antaa periksi (alapaneelin ristiltä laskettu kristuksen ruumis)

olla alttiina (vasemmalla maria joka kohtaa gabrielin)

ja pitää huolta (keskellä oikealle maria joka pitelee kristuslasta tai alapaneelissa he jotka pitävät huolta kristuksen ruumiista)

kaikki muu on yli-inhimillisten olentojen ja voimien vallassa

kristuksen ylösnoustessa ihminen romahtaa haarniskoineen (oikealla)

hulluudentorjuntahulluus

(Alla oleva kirjoitus ei yritä väittää, että kaikki mitä erilaisissa konteksteissa tehdään ihmisten mielenterveyden eteen, olisi turhaa ja väärin, vaan ainoastaan kuvaa joitakin henkilökohtaisia tunteitani liittyen näiden kontekstien onnistumisista riippumattomiin ilmeisiin ongelmiin.)

Tulen surulliseksi, kun ajattelen millaisessa epätietoisuudessa mielenterveystyö on. Toisaalta tiedän lähipiirini kokemuksesta, ettei hyvää mielenterveyshoitoa ole juurikaan saatavilla resurssipulan, ammattilaisten ammattitaidottomuuden ja vallitsevia hoitokäytäntöjä ohjaavien arvojen kestämättömyyden vuoksi. Toisaalta tiedän, että monet viralliselle mielenterveystyölle vaihtoehtoiset menetelmät hoitaa psyykeä ovat mielikuvituksellisuudessaan surkuhupaisia – ja vaikka ihmeellisimmätkin väitteet voivat perustua kokemukseen (ja vähintään yhtä usein itsepetokseen – ja, onneksi harvemmin, tahalliseen harhaan johtamiseen), on hyvin kyseenalaista, että tietäisimme juuri mitään siitä, mitä todella tapahtuu, kun jokin henkinen energia vaikuttaa ihmisessä tai ihmisryhmässä.

Koen myös (piirun verran ylimielistä) myötätuntoa kaikenlaista henkistä puuhailua kohtaan – ihmisten tarve löytää vastauksia on hellyttävä ja tunnistan paitsi muissa myös itsessäni erilaisten ylilyöntien ja harhakuvitelmien houkuttelevuuden. Jostain syystä virallista terveydenhuollon kenttää taas Suomessa leimaa jokin pelonsekainen varmuuden, lukkoon lyödyn hoitokulttuurin ja mahdollisten vielä tuntemattomien (tai jopa tunnettujen, mutta omaksuttujen käsitysten vastaisten tai ne ylittävien) inhimillisen olemisen ja toiminnan alueiden kieltämisen mentaliteetti. Se herättää minussa kiivasta herättelyntarvetta, turhautumista herättelyn ilmiselvään vaikeuteen ellei mahdottomuuteen (minun elämänrytmini mittakaavassa ja kykyjeni puitteissa). Niin kuin usein vihan taustalta nousee tässäkin kohtaa surua.

Sekin jätkä joka auttoi mua melko tasan vuos sitten Pasilan asemalla oli jäänyt johonkin kynnykselle. Siitä näkee kahteen suuntaan, mutta kahta suuntaa peittää ovenkarmit, seinänpaksuus. Älä sä jää tähän, älä pysähdy vielä. Sillä oli muovikassissa joku pikkuvihkonen ja kynä, jotain sarjakuvia, jostain syystä tuli mieleen mummoloiden vintit, ja iso harmaa takki ja hesburgerin safkat. Vasemmalla kädellä se kätteli kun näytti hyvältä ja kun vitutti, oikealla.

Hittavainen Kuippana Kuihkamo Kuittola Kuituri Kuikuli Kulkia Kuittia Kuihtana Huuhkana

Miten ylimielinen vanha laiska kissa

oppii uutta? Sen täytyy ryhtyä metsästämään

ilveksiä. Ivallisen raskaat silmäluomet

avautuvat selälleen, tunteeton tutka

ohjaa anturoita ja kynsiä.

21.4.2005

21.4.2005 - päivä jona olin kirjoittanut runoja 7 vuotta.

Seitsemässä vuodessa ruumiin kaikki solut paitsi aivojen uusiutuvat.

