torstai 29. syyskuuta 2011

mikrofasismi


typerien huolien addiktiivisen tuttuuden tuottama elämänsyyntuntu peittää kuolemankirkkauden värittömän samaistumattoman avaruuden
miten onkin että koen eläväni vain kun menetän sen ainoan tyhjän tilan jota kokemalla voisin elää
jostain syystä on äärimmäisen vaikeaa pitää se tila avoinna jollekin arvokkaalle ja todelliselle ja erityisen helppoa päästää se täyteen marinaa ja märiseviä persoonanriekaleita
tilan avoinna pitämistä helpompaa on myös sen sulkeutumisen turhauttavuudesta johtuva itseanalyysi ja syytökset
yhä paremmin naamioituvat tarpeettomat voimaa tuhlaavat tunteilut
usein ajattelu ei ole ajattelua vaan ainoastaan jonkin tunteen yliaktiivista ja väärään paikkaan vuotavaa käsitteellistä vettä
en tarvitse täydellistä hetkeä avautuakseni sille mikä hetkessä on olemassa
olenko jo kärsiskellyt tarpeeksi?
tänä päivänä löydän itseni ylittämästä huonetta
päästäkseni lepoon
ehkä jokin minussa muistaa minkä unen tarvitsen

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Toi alkuhan oli kuin kirjasta B!

P.