Tero Nauha kirjoittaa taidemaailmoista.

jos yllättäen tulisin tietämään että tämä kaikki on aivan turhaa

ei olisi epäilystäkään mihin ryhtyisin

kirje

Minun pitäisi kirjoittaa kirjaa, jolla on nimikin. En kirjoita, kirjoitan sinulle. Jatkuvaa kirjettä, palastelen aikaa kieleksi. Sanoiksi. Monet niistä voin arvata, ja annan niiden painua. Silloin huomaan lumen, se on painunut tiellä tiiviiksi, aidanvierellä se on kevyttä, vain pinnan pakkanen kovettaa.

Ei oikeastaan tapahdu mitään. Vastapäisen talon seinustalla tikapuut ovat sen näköiset, että ne on pystytetty kissalle, jotta se pääsisi talon välikattoon. Sen näköiset, ettei niitä ole kavuttu aikoihin. Ehkä oravat kulkevat niitä useammin kuin kissa. Ehkä naapurin kissa useammin kuin talon kissa.

Kahdeksantoistavuotias kissa, takkuinen, kankea vanha kissa, joka ei yllä nuolemaan selkäänsä, vatsaansa. Ne takuttuvat, paksu ja kova rakenne valtaa turkin, kasvaa kuin hidas kangas kissan ympärille. Sen alaselässä on kipuja, eikä se halua että silität sen hännänjuurta.

Kirjoitan itselleni, poissaolosi on mielen taustalla ikään kuin tilana, jossa kynä liikkuu piirtääkseen jälkiä, sanoja, paperipinnan kaltaiseen itselleni suomaani läsnäoloon. Läsnäoloni on pehmeää ja rajallista, en kuitenkaan tunne sen rajoja. Haluan että ne sulavat. Annan niiden sulaa. Valua ylleni, sisääni, sillä minä olen huokoinen, reikäinen.

Revitty uni. Pinnistävän muistin työ keskellä unta, kävellessäni joukon kanssa... yritän muistaa sinut, että olet, sinun hahmosi, tuntuman sinusta minussa, sitten sinun nimesi, kertoa sinusta - ja muistan nimesi väärin. Muistan oikein jonkin äänteellisen rytmin, etäisesti, mutta en huomaa unessa virhettäni. Hahmosi on sama, yhtä läheinen, yhtä sumea, etäinen, sisälläni. Mikään muistoni, tunteeni tai ajatukseni sinusta ei ole sinä.

Mikään uneni hahmoista ei ole kukaan teistä, jotka siemennätte unennäköni, synnytätte itsennekaltaisia toisia hahmoja mieleeni, joka nukkuu. Enkä minä ole yksikään unennäkijä, jonka olen kohdannut itsessäni.

On hyvin vaikea muistaa kiittää todellisuutta, esimerkiksi ruisleivästä ja voista. Kiitos. Myöhästyneet onnittelut ruumiilleni ruisvoileivästä! Se maistuu vielä suussani, kieli voi kaivaa hampaankolosta kastuneita leivänmuruja. Ehkä sinunkin kielesi yltäisi niihin.

En ole menossa tästä mihinkään. Ei tämä johda mihinkään. Olet jo mennyt nukkumaan. Toivon, että olet saanut unen, lempeän pään, joka painuu kylkiluihisi, ne antavat myöten, toismaailmallinen kaasupilvi, hyvä uni, se on sisälläsi ja se ei ole sisälläsi. Uneksuu. Sinä ja se. Yhdessä, jakamaton uni.

Muistimme monta kertaa ihmetellä kaiken aikaa tapahtuvan paljoutta niinä päivinä kun olimme yhdessä. Kahden järven välissä, korkealla niiden yllä, korkeamman ja matalamman järven yllä, niiden välissä. Miten maailmassa kaiken aikaa purskahdetaan itkuun, haukkomaan henkeä, nauruun, taivutaan suostutteluun, orgasmiin, taivutetaan oksaa, käynnistetään moottoreita. Joka hetki. Muistimme ihmetellä, luetella esimerkkejä. Jakamatta kaikki etenee toistuakseen, perääntyy palatakseen, palaa muuntuakseen, katkeaa alkaakseen, päättyy syttyäkseen, ajautuu päätökseen, kääntyy uudeksi, hyytyy, karahtaa, siirtää huomiota hetkessä toiseen hetkeen.

Seinän takana on pakkanen. Seinän takana on piano.

Hyvä olla.

Hyvä unohtaa päämäärät, kirjoittaa vain.

Pysähtymättä kynnykselle, johon lattiaa hiihtävät varpaat tökkäävät. Töksähdyksen aistimus on kuin yksi kopaus, joka siirtyy luita myöten nilkkaa, säärtä ja reittä ylös lantioon, värähtelee edelleen rankaa pitkin aivoihin, torson pehmeisiin lihaksiin, tajuisiin elimiin. Villasukka tekee siitä pehmeän. Ja sitten, saman jalan varassa toinen jalka nousee ja ylittää kynnyksen.

Olemme toisessa huoneessa. Lämpötila muuttuu ja se otetaan vastaan vaatteilla, niiden läpi. Sinun olemisesi tuntuu täällä. Päätän niin. Valan sitä ruumiiseeni päätöksen läpi kuin kaataisin paksua marjamehua suppilon läpi vihreään seitsemän ja puolen desin lasipulloon, joka heijastelee lampun kellertävää valoa.

En ole ottanut askeltakaan. Istun jalkapohjat lattiassa ja ajattelen sinua, vain erästä hahmoa, jälkikuvaa, jälkiaistimusta. Tuntuma.

Tuntuu, että joku on yläkerrassa. Tiedän, että yläkerrassa ollaan.

Kylänraitilla ei kulje ehkä ketään. Kuulen puhetta ylhäältä, liikkeitä. Sinä et ole siellä, mutta sinuuden voi siirtää siihen hahmoon, joka siellä on. Tiedämme tämän. Sinä hengittää kaiken aikaa miljardein erikokoisin keuhkoin ja kiduksin. Planeetan järisyttävä hengityskirjo.

Vakaa vapiseva ymmärrys. Tällä hetkellä pihavalot sammuvat.

Jatkan. Mitä? Sitä, että sormet eivät ajattele, vaan kenties kasvot. Sormet palautuvat mieleen ja rummutuksen kaltainen ääni korostuu. "Ajatukset katkeaa aisteilla. Aistit ajatuksilla." Ruumis kirjoittaa, mieli ottaa vastaan vaikutelmia kaikilta suunnilta, joita se voi suunniltaan menemättä sietää, kestää, kestäköön vielä, vielä muutamia aisteja, äänet, värit, valot, ihon ja sen yllä ja alla oleva tila ja liha, liikkuvat jalat, ponnistuksessa vavahtelevat reidet, jotka vapauttavat jotakin, mikä muistuttaa rintakehän jännitteistä, ei juuri minkäänlaiset tuoksut, lämpö talvivaatetuksen sisällä ja paljailla kasvoilla ja kämmenselillä tuntuva huoneviileys, ruisleivän ja valkosipulin ja inkiväärin ja vihreän teen jälkimaut kielellä, joka on hieman palaneen tuntuinen... ei tämä kaikki mahdu samaan hetkeen, jossa unohdan myös sinut. Yö, hetkeä valtavampi.

Hetkinen. Avai... avaim... avais... aiv... ai... aih, aah... ...vistus, aist... mis... mi... mih... puhallus, ja pöydällä paksuja kovakantisia kirjoja, joiden kannet pysyvät alhaalla painovoimassa. Muistamme maan. Se on tämän talon alla, tämänkin talon. Vavistus, kun tajuan sen, ja tajuan huonetilan päälakeni yllä, kattoon asti pelkkää huoneilmaa. Yli metri. Sitten katto, ja yläkerta. Toisia huoneita. Toisia ruumiita toista lattiaa vasten. Tässä hetkessä. Näin laajennan sitä. Yössä. Hetki hetkeltä hetki laajenee ja supistuu, laajetessaan supistuu toisaalta, mitä muistankin, unohdan toista. Unohdan sinut, kirjoitan sen. Sisään näihin lauseisiin, jotka aavistuksen ajan tuntuvat pallealihaksen tasalla, lähinnä vasemmalla puolella selkärankaa. Vasemman ja oikean ero on perustava siinä missä minun ja sinun ero, kumpaakaan en osaa selittää. Yhteyden voi kutoa esiin, hitain siirroin... opin niistä sinulta. (Katselin, kuinka amerikanaasialainen mies opetti neuroottista sokeaa koiraa syömään rauhallisesti, manipuloi sen käyttäytymään tyynesti, odottamaan ruokaa, syömään hillitysti - televisiossakin, ammattiylpeyden kuorruttamanakin siinä on jotakin kiitollista.)