---

Kastelen lohikäärmepuuta. Sinä jolle kirjoitan

Et ole nähnyt kaikkia sen haaroja. Kirjan sivu imee vettä

Kuivalla mullalla valkoinen, rakeinen sieni. Sanat nousevat veden ääreen

Arkin läpi laihtuvat säkeet. Kirjava pallo kädessäni

Kirjava pallo repussani. Kirjava pallo jättömaalla

Heitän palloa seinää vasten. Heitän palloa vasten muovia

Heitän palloa valoa vasten. Valo heitetään

Aurinko valuu sieneksi taivaanrantaan

Ja alkaa versoa veneen pohjan läpi

Nyökkään sinulle, suljettujen huulien takana hampaat lyövät yhteen, hiljaa, hiljaa,

nyökkään kahdesti

tietääkseni miltä se tuntuu

Vanhan rautalangan pätkä katkesi ruosteen kohdalta kun vääntelin

Olen hiljaa, rastaat laulavat paljon kauniimmin

En liiku, muurahaiset tanssivat, kiihtyneet puutikut

Siirtelen tyynyjä kuin pasianssikortteja

Valaat ja pääskyset ovat lähellä

vaeltaa sinisessä syvyydessä

suu auki

näkymättömien parvien sisällä

kävelin katuja ennen kuin pysähdyin

---

ketosis – betonimyrkytys

[...] istuimme lammen vedessä ja hän heitti noppia, ne upposivat veteen [.]

nimeni meni minuun

Noista muutamasta tekstistä, joita tässä alla juuri julkaisin vuodelta 2006, voi jo helposti päätellä, että esikoiskirjani olisi voinut olla joiltain osin hyvin toisenlainen kuin se on. En tietenkään vuoda julkisuuteen kaikkea sitä materiaalia, joka julkaisematta jäi & jääköön, mutta tiettyä tekstiä (jota en ainakaan tähän blogiin laita) etsiessäni löysin paljon muutakin hedelmällistä ja ainakin itseäni innostavaa säkeistä materiaalia.

Keskeistä tässä on kai juuri nyt se, että kirjoittamaan oppiminen, joka pitää aina aloittaa alusta, on joskus myös muistamista eikä aina uuden löytämistä. Ja se, että metsään jää aina piiloon kaikenlaista syötävää.

14.10.2006 Munien suhteen on kolmenlaisia lintuja

Munien suhteen on kolmenlaisia lintuja. Esimerkiksi otan

lokin, pöllön ja tiaisen.

Lokki on näistä ainoa jolla on suhteita maan sisäpuolisiin tundriin.

Se hakee munankuoren pääaineen, snaan,

maapallomme napa-alueilta, laajojen, onttoon maahan johtavien

sisäänkäyntien sisäreunamien snaakerrostumista.

Pöllön ei tarvitse tällaisia vaarallisia snaanhakuretkiä tehdä, sillä

pöllöt ovat lintujen keskuudessa aivan poikkeuksellisia.

Ne erittävät snaata kallokopassaan. Tutkijat eivät ole yksimielisiä

siitä, kehittyykö snaa jossakin pöllön aivojen elimessä alusta asti,

vai onko pöllöillä jokin sukupolvelta toiselle periytyvä ainesosa,

jonka emo poikaselleen aivoihin asettaa ja jonka alkuperä siten on

kaukaisessa menneisyydessä, ajassa ennen

pöllöjen ja kissaeläinten eriytymistä.

Tunnetustihan kissaeläimet kehräävät snaata, mutta

tätä linnut eivät tietenkään voi juuri milloinkaan hyödyntää,

sillä useimmat kissaeläimet saalistavat lintuja,

ja lisäksi herkuttelevat kaiken snaan sitä mukaa kun sitä erittyy –

eikä senkään syntymekanismi ole tutkijoille täysin selvä.

Joka tapauksessa kallonsa avulla pöllöt voivat varistaa

snaajauhetta poikasen syntymän aikana avonaisesta nokastaan

ja leipoa tästä lämpimästä, sylkeen sekoitetusta tahnasta

tiiviin kuoren. Tiaisilla ei ole mahdollisuutta lentää jatkuvasti pitkiä matkoja

maan uumeniin ja takaisin. Ne eivät myöskään elä riittävän syvällä

napa-alueiden rannikoilla. Tiaisten munat koostuvatkin pääasiassa

hämähäkinseitistä irtijauhetusta snaasta.

