sunnuntai 31. tammikuuta 2010

(noin kahdeskymmeneskolmas laulu)

todellisuuttani suurempi
(jota voin kutsua ja jolle avata)
siirtää ja pysäyttää minua, tapahtumien tarkkuudella
syvässä ajassa, minua joka olen vain suhteessa siihen kaikkeen
tullen ravituksi kaikin kuviteltavissa olevin
ja todellisuuteeni mahtumattomin tavoin

se, jota kutsun, päästää koko ruumiini istuinkyhmyjeni vakautta vasten lepäämään
syvässä ajassa, laajenevassa tilassa
ja antaa minun koskettaa janoisella kielelläni
jotain kaiken ajaksi ja tilaksi kutsutun läpi virtaavaa
mitä itse en voisi toiselle antaa vaikka haluan

minussa kasvaa lapsi josta tulee isäni ja äitini
miten muuten kuvata kasvavaa
joka ei kaipaa aikaa eikä vie tilaa
ja se, jolle avaan, herättelee lasta oikealla hetkellä
aikaa lävistämään
ja minäkin tunnen sen kosketuksen
juuri silloin
tajunnan kukoistavan vierauden kauniissa tyhjyydessäni
joka hehkuu kuin kuuma hiillos riippumatta tuhansista litroista marraskuunkylmää jätevettä
mikä huuhtoo sisuskaluja - se puhaltaa hiiliin ja antaa niiden palaessaankin kasvaa
ja mihin se koskee, kipu on sietämätön: siinä lepään
kuin nojaisin kaikkeni ympäröivään lämpimään lumihiutaleeseen, puhtaaseen iloon ehkä

siellä missä väkivalta ja rakkaudettomuus jähmettää ruumiini nälkäiseksi riu'uksi
se minkätahansalaiset hetket lävistävällä varmuudella
juottaa ja syöttää kutsuvaa, avautuvaa suutani
ja selkärangan sauvan kärjestä, kallon laelta
se koskettaa vielä kerran, sykäys
joka samassa tappaa ja synnyttää

sen kyllästämänä hehkun ja lämmitän kaiken ympärilläni
tahdostani riippumatta
mikään syntymäni ja kuolemani välillä ei pysäytä sen ravitsevaa huolenpitoa
ja ajaton paikaton kauneuden valta on ympärilläni
sen sallimana kaikissa hetkissäni

2 kommenttia:

He.r.ne kirjoitti...

tässä laulussa on
hiljaiset sanat.



mu-ari

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

lainahiljaisuutta