keskiviikko 29. syyskuuta 2010

ntamosta


Koska minäkin käytän elämäni kallisarvoisia minuutteja lukien keskustelua ntamosta (Laadunvalvontayksikössä, Antiaikalaisessa, Neonvaloissa), sen sijaan, että pesisin ikkunoita, rakentaisin kompostia, kävisin sienessä, istuisin aloillani, kirjoittaisin kritiikkejä, lukisin läksyjä tai kävelisin syksyvalossa, voin yhtä hyvin myös kirjoittaa aiheesta päästäkseni siitä:

Ntamo julkaisi 2007 esikoiskirjani Tule on minun nimeni. Valitsin ntamon nopeuden ja luotettavuuden vuoksi. Luotettavuus on tietenkin subjektiivinen ja petollinen adjektiivi, pelkkä vaikutelma.

Nopeus taas monen mielestä ei kuulu runouteen; vaikkapa Vilja-Tuulia Huotarinen toteaa: "- - nopeaa 'reagointiaikaa' en toivokaan, mikäli se tarkoittaa sitä että kirja pitäisi tuutata ulos aina kun se on kirjoittajansa mielestä valmis". Osa esikoiskirjani lukeneista ovat varmasti sitä mieltä, että sen olisikin pitänyt jäädä kypsymään - kuulun itse siihen lukijoitteni joukkoon, jolle Tule on minun nimeni hämäryyksineenkin on elävä kirja.

Käsiksen valmistuttua ei Suomessa ollut kuin kaksi julkaisijaa, jotka näin kirjalleni mahdolliseksi: Savukeidas, jonka Hytönen oli osoittanut erityistä kiinnostusta tekstejäni kohtaan, ja ntamo, joka ällistyttävällä meiningillään houkutteli. poEsia näyttäytyi silloin liian helsinkiläisenä tai jotain sellaista, enkä lähestynyt heitä. Muut pienkustantajat eivät kiinnostaneet. Suuremmat kustantajat olivat jo osoittaneet joko, etteivät runoni niille kelpaisi, tai jos olivat kiinnostuneita, mitään ei tulisi tapahtumaan pitkään aikaan. Olin kyllästynyt siihen, että runoni olivat "kiinnostavia", ja siihen, että mahdollinen palaute, jota ilmeisesti oli kirjoitettu, jäi järjestelmällisesti saapumatta.

Tiesin lisäksi aivan riittävän monta tapausta, joissa ison kustantajan kustannustoimittaja ei sitten ollutkaan voinut tehdä kustannussopimusta kirjasta, joka oli keskusteluissa aiottu julkaistavaksi. Olin lukenut monien kirjoittajien erinomaisia käsikirjoituksia, joita kukaan ei ollut julkaissut, vaikka samaan aikaan ilmestyi runouskäsitykselleni yhdentekeviä esikoisia ja muita runokirjoja. Oli selvää, että kustannusmaailma jarrutti, ja oli selvää, että harvoista runouden kustannustoimittajista vielä harvemmalla oli maku ja ymmärrys, josta olisi minulle runoilijana mitään hyötyä. (Jos tämä kuulostaa arrogantilta, mitä se ehkä onkin, voi kysyä, että kenen runouskäsitykseen, jos ei omaansa, tulisi luottaa? Nimim. "arvostettu kriitikko".)

Niinpä en epäröinyt tarttua tilaisuuteen, kun Leevi Lehto Kuopion äänirunousseminaarin aamuna kertoi lukeneensa runoni yön aikana ja olevansa valmis julkaisemaan kirjan. Tietyistä editoinneista puhuttiin, mutta hän syystä tai toisesta veti minulle epäselviksi jääneet aikeensa pois. Itse muokkasin joitakin tekstejä vielä hieman. Ja, mikä ei olisi onnistunut kenties missään muussa kustantamossa, tein juuri sellaisen kannen kuin kirjaan kuuluu. Se on kaunis.

Oli epävarmaa, saako esikoiskirjani minkäänlaista huomiota, ntamo kun oli vielä aivan uusi julkaisija, mutta lopulta kritiikkejä tuli ihan mukavasti ja kirjastot hankkivat kirjaa kokoelmiinsa.

Viime maanantaina ntamo julkaisi toisen runokirjani Aloitan alusta. Alan laulaa. Leevi Lehto julkisissa puheenvuoroissaan painottaa, ettei toimita kirjoja, mutta yhteistyöni hänen kanssaan todistaa, että vaikkei hän ole puuttunut mihinkään julkaisemaansa tekstiini, hän on ollut erittäin valikoiva sen suhteen, mitä hän julkaisee.