Hämähäkit sen sijaan saavat snaansa ilmakehän yläkerroksista, joissa sitä

valtavina pilvinä leijailee – lumi koostuu tämän snaan herkimmistä,

tulettomista ainesosista. Hämähäkithän tunnetusti viettävät

nuoruusjaksonsa lentäen ja snaata etsien jopa

kymmenen kilometrin korkeudessa. Tiaiset ryöstävät armotta snaan

hämähäkin seiteistä lastensa suojaksi. Joskus tiaisilla ja esimerkiksi

ristilukeilla on niin hyvät suhteet, että tiaiset ostavat snaan muutamilla kärpäsillä.

Tällaiset ovat lintujen erot päällisin puolin tarkasteltuna munankuorenleipomisen kannalta.

28.11.2006

kuun pintaa kiertävä tomupalo

kuun pintaa hiertävä pölypalo

ja jos kuu onkin pimeä pyöreä linssi, linssipallo

jota kaukaa valoilla etsitään

niin kaukaa ettei mikään siitä hohda

mutta se yksi valo joka minut aamulla sängystä siirtää

karmaisevassa tien terävyydessä kainalostani hikeä hiertää

hohtaa kuun pinnalla, sen pölyyntyneen lasin sytyttää, pesee tulella ja lasin mustuttaa

puolikuun aikaan tajuan että kuu on kuin silmämunani

aina kokonaan olemassa, kuten kuu on nytkin kokonaan näkyvissä

puoliksi musta, puoliksi valon kuorruttama

pimeässä metsässä tajuan että se on kuin ruumiini

yhtä lailla niissä kuljen tuttua polkua, kukaan ei lähtisi tälle matkalle

jos ei tietäisi minne on menossa, eikä tiedolla ole kuin aavistuksen säie

yhdistämässä sitä todelliseen päämäärään

asumme tähden alla, kauhanvarrenpään alla

14.1.2006

laskeudutaan, varpaat eivät asetu portaalle kaikki samanaikaisesti

kylmyys ihoa vasten on valoa

ja portaiden alla käytävä, kudottu raidallinen matto ja oven metalliset osat

lukitsemista ja aukaisemista varten taottu

sulatettu, muottiin laskettu

kädet ohjaavat sinut

oven läpi, oviaukosta

huoneeseen, valoon

suojelet rintakehää ja palleaa liialta kirkkaudelta

huonetta sydämesi iskuilta

luut

k

okager

ige

läpikulku nivelletty

kävelyllä laulaa

tuuli tarttuu ääniin ja kuohuttaa

tuuli tarttuu mustarastaan lauluun ja taittaa

Jan pelkää kuolemaa

hän pelkää että hän lähtee

hän pelkää mäkeen juuttuneen peräkärryn lähtevän liikkeelle

ja vyöryvän rikki kaikkien kyytiin nostettujen hauraitten huonekalujen kanssa

vanhastaan tahdon kuolla

mitä ympärillä on aina katoamattomana

vetoaa minuun ja verkkopankin avainluvut sopivat yhteen

en jaksa sitä, varis jona näin sinut ei pysty kaivamaan maata

myllättyään sisuskaluni viima käy

lepäämään itse ylitsepääsemättömään

lähtemättömän ylittämättömässä

mikrofasismi

typerien huolien addiktiivisen tuttuuden tuottama elämänsyyntuntu peittää kuolemankirkkauden värittömän samaistumattoman avaruuden

miten onkin että koen eläväni vain kun menetän sen ainoan tyhjän tilan jota kokemalla voisin elää

jostain syystä on äärimmäisen vaikeaa pitää se tila avoinna jollekin arvokkaalle ja todelliselle ja erityisen helppoa päästää se täyteen marinaa ja märiseviä persoonanriekaleita

tilan avoinna pitämistä helpompaa on myös sen sulkeutumisen turhauttavuudesta johtuva itseanalyysi ja syytökset

yhä paremmin naamioituvat tarpeettomat voimaa tuhlaavat tunteilut

usein ajattelu ei ole ajattelua vaan ainoastaan jonkin tunteen yliaktiivista ja väärään paikkaan vuotavaa käsitteellistä vettä

en tarvitse täydellistä hetkeä avautuakseni sille mikä hetkessä on olemassa

olenko jo kärsiskellyt tarpeeksi?

tänä päivänä löydän itseni ylittämästä huonetta

päästäkseni lepoon

ehkä jokin minussa muistaa minkä unen tarvitsen

A smile that encircles - ymmärtävä hymy.

pirun kirjamessut!

