mikrofasismi

typerien huolien addiktiivisen tuttuuden tuottama elämänsyyntuntu peittää kuolemankirkkauden värittömän samaistumattoman avaruuden

miten onkin että koen eläväni vain kun menetän sen ainoan tyhjän tilan jota kokemalla voisin elää

jostain syystä on äärimmäisen vaikeaa pitää se tila avoinna jollekin arvokkaalle ja todelliselle ja erityisen helppoa päästää se täyteen marinaa ja märiseviä persoonanriekaleita

tilan avoinna pitämistä helpompaa on myös sen sulkeutumisen turhauttavuudesta johtuva itseanalyysi ja syytökset

yhä paremmin naamioituvat tarpeettomat voimaa tuhlaavat tunteilut

usein ajattelu ei ole ajattelua vaan ainoastaan jonkin tunteen yliaktiivista ja väärään paikkaan vuotavaa käsitteellistä vettä

en tarvitse täydellistä hetkeä avautuakseni sille mikä hetkessä on olemassa

olenko jo kärsiskellyt tarpeeksi?

tänä päivänä löydän itseni ylittämästä huonetta

päästäkseni lepoon

ehkä jokin minussa muistaa minkä unen tarvitsen