Leevi on voimakkaastikin vaikuttanut runoilijantyöni julkiseen osaan, eikä ole "tuutannut ulos" kaikkea kirjoittamaani. Kirjoitan todella paljon. Hän on myös ollut avoin keskustelemaan valikoimisensa periaatteista, tekstieni kirjoittamattomista mahdollisuuksista, siitä mikä on runoissani elävintä, eli monin tavoin teksteistäni suhteessa hänen runouskäsitykseensä. Työskentely on ollut erittäin antoisaa. Kohdallani Leevi on (poikkeuksellisesti?) toiminut kustannustoimittajana lähes perinteiseen malliin. Tämä on runoilijantyöhöni liittyvä kokemus ntamosta julkaisijana.

Kriittinen keskustelu ntamosta ja kirjallisesta julkisuudesta ja kustannusmaailmasta on tarpeellista. Mikä ntamossa minua voisi häiritä, on sen kiteytyminen Lehdon kirjallisen persoonan ympärille. Kuten Aleksis Salusjärvi Laadunvalvontayksikkö-blogissaan kirjoittaa: "'Taideteoskokonaisuuksien' sijaan itse Lehto tuntuu korostuvan (kuten tässäkin tekstissä). Kustantajan ja taiteilijan roolit eivät sulaudu toisiinsa ollenkaan saumattomasti – brändiksi on teosten sijaan asettunut kustantaja Leevi Lehto."

Tätä problematiikkaa haastan Leevin pohtimaan käytännössä; miten toimimalla ntamon kirjat näkyisivät paremmin, tarkemmin ja laajemmin ntamon tai "Leevi Lehdon" takaa? Kenties Kirjantamo-verkkokauppa on eräs tällainen toimi.

14 kommenttia:

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

juttelin toisaalla virtuaalisessa maailmassa ntamosta käsitetaiteena:

"On varmaa, että Leevi kirjallisena persoonana on olennaisesti lisännyt monien ntamon julkaisemien kirjojen saamaa huomiota. Ehkä kritiikkini tarkimmin kohdistuu [ei niinkään ideaan ntamosta teoksena, vaan] epäselvään ja potentiaalisesti narsistiseen retoriikkaan, jota Leevi käyttää mainitessaan ntamon "teoksekseen". Mitä ntamon kirjailijoiden tasaveroisuuteen tulee tuon teoksen tekijöinä, mistään sellaisesta Leevi ei kai ole puhunut [, jolloin sellaisen olettaminen on "toivotaan toivotaan" -ajattelua].

Tää on ntamon suhteen kuitenkin vähän toissijaista. Voi kysyä, onko mitään todellisia syitä pitää ntamoa "käsitetaiteena" (juuri ntamoa eikä esimerkiksi Lehdon elämän jotakin muuta osaa). ntamo on minusta enimmäkseen erityisen kiinnostava ja selvästikin tässä ajassa tarpeellinen kirjallis-taloudellis-sosiaalinen koe kuin käsitetaideteos. Mitä ajatus ntamosta käsitetaideteoksena siis lopulta palvelee tai stimuloi? En tiedä."

Sven Laakso kirjoitti...

ntamon käsitetaiteellinen ulottuvuus on minusta olemassa. En ehdi pohtia sitä laajemmin nyt. Ihan itsestään tällaisesta tarvepainatuksesta ei tule minkäänlaista brändiä tai puheenaihetta. Liikutaan luovasti immateriaalisten pääomien ja oikeuksien - ja kenties velvollisuuksien - alueella.

Vilja-Tuulia kirjoitti...

Heippa, mulle kerrottiin että pitäisi käydä katsomassa tänne, kävin ja katsoin, tarkennan vielä Jonimatti etten viitannut kommentissani sinun kirjaasi vaan kirjoitin auki omia ajatuksiani kirjoitusprosessista WSOY:lla. Olen samaa mieltä siitä, että elävää hämäryyttä kirja kaipaa. (Tuskin hiottu kirja onkaan vielä kirja, ainakaan harvoin, "hioa" on kammottava sana.) Tärkeää - myös kustantamon kanssa käydyssä keskustelussa - on minustakin tuo, jota kuvaat "tekstien kirjoittamattomina mahdollisuuksina".