Pyöräilen perjantaina Turun kirjamessuille ja joskus kello yhentoista maissa tai sopivasti jälkeen esitän runojani Runohuone nimisessä loukossa B88 taisi olla osoitteensa, ja sitten kahdesta eteenpäin istun paneelissa pohtimassa ääneen esseistiikkaa ja ääneti varmaan jotain tyttöjä, ja sitten lauantaina Olli-Pekan kanssa pidetään ääntä muistaakseni joskus ennen kahta jossain, mut ehdimme selvittää ajan ja paikan vielä ennen kuin on myöhäistä.

"first it steals your mind and then it steals your soul"

kuolemankirkkaus

ei minkään värinen

ensin kuoppa johon putoaa; yön yli avartava korkeus

haarukkain kilkkaus

syödä, tehdä kuolemaa riisinjyvistä

ne romahtelevat lautasella, rinteet vajoavat; höyry nousee

kohotan haarukallisen

otsani ylle

Kukkia-dokumentti: kaapeli-sandö

Antti Salminen Breivikistä.

kielen haavat paranee nopeasti

vältä silti isoja suonia

Kukkia-dokumentti: kuopio & turku atrium

"söit minut ja nyt kannat minua"

sydämeni opasti minut särkemään sydämeni

tuntuva säe

Ei ole niin, että Charles Olsonin teesien "projektiivisesta säkeestä" "tulisi olla melkein kaiken nykyaikaisen säettä pohtivan poetiikan lähtökohta", mutta hyvä, kun Teemu Manninen nosti nuo teesit esille Olli-Pekka Tennilän blogikirjoituksen yhteydessä. Poetiikan pohdinta voi lähteä mistä tahansa ja päätyä mihin tahansa. Jotakin melko yleisesti merkityksellistä Olsonilla kuitenkin on teesissään 1:

" - - kineettisyys. Runo on energiaa, joka siirretään sieltä mistä runoilija sen sai (lähteitä on oleva useampia) runon välityksellä aina lukijalle asti. Ok. Tällöin runon itsensä on oltava kaikilta osin korkeaenerginen konstruktio ja kaikilta osin energian purkausta. Eli: kuinka runoilija saavuttaa saman energialatauksen, kuinka hän, mikä on se tapa, jolla hän syöttää säkeeseen yhtä paljon energiaa kuin häntä itseään alun perin ajoi, ja kuitenkin ainoastaan säkeelle tyypillistä energiaa, joka ilmiselvästi on toisenlaista kuin energia, jonka lukija, yhtälön kolmas muuttuja, ottaa vastaan."

Jos olisin Kaikki kulkee ruumiin läpi -esseetäni kirjoittaessa ollut tietoinen Olsonin esseestä, olisin kirjoittanut siitä tähän tapaan: Kineettisyyden lähtökohta on täsmällinen, hyvin lähellä Jean-Luc Nancyn Corpuksen teoretisointia ja käytännöllinen huomio ruumiin ja kirjoituksen suhdetta luodattaessa. Toisen teesin maksiimi, että muoto on sisällön toteutuma, tuntuu itsestäänselvyydeltä, eikä herätä minussa juuri mitään. Kolmas teesi kuitenkin on jo hyvin etäällä ensimmäisen teesin käytännöllisyydestä. Miksi havainnon pitäisi välittömästi johtaa toiseen havaintoon? Mitä mieltä tuollaisessa tempon määrittelyssä on? Beat-runouden ja sen johdannaisten poetiikalle tuollainen maksiimi varmasti on mitä käytännöllisin ja epäilyt ylittävä, mutta minkä tahansa muun poetiikan kannalta voi olla äärimmäisen välttämätöntä, että havainto systemaattisesti pysäytetään, tai että havainto johtaa takaisin itseensä, tai että havaintoa pyritään välttämään kaikin tavoin, tai että havaintoa pitkitetään ja että se vaivihkaa muuntuu toisenlaiseksi niin, että ehkä ollaan siirrytty jo toiseen havaintoon, tai mitä tahansa muuta.