Sinä - viimeksi jo kaksi olentoa samassa. Enkä minä eroa kummastakaan. Joistain syistä kaikki järjestyy kuten kaikki on, joistain syistä aistin järjestyksen tämän ruumiin kautta, välittämänä ja tähän ruumiiseen keskittyneenä. Ja silti unohdan, että sormet kirjoittavat. Mieli kirjoittaa. Kirjoittaa. Mikä? Lause.

Sinulle, mmm... muistelen. Ylähuuli loiva v - tietty ilme, silmien muuntumat... kova kallo ja vuolas katse. Miten ne ovat tässä, hetkessä ne ovat, hetken.

Ja kauempana nukut, toivottavasti, syvää unta.

Ei varsinaisesti tapahdu mitään. Mandariininkuoret kohoavat pöydästä pöydän varassa. Kokonaisten mandariinien kuoret, kahdet avatut pallonkaltaiset. Kuivuvat, taipuvat pöydällä kuin hitaassa orgasmissa... josta ne eivät tule pääsemään pois... särkymällä, halkeamalla, maatumalla ne päästävät enstaattisen nautintonsa.

Kuvittelen. Muodostan kuvitelmia havaintojen ympärille. Eritän mielteitä. Ne ravitsevat itseään minulla, mieleni kautta niihin vuotavilla tunteiden ja vaikutelmien jännitteillä. En lepää. Sen huomattuani lepään hieman enemmän, en lakkaa kirjoittamasta. Se ei juurikaan muutu. Lause, ja lause, kappale.

Ja kappale. Kirje, ei kirje, mutta kirje. Sinulle, ei sinulle, mutta sinulle. Et ole se, mutta sinä olet siellä, minne kirje, kappale, lause kirjoittuu, minne kirjoitus suuton työntyy, jää, jäätyy... liukas polku lähteeltä koivujen ohi järven rantaa myöten ja sitten rannasta pois leikkipuistoon. Sitten ylös rinnettä. Järvien välissä.

Voi jatkaa. Ei ole kiire. Ei tarvitse. Voi.

Pysyä ja ottaa vastaan.

Suu kiinni kirjoittaa! se ei lopu näin. Kurotan käden, painan kirjaa pöytää vasten niin, että saan ujutettua sormenpäät sen alle, tartun kansiin ja nostan kirjan lähemmäs itseäni. Avaan sen ja luen, sivun tai kaksi. On harvoja kirjoja, joita viitsin lukea, joita jaksan lukea muutamaa riviä enempää, joita jaksan lukea hyppimättä vähän väliä muutaman rivin yli, kiirehtien pois sen kielestä, mahdollisuuksista, joita se pitelee. Luen tätä kirjaa sivun, pari. Nyt kun avaan sen. Pidän kirjaa ilmassa, lähellä leukaani, silmät alas kohdistettuina. Lukiessa kirja alkaa painaa vähemmän. En muista sinua. Palaat mieleeni. Luen hetken ja ajattelen sinua. Et ehkä lukisi tätä kirjaa.

Sitten suljen kirjan. Jokin minussa on ilahtunut.

Kirjoitan: kyllästän ruumistani kielellä, jonka annan pois. Runo on yksiääninen, kääntäisin Paul Celanin lauseen. Ei ääni pysy samana, se on hetki, joka ei saippuakuplan tavoin puhkea törmätessään kuusenneulasiin tai parvekkeen kaiteeseen, vaan muuttaa muotoaan, kokoaan, tiheyttään, tilavuuttaan, sakeuttaan, väriään, suuntaansa... elää kitkasta. Jokin muu hetki, voin toivoa ja kuvitella, uskoa ja rakastaa, jokin muu hetki muodottomana hengittää kaikenmuotoiset hetket (kuin ilmakehä ottaa vastaan kaikki pakkasessa alaspainuvat savut ja hiiren puuhkutuksen).

Ei ole kyse mistään. Kysymys ei koske mitään. Se jatkuu. Ehkä kuten jokin uni, joka jatkuu heräämisestä riippumatta, unennäkijän häipymisestä muuttumatta... sinä nukut. Heräät vielä, ja jokin unesta jatkuu sinussa, kuten elämäsi päivä sukeltaa uneen jota näet.

Autotietä yöllä kulkee rusakko, kylän läpi matkustava yön eläin, jättäen autonjäljistä erottumattomia hyppypainalluksiaan tiiviiseen lumeen. Se kulkee ikkunani ohi, vasemmalta oikealle ja häviää seinän taa. Se ei koskaan ajattele minua. Kirjoitan sen tähän, sen pitkät korvat kuitenkin lyhyet kuin kaksi ohimoilta sojottavaa hiussaparoa. Jokainen hyppy liikauttaa korvia, pakkasessa kuulee toisin kuin helteessä.

- - Don't worry, the bus is coming
shall be the whole of the law
bus is the law bus in the love - -

en kerro sulle mitään siitä mitä nyt on tekeillä

"runouskeskustelusta" ja vaikea kysymys

Seuraavan linkin takana on pitkällistä ja monipolvista, dramaattistakin Varjonyrkkeilyä runouskeskustelusta, jota Kasper Salonen tämän hetken viimeisimmässä kommentissä kiittää, mutta kommentoi: "Kaiken tän luettuani ja mitä moninaisempien ajatusten herättyä tuli mieleen (paitsi että pitäisi mennä nukkumaan) että sopisikohan mulle paremmin muutaman uuden runon lukeminen tai jonkun mun oman tekeleen editointi, kuin tähän keskusteluun liittyminen."

Tämän voisin allekirjoittaa (joskin suluissa lukisi muuta kuin "nukkumaan" ja voisihan sitä lukea uusien sijaan vanhoja runoja).

Nettikeskustelun tukirankana on loputtomasti assosioivien mielien tekstuaalinen yhteenliittymä. Loputtomasti assosioiva mieli ei voi ajatella mitään spesifiä ja tärkeää, pelkistynyttä ja tarkkaa, vaan lähinnä yleisiä aiheita. Kaikki yksityiskohtainen luenta ja analyysi vaatii muutakin kuin loputonta assosiointia. Nettikeskustelun moottorina on tunteellisesti reagoiva persoona, joka kiinnittää itsetuntonsa usein juuri loputtomasti assosioivan mielen kohteisiin. Tämä tukiranka-moottori-koneisto tuottaa taukoamatonta selvitystä (esim. tämä postaus taitaa enimmäkseen olla sitä), joka parhaimmillaan tuottaa puitteita tarkalle ajattelulle, uusille havainnoille ja muulle sellaiselle, mutta itsessään on silkkaa ja loputonta harhaisten minäkuvien ylläpitämistä tunnereaktioiden ajamalla assosioinnilla. Tästä syystä koen, että jonkin runokirjan avaaminen tai muutaman säkeen kirjoittaminen on olennaisempaa kuin runouskeskustelu netissä.

Miten nettikeskustelussa sitten voisi paneutua johonkin tunteellisesti vähemmän automaattiseen ja ajattelultaan tarkempaan kirjoitteluun?

Lisäys:
"Emme voi olla toistemme itsetunnot", kirjoitin jossain - ihanteellisessa keskustelussa kukin on itse vastuussa reaktioistaan ja ilmaisuistaan - mutta keskustelu ja ajattelu on silti jotakin enemmän kuin itseriittoisten yksilöiden vaihtoa. En sanoisi, että keskustelu jaettua ihmisten kesken, koska sen kokonaisuus nimenomaan ei ole jaettua. Ihanne... (Tämäkin kaipaa lisäyksiä, ehkä myöhemmin, ehkä ei.)

