hulluudentorjuntahulluus

(Alla oleva kirjoitus ei yritä väittää, että kaikki mitä erilaisissa konteksteissa tehdään ihmisten mielenterveyden eteen, olisi turhaa ja väärin, vaan ainoastaan kuvaa joitakin henkilökohtaisia tunteitani liittyen näiden kontekstien onnistumisista riippumattomiin ilmeisiin ongelmiin.)

Tulen surulliseksi, kun ajattelen millaisessa epätietoisuudessa mielenterveystyö on. Toisaalta tiedän lähipiirini kokemuksesta, ettei hyvää mielenterveyshoitoa ole juurikaan saatavilla resurssipulan, ammattilaisten ammattitaidottomuuden ja vallitsevia hoitokäytäntöjä ohjaavien arvojen kestämättömyyden vuoksi. Toisaalta tiedän, että monet viralliselle mielenterveystyölle vaihtoehtoiset menetelmät hoitaa psyykeä ovat mielikuvituksellisuudessaan surkuhupaisia – ja vaikka ihmeellisimmätkin väitteet voivat perustua kokemukseen (ja vähintään yhtä usein itsepetokseen – ja, onneksi harvemmin, tahalliseen harhaan johtamiseen), on hyvin kyseenalaista, että tietäisimme juuri mitään siitä, mitä todella tapahtuu, kun jokin henkinen energia vaikuttaa ihmisessä tai ihmisryhmässä.

Koen myös (piirun verran ylimielistä) myötätuntoa kaikenlaista henkistä puuhailua kohtaan – ihmisten tarve löytää vastauksia on hellyttävä ja tunnistan paitsi muissa myös itsessäni erilaisten ylilyöntien ja harhakuvitelmien houkuttelevuuden. Jostain syystä virallista terveydenhuollon kenttää taas Suomessa leimaa jokin pelonsekainen varmuuden, lukkoon lyödyn hoitokulttuurin ja mahdollisten vielä tuntemattomien (tai jopa tunnettujen, mutta omaksuttujen käsitysten vastaisten tai ne ylittävien) inhimillisen olemisen ja toiminnan alueiden kieltämisen mentaliteetti. Se herättää minussa kiivasta herättelyntarvetta, turhautumista herättelyn ilmiselvään vaikeuteen ellei mahdottomuuteen (minun elämänrytmini mittakaavassa ja kykyjeni puitteissa). Niin kuin usein vihan taustalta nousee tässäkin kohtaa surua.