Se, mitä Olson kutsuu kineettisyydeksi mahdollistaa juurikin tällaisten havainnon ja tempon muunnosten tunnustelun, käytännöllisen kielellis-ruumiillisten pulssien ja virtauksien, siirtymien ja taantumien aistimisen. Kineettisyyden samaistaminen nopeatempoiseen muka uusien havaintojen sarjatuleen on vain volyymiharha: intensiteetti voi muodostua niin monesta muustakin asiasta kuin reaktiivisesta varioinnista tai mitä se havainnoista havaintoihin siirtyileminen sitten onkin (sehän voi olla montaa). Kineettisyyden samaistaminen nopeatempoiseen sarjatuleen on sama harha kuin se, mikä tuottaa loputtomasti geneeristä punkkia, rokkia tai poppia, joka muodoltaan muistuttaa monia nerokkaita taideteoksia (Patti Smith: Land/Horses), mutta tuntumaltaan, energialtaan tai kokonaisvaikutelmaltaa on jotakin täysin muuta.

Olsonin kolmannen teesin harha tuottaa kulttuuria, säkeenmuodostuksen mekaniikkaa, joka sumentaa ensimmäisen teesin ehdottamaa avointa havainnointia ja säkeenmuodostuksen orgaanisuutta korostavan työskentelyn mahdollisuutta.

ja kissanpoikasen parantuva jalka särkyi uudestaan

musta kissa tummalla matolla puolivalossa

ja otsa edellä kävelet

sen päälle

jostain syystä se oli ainoa tapa katkaista päämääräsi

keskellä huonetta

kuulen aina kun tulet portaita alas

tähän monien oviaukkojen tilaan

kuu katselee huoneeseesi silloinkin

lohikäärmepuun ruska

irtaantua metsään

kalibroitua suppilovahverotaajuudelle

eikä paluumatka meinaa millään taittua

jostain syystä pihassa on viisi kissaa

vaikka ei niitä kaikkia kerralla voi nähdä

yhdellä vasen takajalka poikki

kuvassa sormet harottaa kuin vahveronalut

=== POLICE LINE DO NOT CROSS === POLICE LINE DO NOT CROSS ===

bäng bäng

Jostain syystä seuraava oivallus oli pitkään minulle keskeinen, ellei keskeisin kielikäsityksen ja siten poetiikan lähtökohta:

"Helen Kellerin epävarmuus siitä, ovatko hänen pimeyden aikansa muistot ajatuksia, on suurin todistus siitä, että ajattelu ei ole kielellistä ja kieli ei rajoitu sanoihin. Se, mitä toisella puolella opetataan, ei kelpaa ohjenuoraksi ensimmäiselle puolelle."

pyydän että suljet silmäsi

jostain syystä seinät ovat nyt paperinohuet

ja kuulet naapurisi äänet

kun hän valmistautuu tai pukee

kynttilän sydämen tuleen

rasia jossa on pieniä metalliesineitä

ei pelkkiä nauloja tai haarukoita

kaatuu

ojensit muistikirjani toiselle ihmiselle.

luen tietämättäsi kirjaa, josta osan olet kirjoittanut - mutta en tiedä minkä osan. niinpä kohtaamisemme jää myös minulta huomaamatta.

akku loppuu tai puhelin suljetaan.

hevonen raatelee ihmisen; tieltä löydetään pääksi tunnistettava kasvoton möykky.

yöllä katselen unessani kuinka ystäväni iloitsee, päivällä unessani itken kurittomasti. herääminen muistuttaa kirjavien piirrustusten pesemistä pois niin että tummanvihreä liitutaulu paljastuu.

tunnustus johtaa tunnistamisvaikeuksiin.

Haluaisin kirjoittaa analyysin siitä, ovatko pitkälliset runouskeskustelut Luutii-blogissa (lähinnä Aksun ja Maarian kulmilla - muut Luutiin blogit ovat keskimäärin vähäkommenttisia) menettäneet tolkkunsa ja mielenkiintonsa. Mutta analyysi olisi tähän hetkeen vähän liian raskas homma. Niinpä tyydyn vain toteamaan tämän epäilykseni ääneen. (Esimerkki kitkaenergian tuottamisesta - mutta mihin sen hyödynnän/hyödynnämme.)

"turun tauti"

Ilahduin ja hiljenin eilen illalla tullessani Turkuun, kun Eerikinkadulla aivan lähellä toria löysin eri puolilta katua kaksi valokuvaa. Ne esittivät paikoilla ennen sijainneita rakennuksia, jotka oli purettu uusien tieltä. Molempien kuvien edessä oli ulkotuli.