Lisäys 2:

Tärkeää julkisessa taidekeskustelussa olisi erottaa yksityinen persoona ja julkinen työ, ja jos se tuntuu mahdottomalta, synnyttää niiden välille mahdollisimman vähän negatiivisia kierteitä ylläpitävä suhde. Mikä on kirjallisen työn päämäärä? Suhteessa päämäärään voi nähdä, mitä tarvitsee tehdä ja mitä ei.

pallo on luutiillä

Monikeskistä kirjallisuuskeskustelua on syntynyt tuoreessa Luutii -blogilehdessä. Kulmauksensa Luutiissä on Maaria Pääjärvellä, Ollipekka Tennilällä, Aleksis Salusjärvellä ja Risto Niemi-Pynttärillä. Kaikki blogit ovat mainioiden miniesseiden alustoja.

Pääjärven Luutu ja Salusjärven Valvontakomissio tuntuvat olevan dynaamisia runouskeskustelun - anteeksi vain - vahtikoirankoppeja, joista tarkkavainuiset ja aina valppaat blogistit haistavat ja haukkuvat kritiikin puutteita, runouden määrittelyn mahdottomuuksia, kirjallisuusinstituutioiden onttouksia ja muita minuakin sairaalloisesti kiinnostavia sanataiteellisia puitteita. Omankin kirjoittamiseni kanssa he jakavat perustavan ongelman: yksityiskohtaisen luennan vähäisyyden verrattuna hivenen teoreettiseen yleistason lätinään. Pääjärvi ja Salusjärvi lienevät kuitenkin kiinnostavimmasta päästä tällaisessa blogiesseistiikassa.

Tennilän Valkoisen kohinan ote on jokseenkin pelkistetympi, hitaampi ja jollain tapaa sivustakuiskaava suhteessa "keskusteluihin". Tämänkaltaiseen suuntaan koen itsekin vetoa nettikirjoittelussa, vaikka nytkin vain esittelen lyhyesti ja ylimalkaisesti jotain blogeja.

Niemi-Pynttärin Kun kirjoitan -blogin näkökulma kulttuuriin ja kirjallisuuteen on laajempi siinä mielessä, että aiheet eivät painotu ollenkaan tämänhetkiseen runouskeskusteluun, vaan pikemmin proosaan ja maailman aktiiviseen kuvitteluun. Ynnä muuhun.

Mutta lue toki itse.

Kuuro Bresson

(Ehkä tämä on vähän tämmöinen heinämiesnäyttely, pahoittelut siitä, mutta olkoon...)

Robert Bresson, olkoonkin nero, kuvan ja ruumiin eron ymmärtäjä, ynnä muuta, on Antti Nylénin hyväuskoista fanitodistusta tarkasti lukemalla ollut myös ruumiillisesti kuuro. Nylén uuden kirjansa Halun ja epäluulon esseet sivulla 263 lainaa Bressonia: "Liian usein unohdetaan ihmisen ja hänen kuvansa ero ja vastaavasti se, ettei mitään eroa ole kuultavissa ihmisen äänessä valkokankaalla ja tosielämässä."

Bresson on tietenkin oikeassa, että ihmisen ja ihmisen kuvan ero unohdetaan liian usein, siitä ei ole epäselvyyttä. Varmaa kuitenkin on, että ihmisiä, heidän ruumiidensa ääniä (ja myös omia ääniään) ruumiillaan kuunteleva ihminen havaitsee valtavia eroja äänitteen ja todellisessa tilassa liikkuvan äänen välillä. Tällainen ilmeisesti järjestelmällinen havainnontavan virhe asettaa Bressonin koko mainion taiteen epäilyttävään hämärään.

Tiedän, että esimerkiksi performanssi- ja äänirunoilija Ide Hintzelle äänite ei riitä dokumentiksi ihmisäänestä. Oma kokemukseni on, että äänenpaineen suuntaaminen ruumiista tilaan (ja toisiin ruumiisiin) on huomattavasti täsmällisempää ilman äänenvahvistimia tai nauhureita. Äänite ei täysin estä sen kuulemista, missä ja miten ääni ruumiissa soi, mutta vaikeuttaa ja sumentaa sitä olennaisesti.

Siksi "tallennettu puhe" ei ole "luontoa", ei millään muotoa. Jopa äänitteen vaikutelma on yleensä hyvin erilainen kuin "luonnollinen" ääni, jos vain kuuntelee. Nylén uskoo Bressonin virheen, koska sen tekee Bresson - muuten hän ei ehkä olisi tullut ajatelleeksi äänen ja äänitteen olemista, ne ja niiden ero kun liian usein unohdetaan.

- me saadaan nähdä kun maailma muuttuu

(hiljaisuus)

- ... jaha...

(naurua)

- ellei kuolla ensin

- milloin se muuttuu?

- no nyt

- joo, nytkin tippu yks lehti

- ja vielä joku hyttynen lentää

- taas tippuu lehtiä

- yks... ja taas, ei se onkin lintu

- linnut syntyy noin

- ai lehdistä?

- joo, kaikkein lentokyvykkäimmät lehdet muuttuu kesken pudotuksen linnuiksi

- ja lehdenriekaleet kärpäsiksi, vai?

Ei mikään itsessään

Kolmas kirjani, Ei mikään itsessään, on ilmestynyt Sanasadolta. Teos pitää sisällään esseitä, fragmentteja ja kirjeen.

Takakannesta: "Ei mikään itsessään on kokoelma esseitä runoudesta ja taiteesta, niiden kohtaamisesta ja yrityksestä ymmärtää niihin liittyviä aineenvaihdunnan kaltaisia prosesseja.

Taide, kuten kaikki inhimillinen toiminta, on monin tavoin riippuvaista itseään laajemmista kiertokuluista. Olennainen taide kysyy, keitä olemme ja miksi olemme täällä.

Ei mikään itsessään paneutuu erityisesti kysymykseen kirjallisuuden ja ruumiin vuorovaikutuksesta."

Teosta saa tällä hetkellä ainakin erinomaisesta Runokauppa Kattilasta ja muualta.

ntamosta

Koska minäkin käytän elämäni kallisarvoisia minuutteja lukien keskustelua ntamosta (Laadunvalvontayksikössä, Antiaikalaisessa, Neonvaloissa), sen sijaan, että pesisin ikkunoita, rakentaisin kompostia, kävisin sienessä, istuisin aloillani, kirjoittaisin kritiikkejä, lukisin läksyjä tai kävelisin syksyvalossa, voin yhtä hyvin myös kirjoittaa aiheesta päästäkseni siitä:

Ntamo julkaisi 2007 esikoiskirjani Tule on minun nimeni. Valitsin ntamon nopeuden ja luotettavuuden vuoksi. Luotettavuus on tietenkin subjektiivinen ja petollinen adjektiivi, pelkkä vaikutelma.

Nopeus taas monen mielestä ei kuulu runouteen; vaikkapa Vilja-Tuulia Huotarinen toteaa: "- - nopeaa 'reagointiaikaa' en toivokaan, mikäli se tarkoittaa sitä että kirja pitäisi tuutata ulos aina kun se on kirjoittajansa mielestä valmis". Osa esikoiskirjani lukeneista ovat varmasti sitä mieltä, että sen olisikin pitänyt jäädä kypsymään - kuulun itse siihen lukijoitteni joukkoon, jolle Tule on minun nimeni hämäryyksineenkin on elävä kirja.

Käsiksen valmistuttua ei Suomessa ollut kuin kaksi julkaisijaa, jotka näin kirjalleni mahdolliseksi: Savukeidas, jonka Hytönen oli osoittanut erityistä kiinnostusta tekstejäni kohtaan, ja ntamo, joka ällistyttävällä meiningillään houkutteli. poEsia näyttäytyi silloin liian helsinkiläisenä tai jotain sellaista, enkä lähestynyt heitä. Muut pienkustantajat eivät kiinnostaneet. Suuremmat kustantajat olivat jo osoittaneet joko, etteivät runoni niille kelpaisi, tai jos olivat kiinnostuneita, mitään ei tulisi tapahtumaan pitkään aikaan. Olin kyllästynyt siihen, että runoni olivat "kiinnostavia", ja siihen, että mahdollinen palaute, jota ilmeisesti oli kirjoitettu, jäi järjestelmällisesti saapumatta.