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Vilja-Tuulia, en toki olettanut, että kirjoitit kirjastani! Vaikka miksei jossain narsistisessa paranoiassa niin voisi ajatellakin... Ja on ihan mahdollista ja jopa perusteltua nähdä kirjani hätäisenä. En ole hitauden olennaisuudesta juuri eri mieltä.

Sven, kerro toki lisää!

Idiootti kirjoitti...

Oma yritykseni ymmärtää, miksi ntamossa tuntuu olevan jotain niin syvästi ristiriitaista:

http://www.idiootti.fi/2010/10/06/ntamo-avantgarden-suklaarasia-vai-makkaratehdas/

Teemu Helle kirjoitti...

Jonimatti, hyvä teksti, kiinnostava kirjoitus.

Luulen, että kokemukset "isoista kustantamoista" versus runous saattaa olla aika yleisiä; mulla ainakin oli juuri samanmoinen käsitys omista teksteistä, ja on edelleenkin.

Mä ihmettelen sitä, että koko aika yleisellä tasolla keskusteluissa viitataan siihen, että ntamolta julkaiseminen olisi jotenkin helppoa. En koe sitä niin. Koen ensinnäkin, että ntamo on esim. mun runoudelle paras mahdollinen näyteikkuna, sopivin ympäristö sille, ja sitäpaitsi ntamon tulevaisuus näyttää hyvältä, suht varmalta ainakin.

Kun vertaan omaa esikoiskokemustani sinun kokemukseesi, Jonimatti: oikeastaan täysin vastakkainen: sitä kustannustoimitettiin enemmän kuin mitä jälkimmäisiä, pyöriteltiin teemoja, kokoelman runojärjestystä, pudotettiin runoja pois, editoitiin aikalaillakin. Keskusteltiin siitä, mihin pyrin sillä. Sitä perushommaa siis. Silti sitä pidetään kaikkein hajanaisimpana kokoelmistani, käsitykseni (ja kritiikkien) mukaan. Se on kummallista ...

... mutta vain, kun lukee kokoelmiani niin kuin on tottunut lukemaan- mitä- ikinä. Ei ole sattumaa, että trilogiastani viimeisin on vastaavasti kokonaisin - ne ovat trilogia, ovat suhteessa toisiinsa, mitä missään ei ole viitsitty punnita. Että jostakin syystä ne muodostavat trilogian. Että jostakin syystä se esikoinen on hajalla. Että kirjan nimikin viittaa siihen.

Jouni Kemppi kirjoitti...

Äh, ensin vaadin keskustelua facebookista julkiselle framille ja sitten menin itse kirjoittamaan mielipiteeni facebookiin. Kopsasin alle facebook kommenttini.

Minulle on välillä jäänyt hivenen epäselväksi missä ntamo alkaa ja Leevi Lehto (Tai oikeastaan hänen julkisuuskuvansa) loppuu ja vastoin päin.

Osallistuisin muutoin keskusteluun mutta Jonimatti & Tero jo pitkälti ilmaisivat mielipiteeni ntamon, Leevin ja ntamon kirjailijoiden suhteesta ja sen ongelmakohdista.

Minusta ntamo pääosin on juuri tuollainen kirjallis-taloudellis-sosiaalin...en koe ja on ymmärrettävää, että tälläinen kokeilu henkilöidään sen aloittaneseen henkilöön. Toisaalta poEsia, joka toimii pääosin ntamon kanssa samalla areenalla (Samalla areenalla tarkoitan tarvepainatusta ja sen antamia mahdollisuuksia, lähtökohdiltaanha ntamo ja poEsia ovat hyvin erilaisia) on profiloitunut enemmänkin julkaisujensa kuin taustahenkilöidensä pohjalta.

Leevi on ilmeisen taitava käyttämään hyväkseen mm. "uusia medioita" ntamon (ja samalla itsensä) mainostamisessa, mutta siinä, että ntamo profiloituu pitkälti yhteen henkilöön on omat ongelmansa, kuten Tero kirjoitti:

"On selvästi pulmallista, että ntamo kirjoineen henkilöityy niin voimakkaasti Leevi Lehdon ympärille siinä määrin, että sitä voidaan pitää Lehdon käsitetaiteellisena teoksena. Tässä asetelmassa kirjat ja kirjailijat jäävät alisteisiksi laajemmalle teokselle, johon niiden tulkitaan kuuluvan."¹

Jouni Kemppi Siis kyllä ntamonkin maine perustuu julkaisuihin, ei pelkästään Leevin henkilöön, ntamolta on tullut jumalaton määrä helvetin hyviä kirjoja ulos ja ilman sitä eivät nämä " hiljaiset some mainostukset" toimisi.
about a minute ago · LikeUnlike
#
Jouni Kemppi ‎(Itse asiassa, jollei Leevi itse olisi korostanut tuota käsitetaidetta, olisiko moista kohua syntynytkään?)