En tiedä, kenen tuomia kuvat olivat, mutta tänään niitä ei enää näkynyt.

Toin ystävänikin katsomaan niitä. Ja päädyin näyttelyoppaan rooliin, kun joku nuoripari ihmetteli, mitä kuvat olivat ja koetin selittää.

Kuvat tietenkin muistuttivat niitä, joita joskus jätetään vaikkapa kolarien uhrien muistoa kunnioittamaan. Tekona dokumentaaristen valokuvien asettaminen julkiseen tilaan muistuttamaan tuon saman tilan menneisyydestä on kaunis. Julkisen tilan tuhoaminen ja uuden rakentaminen toisien ideologisten ja taloudellisten periaatteiden nimissä on jatkuva oire yhteiskunnan rationalisoinnista. Koneille rakennettu ympäristö. Urbaanienkin elinympäristöjen katoaminen tuottaa muistin rappeutumista ja siten paikallisidentiteettien hapertumista.

Esitys, jonka teen 5.10 Lemminkäisenkadun ja Itäisen pitkäkadun kulman sisäpihalla, voi liittyä jotenkin näihinkin pohdintoihin.

et ehkä huomannut että pelkäs-

tään katuja muistelemalla pääs-

in samoille kulkureiteille

jotain heitettiin ilmaan

sen läpi kuljettiin ja annettiin

lisää sen laskeutuessa

lattioille joilta astuttiin kynnyksille ja yli

et ehkä huomannut että pelkäsin

mutta sen voimalla

pelkästään katuja muistelemalla pääsimme samoihin askeleisiin

rakas lukija?

Tiedän, että minulla on lukijoita. Blogi on nopea väline. Tapani tehdä blogia on huitova, pyrähtävä ja unohtava. Käsitykseni lukijoistani on, että he saattavat olla pidemmässä ajassa kuin kirjoittamiseni. Jääkö blogi elämään tarpeeksi kauaksi aikaa? Onko sillä riittävä paino, että vaikkei se katoaisi ajassa, se vetäisi puoleensa toisen ajan lukijaa? Kirjamuoto on minulle ja lukijoilleni ilmiselvästi tässä mielessä hedelmällisempi. Mutta en tiedä, miten ja kuka lukee blogiani. En jaksa seurata kävijätilastoja, joista tiedän kyllä että ne heilahtavat yläkanttiin "ajankohtaiseen" aiheeseen puuttuessani. Lukijani ei ole kiinnostunut ajankohtaisuudesta, ja jos onkin, hän ei lue minua saadakseen tietää ajankohtaisuuksia, mutta ehkä ymmärtääkseen ajankohtaisuutta. Ajankohtaisuuden ymmärtäminen ei voi perustua ajankohtaisuuteen - on oltava ulkopuolinen paikka, josta ajankohtaista tarkastella. En väitä, että pystyisin ajankohtaisuuden ymmärtämiseen suoraan (en toistaiseksi edes yritä), mutta ehkä kirjoituksiani voi käyttää sen tarkkailupaikan rakentamiseen. ... vapaasti tilkitty? : Rajankohtaisuus. Vuosikymmeniä odotettu, sitten äkisti löydetty. Ja kaikki on toisin - ryhdytään odottamaan jotakin muuta. Sauna lämpiää useita kertoja ennen kuin se tapahtuu.

Missä yleensä on kenenkään puhetta? Ei missään ole.

Ei kenenkään puhetta tarvita.

Sitoutua voi vain tulevaan (kieleen)