Tiesin lisäksi aivan riittävän monta tapausta, joissa ison kustantajan kustannustoimittaja ei sitten ollutkaan voinut tehdä kustannussopimusta kirjasta, joka oli keskusteluissa aiottu julkaistavaksi. Olin lukenut monien kirjoittajien erinomaisia käsikirjoituksia, joita kukaan ei ollut julkaissut, vaikka samaan aikaan ilmestyi runouskäsitykselleni yhdentekeviä esikoisia ja muita runokirjoja. Oli selvää, että kustannusmaailma jarrutti, ja oli selvää, että harvoista runouden kustannustoimittajista vielä harvemmalla oli maku ja ymmärrys, josta olisi minulle runoilijana mitään hyötyä. (Jos tämä kuulostaa arrogantilta, mitä se ehkä onkin, voi kysyä, että kenen runouskäsitykseen, jos ei omaansa, tulisi luottaa? Nimim. "arvostettu kriitikko".)

Niinpä en epäröinyt tarttua tilaisuuteen, kun Leevi Lehto Kuopion äänirunousseminaarin aamuna kertoi lukeneensa runoni yön aikana ja olevansa valmis julkaisemaan kirjan. Tietyistä editoinneista puhuttiin, mutta hän syystä tai toisesta veti minulle epäselviksi jääneet aikeensa pois. Itse muokkasin joitakin tekstejä vielä hieman. Ja, mikä ei olisi onnistunut kenties missään muussa kustantamossa, tein juuri sellaisen kannen kuin kirjaan kuuluu. Se on kaunis.

Oli epävarmaa, saako esikoiskirjani minkäänlaista huomiota, ntamo kun oli vielä aivan uusi julkaisija, mutta lopulta kritiikkejä tuli ihan mukavasti ja kirjastot hankkivat kirjaa kokoelmiinsa.

Viime maanantaina ntamo julkaisi toisen runokirjani Aloitan alusta. Alan laulaa. Leevi Lehto julkisissa puheenvuoroissaan painottaa, ettei toimita kirjoja, mutta yhteistyöni hänen kanssaan todistaa, että vaikkei hän ole puuttunut mihinkään julkaisemaansa tekstiini, hän on ollut erittäin valikoiva sen suhteen, mitä hän julkaisee.

Leevi on voimakkaastikin vaikuttanut runoilijantyöni julkiseen osaan, eikä ole "tuutannut ulos" kaikkea kirjoittamaani. Kirjoitan todella paljon. Hän on myös ollut avoin keskustelemaan valikoimisensa periaatteista, tekstieni kirjoittamattomista mahdollisuuksista, siitä mikä on runoissani elävintä, eli monin tavoin teksteistäni suhteessa hänen runouskäsitykseensä. Työskentely on ollut erittäin antoisaa. Kohdallani Leevi on (poikkeuksellisesti?) toiminut kustannustoimittajana lähes perinteiseen malliin. Tämä on runoilijantyöhöni liittyvä kokemus ntamosta julkaisijana.

Kriittinen keskustelu ntamosta ja kirjallisesta julkisuudesta ja kustannusmaailmasta on tarpeellista. Mikä ntamossa minua voisi häiritä, on sen kiteytyminen Lehdon kirjallisen persoonan ympärille. Kuten Aleksis Salusjärvi Laadunvalvontayksikkö-blogissaan kirjoittaa: "'Taideteoskokonaisuuksien' sijaan itse Lehto tuntuu korostuvan (kuten tässäkin tekstissä). Kustantajan ja taiteilijan roolit eivät sulaudu toisiinsa ollenkaan saumattomasti – brändiksi on teosten sijaan asettunut kustantaja Leevi Lehto."

Tätä problematiikkaa haastan Leevin pohtimaan käytännössä; miten toimimalla ntamon kirjat näkyisivät paremmin, tarkemmin ja laajemmin ntamon tai "Leevi Lehdon" takaa? Kenties Kirjantamo-verkkokauppa on eräs tällainen toimi.

Aloitan alusta. Alan laulaa

Ennen kuin esseekokoelmani Ei mikään itsessään ilmestyy ensi viikolla, tänään ntamo julkaisi toisen runokirjani, nimeltään

Aloitan alusta. Alan laulaa.

Kuvailin kirjaa näin: “Kirjoitin kolmen talvikuukauden aikana haitarivihoksi taiteltuun 11 cm korkeaan ja 180 cm leveään harmaaseen arkkiin 25 pitkää riviä, joiden lomaan tuli pari piirrosta ja materiaalinäytteitä teestä, jota join ja läikytin. Kun kirjoitusprosessi katkesi päiviksi, aloitin alusta. Pitkä rivi ja väljä toistomahdollistivat ajatukselliseen jatkumoon palaamisen… Kirjoitus on ajatusten ja ihmisten yhteensattumisten jatkumo.”

Kuvia alkuperäiskäsikirjoituksesta:

Rakas ystäväni kirjoittaa: "Keväisen tuhkamyrskyn päivinä taivas oli tyhjä. Pohjois-Suomen yö kajasti kuuleman mukaan vihreänä ja päivisin auringon ympäröi epämuotoinen halo. Harmaa pilvi liikkui Eyjafjallajökull-jäätiköltä itään ja kaakkoon. Ilmatilan saattoi sulkea vain lentokoneilta. Kun Heathrow’n lentokentän valotaulut paloivat punaisella lähtöaulojen kaakeloiduissa autiomaissa, kiurun ja uuttukyyhkyn kevätmuutto oli jo täydessä käynnissä."

http://netn.fi/lehti/niin-nain-310/paakirjoitus-310

matkalta

E I

M I K Ä Ä N

I T S E S S Ä Ä N

tulossa syksyllä 2010

olin kuulolla. kiitos. naulattiin, vasaran varteen, vasaran kumivarteen naulattiin kuulakärkikynä tuhatkaksisataakolmekymmentäkahdeksan sivuisella pehmeäkantisella kirjalla, jonka paperiseen takakanteen tuli kuoppa, ikävä jälki muutamien kymmenien aukeamien läpi, kymmenissa aukeamissa lieventyvä, vähittäin katoava jälki. taskumikroskoopilla havaitaan naulaaminen vielä sivulla kahdeksansataakuusikymmentäneljä. sarjakuvan perkele on paljastanut meidät! luopunut runoilija on paljastanut meidät! unohdin jo - kiitos muistutuksesta. nyt on vasaran kumivarressa kuulakärkikynä pystyssä. kynän ja vasaran välinen kulma ei ole suora, se on pienempi kuin yhdeksänkymmentä astetta. se on noin kahdeksankymmentä ja viisi astetta. kynä ei ole suhteessa vasaraan samansuuntaisesti kuin vasaran nuija, mutta silti se vaikeuttaa vasaran kaikkinaista käyttöä. ehkä tämä kuvaa muistin epäselvyyttä. jossakin uskotaan, kun sanon, että kirjoittaminen väsyttää kädet. liian nopea kirjoittaminen. on muitakin raajoja kuin kädet ja jalat, vaikkei ihmisen ruumiilla. puun rungosta purkautuu ulos oksia. sähköjohdoista, mitä niistä purkautuu. sivusuunnassa. kuulakärkikynä on kuiva. se ei tule kumivarren läpi. pieni väsytyskoe.

jalkapari.

kolmijalka.

tuhatjalkainen.

pateettinen hiljaisuus.

korvista leukaluuta myöten leuankärkeen jähmettyvä lihaskynnys.

telepaattinen hiljaisuus

nyt.

kotilo - kodiksi, toiseksi ihoksi itselleen etanan erittämä kuori

henkilö - hengen itselleen suojaksi erittämä kuori vai hengeksi itselleen ruumiin erittämä kuori

sellivana

tarkatatvina

En kykene kirjoittamaan valmiita tekstejä. En usko, että valmista tekstiä on olemassa: on vain tekstejä, joiden kirjoittaminen on keskeytetty. Tekstin valmiiksi saaminen on siis tekstistä luopumista. Otsikko on kutsumanimi.

