tuntuva säe
Ei ole niin, että Charles Olsonin teesien "projektiivisesta säkeestä" "tulisi olla melkein kaiken nykyaikaisen säettä pohtivan poetiikan lähtökohta", mutta hyvä, kun Teemu Manninen nosti nuo teesit esille Olli-Pekka Tennilän blogikirjoituksen yhteydessä. Poetiikan pohdinta voi lähteä mistä tahansa ja päätyä mihin tahansa. Jotakin melko yleisesti merkityksellistä Olsonilla kuitenkin on teesissään 1:
" - - kineettisyys. Runo on energiaa, joka siirretään sieltä mistä runoilija sen sai (lähteitä on oleva useampia) runon välityksellä aina lukijalle asti. Ok. Tällöin runon itsensä on oltava kaikilta osin korkeaenerginen konstruktio ja kaikilta osin energian purkausta. Eli: kuinka runoilija saavuttaa saman energialatauksen, kuinka hän, mikä on se tapa, jolla hän syöttää säkeeseen yhtä paljon energiaa kuin häntä itseään alun perin ajoi, ja kuitenkin ainoastaan säkeelle tyypillistä energiaa, joka ilmiselvästi on toisenlaista kuin energia, jonka lukija, yhtälön kolmas muuttuja, ottaa vastaan."
Jos olisin Kaikki kulkee ruumiin läpi -esseetäni kirjoittaessa ollut tietoinen Olsonin esseestä, olisin kirjoittanut siitä tähän tapaan: Kineettisyyden lähtökohta on täsmällinen, hyvin lähellä Jean-Luc Nancyn Corpuksen teoretisointia ja käytännöllinen huomio ruumiin ja kirjoituksen suhdetta luodattaessa. Toisen teesin maksiimi, että muoto on sisällön toteutuma, tuntuu itsestäänselvyydeltä, eikä herätä minussa juuri mitään. Kolmas teesi kuitenkin on jo hyvin etäällä ensimmäisen teesin käytännöllisyydestä. Miksi havainnon pitäisi välittömästi johtaa toiseen havaintoon? Mitä mieltä tuollaisessa tempon määrittelyssä on? Beat-runouden ja sen johdannaisten poetiikalle tuollainen maksiimi varmasti on mitä käytännöllisin ja epäilyt ylittävä, mutta minkä tahansa muun poetiikan kannalta voi olla äärimmäisen välttämätöntä, että havainto systemaattisesti pysäytetään, tai että havainto johtaa takaisin itseensä, tai että havaintoa pyritään välttämään kaikin tavoin, tai että havaintoa pitkitetään ja että se vaivihkaa muuntuu toisenlaiseksi niin, että ehkä ollaan siirrytty jo toiseen havaintoon, tai mitä tahansa muuta.
Se, mitä Olson kutsuu kineettisyydeksi mahdollistaa juurikin tällaisten havainnon ja tempon muunnosten tunnustelun, käytännöllisen kielellis-ruumiillisten pulssien ja virtauksien, siirtymien ja taantumien aistimisen. Kineettisyyden samaistaminen nopeatempoiseen muka uusien havaintojen sarjatuleen on vain volyymiharha: intensiteetti voi muodostua niin monesta muustakin asiasta kuin reaktiivisesta varioinnista tai mitä se havainnoista havaintoihin siirtyileminen sitten onkin (sehän voi olla montaa). Kineettisyyden samaistaminen nopeatempoiseen sarjatuleen on sama harha kuin se, mikä tuottaa loputtomasti geneeristä punkkia, rokkia tai poppia, joka muodoltaan muistuttaa monia nerokkaita taideteoksia (Patti Smith: Land/Horses), mutta tuntumaltaan, energialtaan tai kokonaisvaikutelmaltaa on jotakin täysin muuta.
Olsonin kolmannen teesin harha tuottaa kulttuuria, säkeenmuodostuksen mekaniikkaa, joka sumentaa ensimmäisen teesin ehdottamaa avointa havainnointia ja säkeenmuodostuksen orgaanisuutta korostavan työskentelyn mahdollisuutta.
4 kommenttia:
Minua hieman kutkutti kommentoida kyseistä avausta, mutta en löytänyt relevanttia yhteyttä valokuvan rajaamisen ja loppusoinnun välille, ellei vertailukohdaksi sitten ottaisi valukuvasarjaa. Voisi myös ajatella Olsonin teesien sopivan paremmin 50-luvun Suomeen, mutta voitaneen sopia että modernismin kehitys jämähti ennen aikojaan.