¹ Jatkossa Tero hivenen laimensi: Toisaalta taas ei voida sanoa, että ntamon kirjailijat jäisivät Leevin varjoon enemmän kuin kirjailijat jäävät jonkun toisen varjoon missä tahansa kustantamossa.

Jouni Kemppi kirjoitti...

Note 2 self: kun kopsaat facebook kommentteja nettiin EDITOI niitä. Muutoin tulee hivenen sekava vaikutelma.

Minä siis koen hivenen ongelmalliseksi sen, että ntamo profiloituu Leeviin niinkin syvästi kuin tekee, samoin minua hivenen häirtsee se, että hän itse kutsui ntamoa käsitetaiteelliseksi teoksekseen.

Mutta niin kauan kun Leevintamo julkaisee hyviä kirjoja voinen antaa sen anteeksi ;-)

Juhani Tikkanen kirjoitti...

Että ntamo on sama kuin Leevi Lehto on tietenkin sikäli totta otta Ntamossa tiettävästi kukaan muukaan tee valintapäätöksiä?

Pitäisikö Leevin kysyä joltakin kirjallisuuden mahtikeisarilta että mitä hän saa julkaista?

Näitä keisareita toisaalta toki riittäisi.


Minä olen hankkinut muutaman Ntamon Lulu.com - painosta ja niihin olin tyytyväinen. Jälki hyvää, siistiä.

Päinvastoin kuin Turkulaisen Karhukopion? ainakin ne pari hankkimaani karhukopion tuotetta tuntuvat omituisen suttaliimasidoksisilta. Ikäänkuin heidän käyttämä paperi ei olisi ihan kunnollista?

Miksi liimata lainkaan jolleivat osaa; pienemmät kirjaset voisi niitata, kuten esim. Lulu commmissa Dustin Nealin Never Seeing Fuji, joka on ihan vaan metalliniteillä yhteen varmistettu viehättävä vihko. ...

Myös Otavan ja Södikan liimasidokset hajoavat joskus ihan käsiin.

Mutta ei se ole tärkeätä, sisältö on. Jonimatin jutuista olen jo kirjoittanut; en tosin kai ihan kirjallisuushistorian kritiikkioppien direktiivien mukaan, mutta omalla tavallani olen yrittänyt ilmaista että olen tykännyt. Vähän enemmän siis kuin Facebookin tykkää - nappia painaneena.

Jonimatin viimeisen runokoelman kävin ostamassa Lasipalatsissa, Kirja Kerrallaan painon liimasidos tuntuu hyvältä. Eli Leevin valinta säilyttää Lulu.commissa aloitetun hyvän laadun.

Sähköistä versiota Ntamon kirjoista ei tunnu (vielä?) saavan. Lulu.commista olen hankkinut muutaman kirjan pelkästään oikeudella downloadata se sähköisesti. Säästyy postikulut.

Lulu.com ja ilmeisestikin kirja-kerrallaan "varastosta" teoksia tullaan saamaan (tai downloadattavissa tulevaisuudessa) niinkaun kun niiden bittisyöverit ovat ylipäätään hengissä?

Päinvastoin kuin nämä entiset homehtuvat isot kustantajat, jotka dumppaavat kirjan heti seuraavana vuonna, ja eräs kustantaja joka heittää oman kirjailijansa roskikseen hetken mielipahan kohdatessaan. (Oksanen; julkisuudessa muuten nobelistiksi veikattu.)

Runous elää minun mielestäni nykyisin Internetin ehdoilla. Ainakin minulle, esimerkiksi Amerikan puolen runoja en ryhdy edes hankkimaan ennenkuin olen saanut netistä kunnon otteet ja taustavinkit ym.

JoniMatin julkisuus blogissa on mielestäni ihailtavaa, fiksua. Kunnioitan.

j.k.

Se että Leevi Lehto ajattelee, tai on ainakin aikaisemmin ajatellut hyvinkin kriittisesti, ilmeisesti närästyttänee joitakin tämän nykyisen valtapuoleen kannattajia?

Terveisiä tutuille. Vaikka joskus tunnen olevani jotenkin liikaa, jossakin.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Ehkä ntamon käsitetaiteellisuus vaatisi vain lisää käsitteellistä tarkkuutta.