siihen mitä ei ole

En tarvitse runoja jotka voin kuvitella

siksi kirjoittaminen on epävarmaa

On vaikeaa kirjoittaa mieletöntä

jokin ei käsitä mitä olen, mitä olemme

se jäljittää, selaa hetkiä joissa olen, joissa olemme

käy läpi, käy ympäri

ja silloin lakkaan, lakkaamme

vastapäätä istuva mies kertoo meille että tulee rankkasade

eivätkä nuoret enää makoile rannoilla

mutta veden pitäisi tulla ensin vähän ja vielä vähän

että maa voisi imeä suuren sateen

laihan kehityvammaisen miehen ulosjännittynyt kieli

hänen suunnistaessaan bussin 39 käytävää istumapaikalle

kieli on voimakas, eteenpäinkompassin neula

ei suorina kurottuvien käsien tuki pyöreistä metallitangoista

marja mattlarin kieli, kun se liikkuu alahampailta kitalaen etualaan

alahampailta kitalaen taka-alaan ja uudelleen alas ja ylös taipuen

kun hän laulaa: en kadu ketään niistä jotka syliini suljin

heitä sentään rakastin

sinun on vaikea kuunnella

sillä ette ole tulleet samalta pysäkiltä

hän jää pois pian ja myönnät, että hänellä on hyvät silmät

sade tulee ja metsä on kostea kun menemme katsomaan kalliolle

auringonlaskua

"Mitä on todellisuus?"

, kysyi Todellisuuden tutkimuskeskuksen Esitys-lehti, ja nimiseni runoilija vastasi näin:

En tietenkään voi vastata, mitä on todellisuus. Ehkä tahtoisin, mutta mitä oikeastaan silloin tahtoisin, esimerkiksi lukijalle? Kirjoitan kysymystä vasten, sillä se koskettaa sitä, miksi ylipäätään ja erityisesti tahdon kirjoittaa. Jos onkin niin, ettei todellisuudesta voi kirjoittaa, voiko todellisuudessa kirjoittaa? Onko kysymyksessä todellisuutta haikailevan kirjoittajan ainoa mahdollisuus? Kysymys on pienoinen muutos kielellisen rangan asennossa. Muutos, kuten: hylätä suoraan viittaavat ilmaukset ja etsiä ilmauksia, jotka kehkeytyvät kirjoittaessa ja luettaessa kokemuksellisesti. Tai vain kompastua. Juon jäähtynyttä teetä, keväällä.

aamusatu kirjoitetaan levottomilla sormilla

olen matkalla

olen kulkenut jo hyvän matkaa

ja vastaan tulee ihmisiä

joille voin kertoa missä oli lähde

ja miltä mäeltä näkee kauemmas

eräässä paikassa vähän polulta sivussa

kasvaa kalliolla, rinteen alla vahva mänty

kuitenkin niin lähellä polkua että sen voi huomata

rinnankorkeudella männyssä on kaarnaton kohta

johon on kirjoitettu:

"laskeudu sieluusi sinä alaskatseinen poika

älä anna hepeneitteni liikuttaa sinua

onko sielussasi kärpän mentävä aukko?

minulla on ainakin viisi kärppää"

jos löydät männyn, sinulle on siihen kirjoitettu jotakin muuta

toisaalla keskellä polkua erään laakean ja leveän kiven päällä

on toinen, hieman pienempi laakea kivi

siihen tullessani nostin pienempää kiveä

ja luin kiven pohjasta:

"matkusta hiljaa, tunteetta

minä olen sinun tunteesi"

ja samassa ymmärsin että koko polku on tuon yhden kiven varassa:

kuljen ylösalaisin

männynoksan alapinnalla enkä ollut huomannut mitään

tiedän, ettei mäntyyn ja kiveen ole kirjoittanut sama olento

kumpikaan tuskin ihminen

on erikoinen, kuukausien mittainen hidas tunne

kun kärppä hyppää sielun läpi:

kärppä on hyvin suuri

olen itseasiassa mitättömän kokoinen siihen verrattuna

ja se etenee sisälläni kävellessäni tätä ylösalaista maailmaa

en olisi arvannut että männyn kainalokuopassa kasvaa tällainen metsä!

rakkaudella,

aina hämmentynyt jonimatti

"Taloni on talomi."

Ishmael Falke sanoi, että pitäisi keksiä genetiivi, jonka merkitys olisi "kaikkien"

Ehdotin, että suomessa se olisi pääte -mi

Se olisi lähellä monikon ensimmäisen persoonan muotoa -mme, mutta muistuttaisi myös yksiköiden genetiivipäätteestä

"Taloni on talomi.", sanoi Ishmael

Nyt tulin ajatelleeksi, että tarvittaisiin myös genetiivi merkityksellä "kaikkien, myös niiden, jotka sen haluavat omia"

Sen pääte suomessa voisi olla -aöi

Muoto kuvaisi käsitteen monimutkaisuutta (hankala käytettävyys) ja kattavuutta (aasta ööhön)

Lopun i kuvaisi tietenkin omimishalua

Kuka sanoisi: "Taloni on taloaöi."?