"unelmien virtuoosi"

Oli nimittäin erityisen hämmentävää katsoa, kuinka jokin (kamera) kuin jättiläiskäärme lähestyi kaukaa ylhäältä lavaa, sen keskellä mikrofoniständin edessä seisovaa kaunista mutta neutraalia naista, joka alkoi laulaa, käärmeen silmä asettui aivan hänen kasvojensa eteen, hieman yläpuolelle. Valkokankaalla vaikutelma oli tietysti toisenlainen kuin 1960-luvun pieniltä tv-ruuduilta. Laulava pää skannattiin kohde-esineeksi eri kulmista esityksen aikana: solisti ei katsonut kameraan, vaan kamera katsoi. Kamera oikeastaan tarkastelullaan rakensi esiintyjän katsojan sisään, esiintyjän, joka oli pelkistyneessä ja eleettömässä olemisessaan miltei puhdas ihminen. Kuvan rajaus piti myös mikrofonit ja tekniikan piilossa, joten kaiken kaikkiaan kyseessä oli antroposentrisen kuvahypnoosin luomisesta tuhansille silmille, mutta siten, ettei kukaan katsojista voinut häiriintyä kotonaan toisten läsnäolosta, vaan saattoi uppoutua aivoihinsa palavaan puhtaan naisen ikoniin. ”Televisio pienentää kaiken paitsi lähikuvakasvot.”

arvasin, este-etiikka ei ollut aivan uusi löydös

tämän blogin tila viidennensadannen merkinnän kohdalla

Viisataa merkintää, otsikko liikaa oikealla, fokus hukassa, kirjoittaja liian kiireinen Kirjan parissa, ei mitään jatkumoa suhteessa vanhempiin merkintöihin, paitsi peittämisen jäljet, väistöliikkeiden este-etiikka, huonosti maustetut vihjailut henkilökohtaisista kokemuksista, joista ei julkisesti kerrota, säteily kaiken sen läpi muutamiin silmäpareihin, ajatukset korjata tilanne, mietteet kolmesta ekologiasta, muistikuvat vatsanpohjan koettelusta, naapurin naurua pihalta, kerran tunnissa humiseva jääkaappi, hylättävät asunnot ja liian täysi kirjahylly, siitähän tämä alkoi, oli vain tyhjiä hyllyjä, nyt ne ovat tupaten täydet, ei paluuta alkuun, aloitan alusta, ei suunnitelmia jatkosta, hylättyjä luonnoksia, katkaistuja ajatuksia, ajateltuja katkoksia, lopettamattajättämistä, huolimattomia silmäyksiä ulkopuoliseen, ei vieläkään linkkilistaa, ei rohkeutta haukkua ja kiittää kaikkea sitä mikä yrityksiensä vuoksi ansaitsisi hakkuja ja kiitoksia, hengityksen paluu ja poistuminen, hengitykseen palaaminen ja pikainen unohtaminen, vielä muutama minuutti jääkaapin hurinaa, nesteen kiertoa jäähdytinjärjestelmän ohuissa metalliputkissa, ikkuna auki, naapurin laulua, lukukelvottomia pilkutettuja lauseita, ei vieläkään lisää piirroksia, ei kaaosmandaloita teille, ei valokuvia, ei ääntä, pellit on kiinni, tuhlausta ja odotusta, ainakin kaksi keskeneräistä käsikirjoitusta, joista en halua edes vihjata, äkkisyvää ajankulua, äkisti loppuvia päiviä, puhelinsoitton katkaisemaa lepoa, aamuherätys aina vähän aikaisemmin, flunssan vaeltelu päässä, se varmaan tunnustelee, keneen se on joutunut, minä yskin, en ole sopeutunut, nainen ja mies joille puhun, naiset ja miehet joille kirjoitan, ihmiset, sinä siinä, jääkaapin hiljentyessä, päiväpeitto, lattiamatto, puuhella, työpöytä, tuuletusikkuna, männynjuuri, sinkkiämpäri, kukkakaali, kellonviisari, villalanka, paperikääre, lattialista, musta, savunvalkoiset seinät, akustinen basso, ympärikäännetty kartta, varautunut johto, kulunut vyö, tippunut lehti,

Ehkä runouden todella pitää antaa olla. Michaux toteaa jossain aphorismissa että jotain "älä sotkeudu itseesi" tai "älä sotke itseäsi itseesi"...

näin kerran unen jossa oli ikään kuin jokin tanssin tai tanssillisen pelin tai rituaalisen taistelun tilanne: kaksi riviä enkeleitä vastakkain, valkoisia ja tummia, tietysti, tummat ainakin olivat puvuissa, mutta siten että jos olisivat riisuuntuneet, mitään ruumista ei ilmeisesti olisi ollut, siis puku ja ruumis sama. oltiin kyykyssä, en nähnyt niitä valkeita koska olin niiden rivissä keskellä, mutta selvästi en ollut yksi niistä ainakaan täsmälleen. sitten jotenkin jotain noustiin mutta minua vastapäätä oleva musta enkeli syöksyi ja puri minua (en muista mihin). Heräsin siihen.

Pelkkä.

Ehkä mä alan vaan lörpötellä teille? Häh... Ai näistä esineistä matolla, en varmasti, enkä varmaan myöskään tästä huoneesta, en siitä, mitä on seinällä tai mikä ei seinällä pysy... Ei, mutta mitä sitten, alanko inttää jotain, se olisi helppoa, koska hetken intentionaalisesti intettyään saapuu vastainttäjä, melko varmasti, ja sitten voi inttää, jos tekee sen riittävän hienovaraisesti, kenties vuosikausia - inttämisen on oltava hienovaraista, koska liian raaka tyrmäys kuluttaa energiaa ja jossain vaiheessa vastainttäjä kyllästyy, ja vastainttäjä tarvitsee myös riittävän laajan ja riittävän virheellisen tekstimassan, jota vasten inttää... Mutta tuo kaikki on niin vaivalloista...

Ääh, tää on nyt ihan päin, kun vaihdoin ton jo vanhentuneen otsikkokuvatuksen uudempaan, mutta eihän mulla ole nyt energiaa täsmentää mitään graafisia seikkoja, olkoon näin, olkoon näin ja odottakoon, kuten kaikki tähdellisempikin odottaa, kun olen sairastanut monta päivää ja levännyt niin paljon, että en saa tässä yössä unta, tartuttua unen ohimoista ("temples", eikö se ole ihan tarpeeksi lähellä temppeleitä...) ja kuka voi vastustaa päähän kohdistuvaa vääntöä... siksi ne tietävät pitää päänsä piilossa... ... ...

"kynällä ajattelua"

Kappas, Timo Hännikäinen on kirjoittanut ammoin vaeinnutta blogiaan jo hyvän tovin ilman että huomasin mitään. En ole juuri mistään samaa mieltä hänen kanssaan samalla tavalla, mutta jotain viehättävää hänen kuivassa ja nyreässä kirjallis-katastrofaalisessa maailmassaan silti on, pakko myöntää.

olet vieläkin sinä

yöllä tuntui selkäpiissä että sinusta tulee vahva ihminen

dokumentti

ensi kerran kuullessani sen aloin itkeä

kolme vuotta sitten

aivan äsken

kuullessani sen aloin hymyillä ja nauraa

aamulla ja päivällä ja iltaa kohden

seminaarissa pehmytkudoksinen organisaatio franco bifo berardin sooloa vasten

projisoi puolijaetuille mielen akryylimatoille vastuunjakamisen tilanteita

ihmistön kompostoitumista uudelleen tekojen melodiamassoiksi ja riitakoivuiksi

vaikka en ole varma pystymmekö mihinkään

jätin kysymättä monta kysymystä jotka eivät mahtuneet

eurooppalaisen tai ehkä ei sittenkään eurooppalaisen radikaalin ajattelun ilmastoon

ja pääni tukkeutui puheesta

ja sydämeni läikähti

kuullessani puhekyvyttömästä naisesta joka johdatti kevyin (haar?)niskoin

hullujen teatterin ja mollekulaarisen ihmisjoukon työpajaa

estäen ammattikoreografin harhaliikkeet

ja sydämeni läiskähti koneterapialle, sillä minäkin laulan TAZ-

W-kadunpesukoneiden kanssa

kävelyllä pilvisessä illanmäärittämässä kaupungissa

kun kannan akryylimattoa

pois jokirannan työmaan roskalavalta

sen jälkeen kun olen puistellut maton teatterisillan kupeessa

nähnyt pölypöllähdyksien katoavan joenyliseen viileään iltaan

ja jättänyt jonkin mentaalityölaitoksen ulkopuolella nököttävien

valtavien kanervaruukkujen varaan likaisen

lumikasasta löytämäni lankun penkiksi

ja istunut siinä lepäämässä

muutamien leuanvetojen ja tasapainoaskelluksien jäljiltä

uuu

sssss

uuu

sssshhh

uuuu

sssssssss

uuu

sss...