Se, että runous eläisi internetin ehdoilla, on minusta torjuttava ajatus. Torjun sen tekemällä runoja, jotka elävät muualla kuin internetissä. Se ei estä minua kirjoittamasta myös nettiin, on turha pitää yllä ristiriitaa muotojen välillä.

Teemu Helle kirjoitti...

Olen samaa mieltä, tässäkin, Jonimatin kanssa: runous ei elä internetin ehdoilla. Internet antaa lisäsiipiä (kuten esim. Juhani Tikkasen mainion mainio blogi), laventaa skaalaa, mutta minulle suurinta runouden pyhyyttä on nimenomaan ne intiimit konkreettisesti painetut sanat.

Santeri Satama kirjoitti...

Huomautettakoon, että ntamo ei ole kustantamo vaan julkaisija. Näin erityisesti Leevi Lehdon mukaan, joka toimittaessaan laivakirjaa nimeltä Argo joutui päättämään millä termillä kirjan julkaisijaan/kustantajaan/tms. eräässä kirjan tekstissä viitataan ja päätyi tältä omavastuuosaltaan Argon kirjoittajana termiin 'julkaisija'.

Argosta mainittakoon sen verran, että se oli ntamon ensimmäinen kuvitettu teos, ja Leevi hoiti toimitustyön siltäkin osin tyylikkäästi vaikuttaen sitä myötä myös kyseiselle kirjalle olennaiseen sivunumerointiin jalostaen sitä entisestään kummallisemmaksi.

Ja jos ja kun tässä on tarkoitus ja tilaisuus päästellä rakentavaa kritiikkiä, puhutaan sitten rahasta. ntamon rahapolitiikassa mielestäni on pelkästään haittaa siitä, että tekijöille maksetaan joku kirjaprovisio, jota varten pitäisi käydä paperisotaa jne. Kaunista periaatetta "artisti maksaa" noudattaen Argon (tekemät) tekijät ovatkin kieltäytyneet vastaanottamasta rahaa myös ntamolta/Leevi Lehdolta, ja taisipa sopparitkin jäädä solmimatta, mikä lienee pelkästään myönteinen asia. Rakentava osuus tässä kritiikissä on se, että tekijäpalkkioiden maksamisen sijaan olisi (ollut) kivempaa, jos myyntituotoilla (kust)annettaisiin kirjakappaleita mahdollisille kirja-arvioijille ns. kirjallisuusmaailmassa sen sijaan, että pyydetään uusavuttomiakin kirjantekijöitä/tekeleitä (kust)antamaan lulucomista arvostelukappaleet itse ja lähettelemään niitä Herra ties kelle.

Argon saama palaute kirjallisuusmaailmassa rajoittui Parnasson mainintaan, että Argoa ei ehditty arvioida ntamon siihenastisen runokirjatuotannon arvioinnissa, mikä oli kerrassaan mainio maininta, ainakin jälkikäteisarvioinnissa. Vaikka runoilijaego kokikin tyypillistä huomionkipeyttään ja juuri siksi.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Oikeastaan tärkeältä tuntuisi kysyä Santeri, että miten runojen tekemiseen vaikutti se, ettei Argo saanut huomiota?

Juhani Tikkanen kirjoitti...

Minä en usko E-kirjaan

Minä en usko osakeyhtiömuotoiseen runokustannuspolitiikkaan. Suomen perustuslain mukaan OYn pitää tuottaa [ansiotonta] osinkotuottoa pääomille. Runous ei huhun mukaan tuota sitä riittävästi.

Minä uskon julkaistuun kirjaan.

Hyvässä blogissa julkistettu tekstikehitys on myös hyvä julkaistu kirja.

Jonimatin tekstit mm.

Julkisuus on kuitenkin runon elämisen happi. Jollei heti, niin runoilijan kuoleman jälkeen. (A. Stenvall.)Kuka lohduttaisi Aukusti Ahlqvistia, hän uskui ainakin itseensä. (Kuulostaako tutulta?)

Facebook on rajoittunut; vain nk. kaverit saavat lukea kirjoittajien ajatuksia. Onko se julkista? Edes.
Täällä Facebookista leikattu ja liitetty teksti on siis fiksu teko, sillekin arvostuksemme.

Seitikkisieni on kaunis mutta myrkyllinen. Siitakesieni on ruma mutta herkullinen. Sienet kasvavat maanalla.

Elämä on tuskaa, jos joutuu raatelevien kustannuskissojen kanssa samaan säkkiin.

Täältä emme selviä hengissä.