Kineettisyyden voin allekirjoittaa niiltä osin kuin sitä ei rinnasteta puhtaaseen energiaan: mielikuva tuo mieleen puskutraktorilla tai ferrarilla jyräävän runon. Kineettisyys merkitsee muutakin kuin liikettä jota sitäkin voi runosta havannoida moniain tavoin. Sitä löytyy sieltäkin mistä moni ei osaisi etsiä, vaikkapa Mirkka Rekolan runoista. Proteiinia ja kreatiinia popsiva pumppaava runoilija menettää sävyissä ja vivahteissa sen minkä lataa energiana runoonsa.
Yhdyn käsityksiisi myös muodon itsestäänselvyyden (sitähän se ei ole välttämättä tuolloin ollut) sekä
havainto -> välitön havainto-osaston suhteen: ei niin etteikö se toimisi yksittäisissä runoissa, mutta jos se taas rinnastuu pelkkään energiaan niin happivaje on vääjäämättä edessä. Mutta tässäkin sopii muistaa lähtökohta (olettaakseni): silloisessa mitallisessa runoudessa lienee ollut runsaasti tyhjäkäyntiä. Tästä epäilemättä kuulemme Teemulta lisää.
Huomasin näkemyksemme varsin yhteneväisiksi, eli miksi toistan jo sanottua. Ehkä siksi etten osannut avautua aiemmin (ja ihmettelen ettei kukaan muukaan) ja ehkä siksi että tämä sama asia toistuu yhä uudelleen sieltä sadan vuoden takaa.
Minusta säe on edelleen täysin käyttökelpoinen yksikkö muiden muotojen rinnalla, mutta ennen kuin voidaan puhua säkeen kriisistä pitäisi ensin määritellä mitä säkeellä itse asiassa tarkoitetaan. Koska emme puhu mitallisuudesta ja siihen liittyvästä ylevyydestä, tarkoitammeko että nykymodernismi on jähmettynyt tiettyihin kaavoihin, kuten sovinnaisuus, näkökulmien kapeus ja valmiiksi asemoitu symbolistinen tulkintakehys? Jos näin on, millä tavoin "uusi aalto" rikkoo vanhat konventiot ja miten se olettaa että lukijakunta jolla kesti 50 vuotta tottua modernismiin kykenisi nyt muutamassa vuodessa sisäistää ja tottua uusiin muotoihin ja näkökulmiin?
Kysyn tätä vakavasti ja uteliaana, sillä vaikka avoimin mielin käynkin uudemman runon lukutalkoisiin niin paljon menee ohi. Jos esim. kielellisyyden tutkiminen menee prioriteeteista ensimmäiseksi, runous menettää sen vähänkin lukijakuntansa mikä sillä on. Lukutaito ja -tahto eivät taivu siihen. Jos lukijakunta rajoittuu laboratorio-olosuhteisiin eli runoilijoihin, kriitikoihin ja kirjallisuudentutkijoihin niin runous on jo menettänyt pelin.
Kiitos hyvistä huomioista Kristian.
Valukuvasarja on ehkä päivän paras kirjoitusvirhe.
Huomaan, että mun kyky ajatella mitään runouden traditioita on erittäin vajavainen, eikä mulla suuresti kiinnostustakaan siihen enää ole. On kiinnostus löytää erityistapauksia, runoilijoita, joiden voi luottaa kirjoittaneen lukuisia erityisiä runoja vähintään yhdellä erityisellä tavalla. En pysty arvioimaan juuri mitään runouksia kulttuureina, paitsi ehkä hieman jotain suomalaista modernismia 50-90-luvuilta. Ehkä johonkin 2005 vuoteen asti. Nykytilanne on jo ihan mahdoton tajuta. Saati minkään muun kielialueen runoudet miltä tahansa ajalta.
Energia pitää tosiaan nähdä aika tarkasti, että se olisi mielekäs käsite: millainen energia? Eräs vanha ja mua just nyt kiinnostava tapa määrittää energian laatua on elementit; tuli, ilma, vesi, maa (ja tyhjä/henki/mikä). Erillisinä seikkoina nuo eivät vielä ole kovin tarkkoja, mutta, kun ajatellaan sellaisia yhdistelmiä kuin tulenkaltainen maa (magma) tai ilmankaltainen vesi (sumu), on skaala tai paletti ihan käyttökelpoinen.