näppäimistöleikkejä

vain viittaus

vasn viittaus

vast viittaus

vastaviittaus

- - -

vain viittaus

viittaus

vaittaus

vasttaus

vasttaus

vastaaus

vastaus

vastaus

vistaus

viitaus

viittus

viittas

viittaus

viittaus

v viittaus

va viittaus

vas viittaus

vast viittaus

vasta viittaus

- - -

xznoo

sanoo

wqnoo

kdfgoz

kertoa

k345oq

sanoo

sa ll

sah99

kertoa

iert0a

mertla

päivän saarna on lyhyt mutta kauas kurottava

Jokainen tätä lukemaan kykenevä, joka on tai ei ole huolissaan "fasisimista", "kolonialismista", "globaalista kapitalismista", "neoliberalismin ylivallasta" tai mistä tahansa vastaavasta maapallon laajuisesta poliittisen, taloudellisen tai ekologisen mielivallan käsittämättömyydestä

lukekoon Survival Internationalista ja pohtikoon vakavasti seuraavaa askeltaan. Minäkin teen niin.

"The Church of England and others have also sold their shares in the company, because of their concerns over the Niyamgiri mining project."

tuli vaan mieleen: osakkeita voi myydä, mutta voiko niitä tuhota?

itara toinen saita minä

Tässä on vanha kirjoitus Derridan Allekirjoitus tapahtuma konteksti –esseestä - olkoon tässä merkkinä kaikkiallisten kirjallisten pyrintöjeni keskenolemisesta.

Derridan kirjoitus on esitys, jossa ”varsinaisen merkityksen mieli on ongelmallisempi kuin koskaan”. Derrida kirjoittaa kielen armoilla, kielentajun varassa, tietoisena kielen tapahtumisesta kirjoituksessa, ja hänen kirjoittajuutensa poissaolon ja läsnäolon kyseenalaisuudesta suhteessa kirjoitukseen. Enemmän kuin hänen käsitteelliset vääntönsä tai argumentaationsa, minua kiinnostaa kysyä, mitä voi oppia Derridan tekstin reflektiivisestä esityksellisyydestä, hänen retoriikastaan ja poetiikastaan, jopa käsitteellis-toiminnallisesta draamastaan. Kirjoituksen suhde ”kommunikaatioon” on uhattuna, ja Derrida pyrkii tekemään tätä uhkaa läpinäkyväksi ja päällekäyväksi sekä argumentein, että kirjoituksen tavoillaan: Allekirjoitus tapahtuma konteksti on välihuutojen, painotusten, pilkkomisten, paluiden, osoittamisten, kyllästymisen ja painostamisen esseistiikkaa. Derridan pääväittämä nähdäkseni on poissaolo kielen luonteena. Myös hänen käyttämänsä kieli, tai kieli johon hän antautuu, tai joka kirjoittuu hänen kauttaan, tai joka hahmottuu häntä lukiessa, painottaa läsnä olevan merkityksen hataruutta, ristivalotusta, liukkautta ja pakenevuutta. Luin esseetä sellaisessa tilanteessa, jossa minua suuresti ärsytti se, ettei Derrida tunnu pääsevän mihinkään, mutta on täysin oletettavaa, ettei hän mihinkään sellaiseen pyrkinytkään, mitä ehkä muka odotin. Odotinko jotakin havainto-idea-merkitys –tyyppistä, selkeää johdonmukaista ilmaisua, jota Derrida kutsuu ”ideologiseksi analyysiksi”, tarkoittaen ideologisella ideoihin kiinnittyvää tai sellaisia olettavaa kielikäsitystä, joka on (ainakin ollut) vallalla (länsimaisessa) ajattelussa ja kielisuhteessa.

Minulle Derridan lukeminen on esitys, johon väistämättä osallistuvat eräät ystäväni, jotka ovat puhuneet minulle Derridasta monet kerrat. Itse en ole Derridaan tullut perehtyneeksi. Ei ole Derridaa (Derrida sanoo, ettei ole käsitteitä), vaan on vain työskentelyä käsitteellisen henkilön, sen tekstuaalisten esiintymisten, ja siihen liittyvien muistinvaraisten muiden ihmisten kohtaamisten muodostamien kielellis-muistillisten hahmojen kanssa (Derrida sanoo, että on vain työtä käsitejärjestelmillä). Konteksia ei voi täysin määritellä – ja se johtuu siitä, ettei ole olemassa mitään paikkaa, joka täyttäisi laboratoriotyhjiö-vaatimuksen, vaan jokainen paikka (käsitteellinen tai lihallinen) on toisiaan vastustavien tai voimistavien energioiden yhteisvaikutusta. Ei ole seinää eikä käsitettä, mutta on työtä, joka muodostaa seinän ja käsitejärjestelmän, on energiaa joka muodostaa betonin ja on tarkkaavaisuus joka tuottaa lukutilanteen (ja keskittymiskyvyn puutteen muodostaa tarkkaavaisuuden poissaolo).

Allekirjoitus on akti, josta Derrida sanoo, että koska allekirjoituksien välillä vallitsee samuus, täytyy allekirjoittamisen tapahtuman olla irti hetken intentiosta, ja siten se on ikään kuin suhteessa johonkin ideaaliseen ”allekirjoitukseen”, joka tekee siitä legitiimin, vallansiirron (tässä olen jo poistunut ainakin osittain Derridan ajattelusta) välitysmenetelmän, jossa yksilö identifioituu jäljenjättämiseen, ja siten tuhoaa itsensä, pois-oleutuu. Oma kokemukseni allekirjoittamisesta on, että se on täysin vastenmielistä ja vaikeaa, oikeastaan ainoa tapa allekirjoittaa on joko esittää mieluista itseä, mikä vaatii hieman harjoittelua ja itserakkautta, tai sitten söhertää, joka esityksenä on oikeastaan anti-allekirjoituksellinen, joskin niin piilevällä tavalla, ettei kaupan kassa jää epäilemään visa-electron lappuseen jättämäni jäljen virallisuutta. Kuitenkaan se ei mielestäni ole todellinen allekirjoitukseni. Kysyin uutta passia hakiessani, onko väliä, vaikka allekirjoitukset eivät olisi aina samanlaisia, vaan erilaisia joka päivä. Virkailijaa ajatus huvitti. Ilmeisesti minulla on jotenkin vammautunut tai keskenkasvuinen suhde allekirjoitukseen. En mielelläni katoa triviaaliin kielijälkeen, en mielellään katoa toistuvasti keskenään identtisiin kielijälkiin, en mielelläni muodosta identiteettiäni toistuvasti keskenään identtisiin kielijälkiin katoamisista. En mielelläni muutu koodiksi. Toisto tulee Derridan mukaan sanskriitin sanasta itara, toinen, joka suomenkielessä merkitsee saitaa, siis sellaista, joka on takertunut johonkin omistamaansa, jota ei itse luultavasti välttämättä tarvitse, eikä halua siitä luopua edes tilanteessa, jossa joku toinen voisi siitä hyötyä häntä enemmän. Olen saita luopumaan itsestäni yhteisön hyväksi.

sattumanvaraisia havaintoja eli todellisuuden järjestämiä kypsyyskokeita sielullisilla haarukoilla herkkään ja tyhjään lihaani

mistä tietää onko pommi suutari vai ihan vitunmoinen lataus

... kaikki ajallaan, kaikki ajallaan...

olen yksin sen kanssa, ei se enää valvota minua

... teen työtä päivällä, lepään yöllä...

joskus herään kuin olisit paikalla, enkä voi syyttää siitä pommia

mutta haluan olla rauhassa tässä täyttämässäni huoneessa - pommissa,

jos niin halutaan -, pyydän siis: mene pois ja pysy poissa

vielä ei ole aika syttyyslangan palaa

ehkä joku seuraa lehtien pikkuilmoituspalstoja

juuri sellaisten tilaisuuksien varalta, jollaista suunnittelen

en ole koskaan ennen rakentanut tällaista räjähdettä

oletko sinäkään? aurinkoisena päivänä

aion kävelylle betonimetsään: se on hakkuuaukea

kaadettu paljaaksi, valtavat, mielettömät kannot vain jäljellä

kiipeän samppalinnan talveksi suljetun uimalan läheisyyteen

katselemaan kannokon yli, unohdan pommini, unohdan työn

ja otan aurinkoa takaraivoon ja sydämeen, sulatan valoa vatsassa

niin, niin minä teen, solmin kengännauhat

? Pedot eivät tapellessaan koske toisiinsa

ja sinuakin vain päästäkseen sisään:

ne eivät voi vahingoittaa sinua (etkä ollut ennen niitä itsessäsi)

”Katoavuus virittää kielen suurelle preesensille.