Keskusteluun kaikkien omistusmuodosta päädyttiin kiertoteitse Ishmaelin kysyttyä aiemmin, mitä olinkaan kehitellyt suomen verbien duaalimuodoksi

pitää hengittää tää kieli ulos

sen on sit pakko palata sisään muodostuneeseen tyhjään hengityksen myötä

ehkä se on tosi hidasta

ensin ulos

sitten...

keitä me edes ollaan?

sulatella jotain mikä ei kuulu sulle ja sit siitä tulee jotain minkä kuulet

keuhkot

Vähän yli vuosi sitten istuin Kirjakahvilassa editoimassa Kaikki kulkee ruumiin läpi -esseetä (ks. tää), kun kahvilan myyjä pisti soimaan jonkin englanninkielisen, kirkkaan pop-levyn. Musiikki läpäisi kirkkaan keväisen päivän ja lukuhetkeni, mutta myyjä ehti vaihtua levyn puolessa välissä, enkä ehtinyt kysyä, mistä musiikista oli kyse. Toinen myyjä ei tiennyt, mutta levyssä luki "lungs". Nimi sopi tilaani täsmällisesti, mutta meni jonkin aikaa, ennen kuin onnistuin selvittämään, että oli kysymys Florence + The Machinen levystä, ja että sen oli laittanut soimaan Maikkoo Kaikko.

Tänään on ehkä samantapaista iloa ilmassa.

Balladi vuorelle rakennetusta kaupungista

Vuori, mustaa kiveä, ja sen laella tuuheat lehtimetsät, pitelee korkeutensa varassa valaistua kaupunkia. Matka kaupunkiin on suora ja vaativa. Jyrkänteet ovat lähes kiellekkeettömät, sileäksi kuluneet kuin jokin jättiläinen olisi silittänyt vuorta vuosisatojen ajan ja sitten lähtenyt tiehensä. Musta kivi ei halkea helposti. Kovalla työllä vuoren rinteille on hakattu ja koverrettu polkuja ja portaikkoja siellä, missä luonnonmuodostelmat eivät päästä kulkijaa etenemään. Nämä reitit ovat kaupunkilaisille elinehto, ainoa tapa kohdata vuoren alla levittäytyvien laaksojen hedelmällinen toinen maailma. Kesällä mustat rinteet ovat hyvin kuumia, talvella jää tekee niistä arvaamattomia ja liukkaita, lumivyöryjen mahdollisuus tekee kiipeilijöistä valppaita. Mutta kaupunki on kaunis ja metsä, joka sitä ympäröi salaperäinen ja pyhä. Vuoren korkein kohta on metsän hallussa ja kaupunkilaisten tärkein rukouksen paikka. Yöllä laaksossa kulkija voi kuvitella kultaisen kaupungin, kun tulet loistavat ikkunoista ja vyöttävät vuoren laen elävillä valopisteillään. Kaupunki kiertää koko vuoren. Kaupungissa puhutaan kieltä, jota laaksossa osaavat vain harvat, lähinnä ne, jotka kaupankäynnin tai ajatusten vaihdon ajamana vierailevat vuorella säännöllisesti. Mutta heitä ei ole montaa. Kaupunkilaisista suuri osa jää asumaan synnyinpaikkaansa. Asukkaita ei ole järin paljon ja sankka metsä antaa heille mahdollisuuksia metsästykseen ja onpa siellä eräitä puroja, joista kalastaa, ja tietysti sieniä, marjoja ja yrttejä kerättäväksi.

Kissa, jolta opin paljon. Kuvan otti Sirpa Kortet; toivottavasti et pahastu, kun julkaisen sen tässä.

Edellisessä muistiinpanossa mainittu Maaria Pääjärven kritiikki esseistäni löytyy nyt Parnasso Kritiikki-sivustolta.

Olen tänne flunssalepooni kuullut huhuja muuannelta Parnasson lukijalta, että kyseisen lehden uusimmassa numerossa olisi Maaria Pääjärven kritiikki esseekokoelmastani Ei mikään itsessään. Asia vaatii tarkempaa tutkimusta, joten jätetään se tähän muistimerkiksi.

Epäaktiivisuuteni vuoksi suosittelen Tiina Lehikoisen blogia Six Kingdoms.