Olennaista lukiessa on yrittää tuntea ja havaita, millaista jännitettä, painetta, jähmeyttä, liukkautta, kohoamista, vajoamista, romahtamista, kiehumista kielellä, säkeillä, lauseilla on. Ja jos ollaan moottoriosastolla, erot ferrarin ja puskutraktorin moottoreiden, tai jäänmurtajan ja pappamopon mottoreiden välillä olisi myös hyvä kuulla ja tuntea.
Mikä säe on? Hyvä kysymys. Mitä sillä tarkoitetaan? Milloin ja kuka ja missä?
Samoin on tärkeä huomio tuo lukijakunnan kyky vastaanottaa ja sulattaa kieliä ja poetiikkoja, jotka eivät ole ikään kuin kenenkään äidinkieltä.
Tietenkin voi kysyä, että kenen tarvitsee ottaa huomioon lukijakunta? Samoin kollegoiden maku, jokin imaginaarinen kollektiivinen runouskäsitys kenties turhan paljon määrittelee sitä, mitä kirjoitetaan. Tarkoitan, että ennen kuin puhutaan pelin menettämisestä, pitäisi ymmärtää, mistä pelistä on kyse... mitkä säännöt, mitkä pelaajat... Joskus pelaan voittaakseni, joskus oppiakseni tekniikkaa, joskus kiusatakseni toisia, joskus auttaakseni toista voittamaan - ja usein peli on menetetty, jos motiivini on liian paljas. (Näinköhän?)
Kenties todella erityinen ja vahva poetiikka luo itse sen pelin (jonka se sitten ehkä menettää tai voittaa).
Joka tapauksessa säkeen pohdinta näyttää johtavan (hitaasti) kohti runouksia, mutta pelin pohdinta kohti kirjallista julkisuutta, missä mitään runouksia on vaikea jalostaa tai villiinnyttää.
Heh, kenties valukuvasarja on uutta kuvallisuutta?
Jonkinlaisesta tradition pohjavedestä me kaikki kirjoittajat ammennamme, toivon mukaan enemmän tiedostamattomasti kuin tiedostaen.
Mutta tässä se on hyvin sanottu:
"Olennaista lukiessa on yrittää tuntea ja havaita, millaista jännitettä, painetta, jähmeyttä, liukkautta, kohoamista, vajoamista, romahtamista, kiehumista kielellä, säkeillä, lauseilla on"
Lukeminen vaatii herkkyyksiä ja tuskin kellään on koko skaalaa aivokuoressaan. Mutta siitähän ne erot syntyvät (vastaanotto, kokeminen, arvottaminen). Diversiteetistä puhuminen on kaunista, mutta jokainen näkee rikkaruohoja jossain.
Itse asiassa tuo välittömään uuteen havaintoon siirtyminen on varsin kunnianhimoinen ajatus, jos siis pohjataan edelliseen havaintoon. Se voisi luoda hyvin ketjuuntunutta kieltä mutta osaisiko se hyödyntää taukoja ja rytminvaihdoksia satsatessaan siirtymiin?
Ilmaisin itseni huonosti pelin suhteen. Tottahan kentällä on monenmoista peliä käynnissä, mutta runouden itsensä vuoksi yhteys lukijakuntaan on elintärkeää. Proosa voi aina tukeutua tarinaan ja viihteeseen. Tietenkään kuviteltua lukijaa ei pidä aliarvioida, mutta miten säilyttää se lukijakunta?
Esim: erilaisia kirjablogeja ja lukupäiväkirjoja on pilvin pimein, mutta runoutta ei niissä käsitellä. Tarkoitan: intohimoa lajiin pitäisi löytyä muiltakin kuin kirjoittajilta.
Kosketus, mitä se on?
Kosketus on sitä, mikä kysyy, mikä meitä erottaa.
En tiedä, miten säilyttää lukijakunta. En tiedä, lukevatko "lukijat" kirjojani; tiedän, että jotkut ystäväni lukevat niitä, ja tiedän, että jotkut kirjoittajat lukevat niitä.
Kyllä välitön uuteen havaintoon siirtyminen on aivan hyvä poeettinen lähtökohta ja päämäärä, mutta ei ollenkaan ainoa sellainen, kuten Olson esittää.
Lähetä kommentti