Näe jo nyt läsnä ja poissa niin et hänen mentyään joudu sanomaan: vasta nyt ymmärrän.”

- Mirkka Rekola, Maailmat lumen vesistöissä

Kolme ystävää tuli luokseni. Söimme ja puhuimme. Tuli puhe kuolleista läheisistä ja kuolemasta, mikä keskustelu yllättäen taukosi. Tuli hiljaista. Hiljaisuus jatkui, se oli hyvin kaunista. Se jatkui minuutteja. Sitten yksi heistä avasi kurkkunsa ja lauloi. Pian puhuimme jälleen. Hänen piti lähteä aiemmin kuin muiden. Mutta hänen jälkeensä tuli vielä eräs ihminen. Taas tuli puhe kuolemasta - ja tuli hiljaista. Hiljaisuus kesti sen aikaa, että sen varmasti kuuli. Jatkoimme keskustelua muusta.

Grotowskin kysymys on: ”Kuka on sinun ihmisesi?”

stay in the middle... stay in the middle . . .

todellisuus järjestää ihmiselle kohtauksia

kohtaamisia ihmisessä

kohdattua järjestystä, ihmiselle todellista

järjestäen ihmeellisiä kohtia

nyt ymmärrän, kun teetä täysi terästermos

tyrkkää miltei tyhjän korkean ja kapeahkon litran mehutölkin

pöydällä kahdeksansenttiä keskemmälle ja tölkki jää tutisemaan

yläosastaan niin että näyttää kuin korkkikin vähän siirtyilisi paikoiltaan

vaikka se on kiinni kierretty, että

väristen mairea, hymyilevä ilmeesi

ja yläruumiisi lievä vavahtelu

kaikki sellainen sinussa

on vain jälkiaaltoja

jonkin itseäsi painavamman ja kovakuorisemman

törmättyä sinuun, syrjäytettyään sinut reunapaikalta

jonne sinut oli ajanmittaan, kun mehu oli kaadettu laseihin

tai moneen kertaan samaan lasiin, mutta ei aivan loppuun asti,

laskettu

kohtaaminen purkaa eroa joka on yhteys

purkaa rajaa jolla minä ja sinä pitelemme rajojamme kasassa

kohtaaminen rajaa jotain laajempaa

se on kaiken aikaa päällä

jos sammuu, sammuu vain minun tai sinun rajaamana

raaja vetää viivan maahan, toinen raaja ylittää sen rajan, askeltaa

kohtaaminen, kaiken aika

eikä aika ole minkään

ei minkään aikana

raja, jolla pitelemme rajojamme

purkautuu yhteydeksi

jonka kohdalla sammumme

!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!HERKISTYMISESTÄ!!!!!

(teräskin puhuja)

(se mikä täyttyy & se mikä täytyy

tyhjentää väreistä väreilyllä

värinä, vain vähän aikaa muun ajan rinnalla)

wtf

"Esoteric Poetry Competition"

Monipuolista analyysiä kirjallisuuden "hommasta": Aleksis Salusjärven Laadunvalvontayksikkö, jonka tarkkuudentarkkailuyksilöksi olen ajatellut sivutoimisesti ryhtyä.

kirjoituksen ja kirjoituksen välisellä tauolla

opiskelen nuottien lukemista

ja katselen sisälleni kuvaa sinusta

huomioni valelussa, näen

että se olisi kaunis virhe

ja että voisin nähdä toisin

toisin voisi olla, olit

soittanut

pyörällä auringonliukastamaa alamäkeä

ei kaadu jos aika tihentyy

ja saa ruumiiltaan uuden asennon

kädelle tukea sarvesta ja satulasta

pyörän suistuessa sivuliirtoon

risteystä kohti

"Sōma ptōma autōs eniautōs"

?

Ruumis hetkessä, putoama itsestään

Ruumis, itsestään ajassa putoava

Ruumis, kiertokulussa itsestään putoava

?

Ruumis, aikaan itsestään hautautuva

Ruumis, itsestään hetkeen kaivautuva

?

lumenauraus

näytöllä pölytön kohta

siinä mistä pyyhin sormin

kasvoiltasi

fragmentti

Ajatus alkaa [tahra peittää tekstiä]in hetken melko [sanasta ei tahdo saada selvää] tilassa. (näin jälkikäteen: se e [paperissa on reikä] kstistä) Kommunikaatioon se on tarpeellista, mutta runous o [joitakin sanoja lukukelvottomassa tilassa] munikaatiota. Tässä on kymmeniä kohtia, joista [tahra] tukset harovat pidemmälle tai sisemmäs, mutta en nyt kykene kirjoittamaan niitä au[*].

aautuu

Tietoinen luonto
kaltaiseton
luonnostaan tietoinen
kuin yhtä kuin vain

Nämä tapahtuvat täällä
kallonvääristymä
jänis haistaa ilman
kaulaantunkeutuvaa
haistaa kohdun
pellon ilman

Taivaalla kaksi harppia: suuri hyökkäävä lintuvalkea, lohikäärme jonka keho katoaa

Shekhinah armollinen

"Sōma ptōma autōs eniautōs. = The year running into his first principles, or the buriall of the old year, or man. [electronic resource] : A sermon, intended to be preached at the funeral of M. Edmund Whitwell, deputy of S. Olaves Bread-street, in the citie of London. By Philip Perrey Master of Arts of Clare-hall in Cambridge, rector of S. Michael in the suburbs of Bristol by presentation, and by election pastor of Bedeminster, near adjoyning to the said citie of Bristol"

kuse jäälle, peitä jälkiisi

päijänteellä kuviokävelyllä, vähän hölkällä

takaperinkävellä vain heikompi silmä auki

auringon kurmottaessa talven äänihuulia

kengänpinnat kerää jäätä uveavannoista

laula laula, peitä jälkiisi

päijänteen jään äänihuulet

orgaaniseksi äitynyt radioaktiivinen aavikkotuuli lorisee korvissa

tänään illalla jyväskylässä, kirjailijatalolla, kuunnelmia ja ääniteoksia

silmäkulmassani verhojen takana ikkunassa

näin lintuparven lähtevän liikkeelle

en katsonut sinne päinkään

saattoi olla savua naapurin piipusta

-

sillä kulmassani varjojen akanat kun avaan

niin liituparka helähtää halki

en käsitellyt sitä päivällä

satoi, saavuin, purin piinattuna

-

siis läikkyvässä vartioidaan kuun

niittypolkuja, lähteeltä haki

enkidu teelehdille vettä

saattoi savun sitä paimentamaan

-

siten läpinäkyvänä varastan kustakin

nitkuvaa kujaa loisivasta kojusta

en kitsaasti, lähdin välittäen

saadakseni avun, tapamenettelyittä

-

zeniittipinta, lävistävä kynä, hauras

niin kuoleva, loistavana kajastava

ei saa kuvitelmaa välttää

saavuttamattomasta, tappavasta merestä

-

voisin kirjoittaa sinulle

kynnet näppäimistöllä

sähkön kuumentaessa metallia

joka johtaa lämmön toiseen metalliin

sen sisälle veteen

voisin kirjoittaa sinulle

sormenpäät painovoimaa vastustaen

farkkujen puristaessa alavatsaa

ylimmäisen nappinsa jääräpäisellä vallalla

jonka olen sille lahjoittanut

voisin kirjoittaa sinulle

kirjeen korttelin yli

lumen mitatessa aikaa vakaalla surulla

luotan että se sulaa

kuten kaikki muotoni

voisin kirjoittaa sinulle

pidättäen hengitystä

mutta kun muistan sinut

vapautuu pallea purkautuu

useita kaasuja sieraimista pöydän ylle

voisin kirjoittaa sinulle

lämpimässä huoneessa

odottaessani että paranen

tai että luovutan ruumiini

yön levolle

voisin kirjoittaa sinulle

muistinvaraisesti

kertoisin ehkä kuinka näin askeleesi kuistilta

kävelit, joka askeleella miltei asvaltin sisään

miltei syksytaivaalle

voisin kirjoittaa sinulle

sormet muistavat voivansa levittää

tilaa nivelten etäisyyttä sormien välille

en ollutkaan yksin, mutta yksin tässä huoneessa

syödä väärin ja syödä liikaa, liian vähän

rauhaton huone, ei, olinkin se

soitin, sormille

kielet ja kaula

en kirjoittanutkaan runoa, mutta näillä sanoilla

hengittää vähän ja hengittää nopeasti, liian paljon

rauhaton luonne, kyllä, sekin voi soida

jännittynyt sormi, niska

kieli ja kitalaki

en soittanutkaan soitinta, mutta tunnustelin

miltä tunnut etäisyyden päästä, tunnustelin liikaa

rauhaton sydän, kyllä, sekin voi estää runon

Chemins - eräitä ääniä.

Virta-lehden uusi nettisivusto ja blogi.

, tehdä jotain, ei, tällä on tehtävä jotain, ei ole, tälle, jotain, ei, mitä, ei mitään, jo,

Aamulla kirjoitan jotakin, mikä tulee päivällä vastaan lukiessani kuukausia sitten kirjoittamiani ajatuksia.

Näen silmäkulmassani ikkunan takana linnun

käännyn sitä kohti, se onkin lintuparvi

suomalaiset kulttuuri-instituutiot tuottavat t-paitaa ja kassia logolla

Skeptikossa kiinnostava haastattelu kuolemanläheiskokemuksiin liittyvästä tutkimuksesta.

Ja tässä linkki saman keskustelun kritiikkiin.

(eh.)

How

come is my name

on here?" I straightened up after seeing my name

underlined with a grey ink. A blank expression

spread over my features. How

come? Is my name

so popular that everyone wanted it?

Road Trip! - I'll

come, is my name

big enough? Yes, you're a redhead all over,

that little spot about an inch below the corner of your jaw

makes you make the most amazing noise, and, apparently,

the sound you make when you

come is my name."

With this last Helena flicked her eyes up to Barbara's face.

"Come" is his name, he summons everyone to himself.

They come immediately to him, although their hearts shudder with fear of him.

and that time there is so endlessly long that a lifetime

spent on earth seems, by comparison,

to shrivel up into a b Death — Come is His Name

Minkä kanssa olen tekemisissä?

Minkä kanssa luulen olevani?

Mitä luulen tekeväni?

Mistä luulen olevani erossa?

Minkä kanssa olen?

(noin kahdeskymmeneskolmas laulu)

todellisuuttani suurempi

(jota voin kutsua ja jolle avata)

siirtää ja pysäyttää minua, tapahtumien tarkkuudella

syvässä ajassa, minua joka olen vain suhteessa siihen kaikkeen

tullen ravituksi kaikin kuviteltavissa olevin

ja todellisuuteeni mahtumattomin tavoin

se, jota kutsun, päästää koko ruumiini istuinkyhmyjeni vakautta vasten lepäämään

syvässä ajassa, laajenevassa tilassa

ja antaa minun koskettaa janoisella kielelläni

jotain kaiken ajaksi ja tilaksi kutsutun läpi virtaavaa

mitä itse en voisi toiselle antaa vaikka haluan

minussa kasvaa lapsi josta tulee isäni ja äitini

miten muuten kuvata kasvavaa

joka ei kaipaa aikaa eikä vie tilaa

ja se, jolle avaan, herättelee lasta oikealla hetkellä

aikaa lävistämään

ja minäkin tunnen sen kosketuksen

juuri silloin

tajunnan kukoistavan vierauden kauniissa tyhjyydessäni

joka hehkuu kuin kuuma hiillos riippumatta tuhansista litroista marraskuunkylmää jätevettä

mikä huuhtoo sisuskaluja - se puhaltaa hiiliin ja antaa niiden palaessaankin kasvaa

ja mihin se koskee, kipu on sietämätön: siinä lepään

kuin nojaisin kaikkeni ympäröivään lämpimään lumihiutaleeseen, puhtaaseen iloon ehkä

siellä missä väkivalta ja rakkaudettomuus jähmettää ruumiini nälkäiseksi riu'uksi

se minkätahansalaiset hetket lävistävällä varmuudella

juottaa ja syöttää kutsuvaa, avautuvaa suutani

ja selkärangan sauvan kärjestä, kallon laelta

se koskettaa vielä kerran, sykäys

joka samassa tappaa ja synnyttää

sen kyllästämänä hehkun ja lämmitän kaiken ympärilläni

tahdostani riippumatta

mikään syntymäni ja kuolemani välillä ei pysäytä sen ravitsevaa huolenpitoa

ja ajaton paikaton kauneuden valta on ympärilläni

sen sallimana kaikissa hetkissäni

työotsikoita (oletettavasti tulevassa supistuva ja täydentyvä, yhtätekemätön merkintä)

erään sisäelimen purkutyömaa

Aloitan alusta

Yksin ei ole

Rääppiäiset

Ihmistä ei voi tuntea

Nälkä yms.

tyhjä & Kristus

Ruumiit & moskovat

Oiko/tasohöylä

Vaeltava valo

nuolaista ennen kuin hätäilee

hätäillä ennen kuin tipahtaa

virhearvio?

Olin nimittäin lopettaa tän, ja muutamana tuntina niin luulinkin, mutta tulee käänteitä.

K

synk synk synk synk synk synk

hetkessä nykii sydän

k. d. d. k. d. d. k.

muurissa nakuttaa savussa lämpenevä hellanpelti

ihmisen valta vaikuttaa omiin olosuhteisiinsa kosmisella mittakaavalla

talviaamun hetki jona nousemalla tuolista seisaalleen

saa auringonhäikäisyn silmiinsä ikkunantakaisten mäntyjen yltä

ja kun istuu taas, aurinko laskee

ja noustessa nousee sekin

tätä voi toistaa

yllättävän pitkään

hetki kestää

Sinä lähdet, herrani

Sinä lähdet, herrani, ja lähtee rakkauteni
ja kanssanne sieluni ja sydämeni molemmat lähtevät

Silmäni itkevät surussa - se ei lopu -
nähtyään sellaisen autuuden kauneudessaan
Kelle jätän sinut, rakkaus?
Mikset voi ottaa minua mukaan?

Viet sieluni, sydämeni viet ja onneni
Suuni todistaa maistaneensa makeinta
- olento polo, enää voi vain valittaa!
En toivo toista herraa
sinulle ei ole vertaista

Sinä lähdet, herrani, ja lähtee rakkauteni
ja kanssanne sieluni ja sydämeni molemmat poistuvat


- - -

(E vaténde, signor mio - keskiaikainen balladi, Close Encounters in Early Music -levyn kansivihon englanninnoksesta suomeksi miten kuten tilkiten - Spotifystä löytyy versio Sarband -orkesterin levyttämänä, mikä ei kuitenkaan vedä vertoja Microloguksen soittimettomalle vedolle.)

"tulemus? mikä se on?"

se mikä tulee, kaikkialla, kaikkialta, kaiken aikaa, nytse

mikä ainoastaan on ja mitä kaikki sormeni ja kasvojeni hetkelliset ilmeet, lukevat aivosi, hiljaiset naakkojen ruumiit, autojen kuluvat renkaat ja pilvimassat maan ja auringon välissä
ovat

se mikä pysyy ja se mikä häviää ja se mikä ei vielä ja se mikä jo tai ei enää
kenties

tai, jos sanot, ettei tulla miksikään vaan koetetaan ymmärtää, mitä ollaan - niin tulemus on eräs yritys ilmaista sitä mitä luulen havainneeni siitä mitä on
kenties

"matkusta hiljaa, tunteetta. minä olen sinun tunteesi."

kaipasin halusin odotin tajusin pysäytin kuuntelin vavahdin yllätyin avauduin sain muuntelin mieleenpainoin lepäsin uneksin myöhemmin pysähdyin, muistin, toistin ymmärsin säilytin (palasin